Opitaanko me koskaan kävelemään hienosti hihnassa? Epätoivo on todellisuutta

Kekkonen on fiksu miehenalku. Se oppii nopeasti ja tarjoilee kekseliäästi kaikenlaisia asentoja ja liikkeitä, kun opetellaan uusia temppuja. Temppuilu on Kekkosesta kivaa, ja vielä kivempaa on saada namia. Kotikoirakoulu on siis todellakin Urhon juttu. Emäntäkin tykkää.

Ulkona Kekkonen hanskaa jo helpoimmat hommat: luoksetulon ja lyhyen paikallaolon pihalla ja muissa rauhallisissa paikoissa. Koska on talvi ja kylmää, pikku Keisari ei halua mennä ulkona maahan. Istuminenkin on siinä kehtaamisen rajoilla: pyllyhän siinä jäätyy. Harjoitellaan noita juttuja lisää siis myöhemmin keväällä.

Melkein kaikki menee siis Kekkosen vajaan viiden kuukauden ikään suhteutettuna oikein mukavasti, mutta on yksi asia, joka raastaa meidän molempien sielua: hihnakävely. Kuuliaisena koirakouluopeille palkkasin Urhoa heti pienestä pitäen katsekontaktista – sekä käsketystä että oma-aloitteisesta. Urho oppi melkein kerrasta tulemaan käskystä vasemmalle sivulle, istumaan siihen ja seuraamaan kävelijää vierellä. Kaikki meni ihanasti. Jossakin vaiheessa kuvioon liitettiin kaulapanta ja hihna, ja sisällä kaikki meni edelleen oikein mukavasti. Kukaan ei osannut vielä aavistaa pahaa… Ongelmat alkoivat, kun siirryttiin ulos. Koska koiranpennussa on verrattain paljon virtaa, ulkoharjoittelua edelsi aina hihnaton melskaaminen pihalla: heitettiin palloa, riehuttiin lumipenkassa, juostiin ympäriinsä. Vierellä kulkemista harjoiteltiin siinä lomassa ilman hihnaa – keskittymiskyky nuorellaherralla oli sangen lyhyt, mutta lyhyillä matkoilla onnistuttiin. Kun kaiken järjen, logiikan ja teorian mukaan Urhosta olisi pitänyt olla terävin virtapiikki taitettuna (mutta kuitenkin sen verran paukkuja jäljellä, että harjoittelussa oli vielä järkeä), laitettiin hihna pantaan kiinni. Ja siitäpä ne ongelmat sitten alkoivatkin.

Kun ukkeli joutui hidastamaan riehumisvauhtiaan ja olemaan minun lähelläni, se kerkesi taas kuuntelemaan kaikkia lähistöltä kuuluvia ääniä: naapurin koiran haukkua, kiihdytteleviä autoja, lumikolan kolinaa, räystään poksahtelua, tuulta, heinänkorsien havinaa… Siis ihan mitä tahansa muuta, paitsi yläpuolella huhuilevaa emäntää. Kun herran huomio kiinnittyi taas pitkän ajan kuluttua kädessäni olevaan mehevään juustopalaan, se käveli vierellä kaksi metriä, sai palkan, ja sitten pysähdyttiin taas kuuntelemaan. Lopulta päädyin odottelemaan katsekontaktia hiljaisuudessa hihna lyhyellä. Aikaa kului… Emäntä vaipui depressioon… Kekkonen kuunteli nenä väristen kaupungin ääniä. Yleensä tässä vaiheessa joku idiootti naapurinmies työntyi ulos talostaan haahuilemaan pihalleen, ja siitäkös Kekkonen vallan ilahtui: ”Kappas, siinäpä vasta jännittävä setä. Parempi tarkkailla tilannetta.” Kun tilanteita oli tarkkailtu Kekkosen mielestä tarpeeksi pitkään ja emännän mielestä liian pitkään, ja Keisarin käpälät alkoivat paleltua, se vihdoin katsoi ylös. Tässä vaiheessa prosessia minä olin suggeroinut itseni sellaiseen infernaalisen raivon tilaan, että työnsin namin pikkuystävän suuhun ja marssin suorinta tietä sisälle.

