Voitto!!1!!1

Urho on vajaan parin viikon kaupunkilomalla emännän residenssissä. Kerrostalossa on aika erilaista kuin isännän luona rivitalossa: täällä ei voi livahtaa aamupissalle omalle aidatulle pihalle ilman hihnaa, ja rappukäytävästä kuuluu päiväsaikaan jatkuvasti kummia ääniä. Ääniin Kekkonen suhtautuu onneksi melko rennosti. Se käy välillä kuuntelemassa korvat höröllä ovella, mutta palaa aika nopeasti olkia kohauttaen jatkamaan tärkeitä puuhiaan. Aamupissa tuli tänään paperille, kun emäntä ei saanut tarpeeksi nopeasti kiskottua ylleen säällistä vaatetta pihalla näyttäytymistä varten.

Viimeisen viikon sisällä Urhon kanssa on otettu merkittäviä edistysaskelia hihnakävelyn saralla. Lauantaina isännän luona Kekkonen käveli koirapuiston parkkipaikalta puistoon ihan itse – siis kiskomatta ja riuhtomatta! Uskomatonta, jos minulta kysytään. Puistossa sentään kirmaili odottelemassa Urhon beagle-kaveri Sulo. Toki hihna muutamaan otteeseen kiristyi, mutta Kekkonen palasi itse oikealle paikalleen ja tapitti oikein sievästi silmiin (saatoin olla hiukan sulaa vahaa tässä kohtaa). Tänään taas täällä emännän huudeilla koettiin varsinainen työvoitto. Meiltä on koirapuistoon matkaa noin 600 metriä, ja kyseinen väli on luonnollisesti näin kaupunkiolosuhteissa täynnä ihmisiä, pyöräilijöitä, vauvanrattaita, koiranulkoiluttajia, koiranvihaajia, koiria rakastavia mummeleita… Siis kaikkea mahdollista. Olin toki varustautunut valtavalla pussilla herkullista juustoa, mutta menomatkalla innokas Kekkonen käyttäytyi vähän yllättäenkin jälleen oikein hienosti ja palasi aina hihnan kiristyessä takaisin oikealle paikalleen. Paluumatkalla enimmän intonsa koirapuistoon purkanut Kekkos-ukko käveli niin loistavasti, että olin aivan hämmästynyt. Pikkumies teputteli kaikessa rauhassa vasemmalla puolellani ja nuuhkutteli kevään tuoksuja tienpientareelta. Vastaantulijat saivat kulkea aivan rauhassa, kun hieno pikku herrasmies tarjosi aina vastaantulijan lähestyessä oma-aloitteisesti katsekontaktia ja välitti piutpaut kulkijoista. Olin niin ylpeä pikku töpöstyksestäni, että pusuttelin tyypin tukkatupsua kotona vaikka kuinka pitkään (mikä Urhon mielestä oli tietysti ällöttävää, koska Urho on sentään koiramies eikä mikään vauva). Nyt Hurmuri nukkuu rankan reissun päätteeksi sohvalla ansaittuja kauneusunia.

Ahkerointi hihnakoulutuksen parissa tietysti jatkuu edelleen, mutta nyt karvainen oppilas on selvästi huomannut, mitä siltä odotetaan – ja emännän hampaitten kiristely ja pinnan venytys on viimein palkittu. 😉 Kokeneempi kouluttaja olisi varmasti pystynyt olemaan selkeämpi, johdonmukaisempi ja nopeampi tässäkin asiassa, mutta koska Urho-rukka on kuitenkin vasta ensimmäinen uhrini, olen ihan tyytyväinen tähänkin tulokseen. Pääasiahan on, että oppiminen on viimein tapahtunut ja kunhan oikeanlaista teputtelua nyt vahvistetaan, lenkkeilystä tulee vähitellen meille molemmille huippukiva juttu. Hyvä Urho, hyvä me! 🙂

Ahkera koirakouluoppilas ottaa ansaitusti lepiä.

