Mökkivieras, jolla on neljä liian isoa alauloketta sekä kammoittava kita täynnä teräviä piikkejä – uhka vai mahdollisuus?

Nyt on sattunut sen sortimentin tapaus, että oli tultava keskeyttämään tämä hyvin sujunut blogin kesätauko. Kekkonen ja Liukas Luikku olivat viettämässä terrierien tapaan ihan viattomasti täysin tavallista kesäpäivää mökillä, aurinko pilkotteli, isokoskelo uitteli poikasiaan rannassa, moottoriveneilijät surisivat järvellä, ja sitten PAM:

DSC_0051 (2)

Eli tööt.

Siinä meni pöksyhousuilla pasmat pikkuisen sekaisin, kun metrisillä hontelojaloilla varustettu yhdeksän viikon ikäinen hauenhampainen pyörremyrskyriiviö pamahti pihaan. Kekkonen ei oikein aluksi tiennyt miten suhtautua tulijaan: Kaveri oli Kekkosen mittapuulla ihan miehen mitoissa, mutta käyttäytyi kuin vauva? Se haukkui kimeästi, paiskautui tuon tuosta ennalta arvaamattomasti pitkin pituuttaan nurmikkoon, söi koko ajan jotakin eikä selvästikään ihan tiennyt, miten sen alla olevia neljää pitkää uloketta pitäisi käyttää. Se käytteli myös hampaitaan varsin huolimattomasti, eikä ihan saanut selvää, mitä sen päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Kekkonen määräsi terroristin ensimmäiseksi auton alle, ja kun Almeran alta kaksoi kaksi nappisilmää, Kekkonen tutki tulijan. Lopulta se laski vieraan pihaan, mutta suhtautui siihen pienellä varauksella. Ei kai noin iso mies oikeasti voi olla vauva? Hommaan oli pakko olla jokin koira haudattuna.

DSC_0031 (2)

Väne sen sijaan otti jännittävän alun jälkeen Jekku-vauvan ihan kaverikseen. Parrasta vetämistä Väinö ei suvainnut eikä muutakaan naamaan tökkimistä kimeällä haukulla höystettynä. Mutta kun nämä säännöt oli tehty selväksi, niin Vänkky-setä innostui jopa leikkimään pikkuterminaattorin kanssa.

DSC_0027 (2)

DSC_0035 (2)

– Karjun sinun KORVAAN VÄY!!

DSC_0076 (2)

DSC_0009 (2)

– Jano tulloo kun pitää riehuskella niin kovasti. – Ota kamu ryyppy. Näytän sulle vesikupin. Tuu mukkaan.

 

DSC_0005 (2)

DSC_0065 (2)

Paikallaanolon maksimisuoritus namin voimalla: 2,5 sekuntia.

Ja sittenpä kiihkeän riehumisen ja päättömän sekoilun päätteeksi pikkuinen tuhon airut nostettiin autoon ja se hurautti taas tiehensä. Luojan kiitos ettei se tullut pysyvästi meille, tuumaili Kekkonen. Vähempikin melskaaminen olisi riittänyt. Mutta jos joku nainen, siis naiskoira, haluaa tulla tänne mökille, niin saa tulla. Naisia tänne kyllä otetaan ihan mielellään.

DSC_0221 (2)

Hänen Majesteettinsa pitää rauhallisesta menosta. Paitsi jos riehu on itse omin käpälin järjestetty, sitten sekin sopii.

Käkkärikäännös-Kekkonen ja Suuri Johtaja iltakävelyllä, eli kuinka emännälle kirkastui taas jotakin olennaista elämästä

Eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minulla onkaan koiria. (Joskus sitä vain paahtaa arkea kiskoja pitkin laput silmillä siihen malliin, että tärkeät asiat meinaavat unohtua.) Se kauhea iltapissakävely pääsi tällä kertaa yllättämään minut. Kello oli paljon, väsytti, ulkona oli kylmää, ja pissalenkki tuntui ikävältä velvollisuudelta. Mentiin sitten kuitenkin, pakkohan se oli.

