Urho, tuo ovela pikku kettu

Urheli on (myös) siinä mielessä mukava seuralainen kotona, että se ei pidä juurikaan meteliä. Se ei vingu eikä juuri haukukaan. Joskus harvoin takapihan ohi käveleville koirakoille pitää haukkumalla tehdä selväksi, kuka on kadun kingi, mutta useimmiten Kekkonen vain tuijottelee kulkijoita tiukasti ikkunasta tai kuistilta. Vinkumista se ei harrasta kotona ollenkaan. Niinpä sitten kävi, että kun Urho äsken oikein sydäntäviiltävästi vingahti olohuoneessa, olin saada slaagin. Olin varma, että nyt on tosi kyseessä. Kaadoin melkein tuolini, kun ryntäsin pienen raukan luo ja sydän pamppaillen valmistauduin pahimpaan. ”Raukka” istuskeli kuitenkin vain lelukorinsa vieressä surkeana. Ei tukehtumisvaaraa, ei epilepsiakohtausta, ei katkennutta jalkaa. Olin ihmeissäni. Kekkonen tuijotti minua korvat riippuen ja suupielet alaspäin ja vilkaisi välillä sivusilmällä lelukoriaan. Nenä värisi. Uusi surkea vingahdus. Tarpeeksi kauan äimisteltyäni katala juoni alkoi vähitellen paljastua minulle. Lelukorissa oli suljetussa pussissa karsealle haisevia kuivattuja lampaan päänahkoja. Kysyin Urholta, että eihän sillä vain tehnyt herkkua mieli ja heiluttelin samalla päänahkapussia. Valo syttyi Kekkosen silmiin. Kaivoin pussista ällönamin ja ojensin sen minimiehelle. Kuriton kakara nappasi herkun kädestäni 0,001 sekunnissa ja viiletti innosta pihisten ja häntä reippaasti heiluen terassille nauttimaan aarteestaan. Nyt se kellii silmät sirrillään auringonpaisteessa kuistin matolla, nuolla luputtaa lammasta ja kierii välillä sen päällä. Jäi vähän sellainen tunne, että emäntää taidettiin nyt vetää pikkuisen höplästä?

Mainokset

Salamatkustaja sängyssä ja kuinka Urho oppi uimaan

Heräsin tänään siihen, että kaulaa kutitti. Rapsuttelin kutiavaa kohtaa puoliunessa useampaan otteeseen, ennen kuin aloin haistaa palaneen käryä. Avasin silmät, ja samassa kuulin tyytyväisen pikku huokauksen epäilyttävän läheltä. Käänsin kylkeä. Kekkonen köllötti autuaan onnellisena selällään vieressäni sängyssä ja oli pitänyt kuonoaan kaulallani. Keisari loi minuun ärtyneen silmäyksen, kun herätin sen kesken makeimpien unien, mutta jatkoi pian sangen tyytyväinen ilme naamallaan ihania koiranpennun unia masu kohti taivasta. Pikku nautiskelija oli niin huvittava näky, etten pystynyt hihittelyltäni olemaan kovinkaan vihainen Höyhensaarien salamatkustajalle. Lähdin aloittelemaan aamuaskareita, ja Mestari köpötteli perässä vasta myöhemmin pökkyräisenä ja turkki sekaisin.

Taannoinen työläs makuuhuoneesta vieroitus ei selkeästi ole tuottanut tulosta. Suurin syy epäonnistumiseen lienee se, että yksin ollessaan Urho on ottanut tavakseen hengata melkein aina sängyllä. Illalla Kekkonen menee kyllä kiltisti omaan petiinsä eikä huuhella pitkin huushollia yöllä, mutta tämänaamuinen samasta sängystä herääminen ei ollut ensimmäinen kerta. Vieteri on oppinut pomppaamaan sänkyyn niin hiljaa, että herään siihen enää harvoin. Kekkosta ei varmaan vakuuta sänkyynhyppäämisen luvattomuudesta se, että herra palautetaan takaisin lattialle vain joka kolmas kerta. No, ehkä Urho vielä joskus nukkuu olkkarissa…

Kekkonen vetelee parasta aikaa kauneusunia sohvalla. Takana on oikein mukava pääsiäisloma emännän ja isännän kotimaisemissa melkein maalla, ja nyt on hyvä hetki toipua kaikesta hulinasta. Kekkonen pääsi viikonlopun aikana useammalle metsäretkelle, mutta kaikkein jännittävintä oli mökillä. Siellä se juoksi tuulen mukana lentävien lehtien perässä, kantoi halkoja, tutkiskeli hiljalleen jäistä vapautuvaa järveä, ohjasi haravointihommia ja istui nuotiotulen äärellä (kerjäämässä makkaraa). Mökillä on myös muurahaispesä, jonka asukit ryhtyivät lämpimässä auringonpaisteessa jo kevätpuuhiin. Kekkonen tuijotteli lumoutuneena pieniä otuksia pitkiä aikoja lähietäisyydeltä ja uteliaisuuden käydessä sietämättömäksi työnsi lopulta nenänsä muurahaispesään… En ollut tiennytkään, että Urho osaa tehdä niin monenlaisia voltteja, hypähdyksiä ja kierimisiä ja vieläpä niin nopeasti. 😉