 

Mainokset

Kekkonen malttaa mielensä

Australianterrierin pentu ei varsinaisesti ole koira, jonka sydämessä rauha asustaa. Malttamattoman väkkärän kanssa ollaankin koirakoulussa saavutettu yksi merkittävä virstanpylväs, kun Urho on oppinut viimein kunnolla, mitä ”paikka” tarkoittaa. Toki harjoitukset ovat edelleen lyhyehköjä, mutta paikallaan olemista on voitu alkaa soveltamaan pikkuhiljaa arjessa – ja minimies tosiaan ymmärtää jutun juonen. Tyyppi odottaakin nykyään oven avaamista paikallaan ja livahtaa ulos tai sisälle vasta, kun on saanut luvan (toimii myös autossa!). Ruokaa Kekkonen on osannut odottaa hiljaa paikallaan melko pienestä alkaen. Vähitellen pitäisi alkaa siirtymään paikallaoloharkkoihin myös esimerkiksi silloin, kun hidasliikkeinen emäntä hieroo eteisessä kenkiä jalkaan. Yleensä eräs tietty avulias-Aatu haluaa tulla nuolemaan naamaani juuri sillä hetkellä, ja on aika vaikeata saada nauhoja solmittua, kun silmiä sumentaa koiran kuola. Paikallaan pitäisi lopulta isona pystyä olemaan myös silloin, kun ulko-ovi käy ja joku tulee sisälle. Saa nähdä, milloin tuolle supertasolle päästään.

Emännän kannalta riemukkainta ja Urhon kannalta sietämättömintä paikallaoloa on se, kun nami on ihan pikkumiehen ulottuvilla, mutta sen saadakseen äijän pitää odottaa lupaa. Kekkonen tuijottaa lattialla kellottavaa mehevää, tuoksuvaa, kosteaa ja kutsuvaa unelmiensa juusto- tai kinkkupalaa kulmat kurtussa hypnoottisesti ja elää jo mielessään sitä hetkeä, kun emäntä sanoo: ”saa ottaa…” Tähän mennessä paras hetki näissä merkeissä koettiin tänään. Laitoin valtavan juustopalan Kekkosen tassulle, ja sanoin sen karmean sanan: ”paikka”. Pikku raukka tuijotti tassullaan olevaa Herkkua sentin päästä ja piti kosteaa nenänpäätään kiinni namissa. Kun syöntilupaa ei heti kuulunut, drama queen päästi pari murheellista vinkaisua ja vilkaisi minua syyttävästi. Meinasin tikahtua poskissa poreilevaan tukahdutettuun nauruun. 😀 Hassu heppu tuo Uke.

PS Mitä se muuten tarkoittaa, kun Urho tulkitsee nykyään ”petille”-käskyä hyppäämällä sänkyyn?!

Urho auttaa emäntää jumppahommissa

Isäntä osti kotiin kahvakuulan, jota päätin testata tänä aamuna. Kuula on minulle ehkä vähän liian painava, mutta alkulämmittelyt sillä saa kuitenkin kaksin käsin juuri heiluteltua. Osasin tietenkin odottaa karvaista yleisöä jumppatuokiolleni, mutta keräsin puruleluja ja muita harhautusvälineitä käsieni ulottuville ja kuvittelin, että Kekkosen kiinnostus lopahtaa parissa minuutissa. Hahhah.

Aluksi Urho istua tökötti sohvalla ja tarkkaili jumppatuokion valmisteluja silmä kovana. Kun aloin heilutella kuulaa, Kekkonen säntäsi sohvalla pystyyn ja oli suorastaan järkyttyneen iloinen tapahtumien saamasta käänteestä. Tylsä aamu muuttuikin riehuaamuksi, JEE!! Avustaja pomppasi lattialle ja alkoi hyppiä kuulan perässä: poinks, poinks, poinks… Minua nauratti jo tässä vaiheessa niin paljon, että kuula oli lentää käsistä. Kun Kekkonen oli kolauttanut kuupansa tarpeeksi monta kertaa kuulaan, tuumin, että alkulämmittelyt taitaa olla tehtynä ja siirryin penkillenousuhommiin. Kekkonen tuli perässä, ja aikansa emännän kummannäköistä toimintaa tutkailtuaan se päätti, että on parasta lipaista kielellä mamin paljasta jalkapohjaa aina kun se nousee ilmaan. Ja tuumasta toimeen.