Ensimmäisenä laitoin valjaat Urholle ja päästin sen jo portista ulos omalle takapihalle nuuhkimaan yöilmaa. Kun sitten olin hetken päästä Väinön kanssa valmis ja menin ulos, näin kukkapenkin mullan lentävän halki ilman korkeissa kaarissa. Kekkonenhan se siellä oli käärinyt hihat ja pisti vastikään istutettuja perennojani uuteen järjestykseen. Koska huumorintajuni vaipuu yöhorrokseen normaalisti noin kello 20, hämmästyin itsekin, kun suupieleni alkoivat nykiä holtittomasti ylöspäin touhukkaan viherpeukalon toimia seuratessani. (Äitinsä poika muuten tuo Urho.) Kun Kekkonen oli saanut hommat hoidettua, se lähti iltakävelylle oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Luulen, että se oli katsonut kukkapenkkiä jo muutaman päivän (”ei näin, ei näin…”) ja nyt mieli oli iloinen, kun takapihan feng shui oli taas hyväksi hoidettu. Oman pihan portista ulos päästyään Kekkonen raapaisi iloisena takajaloilla nurmikkoa ilmaan, niin kertakaikkisen mukavaa oli.

Jatkettiin siis matkaa. Väinö oli touhukkaalla tuulella. Se johti joukkiota määrätietoisella askeleella etummaisena kulkien. Kun Väinö juoksee tai sen askel on muuten erityisen tarmokas, sen oikea korva alkaa nyökytellä. Niinpä marssimme suunnan ja nopeuden määräsi seitsemän kilon painoinen, pystyhäntäinen ja tarmokas pikkuterrieri, jonka toinen hörökorva vipatti askelten tahtiin ja etujalat ojentuivat korkealle eteen suoriksi kuin sotilailla Venäjän armeijan paraatissa ikään. Ilme naamalla oli vakava, eikä varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi, että liikkeellä oli erittäin vakavasti otettava Johtaja. Tässä kohtaa jouduin jo välillä vähän hihittelemään itsekseni. Kuikuilin taakseni, ettei kukaan (tuttu ainakaan) vain satu näkemään hölmöä virnettä naamallani.

Sitten tultiin talojen reunustaman puistoalueen vieressä olevalle pienelle hiekkakentälle. Siinä iloisen Kekkosen moottoriin tuli vika. Urho-rukan jalat lähtivät juoksemaan sellaista vauhtia, ettei muhevan piskin muu ruppi meinannut pysyä perässä. Urho säntäsi ensin yhteen suuntaan, teki käkkärikäännökset, ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, kierähti katon kautta ympäri, ryntäsi, teki ilmassa vaakavoltin, ryntäsi, kiskoi käkkäristä, ryntäsi, kuperkeikka, voltti, piruetti… Kaiken tämän uskomattoman nopean liikehdinnän (vauhtia liki 100 km/h) lomassa tuo pulska vekkuli heitteli Väinölle merkitseviä katseita: Tuu mukkaan! Mutta Johtaja Väinö vain istuutui toiselle kankulleen, otti naamalleen kyllästyneen (teinin) närkästyneen ilmeen, käänsi katseensa muualle ja sanoi: ”Ei kiinnosta.” Tämä kahden koiran suorittama performanssi meni väsyneen ihmisen sietokyvyn rajan yli. Nauroin hiekkakentällä kaksin kerroin, pissaa taisi lirahtaa housuun, enkä edes välittänyt, näkeekö joku vai ei. Vedet valuivat silmistä, koirat innostuivat entisestään, ja lopulta en tiennyt, ovatko ne vatsa- vai poskilihat jotka ovat eniten kipeät nauramisesta. Lopuksi kävelimme kotiin oikein hyvällä tuulella.

Voi taivas. Ehkä se vain on niin, että joskus on mentävä yöllä nauramaan jonnekin naapuruston talojen väliin niin, että pissa tulee housuun. Sillä tavalla elämästä voi kirkastua taas hetkeksi jotain tärkeitä asioita.

Emännälle aamiaiseksi itikoita, eli jokunen kuva pikku patikkaretkeltä

Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

DSC_0108 (2)

Nöö nöö

Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

DSC_0036 (2)

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

DSC_0012 (3)

Offroad-koirat

DSC_0068 (2)

Aurinkoakin saatiin.

