Piru merrassa peltotiellä, eli kuinka paholainen karkotetaan

Jjep, nyt se on selvinnyt. Meidän naapurissa asuu itse perkele. Se tekee torttunsa Mahtiterrierien tontille, mutta ennen sunnuntaita tuo paholainen ei ollut näyttänyt naamaansa talon isännille – se oli piiloutunut salaisuuksien verhon taa jättäen vain haisevia merkkejään pihapiiriin. Viikonloppuna tilanne muuttui ja Keisarit saivat nähdä tuon pirulaisen ilmielävänä.

Olimme olleet erittäin onnistuneella päivälenkillä pelloilla. Syyskuun aurinko paistoi. Kun sunnuntaikävely tuli päätökseen, piskit pinkaisivat tyytyväisinä Kirpun takapenkille. Istuin kuskin paikalle ja katsoin taakseni: kaksi hymyilevää koiran naamaa. Kaikki ihanasti. Lyhyt paluumatka pitkin hiekkatietä takaisin kotiin alkoi. Piskit asettuivat väliköllötykseen (varsinkin Väne osaa ottaa tehot irti lyhyistäkin automatkoista). Kun autolla oli ajettu pari minuuttia, huomasin vanhahkon miehen kävelevän hitaasti edelläni tiellä. Ja samassa miehen seuraksi tielle ryntäsi myös iso vaalea labradorinnoutaja ilman hihnaa. Tunnistin tuon komean ryökäleen heti (koiran siis). Vanha mies ei kuullut autoani, joten hidastin vauhtia ja jäin köröttelemään koirakon perään. Mutta eipä mennyt aikaakaan, kun koira huomasi meidät – ja siinä kohtaa oli isäntä jo myöhässä. Hän yritti ottaa kiinni pannasta, mutta epäonnistui. Kun koira lähti juoksemaan kohti meidän autoa, näin jo elämäni vilisevän filminauhan lailla silmissäni…

Väinö oli ensimmäinen, joka havahtui pysähtyneeseen autoon. Se nousi katsomaan ulos ikkunasta, ja mitä sen silmät näkivätkään: valtava hurtta suoraan helvetin porteilta juoksemassa kohti meitä!! Luikku päästi hälytyskiljunnan, ja myös Kekkonen ryntäsi ikkunaan. Nyt oli piru merrassa!! Piskit arvioivat nopeasti tilanteen ja johtopäätös oli yhteinen: Tämän täytyy olla nyt Se, joka jättää pökylöitä. Terrierit nyökkäsivät toisilleen yhteisymmärryksen merkiksi.

Keisarit huusivat kuorossa takapenkiltä: ”Hoi, pelsepuupi – paljasta meille nimesi!” Ja tuo keltainen paholainen lähestyi, ponkaisi takajaloilleen vasten autoa, linttasi märän kirsunsa kiinni auton takalasiin, katsoi terrierejä silmästä silmään ja hönkäisi iloisesti: ”Minä oon Nalle!” Terrierit kauhistuivat ja tekivät takapenkillä ristinmerkkejä, osoittivat perkelettä valkosipulilla ja sylkivät kolmesti olan yli. Sitten ne alkoivat muistella kaikkia oppimiaan demoninkarkotusloitsuja ja antoivat tulla täyslaidallisen: ”Herkkuluun nimeen temoni mene pois…”, ”… riivaaja ulos nyt…”, ”…hus hus pelsepuupi!” Möykkä autossa oli mahtava ja majesteetillinen! Saattoi olla, että juuri sillä hetkellä yläpuolellamme pilvet hajaantuivat ja auringonsäteet lankesivat suoraan Kirpun perällä äänekkäitä loitsuja tahkoaviin pikku eksorkisteihin. Ja sitten – kuin taikaiskusta kuvaan asteli vanha mies, joka otti keltaista ja iloista hirviötä pannasta kiinni ja talutti sen pois.