Vatsalihasliikkeitten ajan Urho istui lattialla pääni vieressä ja lipsutteli kielellä korvaani. Kun tein selkälihasliikkeitä ja köllin mahallani lattialla, Urho istui edessäni ja otti joka kerta ohi heilahtavasta tukastani hampailla kiinni. Punnertaessa Urho livahti useamman kerran ylöstyönnön aikana rintani alle istumaan, ja kun tökötin lankussa tuskanhiki ohimoilla lainehtien, Urho otti suuhunsa puruluun ja ryömi jyrsimään sitä alleni.

Koska jumpan ohjaaminen on kauhean rankkaa puuhaa, Urho oli lopulta aivan uuvuksissa. Se lähtikin juomatauolle, ja sain rehkiä loppuun yksinäni. Jos muilta osin harjoitus ei mennytkään ihan suunnitellulla tavalla, niin vatsalihakset ainakin saivat erikoistreenin. 🙂

Imuri

Keittiön kaapissa asuu hirviö! Se nukkuu siellä suurimman osan ajasta, mutta herää muutaman kerran viikossa ja on herätessään todella pahalla tuulella: se karjuu, vinkuu ja vonkuu ja riehuu ympäriinsä. Onneksi meillä on nykyään täällä rohkea Urho-terrieri, joka pitää monsterin kurissa. Kun Kerberos nousee luolansa uumenista, Urho rientää salamana paikalle. Se tuuppii hirviötä tassuillaan, haukkuu ja murisee ja kerää omat lelunsa talteen mörön tieltä. Monsteri riehuu yleensä myös sängyn alla, ja sinnekin sankarimme Kekkonen ryömii sen perässä pitämään kuria. Jos meno äityy liian hurjaksi, Urho nappaa hirviötä hännästä kiinni ja ravistelee kunnolla. Kaikkein kauheinta Urhon mielestä on se, jos mörkö käy mylläämässä Urhon omassa petissä. Silloin Kekkonen pomppii hädissään ympäriinsä ja yrittää saada apuun emäntää, joka kuitenkin on koko ajan hirviön kimpussa eikä pysty auttamaan pientä sankariraukkaa. Tähän mennessä joka kerta Kekkosen kurinpito on lopulta tuottanut tulosta, ja hirviö on painunut takaisin kaappiin nukkumaan. Riehumisen päätteeksi se on aina vetänyt pitkän häntänsä takaisin takamuksensa uumeniin, mikä on Urhon mielestä sangen kummallista. Mikseivät koirien hännät ole sisään vedettävää mallia?

Turkinhoidollinen katastrofi eli kuinka tumpelo emäntä tunaroi

Koska olen nyppimisasioissa täysin amatööri ja aloittelija, olen jakanut Urhon nyppimiskerrat useisiin lyhyisiin kertoihin. Nyppimistä ja nypittävänä olemista harjoitellaankin meillä melkein viikoittain kymmenisen minuuttia kerrallaan. Urho alkaa olla jo todella urhoollinen asiakas: se tököttää paikoillaan, laittaa silmät kiinni ja huokailee vain syvään, vaikka turkinhoito tuskin on sen mielestä kovin mukavaa puuhaa. Välillä saa onneksi herkutella nakilla.

Äsken sitten hoidettiin taas turrukan karvapeitettä, ja tällä kertaa päätin siistiä saksilla myös hännän ja takamuksen, joissa karva alkoi tursottaa jo melko hassusti. Kaiken muun pieni reipas sietää, mutta hännässä menee sen raja: häntä on pyhä, siihen ei kosketa. Sainkin suorittaa melkoisen herkuillalahjomisoperaation, ennen kuin pääsin kunnolla häntään edes käsiksi. Kun viimein häntä oli vasemmassa ja sakset oikeassa kädessäni ja ensimmäinen karvatuppo tähtäimessä, Urho päätti liikahtaa. Sakset leikkasivat keskelle häntää valtavan loven: voi p****. 😀 Sain siistittyä hännän muuten tavallisesti, mutta edelleenkin häntä näytti siltä kuin olisin yrittänyt muotoilla sen päähän villakoiramaisen pallon. Siispä nappasin saksilla vielä vähän… ja vielä… ja vielä… ja lopulta häntä olikin sentin paksuinen ruikula, jota Kaikkein Pyhimmän kosketteluun turhautunut Kekkonen roikotti surkeasti perässään.