DSC_0059 (3)

Väinön yksityiset kiihdytysajot

DSC_0080 (3)

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

DSC_0167 (2)

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

DSC_0161 (2)

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

DSC_0205 (2)

Lähikuva LKT:stä.

DSC_0174 (2)

Uljaita vuoristoterrierejä

DSC_0050 (3)

Söpöliiniterrieri

DSC_0229 (2)

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

DSC_0094 (2)

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…

Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.

Väinö sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

Kuinka moni osaa sytyttää kotona lamppuun valot? Ohhoh, noin! Aika monta karvaista etujalkaa nousi pystyyn. Valojen sytyttäminen onkin hieno vieraille esitettävä temppu, ja erityisesti se ilahduttaa laiskaa koiranomistajaa, joka voi löhöillä sohvalla sen aikaa kun piski käy tuuppaamassa kuonolla seinässä olevaa katkaisijaa tai painamassa tassulla lattialla olevaa kytkintä.

Väinö on hionut tämän jalon valojensytytystaidon huippuunsa. Se nimittäin sytyttää valot äänen voimalla. Kuka olisi uskonut? Sehän on melkein sama kuin ajatuksen voimalla sytyttäminen. Väinöhän on siis erikoistunut päästämään voimallisia, yllättäviä ääniä – siksi kyseinen herra myös Kilju-Väinönä tunnetaan. Äkillinen ulkoa kuuluva ryminä, oven takaa kuuluva koiran haukku tai jokin muu kova melu saa Väinön karauttamaan kurkkuaan ja päästämään muutamia sulokkaita säveliä piskitonisen asteikon yläpäästä. Kaikkein juhlavimmat soinnut Väinö luikauttaa kuitenkin ambulanssille. (Vajaan kilometrin päässä meidän kotoa on sairaala, ja meidän kodin ohi menevällä isolla tiellä kulkee ambulansseja liki päivittäin pillit vonkuen.) Kun piipaa alkaa vähitellen lähestyä, Väinö ottaa tukevan haara-asennon, odottaa pienen hetken – ja kun ambulanssi on sopivalla etäisyydellä, Väinö antaa ylä-C:n virrata vapaana ulos kitusistaan: ”HUUUUUUU-uuuuuuuu!”

Naps. Ja niin valot syttyvät liesituulettimeen.

Siinä on taikaa.

 

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Ken olisi uskonut – kesä tuli tänne meillekin, katso kuvat!

Hahaa, VIHDOINKIN! Kesä, täällä meillä! Namm. Aah.

Kekkonen, Luikuttelija ja ehkä ennen kaikkea emäntä ovat kaikki vihdoinkin päässeet rentouttaville metsäkävelyille. Verenpaine ja stressikäyrä laskevat sitä mukaa kun syke nousee ja piskien läähätys tihenee.

Tässä kuvapommitusta parilta edelliseltä päivältä, kun väsyneet aivot ei tällä(kään) kertaa parempaan pysty! Onneksi tuo ihana auringonvalo lataa tyhjät akut nopeasti täyteen. 🙂

DSC_0275 (2)

– Väinö, ethän sitten kiipeile kiville. Polvea pitää vielä varoa… VÄINÖ!! – Elä elä äiskä hermoile, vähäsen kurkkaan tänne vaan. Kaikki kunnossa, voin tulla alas!

DSC_0230 (2)

– Jos äiskä oikein tarkasti mietit ja katson syvälle nappisilmiini, niin huomaat, että olen ihan viaton pieni koira. Tosi viaton. Oikein niin viaton, että herkkua voisin taskusta ottaa… Pikku murun vain, tosi pienen…

DSC_0153 (2)

Metsää

DSC_0192 (2)

– Mitä sitten tehään? Minne sitten mennään?

DSC_0222 (2)

Sieni-ihmisen sydän jättää lyöntejä välistä kun tämmöisiä tulee vastaan.