Takapenkillä terrierit katsoivat ensin hölmistyneenä toisiaan. Tajuttuaan voittonsa ne heittivät yläfemmat, iskivät nyrkit yhteen ja tekivät aaltoja. Joten:

Oletko manauksen tarpeessa? Riivaako sinua demoni? Tilaa nyt paholaisen häätämisesi suoraan Kekkosen ja Väinämöisen Laatueksorkismipalvelut Oy:ltä! Liittymismaksu kanta-asiakkaaksi syyskuussa vain nolla herkkuluuta. Ole nopea, rähinää riittää vain muutamalle ensimmäiselle tilaajalle! Tilaukset suoraan Urhon ja Väinön postilaatikkotelineeseen tai portin pieleen. Räyhällä on laatutakuu – jos et ole tyytyväinen saamaasi palveluun, saat herkkuluusi takaisin (pikkuprintti: jos niitä ei ole vielä syöty ja jos Urho suostuu luopumaan niistä).

Ei rähinällä rajaa kun demonia pois ajaa!

Mahtiterrierien sopeuttaminen uuteen arkeen – emännän resepti

Kuten aiempia postauksia lukeneet tietävät, Kekkis ja Väinis ovat olleet melko stressaantuneita muutosta ja kaikista uusista kuvioista. Menihän meillä koko arki uusiksi, ja tutut kuviot jäivät linnuntietä pitkin noin 400 kilometriä pohjoisemmaksi. Erityisesti Urholle samanlaisina toistuvat päivittäiset rutiinit ovat aina olleet tärkeitä, ja muuton myötä iso osa rutiineista meni hetkeksi kokonaan rikki. Niinpä Kekkonen purki tuntojaan aluksi muun muassa haukkumalla ja ulvomalla yksin ollessaan. Väinön stressi on ollut enemmän liiallista valppautta, ylivireyttä ja vaikeutta ryhtyä lepäämään lepoaikoina. Jokainen talon rasahdus on saanut Väinöltä tömäkän lastin äänekkäitä ärräpäitä. Molemmat ovat ottaneet kierroksia pienimmistäkin asioista, ja Urhon spesialiteettina on ollut voimakas läähättäminen milloin minkäkin pikku tapahtuman seurauksena. Ensimmäisten viikkojen aikana muutamana yönä lattioille oli ilmestynyt pissalätäköitä ja yhtenä yönä pari pökylääkin. Syyllinen jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Nyt neljä viikkoa muuton jälkeen tilanne alkaa olla aika hyvä. Parin aiemman muuton koulimana osasin varautua stressiin etukäteen ja laatia mielessäni karkean suunnitelman koirien sopeuttamiseksi. Urhon huutelut työpäivän aikana ovat loppuneet aiemmin aina silloin, kun arkipäivistä aikatauluineen on tullut koirille tuttuja ja ennustettavia. Niinpä nyt neljän viikon aikana olen panostanut mahdollisimman tylsinä toistuviin rutiineihin: Aamukävely aina samaan aikaan ja samaa reittiä. Aamupala joka aamu samaan aikaan. Aamupalan jälkeen hellintää ja rapsuttelua, minkä jälkeen olen jättänyt koirat pitkälti huomiotta, jotta ne malttavat alkaa köllöttelemään. Ne seuraavat joka päivä samanlaisina toistuvia lähtövalmistelujani omilta köllötyspaikoiltaan. Viimeisenä kilistelen keittiön pöydältä avaimet kaulaan ja laukkuun, ennen kuin menen ulos ja laitan oven kiinni. Töistä palattuani annan koirille ensimmäisenä pienen herkun, jota syödessään ne rauhoittuvat eivätkä riehu ja hypi kaistapäinä (Väinö osaa jo hienosti odottaa herkkuaan riehumatta – aluksi sekin oli hankalaa). Herkun jälkeen hellitellään ennen pissakävelyä. Päivälenkin, iltapalan ja iltalenkin yritän mahduttaa tiettyihin kellonaikoihin. Myös nukkumaanmeno sujuu tutuin rutiinein.

En ole harrastanut koirien kanssa mitään erikoista, enkä ole kouluttamalla kouluttanut mitään neljän viikon aikana. Ei paikallaoloa, ei luoksetuloa, ei mitään. Nameja on kulunut vähemmän kuin koskaan. Piskiopiston sijaan olen panostanut rentoihin ja hihnattomiin ulkoiluihin, spontaaneihin leikkihetkiin, rauhallisiin luunsyöntisessioihin, hellittelyyn ja kiireettömään oleiluun aina kun mahdollista. Koirat ovat saaneet tulla lähelle ja syliin (erityisesti Väinöstä on kehkeytynyt varsinainen sylikoira), ja olen pyrkinyt tarttumaan tavallista enemmän niiden ehdotuksiin ja ideoihin: leikkiinkutsuihin ja ulosmenopyyntöihin noin esimerkiksi. Totuuden nimissä en olisi koiria jaksanutkaan viime viikkoina kouluttaa tai touhuta muutenkan mitään aivotoimintaa vaativaa, mutta mielestäni tämä koulutuksellisesti passiivinen jakso on ollut aidosti piskien sopeutumista palveleva ratkaisu.