Onneksi koira itse ei tajua näyttävänsä hassulta, mutta minä en kyllä tiedä, miten kehtaan viedä kävelevän näytteen trimmaustaidoistani (=taidottomuudestani) ihmisten ilmoille. 😀

Kekkonen kokee vauhdin hurmaa

On kevät. Ulkona on liukasta, ja keittiön ikkunan ohitse viuhuu myrskytuulen mukana lentäviä lehmiä ja talojen kattoja. Koska Kekkonen kuitenkin vaatii päivittäisen annoksensa liikuntaa, uhmasimme tänään aamupäivällä pääkallokelejä ja suuntasimme metsäretkelle moottorikelkkareitille. Kelkkareiteillä on vielä sen verran lunta, etteivät kengät kastu, mutta kuitenkin niin vähän, ettei moottorikelkkoja enää näy. Pikku-Uken saattoi päästää turvallisin mielin kirmaamaan metsään. Aurinko paisteli.

Retkestä muotoutui varsin onnistunut meidän molempien mielestä. (Tämä on sinällään melko harvinaista, koska yleensä Urhon mielestä parhaat jutut eivät ole minun mielestäni useinkaan kovin hyviä juttuja…) Ulkona tosiaan tuuli niin paljon, että sieltä täältä tasaiseksi luistinradaksi jäätyneellä kelkkareitillä juokseva Urho saavutti tuulen suuntaan kiitäessään hurjan juoksunopeuden. Se suorastaan liisi pitkin jäätä kaikenlaisten tuulen mukana lentävien lehtien ja roskien perässä, ja sen naama oli niin naurussa, että jouduin itsekin nauramaan kippurassa pienelle rallimestarille. Samalla tosin pelkäsin koko ajan, että se kaatuu tai törmää johonkin, mutta tyyppi vain painoi menemään korvat selkää myöten. Onnellinen Urho taisi kokea todellista vauhdin hurmaa: hetken oli olemassa vain pieni Pikakiituri, jää ja aurinko. Nauraa hohotin monttu auki niin antaumuksella, että suuhuni lensi roska, johon olin tukehtua.

Retken jälkeen auton takapenkille pomppasi hymyilevä Kekkonen, eikä tainnut kovin paha mieli olla emännälläkään. 🙂

PS Olen haaveillut harrastavani Urhon kanssa joskus koirajuoksua. Meidän laji olisi kyllä selvästi paremminkin koiraliito.

Urho vieroitetaan makuuhuoneesta, osat 4 – xx

Yö 4. Urho on perin juurin kyllästynyt tähän petinsiirtopelleilyyn. Se tuijotti illalla meitä tympääntyneenä makkarin ovensuusta eikä suostunut tulemaan luokse tai menemään omalle petilleen. Se vain tökötti loukkaantuneena. Kun valot viimein sammuivat, se jäi vielä mietiskelemään ovensuuhun. Aikansa tilannetta pohdiskeltuaan se päätti nukkua ihmisten kanssa sängyssä, siellähän sen paikka oikeasti on. (Miten typerät ihmiset edes kuvittelivat, että luomakunnan kuningas nukkuisi jossain hikisessä koiranpetissä?) Niinpä se pinkaisi ketterästi sänkyyn ja asettautui tyynylleni lokoisaan uniasentoon niin luontevasti, että olisi voinut kuvitella sen kaivautuneen siihen ennenkin. Minä laskin loukkaantuneen Keisarin takaisin lattialle. Kekkonen kipaisi sänkyyn, minä laskin sen lattialle. Tämä rituaali toistettiin kymmenkunta kertaa. Muutaman kerran luulin sen luovuttaneen ja kaivauduin peiton alle – virhe. Urho ehti muutamassa sekunnissa kääriytyä rullalle sängyn pehmeään lämpöön ja ottaa naamalleen hellyttävistä hellyttävimmän viattoman ja kaltoinkohdellun koiranpennun ilmeen. Se nuolaisi naamaani, tunki pehmoisen turkkinsa peiton alle kaulaani vasten ja oli kaikin puolin maailman rakastettavin pieni koira. En mennyt tähän Mestarin virittämään ovelaan lankaan, vaan siirsin sen pois sängystä. Lattialla Kekkonen muuttui taas omaksi itsekseen ja meuhkasi pettyneen pikkukoiran raivolla pitkin lattioita.

