Urho on vajaan parin viikon kaupunkilomalla emännän residenssissä. Kerrostalossa on aika erilaista kuin isännän luona rivitalossa: täällä ei voi livahtaa aamupissalle omalle aidatulle pihalle ilman hihnaa, ja rappukäytävästä kuuluu päiväsaikaan jatkuvasti kummia ääniä. Ääniin Kekkonen suhtautuu onneksi melko rennosti. Se käy välillä kuuntelemassa korvat höröllä ovella, mutta palaa aika nopeasti olkia kohauttaen jatkamaan tärkeitä puuhiaan. Aamupissa tuli tänään paperille, kun emäntä ei saanut tarpeeksi nopeasti kiskottua ylleen säällistä vaatetta pihalla näyttäytymistä varten.
Viimeisen viikon sisällä Urhon kanssa on otettu merkittäviä edistysaskelia hihnakävelyn saralla. Lauantaina isännän luona Kekkonen käveli koirapuiston parkkipaikalta puistoon ihan itse – siis kiskomatta ja riuhtomatta! Uskomatonta, jos minulta kysytään. Puistossa sentään kirmaili odottelemassa Urhon beagle-kaveri Sulo. Toki hihna muutamaan otteeseen kiristyi, mutta Kekkonen palasi itse oikealle paikalleen ja tapitti oikein sievästi silmiin (saatoin olla hiukan sulaa vahaa tässä kohtaa). Tänään taas täällä emännän huudeilla koettiin varsinainen työvoitto. Meiltä on koirapuistoon matkaa noin 600 metriä, ja kyseinen väli on luonnollisesti näin kaupunkiolosuhteissa täynnä ihmisiä, pyöräilijöitä, vauvanrattaita, koiranulkoiluttajia, koiranvihaajia, koiria rakastavia mummeleita… Siis kaikkea mahdollista. Olin toki varustautunut valtavalla pussilla herkullista juustoa, mutta menomatkalla innokas Kekkonen käyttäytyi vähän yllättäenkin jälleen oikein hienosti ja palasi aina hihnan kiristyessä takaisin oikealle paikalleen. Paluumatkalla enimmän intonsa koirapuistoon purkanut Kekkos-ukko käveli niin loistavasti, että olin aivan hämmästynyt. Pikkumies teputteli kaikessa rauhassa vasemmalla puolellani ja nuuhkutteli kevään tuoksuja tienpientareelta. Vastaantulijat saivat kulkea aivan rauhassa, kun hieno pikku herrasmies tarjosi aina vastaantulijan lähestyessä oma-aloitteisesti katsekontaktia ja välitti piutpaut kulkijoista. Olin niin ylpeä pikku töpöstyksestäni, että pusuttelin tyypin tukkatupsua kotona vaikka kuinka pitkään (mikä Urhon mielestä oli tietysti ällöttävää, koska Urho on sentään koiramies eikä mikään vauva). Nyt Hurmuri nukkuu rankan reissun päätteeksi sohvalla ansaittuja kauneusunia.
Ahkerointi hihnakoulutuksen parissa tietysti jatkuu edelleen, mutta nyt karvainen oppilas on selvästi huomannut, mitä siltä odotetaan – ja emännän hampaitten kiristely ja pinnan venytys on viimein palkittu. 😉 Kokeneempi kouluttaja olisi varmasti pystynyt olemaan selkeämpi, johdonmukaisempi ja nopeampi tässäkin asiassa, mutta koska Urho-rukka on kuitenkin vasta ensimmäinen uhrini, olen ihan tyytyväinen tähänkin tulokseen. Pääasiahan on, että oppiminen on viimein tapahtunut ja kunhan oikeanlaista teputtelua nyt vahvistetaan, lenkkeilystä tulee vähitellen meille molemmille huippukiva juttu. Hyvä Urho, hyvä me! 🙂