Viimeisten parin viikon aikana Urhon aamuhaukkuminen on loppunut, ja töistä palatessa talo on ollut hiljainen (aluksi huolestuttavan hiljainen – ensimmäisinä päivinä oli kiire päästä katsomaan, ovatko kaverukset edes hengissä kun mitään ei kuulu). Aamulla koirat ovat rauhallisia, ja iltapäivällä ilahduttavan jälleennäkemisen jälkeen ne osaavat taas rauhoittua hyvin nopeasti. Kun illalla ei ole mitään erikoista ohjelmaa, ne asettautuvat nukkumaan. Sataprosenttisen normaaliin olotilaan on varmaan vielä vähän matkaa, mutta olen jo nyt tyytyväinen. Yhtenä iltana tällä viikolla Urho kaivoi lökäpöksyjeni taskusta paperinenäliinan ja silppusi sen huolellisesti ja aikaa säästämättä kymmeniksi pieniksi kappaleiksi. Siinä mieleeni tuli, että koirat voivat pian alkaa kaipaamaan jo uusia haasteita ja virikkeitä. Tulevien viikkojen aikana täytyy varmaan kaivella esille maastokartta ja paikallisten koirakurssien tarjonta, jos vaikka sieltä löytyisi meille mukavia uusia seikkailuja ja haasteita entisten selätettyjen tilalle. Tai sitten voisi etsiä jostain jonkun pennunkasvatusopuksen ja palauttaa mieleen, että miten niitä peruskäskyjä nyt taas pitikään opetella…

Terrierit landepaukkuina: eräitä havaintoja elämästä pellon laidalla

Niin siinä sitten kävi, että Kekkosesta ja Liukas Luikusta tuli maalla asuvia heinähattukoiria. Eihän sitä ennenkään kovin urbaanisti eletty, pienen kaupungin rauhallisella omakotitaloalueella omassa rivitalonpätkässä vain. Mutta oli arki ennen erilaista. Isäntäkin asui saman katon alla. Nyt täytyy taas tyytyä pelkkään emäntään. Tässä eräitä havaintoja uudesta arjesta.