DSC_0088 (2)

Hurjaturkki aka Leijonakuningas kiinni hommantyngässä

DSC_0134 (2)

– Kato äiskä! Suussa ei oo mitään! Ihan oikeasti ei oo! Nielin jo sen kävyn.

DSC_0041 (2)

Akrobaatti-Kekkonen näyttää, miten herkkuja napataan kiinni ilmasta.

DSC_0197 (2)

Kevät

DSC_0034 (2)

Kekkonen miettii vihreitä asioita.

DSC_0050 (2)

Hänen Majesteettinsa Keisari Väinö I Uljas poseeraa alamaiselleen.

Kekkosen kieli se ei millään meinaa pysyä suussa kuvanottohetkellä. Tälläkin kertaa kuvasaalis kyseisestä karvajalasta oli isolta osin tällainen:

DSC_0209 (2)

– Hähhähhää, etpä saa yhtään hyvää kuvaa minusta! Sabotoin ne kaikki!!

DSC_0093 (2)

Mutta jälleen emäntä oli Kekkosta ovelampi. Näissä hommissa taskunpohjalta kaivettu muinaisnami ei petä koskaan. Jopa Kekkis herkistyi näyttämään söpöintä ilmettään leivänmurun voimalla.

DSC_0164 (2)

– No, tässä me nyt ollaan. Otahan kuva.

DSC_0079 (2)

Oh yes, kesä. Me ollaan valmiita.

Aurinko alkaa (taas pikku välimyrskyn jälkeen) paistaa risukasaan

Kun taannoin tuli luvattua olla narisematta täällä blogissa enää yhtään mistään, niin olen joutunut sitten viettämään hiukan virtuaalista hiljaiseloa. Elämä on nimittäin tintannut meidän päähän vielä pari tujakkaa potkua rautakärkimaiharilla, eikä menossa ole ollut hirveästi kehumista. Niinpä päätin sitten mieluummin olla hiljaa kuin päästää sisäistä murheitteni Niagaraa virtaamaan vapaana täällä blogiosastolla. Sitä sorttia tuli kokeiltua tässä kevään mittaan ehkä vähän turhankin kanssa.

Nyt aurinko alkaa taas vähitellen paistella tähän kevään aikana reilusti kokoa keränneeseen epämääräiseen risukasaan, joten – I’m back.

Piskirintamalla kävi siis niin, että reilu viikko sitten Kekkonen, tuo lihaisa köllykkä, otti ja törmäsi ulkona Väinöön vauhdilla. Kilju-Väinö kiljui ja alkoi taas ontua jalkaansa. Se ei astunut sillä yhtään, ja jossain vaiheessa se alkoi nuolla polvea. Muutama päivä meni kaverin toipumista seuraillessa, ja kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan – päin vastoin – kiikutin Väinön maanantaina eläinlääkäriin. Lopputuloksena oli röntgenkuvaus ja kuvien lähettäminen Kuopioon Väinön leikanneelle eläinlääkärille. Lisäksi Väinö määrättiin taas kipulääkkeelle ja lepoon. Muutama päivä myöhemmin Kuopiosta kajahti viesti, että jalkaa nyt vain seuraillaan pari viikkoa, ja jos se ei lepokuurin päätteeksi ole lähes entisellään, on syytä ottaa uudelleen yhteyttä tohtoriin. Patella näytti kuvien perusteella olevan oikeassa paikassa, eli se kaikkein pahin ei ainakaan vaikuttaisi tapahtuneen.

Nyt Väinö on sitten alkanut taas vähitellen astua jalalla, nuoleminen on loppunut, ja se jopa taivuttaa polvea välillä. Meno alkaa hetkittäin äityä taas turhankin hurjaksi, kun kaveri innostuneena kiepsauttelee leikkausjalalla piruetteja. Nyt siis kaikki kuulolla olevat: Laittakaa kädet ristiin, peukalot pystyyn ja jos teillä on jotakin muita tilanteeseen sopivia onnea tuovia rituaaleja, niin nyt olisi aika hyvä hetki niille. Jos tästä törmäysepisodista sittenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä ja kipulääkkeellä, niin universumille ylistys!

