Pissaa ja kakkaa – tervetuloa meille!

Jos kaipaat sivistyneen ihmisen tuottamaa sivistynyttä tekstiä, jätä seuraava lukematta.

Urho on nyt reilun neljän kuukauden ikäinen. Se tuli meille kahdeksanviikkoisena, ja yhteiseloa on takana tänään 11 viikkoa. Kuluneisiin viikkoihin on mahtunut suuria tunteita, oppimisen ja hoksaamisen iloa, hellyyttä, kasvamista, onnea, komentelua puolin ja toisin – ja kakkaa. Paljon kakkaa. Pissaa myös.

Vaikka pikku Kekkonen on nyt vasta viisikiloinen, se tuottaa uskomattomat määrät sitä itseään. Kun herra Kulinaristi-Kermapeppu alkoi kieltäytyä joulun aikoihin nappularuuasta (minimiehen suorittama 2 x 1,5 päivän nälkälakko sai järkähtämättömän emännän taipumaan) ja siirryin antamaan sille runsasproteiinista kotiruokaa, sen määrä väheni – mutta silti. Miten noin pienestä voi edes tulla niin paljon kakkaa? Kaiken lisäksi Urhosta on edelleen ok turauttaa jättipotti sisälle siihen missä sattuu olemaan, jos kumpikaan sen itsekkäistä ihmisistä ei tajua katsoa ovelle silloin, kun kakkasankari tököttää eteisessä ja oven rakoa noin viiden sekunnin ajan tuijottamalla ilmaisee aikeensa.

Aiemmin kahden aikuisen huusholleissa (2 kpl) ei juuri keskusteltu kakka- tai pissa-asioista. Kun Urho tuli, päivän keskeisimmät puheenaiheet siirtyivät juuri siihen. ”Tuliko ulkona pissa?” on meillä nykyään useimmin kysytty kysymys. Myös ”Onko tänään tullu kakkaa?” on suosittu. Alussa operaatio Pissa aktivoitui kolmisenkymmentä kertaa päivässä – huhhuh. Siinä pikku-ukkoa kiidätettiin hätävalot vilkkuen ulos aika tiuhaan. Yleensä Töpöli pissasi armollisesti heti ulkona ja sisälle palattua myös heti sisällä. Ukkelin pissa-aikeitten havaitsemisen jälkeen oli tavallisesti noin 0,03 sekuntia aikaa reagoida tilanteeseen ja kiidättää tyyppi lähimmälle paperille. Joskus villeimpien leikkien tiimellyksessä ukko ei ehtinyt edes pysähtyä pissalle, vaan asiat piti koittaa toimittaa juostessa, ettei pupu/nalle päässyt kyykkäämisen aikana karkuun! Emännän kerrostalohuushollissa sisäsiisteyskasvatus marras-joulukuun viimassa ja räntäsateissa osoittautuikin mission impossibleksi. Tunnelma ulkoa päivän 70. pissareissulta palatessa ei aina hiponut kattoa… Tavoitteesta saada pikkutyyppi nopeasti sisäsiistiksi piti siis luopua ja tyytyä opettamaan äijä aluksi sisällä paperille.

”Pissa paperille ja namia suuhun” -periaatteella Urho oppikin asioimaan paperilla yhdessä illassa. Tyyppi innostui asiasta jopa siinä määrin, että kävi namin toivossa tekemässä kyykkyjä paperilla muutenkin vaan. Myöhemmin paperipissojen loisto haaleni Kekkosen mielessä, ja meno muuttui vähän väsyneeksi: Kai se riittää, jos yksi tassu on paperilla? Vinkkinä muuten tuleville pennunomistajille: Älkää edes yrittäkö käyttää sanomalehteä, jonka imukyvystä saa käsityksen, kun yrittää saada vettä imeytymään folioon. Ostakaa eläintarvikekaupan pissa-alustoja, niin saatatte selvitä pentuajasta selväpäisinä.

Viimeisten 11 viikon aikana on siis tullut perehdyttyä huolellisesti siivouskaapin sisältöön. Oikeasta kädestäni, suihkepullo-Tolusta, on muodostunut minulle melkein oikea ystävä, kun olen viettänyt sen kanssa niin paljon aikaa. Kuinka monet huokaukset se onkaan todistanut, kun olen vessapaperirulla kädessä könynnyt lattialla lainehtivien lammikoiden äärellä…

Nyt tilanne onneksi vähän helpottaa. Suurin osa pissasta tulee ulos, ja hädän yllättäessä emännälle suotu reaktioaika on pidentynyt jopa lähelle minuuttia: ehdin pukea kengät jalkaan! Aiemmin sangen epähohdokkaita pissareissuja on alkanut viime aikoina muuttaa viihdyttävämmiksi Urhon aloittama koivennostoharjoittelu: emäntä voi huvittaa itseään veikkaamalla, tehdäänkö tällä kertaa perinteinen neitipissa, miehekäs jalannostopissa vai epävarma välimallin pissa. Kohta voi varmaan jo toivoa täyttä sisäsiisteyttä? Hahhah, vitsi vitsi.