1. Täällä uudessa talossa on tosi paljon outoja ääniä, ja ulkona myös. Kun ääni on riittävän outo ja huolestuttava, Väinö ottaa tukevan haaran, laittaa nyrkit pystyyn ja huutaa ennaltaehkäisevästi: ”Hiivattiiii!! Meitin tontille ei tullaaaaaa!! Tai annan köniiiiin!!” Joskus Kekkonen yhtyy kuorolauluun.
2. Puulämmitteisessä talossa voi tulla kylmä, jos taloa ei lämmitä. Väinö on huomannut tämän, ja nykyään se ei tingi enää millinkään vertaa lämpöisestä yöunipaikastaan ihmissängyssä. Jos Väinön siirtää illalla omaan petiinsä, se singahtaa kahdessa sekunnissa takaisin sänkyyn. Jos Väinön hätistää sängystä verbaalisin keinoin, se odottaa lattialla häveliäästi muutaman sekunnin ennen kuin kimpaisee taas sänkyyn ja asettautuu tyytyväisenä ja iloisena takaisin mukavaan asentoon. Väinön kanssa on täysin turhaa alkaa vääntämään tästä asiasta: taistelua voidaan käydä vaikka kuinka pitkään, mutta Väinö pitää päänsä joka tapauksessa. Emäntä viettää yönsä siis Väinö joko kylkipoimun väliin ahtautuneena tahi jalkaterien ympärille kietoutuneena. (Nykyisen sängyn leveys on 80 cm, mikä aiheuttaa sen, että ylimääräistä tilaa esimerkiksi kyljen kääntämiselle ei aina jää. Varsinkaan, jos myös Kekkonen haluaa oman osansa joukkueköllötyksestä…)
3. Silloin kun taloa lämmitetään ja olohuoneen nurkassa olevasta kakluunista hohkaa lämmin tulenkajo, tulisijan edessä olevasta koiranpetistä saattaa löytää aika lämpimän, tyytyväisen ja unisen Kekkosen.
4. Aamukävelyt on ihan hullun jännittäviä! (Vaikka emännän silmään hiljaisella kylätiellä ei käytännössä koskaan tapahdu mitään. Auto saattaa ajaa ohi.) Meillä on saman tien varrella yksi naapuri, joka käy kahtena arkiaamuna viikossa juoksulenkillä ja kipittää siis meitä vastaan tiellä. Kun askeleet alkavat kuulua mutkan takaa, koirat vilkuilevat toisiaan: ”Kuulitko tuon? Mikäseoli?!” Kun naapuri tulee näkyviin, piskit repeävät liitoksistaan: ”Ihminen!! Ihan oikea elävä!! IHANA!!! VOITASKO OTTAA SE KOTIIN??? ÄISKÄ?!?!” Siinä saa emäntä punastella, kun Kekkonen yrittää lähteä uuden elämänsä naisen mukaan ja Vänkky härvää hommassa mukana kaikki kehon ulokkeet eri suuntiin viuhuen. Ja jos tiellä ei näy naapuria, muita tilanteita kyllä riittää. Esimerkiksi yhtenä aamuna puusta oli pudonnut omena keskelle tietä. Voitteko uskoa – skandaali! Onneksi koirat huomasivat tilanteen jo tosi kaukaa.
5. Iltakävelyt on ihan hullun jännittäviä! Tiellä vilisee supikoiria ja kissoja – erityisesti kissoja. Ne saattavat seisoa hämärällä tiellä ja lällätellä koirille turvavälin päästä. Pimeässä isot kivet ja puut näyttävät varsinkin Väinön mielestä aika epäilyttäviltä. Niitä pitää tarkkailla, ja joskus pitää päästää ennakoiva karjahdus, jos näyttää, että jokin kivi melkein liikkuu. Myöhään illalla tuuli yleensä tyyntyy, ja kaukaa kuuluu koirien haukkua. Sekin on epäilyttävää ja vaatii joskus äänekkäitä toimenpiteitä.
6. Ulkoiluolosuhteet ovat täällä piskien mielestä erinomaiset. On monenlaista maastoa, paljon kaikkea haisteltavaa ja mestoille päästäkseen ei välttämättä tarvitse liikkua autolla ollenkaan. Vaikka rannikolla ollaan, yhtään punkkiakaan ei olla vielä nähty (koirat on kylläkin myrkytetty liuoksella). Very nice!
7. Emäntä on iltaisin väsynyt, mikä on terrierien mielestä tietysti varsin typerää, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Tarjoilu mehukkaitten luitten suhteen nimittäin pelaa vihdoinkin sillä tavalla kuin pitääkin! Herkullista luuydintä kaivellessa kuluu rattoisasti illasta tunti jos toinenkin.
8. Omasta pihasta huolehtiminen on kauhean rankkaa. Päivittäin pitää tutkia kaikki paikat ja laittaa omia merkkejä tasaisesti kriittisiin paikkoihin. Tunkeutuja-Nallen (naapurin labbis) reitit on kartoitettu ja niitä pidetään nyt silmällä.
9. Isännän puuttuminen sekä emännän osin fyysinen ja osin henkinen poissaolevuus ovat syypäitä siihen, että kun iltaisin pitkän päivän päätteeksi ollaan kolmestaan kotona, yhdessäoloajasta ei voi heittää sekuntiakaan hukkaan. Piskit sulloutuvat syliin, viereen, olkapäälle ja jalkaterien päälle istumaan tai makaamaan, ja jos ei älyä varoa, jopa vessassa istuessaan voi saada terrierin tai pari syliinsä. Sitten sitä halitaan, pusitaan, hellitellään ja ollaan lähekkäin erittäin huolellisesti.
10. Ilman koiria tämäkin uusi arki olisi varsin harmaata. Vaikka aamukävely sateessa tai lenkillelähtö töitten jälkeen väsyneenä ei aina nostata ihokarvoja pystyyn silkasta ilosta, nuo pienet karvaiset landepaukut tekevät edelleenkin elämästä ja arjesta kiinnostavaa, yllättävää ja ilahduttavaa. Siksipä toivotan kaikesta huolimatta Väinön mielessäni lämpimästi tervetulleeksi öisin pieneen sänkyyni enkä anna Urhon aamuisten kaihoamisten naapurin naisen perään vaivata päätäni. Ei muuta kuin purjeet auki, perämiehet Urho ja Väinö, tyyrpuuriin, paapuuriin, ja rohkeasti kohti uuden arjen uusia kujeita – kapteeni käskee! (Tai pyytää. Ystävällisesti pyytää.)