Viimein se alistui kohtaloonsa ja meni petiinsä nukkumaan. Ihana rauha laskeutui majaamme. Keskellä yötä heräsin siihen, että Urho loikkasi lattialta isännän päälle ja mylläsi sängyssä kohti minun tyynyäni. Taas Keisari laskettiin omaan valtakuntaansa, ja se kosti meuhkaamalla lelujensa kanssa ympäri huushollia. Loppuyön aikana se nousi petiltään muutaman kerran toimittamaan milloin mitäkin tuikitärkeää koira-asiaa.

Aamulla uninen isäntä sammutti tajuamattaan herätyskellon ja oli vähällä myöhästyä töistä. Emäntä kävi päivän ajan kaikin puolin puolivaloilla, ja silmäpussit laahasivat polvissa. Ja jälleen on ilta.

Joko nyt olisi kunnon yöunien aika, Kekkonen?

——

Yö 5. Urho pomppi sänkyyn ennen nukkumaanmenoa, mutta käpertyi lopulta surkeana minun viereeni matolle. Tyynynä se käytti yöpöytäni alatasoa. Isännän kanssa herättiin yön aikana kahdesti sängyssä rytältävään Kekkoseen, mutta muuten oli hiljaista. Tai sitten olin niin väsynyt, että nukuin melskaamisesta huolimatta. Yön tapahtumat ovat siis jossakin määrin hämärän peitossa, mutta aamulla Keisari kölli omalla petillään, ja unta riitti puoli yhdeksään asti. Kaikki merkit viittaavat siis siihen, että ensi yö on se yö, jolloin kaikki toiveemme toteutuvat…

——

Yö 6. Urho hyppäsi illalla pimeässä yöpöydälle ja jökötti siinä koirapatsaana, kunnes luovutti ja siirtyi matolle nukkumaan. Aamun valjetessa omakin peti kelpasi. Ei meuhkaamista tänä yönä.

——

Yö 7. Pari pomppua sänkyyn illalla, ja sitten isännän lattialle pudonneelle tyynylle nukkumaan. Rauhallinen yö. Mutta Kekkonen, mikset nuku omassa petissäsi?!

——

Yöt 8 ja 9. Oltiin kolmisin viikonloppuvierailulla emännän huushollissa. Urho nukkui omalla petillään makkarissa, vieroitushommat oli viikonlopun ajan tauolla. Jälkimmäisenä yönä Vieteri loikkasi kerran sänkyyn.

Urho vieroitetaan makuuhuoneesta, osat 2 ja 3

Yö numero 2: Urho kipitteli koko yön pitkin lattioita, pomppi vasten sänkyä, vingahteli välillä, vaelteli sinne tänne… Kukaan meistä ei juuri nukkunut, mutta periksi ei annettu. Pisteet meille. Peti pysyi eteisessä. Sitä tosin siirrettiin illalla lähemmäs makuuhuoneen ovea, koska alkuperäiseltä paikalta näkyi pelottava asunnon takaovi. Takaovessa on sälekahtimet, ja niitten välistä kajastaa yön pimeydessä pikkukoiran mielestä sangen epäilyttävää aavemaista valoa (=katuvalot). Yökyöpelöityään itsensä väsyksiin Kekkonen siirtyi viimein aamun kajastellessa omaan petiinsä, ja koko päivä kului torkuskellessa.

Yö numero 3: Kekkonen nukahti pitkän päiväreippailun ja valtavan herkkuiltapalan uuvuttamana aikaisin illalla vartiopaikalleen sohvan selkänojalle. Sille jätettiin oikein valo päälle olohuoneeseen, ettei yöllä herätessä alkaisi pelottaa. Kun ihmisosasto oli kammennut itsensä mukavasti vällyjen väliin ja uni oli alkanut tulla, Mestari tömpsähti sohvalta alas ja kipitti makkariin. Aikansa tuomitsevia katseita lattialta käsin luotuaan (”petturit hylkäsivät minut yksin olohuoneeseen”) se käpertyi isännän matolle unohtuneitten housujen ja villasukkien päälle kerälle ja aloitti koiranpentukuorsaamisen. Aamuyöllä se taas aktivoitui seikkailemaan, ja unet jäivät vähiin koko konkkaronkalla. Omaan petiin se ei koko episodin aikana vilkaissutkaan.