Kekkosenkin vyötäröpoimuille ja komealle mahanköllykälle tulee nyt häätö, kun eläinlääkäri lupasi, että maksaruokavalio voidaan lopettaa. Ainakin aluksi kokeillaan kastroitujen koirien nappularuokaa varmaankin kotiruualla höystettynä, ja jos se ei vielä tepsi, niin sitten otetaan raskaan sarjan dieettieväät käyttöön. Toivottavasti Kekkoselle joka tapauksessa koittaa taas vähän paremmat päivät, kun ruokakuppiin ropisee sellainen annos, jolla myös nälkä lähtee.

Myös tämän huushollin ihmisten elämässä on ollut kevään aikana (koiriin liittymätöntä) vastatuulta. Eipä silti voi muuta kuin onneaan kiittää, että joka kerta kun emäntä raahustaa kotiin maahan lyötynä ja olkapäällä istuva pikku paholainen tökkii atraimella ja kuiskuttaa korvaan kaikenlaista (”Luovuta! Ei sinusta mihinkään ole!”), vastassa on aina ja joka kerta kaksi paria luottavaisia nappisilmiä ja kaksi iloisena heiluvaa häntää, ja sitten maailma ja kaikki murheet asettuvat taas oikeaan mittakaavaan. Entä sitten, jos elämä vähän vastustaa? Kaipa se on tärkeintä, että on koti, jossa voi punkea itsensä sohvannurkkaan ja molempiin kainaloihin saa oman, ihanan, täydellisen koiran. Ja koirilta paljon intohimoisia ja kosteanpuoleisia terrierisuukkoja.

Perusteellisehko kertomus erään Väinön polvileikkauksen jälkihoidosta sekä viralliset juhlakuvat

Väinö täytti sunnuntaina kaksi vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika menee. Vastahan meille kannettiin tuo pikkuinen ja touhukas poikapallero. Onnea Väinö!

DSC_0119 (3)

Syndesankari juhlapäivänään – tässä siis virallinen synttärikuva

Väinön potilasaika alkaa olla nyt päätöksessä. Leikkauksesta on tänään kolme viikkoa – aika kului todella nopeasti. Aluksi koiria piti käyttää ulkona erikseen, kun jalka oli kipeä ja sitä piti varoa. Urho kaipasi jo muutaman päivän jälkeen kovasti leikkikaveria ja jos koirat olivat ulkona yhtä aikaa, Kekkonen alkoi heti viritellä kaikkien aikojen mahtiriehua Väinön kanssa. Isännän kanssa saatiin ulkoilutukset kuitenkin lutviintumaan melko kivuttomasti, eikä tuplalenkkejä tarvinnut huhkia kovin paljoa.

Yksin ollessaan Väinö hengasi (ihan tyytyväisenä) olohuoneeseen rakennetussa aitauksessa, mutta meidän ollessa kotona kaveri sai käppäillä vapaasti asunnossa, kun malttoi itse varoa jalkaansa tosi hyvin. Itse värkättyä haavapukua Väinö käytti ensimmäisten päivien jälkeen vain silloin, kun sitä ei oltu vahtimassa. Jostakin syystä se ei ollut juuri kiinnostunut haavasta oikeastaan pariin viikkoon. Välillä se saattoi hajamielisesti yrittää nuolaista sitä. Enemmän näytti häiritsevän se, että myös sukukalleuksien pesu oli estetty. Vasta nyt, kun haava on jo kunnolla umpeutunut, jalkaa on alkanut kutittaa. Se saattaa kyllä johtua ihan vain takaisin kasvavasta karvasta. Muutama suihkaus Dermacool-suihketta on auttanut kutinaan tosi hyvin.