Mä maalaispoika oon.

Emännän syystervehdys – long time no see!

Hello, hello, hello. Ja huh huh. Kummallista se on tämä koiran elämä. Ensin eletään ihan tavallista arkea, syödään aamulla ja illalla omaa nappulaa, lenkkeillään omissa maisemissa ja köllitään omassa sängyssä. Sitten yhtäkkiä tulee ihmisten loma, ajellaan ympäri Suomea, ollaan siellä ja täällä, kauheasti kaikkea hommaa, uusia hajuja ja asioita, ja välillä mennään omalle mökille. Ja kaiken kummallisuuden kruunaa se, että lopuksi emäntä ja isäntä pakkaavat puolet leluista, ruokasäkit ja ällöpetin autoon, ajetaan satoja kilometrejä etelään ja sitten sitä yhtäkkiä asutaan jossain täällä, missä meri on lähellä, ihmiset puhuu outoa kieltä, hirvikärpäset on kiihkeitä ja punkit vaanii heinikoissa. Hajut on outoja, kissat kävelee pihatiellä noin vain huolettomina, supikoira hiipii iltakävelyreitillä ja naapurin Nalle-labbis lompsii mitään kyselemättä jokakoiran oikeuksilla tekemään kakkapökylöitä tälle uudelle tontille. Naapurissa kukko saa virkaintopuuskia ja ilmoittaa joinakin päivinä heräämisajan lisäksi kaikki muutkin kellonajat. Viereisessä metsikössä asuu joukkueellinen kyyhkysiä, jotka pitävät välillä aivan ihmeellistä mekkalaa. On lepakoita, hirviä ja hanhia. Peltoa ja metsää. Maatilan työkoneita ja uusia naapureita.

Kä-sit-tä-mä-tön-tä.

Eipä ole ihme, jos homma menee vähän pienen koiran hilseen yli. Muutto maalle on ottanut piskeillä voimille, mutta nyt kolmen viikon asumisen jälkeen meno alkaa tasaantua. Emäntä pääsee lähtemään töihin ilman perään huutelevaa Kekkosta, ja Väinö osaa ottaa itselleen tyypilliset illan väliunet vaikka ulkona onkin pimeää ja talon nurkista kuuluu kaikenlaisia pikku ääniä. Nyt tänä viikonloppuna herrat ovat vihdoin lähinnä nukkuneet, ja hyvä niin. Kyllä tämä uusi arkii vielä uomiinsa asettuu ja jutun juoni valkenee vähitellen pikkuäijillekin.

Kesällä tietysti sattui paljon kaikenlaista sellaista, josta olisi himottanut naputella vähän blogiin. Isoin käänne oli Väinön toinen polvileikkaus, johon pikku-ukkeli joutui heinäkuun lopussa. Väinön polveen asennettu nailonlanka oli nimittäin jossakin vaiheessa katkennut – ehkä silloin, kun Urho törmäsi siihen toukokuussa kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, ehkä jo aiemmin. Langan katkeaminen selvisi, kun yhtenä rauhallisena mökki-iltana Väinö käveli pihalla ennen nukkumaanmenoa ja alkoi yhtäkkiä huutaa hirvittävällä tavalla. Se piteli leikkausjalkaa ilmassa ja kipu äityi sellaiseksi, että lopulta Väinö tärisi ja läähätti. Yön yli selvittiin kipulääkkeellä ja aamulla mentiin päivystykseen. Mitään vikaa ei jalasta löytynyt. Muutama päivä myöhemmin päästiin näyttämään jalkaa sen leikanneelle eläinlääkärille, joka päätteli, että lanka on liian kireällä, mutta ei silti estä polven luiskahtamista paikoiltaan. Jalka päätettiin leikata (ja leikkaus laittaa takuun piikkiin). Viikkoa myöhemmin Rääpyli pötkötti taas leikkauspöydällä ja vasta siellä langan katkeaminen selvisi. Eläinlääkäri ei ollut koskaan kuullutkaan, että niinkin voi käydä… Sydän oli taas syrjällään pikkukaverin vuoksi. Väinö kuitenkin toipui tästä jälkimmäisestä leikkauksesta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä, vaikkei toipuminen silloinkaan hidasta ollut. Se käyttää jalkaa nyt paremmin kuin kertaakaan huhtikuun leikkauksen jälkeen. Leikkaamattoman jalan reisi on vielä paljon lihaksikkaampi kuin leikattu, mikä aiheuttaa osaltaan liikkumiseen vähän epätasapainoa, ja välillä Väinö ottaa samalla jalalla vaihtoaskeleen. Mutta nyt ei epäilytä enää ollenkaan, etteikö pikkukaverista tulisi vielä täysin kelpo menijä, niin hyvin kaikki on onneksi tällä kertaa mennyt.