Sinnikkään harjoittelun ja valtavan itsehillintäoperaation myötä otettiin lopulta pieni tipuaskel kohti kunnollista hihnakävelyä. Kekkonen oppi viimein, että rinnalla kävelystä saa namia ja hihnan kiristyessä pitää palata takaisin emännän luo. Hienoa hienoa – tai ei ehkä sittenkään. Urhosta tuli nimittäin koirajojo: ensin rynnäköllä eteenpäin ja kun hihna loppui, samaa vauhtia taaksepäin. Jos Mestaria väsytti tai sillä oli tosi tylsää, se saattoi raahustaa jonkin aikaa vierellä ja napostella aikansa kuluksi emäntäpalvelijan sille tarjoilemia nameja. Jos edessä oli jotakin mielenkiintoista, Urho nojasi koko vajaan neljän kilon painollaan eteenpäin. Katsekontaktia ja vierelle palaamista sai odotella joskus minuuttikaupalla. Pakko myöntää, että mielenmaisemani ei ollut kaunein mahdollinen niillä kävelyillä.

Kun lueskelee koirankoulutusoppaita, kaikki vaikuttaa selkeältä ja helpolta. Hihnakävelyn periaatteet kuulostavat simppeleiltä, vaikkakin hitailta opettaa koiralle. Todellisuus lyö kuitenkin vasten kasvoja, kun koulutuksen h-hetki oman koiran kanssa koittaa. Häiriötöntä harjoitustilaa onkin vaikea löytää. Ulkona – myös omalla takapihalla – onkin yhtäkkiä todella paljon kaikkea sellaista, mitä koirankouluttaja ei kaipaa: ääniä, hajuja, naapureita… Kun lähtee pois omalta pihalta, vastaan tuleekin heti koirakkoja, vaikka toisten koirien kohtaamista oli tarkoitus harjoitella vasta paljon myöhemmin! Metsään pääsee riehumaan vain kävelemällä ensin yleisten lenkkipolkujen kautta, ja siellähän riittää tilaisuuksia opetella käyttäytymään huonosti. Kaikein lisänä ovat hyvää tarkoittavat vastaantulijat, jotka kielloista huolimatta puskeutuvat rapsuttamaan koiraa ja antavat sen hyppiä itseään vasten. Tietenkin näissäkin tilanteissa vastuu on minulla, mutta joitakin mummoja on vain mahdotonta estää… Jotkut urpot vastaantulijat kävelyttävät lisäksi oman koiransa suoraan Urhon luo nuuhkimaan. Noissa tilanteissa meikäläisen ajatukset ovat harvinaisen painokelvotonta tavaraa.

No, jojoilun seurauksena aloin käyttää Urholla lenkkeilyharjoituksissa valjaita ja kokeilin uutta menetelmää: vierellä tallustamisesta sai edelleen namia, mutta minun edelleni ei saanut mennä ollenkaan. Jos Kekkonen ryntäsi edelle, pysähdyin, ja korjasin koiran valjaista takaisin oikealle paikalleen. Tätä on testattu nyt muutaman viikon verran, ja välillä ulkoilu sujuu jopa niin, että emännän mittari ei mene punaiselle ollenkaan (tällä luonteenlaadulla kyse on todella harvinaisesta tilanteesta). Kuitenkin pikkutyyppi kadottaa edelleen korvansa liian usein ulkona.

Nyt ollaankin palattu perusteisiin: kontaktiin ja seuraamiseen. Jospa parin viikon tehokuurin seurauksena minulla olisi lopultakin koira, jonka kanssa on mukavaa ulkoilla. Kaikessa tässä hihnahäslingissä lohdullisinta on se, että syy ongelmiin ei ole koiran vaan emännän päässä. Sieltä ne lienee kuitenkin mahdollista korjata (?). Eipä siis muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia vaikeuksia – ei vaan parempia nameja ja enemmän harjoitusta kehiin. Urho-parka saa seurata emännän töppäilyjä taas tassujensa välistä. Onneksi meillä molemmilla on kärsivällinen mielenlaatu (hah).

Mainokset

One thought on “Opitaanko me koskaan kävelemään hienosti hihnassa? Epätoivo on todellisuutta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s