Lääkityksenä Väinöllä oli antibiootti kymmenen päivää ja kipulääke kaksi viikkoa. Lisäksi isännän kanssa tehtiin omatoiminen päätös Diapamin antamisesta muutamana ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen. Eläinlääkäri ei tällä kertaa määrännyt Diapamia, mutta Väinö sai sitä syksyllä kastraatioleikkauksen jälkihoitoa varten. Diapamin kanssa annettava kipulääke oli syksyllä sama kuin nyt, joten päätös uskallettiin tehdä. Silloin lääke auttoi Väinöä rauhoittumaan ja vähensi sen levottomuutta. Niinpä samoja jäljellä olevia lääkkeitä annettiin nytkin, ja vaikutti siltä, että ne tulivat tarpeeseen. Ilman Diapamia Väinö ei tehnyt tarpeitaan ulkona, tärisi ja tökötti vain – välillä sisälläkin. Se myös vikisi apaattisena korvat luimussa. Diapamia saatuaan Väinö kävi hyvin pissalla ja nukkui tai köllötteli tyytyväisenä.

Haavanhoitokin oli hyvin mutkatonta. Ulkoilujen jälkeen haava suihkuteltiin vedellä, kuivattiin, ja viimeistelyksi riitti suihkaukset Septidiniä ja Dermacoolia. Paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Tikitkin sain poistettua itse hyvin kätevästi. Ajattelin, että otan haavan tämänhetkisestä tilanteesta kuvan tätä tekstiä varten, mutta sitten huomasin, että jalassa ei ole enää kerrassaan mitään kuvattavaa. Arpi on jo aivan vaalea, ja muutaman millin mittainen karva on peittänyt viimeisetkin jäljet. Aika ällistyttävä paranemisnopeus.

Kaikki käytännön hoitotoimenpiteet ovat olleet mutkattomia, eikä arki ole ihan hirveästi hankaloitunut tässä toipilasaikana. Myös Väinön pää on kestänyt sairaslomaa hyvin, vaikka ulos ei ole päässyt samaan tahtiin kuin normaalisti. Väinön viihtyvyyteen on kyllä panostettu sen verran, että sitäkin on käytetty asiasta tehden metsässä lyhyillä hihnakävelyillä nuuhkuttelemassa. Sisällä on leikitty naminpiilotusta, mutta mihinkään äärimmäisiin aktivointitoimenpiteisiin meillä ei ole muuten tarvinnut venyä. Väinö on viihtynyt paljon sylissä ja lähellä, ja se on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä sohvannurkassa tai kainalossa köllötellessään.

Tänään kävin koirien kanssa jo yhteisellä metsälenkillä niin, että Väinö sai olla irti. Pahin painajaiseni ei toteutunut, eikä Väinö kadonnut horisonttiin. Väinön kävely on hetkittäin jo aivan normaalin ja tasapainoisen näköistä, ja se liikkuu jo lähes koko ajan neljällä jalalla. Väinö näyttää itse varovan jalkaansa todella hyvin, ja siksi uskalsin päästää sen irti Urhon kanssa. Kekkis oli kyllä aika riemuissaan toipuvasta leikkikaveristaan, mutta Väinö jätti omatoimisesti vielä riehut välistä – vaikka heiluttelikin innoissaan häntää ja viestitti pärisevälle Urholle, että on hengessä mukana.

Kaiken kaikkiaan kauhistelin koipioperaatiota etukäteen ihan turhaan. Toki meillä kävi mäihä – jos reisiluun telauraa olisi pitänyt syventää tai patellajänteen kiinnittymispaikkaa sääriluussa olisi siirretty (tämä oli meillä vaihtoehtoinen toimenpide, jonka toipumisaika olisi ollut 6 viikkoa ja joka saattaa huonolla tuurilla olla joskus vielä edessä, jos nyt leikkauksessa tehty kiristys löystyy), urakka olisi ollut isompi ja toipumisaika reilusti pitempi. Silloin olisi voinut joutua jo tosissaan miettimään ratkaisuja esimerkiksi koirien ulkoilun tai Väinön pään kasassapysymisen suhteen.

Seuraava haaste meillä on fysioterapiaan pääseminen. Meidän paikkakunnalla ei ole omaa koirafyssaria, joten luvassa on päivän mittainen fysioterapiareissu toiseen kaupunkiin. Hankaluus on siinä, että työtahti on nyt kiivaimmillaan, eikä sopivaa hetkeä reissulle oikein ole. No, eiköhän tämäkin asia jotenkin järjesty.

Hyvinhän tässä kävi. ❤

DSC_0118 (3)

Sydänkäpyli