Mainokset

Hirvenluupainajainen ja koiran kosto

Olin ajatellut kertoilla tänään jotakin fiksua ja syvällistä niistä ajatuksista, joita minulla oli koiran kanssa elämisestä ennen Urhoa, ja verrata niitä niihin ajatuksiin, joita minulla on aiheesta nyt. Mutta en jaksa, olen iiiihan poikki. Myös pikku Kekkonen on poikki. Töpselinokka harjoitteli nimittäin eilen isona koirana olemista syömällä pienen hirvenluun, mitä lie kylkiluuta ollut. Hirvihommia harjoiteltiin pienemmässä mittakaavassa hyvällä menestyksellä parina edellisenä päivänä, ja eilen sitten kuvittelin, että suuri hetki on vihdoin koittanut ja Urho on valmis. No – väärin. Olisi pitänyt arvata, että hirvenluista voi seurata vain kauheuksia. Pienen massu meni illalla sekaisin, ja niimpä vietinkin yön rattoisasti ripulia lattioilta siivoillen. Aamulla teema vaihtui ripulista oksennukseen. Mahan lisäksi koiralla oli sekaisin myös pää, ja yleensä yöllä paperille sattuvat pissat tulivat minne sattuu, siis pääasiassa lattialle ja matolle. Aamulla minua katsoi peilistä vastaan punasilmäinen hirviö, joka kertoi, että tänään on siivouspäivä. Kun ottaa vielä huomioon ne normaalit päänsisäiset kauhut, joita koen joka aamu (ilmiötä kutsutaan yleisesti aamuäreydeksi, isäntä kutsuu sitä ”vihainen lohikäärme nousee luolastaan” -ilmiöksi), en ollut parhaimmalla mahdollisella tuulella tulevia koettelemuksia silmällä pitäen.

Kun huolellisen laiskottelun jälkeen viimein tartuin imurinvarteen, virkistynyt Ylipäällikkö tuli heti johtamaan työntekoa. Se jahtasi heiluttelemaani imurin imuosaa, läpsi sitä tassuillaan ja antoi sille kimeällä äänellä käskyjä. Minä yritin komentaa työnjohtajaa pois imurin kimpusta, ja kun se ei onnistunut, koetin pitää toisella kädellä ja takalistollani koiran pois tieltä (… Ai mikä ”paikka”-käsky?). No – eihän siitä tietenkään mitään tullut. Riehu-ukko riemastui estämisyrityksistä vain lisää ja nosti kierroksia. Riemu oli rajaton. Emännän V-käyrä lähti imurin käynnistämisen jälkeen eksponentiaaliseen kasvuun. Sammutin imurin, puin koiralle ja itselleni ulkotamineet, ja riehumista jatkettiin (=Urho jatkoi, minä murjotin) ulkona pakkasessa. Kun uumoilin, että enimmät riehupaukut oli kulutettu, palattiin sisälle. Käynnistin imurin uudelleen. Ukko oli taas heti täysillä toiminnassa mukana. Sammutin imurin ja vein pöyristyneen Ylipäällikön vessaan pyyhkeen ja purulelun kanssa odottelemaan siivouksen valmistumista. Se tuijotti minua sulkeutuvan vessanoven takaa epäuskoisena… Kiittelin itseäni tästä nerokkaasta juonesta, ja jatkoin imurointia. Urho kuunteli hetken hiljaa, mutta aloitti sitten vessasta käsin jutustelun, joka kuului loistavasti imurin äänen yli. Koska puhun sujuvasti koiraa, tulkkaan tähän loukkaantuneen pienen raukan monologin pääkohdat:

– Äiti… Mitä tein väärin? Avaa ovi, olen poikasi.

Odottava hiljaisuus. Hento pieni ääni värisee ilmassa.

– Auta, äiti! Minä kärsin täällä. Patteri on niin kuuma, enkä yllä juomaan vessanpytystä.

Hiljaisuus. Kärsimätöntä rapistelua.

– Avaa ovi heti tai pissaan lattialle – ei vaan pyyhkeelle! Pissaan oikeasti!

Ja sitten:

– KUULEHAN AKKA! JOS OVI EI ALA PIKAPUOLIIN AUKEAMAAN, MINÄ REVIN SINULTA NENÄN IRTI KUNHAN PÄÄSEN TÄÄLTÄ!!!! KIROTTU MUIJA, VANHA NOITA-AKKA, VIELÄ MINÄ NÄYTÄN SINULLE!!! PISSAAN JOKA IKISELLE VASTAPESTYLLE MATOLLE JA KISKON LATTIALLE KAIKKI TAVARAT JOIHIN YLETYN!! MITÄ SIIHEN SANOT??? PÄÄSTÄ ULOS! PÄÄSTÄ ULOS! PETTURI!!!