Nyt on jälleen nukkumaanmenoaika. Ehkäpä neljäs kerta toden sanoo? Onko Urho viimein valmis nukkumaan yksin eteisessä? Saako emäntä uinua aamuun saakka kuin prinsessa Ruusunen? Onko isäntä jälleen aamulla punasilmäinen kuin särki ja äreä kuin pyllylle ammuttu karhu? Jännitys tiivistyy.

Urho vieroitetaan makuuhuoneesta, osa 1

Keppikeisarimme Urho Vilpertti on saanut viettää nukkumapaikkansa suhteen makeata elämää. Sen peti oli alunperin jonkin aikaa makuuhuoneessa sängyn vieressä, josta se oli helppo silitellä tarpeen vaatiessa yöllä takaisin uneen nousematta itse sängystä. Kun veijarin yöuni alkoi riittää suunnilleen keskeytyksettä illasta aamuun asti, peti siirtyi sängyn vierestä makkarin nurkkaan, jossa Keikarin luksusvuode sijaitsi eiliseen saakka. Jo muutamien viikkojen ajan isännän kanssa on käyty vakavahenkisiä keskusteluja Kekkosen petin siirtämisestä vähitellen pois makuuhuoneesta. Koska Kekkonen on kuitenkin edelleen joinakin öinä käynyt vedenheittoreissulla petin vieressä paperilla, olen katsonut järkevämmäksi pitää pikkutyypin vielä tutulla paikallaan makuuhuoneessa, etteivät huussireissut ala kohdistua öisessä koiranpentu-unipökkyrässä esimerkiksi matoille.

Ensimmäinen haparoiva askel kohti makuuhuoneesta vieroittautumista otettiin jo toissailtana. Silloin isäntä siirsi koiranpetin tohkeissaan eteiseen ja mesosi Urhon nukkuvan vastedes muualla kuin makuuhuoneessa. Kun valot sammuivat ja asunto hiljeni, Pieni Punainen tassutteli sängyn viereen isännän puolelle ja istua tökötti pitkän aikaa hiljaa matolla pimeydessä. Aikansa syyllisyydessä ja omantunnontuskissa kierittyään isäntä kävi nostamassa petin takaisin tutulle paikalleen makuuhuoneen nurkkaan, ja Urho käpertyi onnellisena unille.

Ensimmäinen virallinen vieroitusyritys otettiin kuitenkin eilisiltana, ja isäntä toimitti jälleen tomerana asiaa. Taas Urho hiipi pimeässä sängyn viereen isännän puolelle matolle ja tällä kertaa käpertyi siihen nukkumaan. Se vaihtoi vähän väliä asentoa, huokaili, nousi välillä istumaan ja ponkaisi sänkyä vasten katsomaan, joko ihmisten petissä nukutaan. Se hipsutteli sängyn toiselle puolelle ja kurkkasi reunan yli, joko emäntä nukkuu. Se köllötti matolla, tassutteli sängyn alla, kävi eteisessä katsomassa omaa petiään ja hiippaili taas makuuhuoneeseen. Lopulta isäntä kantoi petin taas omalle paikalleen makuuhuoneeseen.

Tänään peti on ollut eteisessä aamusta asti, ja koko konkkaronkka on totutellut ajatukseen, ettei pikku yökyöpeli nuku enää makuuhuoneessa. Saa nähdä, miten tällä kertaa käy. Pakko myöntää, että mamin sydäntä raastaa hiukan ajatus Urho-miehestä, joka on niin iso, ettei enää tarvitse hellittelyä keskellä yötä…

—

PS. Tänään päiväuniaikaan Urho päätti, että se nukkuu vastedes ihmisten sängyssä. Se pinkaisi sängylle toistakymmentä kertaa, ja asettautui täysin luontevasti ja hämmentymättä kerälle päiväpeitteelle kuin omalle paikalleen. Vekkuli oli aikomustensa suhteen niin vakavissaan, että meinasin tukehtua nauruun, kun kerta toisensa jälkeen laskin pikku tosikon takaisin lattialle. Koiran loikkausyritysten estäminen ja sen kampeaminen pois sängystä oli luonnollisesti omiaan virkistämään niin, että ihmisväellä jäi päiväunet lopulta ottamatta. Urho sen sijaan oli sängylle pomppimisesta ja päiväpeitteessä roikkumisesta niin uuvuksissa, että kiipesi koettelemusten jälkeen sohvalle koisaamaan.