Hänen Muhkeutensa Kekkosen mahtavuus- ei kun painoindeksi on saatu lähtemään laskuun. Tai siltä ainakin nyt näyttää. Ruoka on kuivakkaa laihdutusnappulaa ja mausteena esimerkiksi broilerin jauhelihaa. Painotavoite on 9 – 9,5 kiloa. Siihen on vielä pitkästi toista kiloa matkaa, mutta suunta on oikea! Ja maksa-arvokin näytti oikein ilahduttavalta viimeisimmässä kontrollissa. Kaikki hyvin siis.

Blogissa lienee vielä tovin aikaa suhteellisen hiljaista. Asiaa varsinkin täältä uusista maisemista ja uusista kujeista olisi vaikka kuinka paljon, mutta töistä palatessa taulussa on lukemat 00:00. Ei mitään saumoja mihinkään älylliseen toimintaan siis. Ilta kuluu pääsääntöisesti lähes vegetatiivisessa tilassa, yön olen taju kankaalla, ja sitten käyn taas hakemassa töistä uuden satsin täystyrmäystä – ja niin pyörä pyörii, piskit siinä hyörii… Mutta kunhan tämä työn alkujärkytys tästä nyt laantuu, niin suunnitelmissa on nostaa blogi uuteen loistoon – niin kuin feenikslintu nousee aamunkoitteessa tuhkasta siivilleen!

Mökkivieras, jolla on neljä liian isoa alauloketta sekä kammoittava kita täynnä teräviä piikkejä – uhka vai mahdollisuus?

Nyt on sattunut sen sortimentin tapaus, että oli tultava keskeyttämään tämä hyvin sujunut blogin kesätauko. Kekkonen ja Liukas Luikku olivat viettämässä terrierien tapaan ihan viattomasti täysin tavallista kesäpäivää mökillä, aurinko pilkotteli, isokoskelo uitteli poikasiaan rannassa, moottoriveneilijät surisivat järvellä, ja sitten PAM:

Eli tööt.

Siinä meni pöksyhousuilla pasmat pikkuisen sekaisin, kun metrisillä hontelojaloilla varustettu yhdeksän viikon ikäinen hauenhampainen pyörremyrskyriiviö pamahti pihaan. Kekkonen ei oikein aluksi tiennyt miten suhtautua tulijaan: Kaveri oli Kekkosen mittapuulla ihan miehen mitoissa, mutta käyttäytyi kuin vauva? Se haukkui kimeästi, paiskautui tuon tuosta ennalta arvaamattomasti pitkin pituuttaan nurmikkoon, söi koko ajan jotakin eikä selvästikään ihan tiennyt, miten sen alla olevia neljää pitkää uloketta pitäisi käyttää. Se käytteli myös hampaitaan varsin huolimattomasti, eikä ihan saanut selvää, mitä sen päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Kekkonen määräsi terroristin ensimmäiseksi auton alle, ja kun Almeran alta kaksoi kaksi nappisilmää, Kekkonen tutki tulijan. Lopulta se laski vieraan pihaan, mutta suhtautui siihen pienellä varauksella. Ei kai noin iso mies oikeasti voi olla vauva? Hommaan oli pakko olla jokin koira haudattuna.