Kovaääninen meuhkaaminen samalla teemalla jatkui, ja siitä pääsivät nauttimaan varmasti myös naapurit. Lopulta huussi hiljeni. Surkimus yritti vielä:

– Äiti. Päästä ulos. Olen maailman kiltein pieni poika.

Koska olen kypsä ja tasapainoinen aikuinen, kuuntelin Mestarin järjestämää kohtausta kaikessa rauhassa samalla kun siivous valmistui kuin itsestään… Hahhah, JOO. Jo huussiserenadin alkutahtien aikana tunsin pakottavaa tarvetta kiskoa tukkaa päästäni. Kun vartin kestävä raivoisa imurointi läheni loppuaan, aloin ymmärtää täysin keskiaikaisten kidutusvälineitten keksijöitten mielenmaisemaa, ja kehittelin itsekin pari varteenotettavaa menetelmää suloista kostoa varten. Koko varttitunnin hallitsemattoman kiljumisen ajan mielessäni pyöri tiettyyn sanaryhmään kuuluvia termejä, joista kertasin kaikki ennestään osaamani ja keksin muutaman uuden. Kun viimein hikisenä ja hirmuisena imuroinnin ja luutuamisen suoritettuani avasin vessan oven, vastassa oli puhdas lattia ja tyyni pieni nappisilmä, joka heilautti häntää pari kertaa. Uupunut mieleni herpaantui, kiukku haihtui ja sydän suli salamannopeasti siinä huussin kynnyksellä. Olin valmis nappaamaan söpöliinin syliini ja pusuttelemaan pientä päälaen tukkatupsua, kun Urho viiletti jalkojeni välistä eteisen vastapestylle lattialle, tuijotti minua tiukasti silmiin, kyykistyi ja… pissasi. Niin, juuri sille lattialle, jota juuri olin sydänverelläni pessyt. Hyytävässä hiljaisuudessa Kekkonen jatkoi matkaansa läpi pissalammikon olohuoneeseen. Koko pikkuterrierin olemus huokui tyytyväisyyttä: kostokostokostokosto

Tuon kauhean episodin jälkeen emme olleet parhaat ystävät, mutta onneksi kumpikaan ei ole kovin pitkävihaista sorttia, joten sovinnontassua hierottiin hetkistä myöhemmin. Nyt pieni reppana toipuu koettelemuksistaan lohdullisessa isännän sylissä sohvalla. Minä taidan keittää lohtuteet. Ja muuten: hirvenluihin ei hetkeen tässä huushollissa kosketa.

Kippari Kekkonen ilmoittautuu

Tämän päiväkirjan päätähti Kekkonen, eli oikeammin Urho tai kotoisammin Töpöstys, nukkuu parasta aikaa matolla ja röhkii unissaan niin, että viiksikarvat ja poskipartahaivenet vaan värisee. Käynnissä on todennäköisesti armoton lelupupun riepottelu Höyhensaaren maisemissa, eikä pientä sankaria voisi vähempää kiinnostaa se, että sen arkisten toimien raportointi blogimaailmassa on juuri alkamassa.

Pikku Kekkonen on neljällä korkealle pomppivalla tassulla varustettu australianterrieripoika (omasta mielestään -mies). Tyypillä on vipattava antennihäntä, jota voi pitää tomerasti pystyssä arkiaskareita toimittaessa ja jota voi heiluttaa hirmuisesti, kun jotakin oikein jännittävää tapahtuu; kaksi isoa kolmiokorvaa, jotka emäntä näkee aina ensimmäisenä aamulla pilkistämässä sängyn reunalta; pikkuinen musta värisevä nenä, jolla haistaa herkut tarkasti jo kaukaa; kaksi ruskeaa nappisilmää, joita söpösti vilkuttelemalla voi vikitellä isännän antamaan vähän ekstranamia… Töpöstys hallitsee erikoistilanteet (tai ainakin niiden järjestämisen…) ja kaikkein vahvin osa-alue elämässä sillä on yleinen kaaoksen hallinta (harjaantumattomaan silmään saattaa näyttää myös kaaoksen aiheuttamiselta). Raskas työ perheen kaikkien töitten organisaattorina vaatii luonnollisesti raskaat huvit: suurin osa päivästä kuluu kuorsaten X-asennossa ja haaveillessa valtavista naudan reisiluista ja juustovuorista…

Kun huushollissa asustaa utelias pieni Urho, kummallisilta tilanteilta ei voi välttyä. Kekkosen arkipuuhista täällä raportoi emäntä, joka seuraa välillä kauhusta kankeana ja välillä naurusta kippuralla pienen tutkimusmatkailijan puuhia. Urhon mielestä elämä on jännittävääkin jännittävämpi seikkailu! Eiköhän kiivetä siis isännän kanssa samaan seikkailujen laivaan ja suunnataan paatti suoraan myrskyävälle merelle! Hiiohoi, elämä koiran kanssa, täältä tullaan!

(Kuka tätä laivaa muuten ohjaa?)