Kekkosen elämällä on tarkoitus

Viime aikoina perheen neljällä jalalla vilistävä yksilö on alkanut hahmottaa osuuttaan ja tehtäväänsä tässä suuressa maailmassa. Tuo tärkeä tehtävä käsittää kodin kaikkien toimintojen tarkkailun ja johtamisen sekä puolustamisen ulkopuolisilta tunkeutujilta. Kekkonen suhtautuu työhönsä suurella antaumuksella ja vakavuudella. Se nelistää tarkastamaan kaikki kodin tilanteet (joista mainittakoon mm. astianpesukoneen täyttäminen, kukkien kastelu ja tv-kanavan vaihtaminen) ja vahtii, että kaikki asiat tapahtuvat oikealla tavalla. Päiväsaikaan, kun sisällä ja ulkona on hiljaista, se köllöttelee olohuoneessa sohvan selkänojalla, josta on laajat näköalat sekä asuntoon että takapihalle. Takapihan havainnointi on erityisen olennaista siitä syystä, että pihan editse kulkee koiranulkoiluttajien suosima lenkkipolku. Takapihalla näkee siis tämän tästä potentiaalisia kotiin tunkeutuvia vihollisia, joille Urho murisee sisältä käsin kumeasti kimeästi.

Kekkonen on ollut suorastaan hämmentävän hiljainen koirapoika tähänastisessa elämässään. Nyt, kodin vartioinnin raskaan vastuun langettua sen kapeille pikku hartioille, tilanne saattaa olla muuttumassa. Yllättävä koputus ulko-oveen saa Vieterin pomppaamaan ilmaan ja aloittamaan haukkukonsertin (joka päättyy lopulta tulijan kasvojen nuolemiseen ja vimmattuun hännänheilutukseen). Töistä palaavan isännän koputuksen vahti toki tuntee, ja silloin ovea mennään avaamaan hartaassa hiljaisuudessa. Telkkarissa haukkuville koirille Kekkonen haukkuu varmuuden vuoksi takaisin. Myös telkussa laiduntavat lampaat, hevoset ja lehmät saavat osansa varoituksista: ”Pirskatti jos yritätte tulla sieltä läpi, puren teitä häntään!” Mummulassa viime viikonloppuna hoidossa ollessaan Kekkonen oli katsonut enomiehen kanssa eräilyohjelmia ja puhissut kiihtyneenä kaikille metsässä hiipiville eläimille. Ehkä myös riistavietti on heräämässä? Pian poika jo kantaa metsästä paistit kotiin. (Tästä tosin ei ollut viitteitä vielä eilisellä metsäretkellä. Urho kuittasi tuoreet jäniksen- ja metsonjäljet välinpitämättömällä nuuhkaisulla. Hangen alla vilistävät myyrät sen sijaan saivat jantteriin vipinää, ja Uke heitteli innoissaan vaakavoltteja yrittäessään paikantaa lumiluolissa nopeasti liikkuvaa pikku otusta. Toisaalta, kai myyrän nappaaminenkin vaatii jonkinlaista metsästysviettiä? Ehkä meillä pitää opetella tekemään myyräpataa, jos Uken saalistustaidoista halutaan jotenkin hyötyä…)

Vartiointivietin heräämiseen liittynee sekin, että Urho on sangen huolissaan, kun joutuu eroon emännästä. Se pitää minua jatkuvasti silmällä, ja esimerkiksi Kekkosen jättäminen sisälle siksi aikaa, kun itse teen ulkona lumitöitä, on pienen miehen mielestä äärettömän epäreilu teko. Se tarkkailee minua ikkunasta ja rapisuttaa sälekaihtimia levottomana. Kerran naapurin koira pääsi irti, kun olin ulkona puuhastelemassa, ja kipitti vierestäni takapihalla. Urho näki kaiken ikkunasta. Isäntä kertoi myöhemmin, että Urho oli voihkaissut surkeana: ”Voi ei, mamilla on toinen.”

Vartijakoira-Urho tarkkailutehtävissä.