Väne sen sijaan otti jännittävän alun jälkeen Jekku-vauvan ihan kaverikseen. Parrasta vetämistä Väinö ei suvainnut eikä muutakaan naamaan tökkimistä kimeällä haukulla höystettynä. Mutta kun nämä säännöt oli tehty selväksi, niin Vänkky-setä innostui jopa leikkimään pikkuterminaattorin kanssa.

– Karjun sinun KORVAAN VÄY!!

– Jano tulloo kun pitää riehuskella niin kovasti. – Ota kamu ryyppy. Näytän sulle vesikupin. Tuu mukkaan.

 

Paikallaanolon maksimisuoritus namin voimalla: 2,5 sekuntia.

Ja sittenpä kiihkeän riehumisen ja päättömän sekoilun päätteeksi pikkuinen tuhon airut nostettiin autoon ja se hurautti taas tiehensä. Luojan kiitos ettei se tullut pysyvästi meille, tuumaili Kekkonen. Vähempikin melskaaminen olisi riittänyt. Mutta jos joku nainen, siis naiskoira, haluaa tulla tänne mökille, niin saa tulla. Naisia tänne kyllä otetaan ihan mielellään.

Hänen Majesteettinsa pitää rauhallisesta menosta. Paitsi jos riehu on itse omin käpälin järjestetty, sitten sekin sopii.

Kesäloman välispiikki, eli we’ll be back

Tulinpa vain huutamaan, että henkissä ollaan ja pulskasti voidaan, vaikka blogissa ei näy liikettä. Täytyy palailla asian äärelle taas kunhan nämä kesän kiireiset (köh köh) hommat on saatu hoideltua. Nauttikaahan te muutkin kesästä! (Sama terrieriksi: Uikaa hulluna ja syökää paljon meheviä ötököitä!)

 

Käkkärikäännös-Kekkonen ja Suuri Johtaja iltakävelyllä, eli kuinka emännälle kirkastui taas jotakin olennaista elämästä

Eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minulla onkaan koiria. (Joskus sitä vain paahtaa arkea kiskoja pitkin laput silmillä siihen malliin, että tärkeät asiat meinaavat unohtua.) Se kauhea iltapissakävely pääsi tällä kertaa yllättämään minut. Kello oli paljon, väsytti, ulkona oli kylmää, ja pissalenkki tuntui ikävältä velvollisuudelta. Mentiin sitten kuitenkin, pakkohan se oli.

Ensimmäisenä laitoin valjaat Urholle ja päästin sen jo portista ulos omalle takapihalle nuuhkimaan yöilmaa. Kun sitten olin hetken päästä Väinön kanssa valmis ja menin ulos, näin kukkapenkin mullan lentävän halki ilman korkeissa kaarissa. Kekkonenhan se siellä oli käärinyt hihat ja pisti vastikään istutettuja perennojani uuteen järjestykseen. Koska huumorintajuni vaipuu yöhorrokseen normaalisti noin kello 20, hämmästyin itsekin, kun suupieleni alkoivat nykiä holtittomasti ylöspäin touhukkaan viherpeukalon toimia seuratessani. (Äitinsä poika muuten tuo Urho.) Kun Kekkonen oli saanut hommat hoidettua, se lähti iltakävelylle oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Luulen, että se oli katsonut kukkapenkkiä jo muutaman päivän (”ei näin, ei näin…”) ja nyt mieli oli iloinen, kun takapihan feng shui oli taas hyväksi hoidettu. Oman pihan portista ulos päästyään Kekkonen raapaisi iloisena takajaloilla nurmikkoa ilmaan, niin kertakaikkisen mukavaa oli.

Jatkettiin siis matkaa. Väinö oli touhukkaalla tuulella. Se johti joukkiota määrätietoisella askeleella etummaisena kulkien. Kun Väinö juoksee tai sen askel on muuten erityisen tarmokas, sen oikea korva alkaa nyökytellä. Niinpä marssimme suunnan ja nopeuden määräsi seitsemän kilon painoinen, pystyhäntäinen ja tarmokas pikkuterrieri, jonka toinen hörökorva vipatti askelten tahtiin ja etujalat ojentuivat korkealle eteen suoriksi kuin sotilailla Venäjän armeijan paraatissa ikään. Ilme naamalla oli vakava, eikä varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi, että liikkeellä oli erittäin vakavasti otettava Johtaja. Tässä kohtaa jouduin jo välillä vähän hihittelemään itsekseni. Kuikuilin taakseni, ettei kukaan (tuttu ainakaan) vain satu näkemään hölmöä virnettä naamallani.

Sitten tultiin talojen reunustaman puistoalueen vieressä olevalle pienelle hiekkakentälle. Siinä iloisen Kekkosen moottoriin tuli vika. Urho-rukan jalat lähtivät juoksemaan sellaista vauhtia, ettei muhevan piskin muu ruppi meinannut pysyä perässä. Urho säntäsi ensin yhteen suuntaan, teki käkkärikäännökset, ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, kierähti katon kautta ympäri, ryntäsi, teki ilmassa vaakavoltin, ryntäsi, kiskoi käkkäristä, ryntäsi, kuperkeikka, voltti, piruetti… Kaiken tämän uskomattoman nopean liikehdinnän (vauhtia liki 100 km/h) lomassa tuo pulska vekkuli heitteli Väinölle merkitseviä katseita: Tuu mukkaan! Mutta Johtaja Väinö vain istuutui toiselle kankulleen, otti naamalleen kyllästyneen (teinin) närkästyneen ilmeen, käänsi katseensa muualle ja sanoi: ”Ei kiinnosta.” Tämä kahden koiran suorittama performanssi meni väsyneen ihmisen sietokyvyn rajan yli. Nauroin hiekkakentällä kaksin kerroin, pissaa taisi lirahtaa housuun, enkä edes välittänyt, näkeekö joku vai ei. Vedet valuivat silmistä, koirat innostuivat entisestään, ja lopulta en tiennyt, ovatko ne vatsa- vai poskilihat jotka ovat eniten kipeät nauramisesta. Lopuksi kävelimme kotiin oikein hyvällä tuulella.

Voi taivas. Ehkä se vain on niin, että joskus on mentävä yöllä nauramaan jonnekin naapuruston talojen väliin niin, että pissa tulee housuun. Sillä tavalla elämästä voi kirkastua taas hetkeksi jotain tärkeitä asioita.

Emännälle aamiaiseksi itikoita, eli jokunen kuva pikku patikkaretkeltä

Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

Nöö nöö

Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

Offroad-koirat

Aurinkoakin saatiin.

Väinön yksityiset kiihdytysajot

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

Lähikuva LKT:stä.

Uljaita vuoristoterrierejä

Söpöliiniterrieri

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…

Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.

Väinö sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

Kuinka moni osaa sytyttää kotona lamppuun valot? Ohhoh, noin! Aika monta karvaista etujalkaa nousi pystyyn. Valojen sytyttäminen onkin hieno vieraille esitettävä temppu, ja erityisesti se ilahduttaa laiskaa koiranomistajaa, joka voi löhöillä sohvalla sen aikaa kun piski käy tuuppaamassa kuonolla seinässä olevaa katkaisijaa tai painamassa tassulla lattialla olevaa kytkintä.

Väinö on hionut tämän jalon valojensytytystaidon huippuunsa. Se nimittäin sytyttää valot äänen voimalla. Kuka olisi uskonut? Sehän on melkein sama kuin ajatuksen voimalla sytyttäminen. Väinöhän on siis erikoistunut päästämään voimallisia, yllättäviä ääniä – siksi kyseinen herra myös Kilju-Väinönä tunnetaan. Äkillinen ulkoa kuuluva ryminä, oven takaa kuuluva koiran haukku tai jokin muu kova melu saa Väinön karauttamaan kurkkuaan ja päästämään muutamia sulokkaita säveliä piskitonisen asteikon yläpäästä. Kaikkein juhlavimmat soinnut Väinö luikauttaa kuitenkin ambulanssille. (Vajaan kilometrin päässä meidän kotoa on sairaala, ja meidän kodin ohi menevällä isolla tiellä kulkee ambulansseja liki päivittäin pillit vonkuen.) Kun piipaa alkaa vähitellen lähestyä, Väinö ottaa tukevan haara-asennon, odottaa pienen hetken – ja kun ambulanssi on sopivalla etäisyydellä, Väinö antaa ylä-C:n virrata vapaana ulos kitusistaan: ”HUUUUUUU-uuuuuuuu!”

Naps. Ja niin valot syttyvät liesituulettimeen.

Siinä on taikaa.

 

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…