Urho heitti myös talviturkkinsa järveen. Se kykki rantakivillä, nuuhkutteli metrin levyistä sulaa rantakaistaletta ja käytti käpälääkin vedessä. Jossakin vaiheessa Pieni Utelias sattui seisomaan melko jyrkästi järveen viettävällä isolla kivellä, ja kun liuku kohti järveä alkoi, takaisin ei päässytkään… Urho molskahti veteen, mutta loikkasi pinnan alla olevalta kiveltä sulan toiselle puolelle jäälautalle. Siellä se tökötti mahanalus märkänä ja ihmetteli, miten pääsisi takaisin rannalle. Lopulta se loikkasi veteen kohdassa, jossa jalat eivät yltäneetkään pohjaan – ja niin Mestari oppi uimaan. Vedestä nousi huvittavannäköinen rotta, jonka kuiva pää karvoineen rehotti isona ja pörheänä, mutta loput pikku vartalosta oli litimärän catsuitin peitossa. 🙂 Onneksi lämmin aurinko kuivasi nopeasti pihalla kirmaavan koirulin, eikä Urho itse näyttänyt olevan uimakoulutuokiosta moksiskaan.

***

Muokkelis kello 21.42. Käytiin tänään illalla metsäretkellä ja retken päätteeksi vielä hetki tyhjässä koirapuistossa. Ilta-aurinko hiveli poskia ja tuuli leyhytteli tukkaa ja turkkia. Urheli nuuhkutteli kaikessa rauhassa, ja minä nautiskelin illan hiljaisuudesta. Aidan taakse kävelytielle ilmestyi yhtäkkiä sangen viehättävä chihuahua-neito emäntineen, ja siitähän Urho vallan ilahtui. Se heilutti häntää ja pyllyä ja juoksi onnesta soikeana hullunrallia aidan vierellä. Pikkuinen chihu pysähtyi aidan toiselle puolelle tutkimaan mielettömänä viuhuvaa Punaista Paronia, joka sekin malttoi pysähtyä hetkeksi tutustumaan. Koirat nuuhkuttelivat toisiaan aidan läpi hännät viuhuen. Minä jatkoin koirapuiston ympärikävelyä tyytyväisenä ja myhäilin muikeana, kun päivä oli ollut niin onnistunut. Kerkesin prikulleen koirapuiston toiseen äärilaitaan, kun Urhon luota kuului chihun emännän huuto: ”SINUN KOIRA KARKASI!! SE TULI AIDASTA LÄPI!!” Voi jee, sitten emäntää vietiin. Eipä olisi itse Usain Boltkaan juossut lujempaa kuin minä, kun pingoin henkihieverissä ensin koirapuiston portille ja sitten aidan viertä rikospaikalle. Koirapuiston vieressä kulkee myös autotie eikä Urho-rukan aivoja ole liialla harkintakyvyllä pilattu, joten olin kyllä ihan syystäkin kauhuissani. No, kun ehdin perille, tilanne oli niinkin kauhistuttava, että Urho yritti rakastaa neitokoiran kuoliaaksi mm. nuolemalla ja nenällä tuuppimalla. Chihun emäntää nauratti Urhon vinhasti pyörivä pylly. Ainoa, joka tilanteesta kärsi, oli chihuahua-parka. Sen mielestä Urho oli aivan törkeän tungetteleva – ja aivan liian nuori sen makuun.

Kekkonen valmistautuu katastrofiin

Minusta tuntuu, että Urholla saattaa olla jonkinlaista sisäpiirin tietoa jostakin lähestyvästä suurkatastrofista. Enkä tarkoita tällä mitään possunkorvapussin tai juustopaketin ehtymistä, vaan todellista ihmis- ja koirakuntaa uhkaavaa jättiläisonnettomuutta, joka aiheuttaa poikkeustilan pitkäksi aikaa. Mistäkö olen näin päätellyt? Pikku survivalistilla on todella monipuoliset ja runsaat varastot herkkuja piilotettuina eri kohteisiin sekä täällä emännän että myös isännän asunnossa. Mummulassa on omat luupiilot. Kaikenlaista herkkua on jemmattu lisäksi isännän matkakassiin, joka kulkee aina isännän mukana – aika fiksua, jos katastrofi yllättää kesken reissun! Kekkosen mielestä ei ole myöskään ihan sama, miten ruuat jemmataan: niitä pitää siirrellä säännöllisin väliajoin, ettei piilopaikka pääse paljastumaan. Herkkua pitää mallata eri piiloihin, ja missä se näyttää parhaalta, siellä se saa hetken olla. Hyväksi havaittuja paikkoja ovat seinänvierustat (erityisesti huoneitten nurkat), sohvat, sängynaluset, kengät ja kaikenlaiset lattialla lojuvat vaatteet ja muut tekstiilit, kuten pyyhkeet. Joskus kun Kekkosen namihammasta oikein kolottaa eikä emäntä ymmärrä antaa mitään, kyltymätön herkkusuu saattaa käydä kaivamassa jonkin muumioituneen pikkuherkun piilostaan ja nauttia aarteestaan hartaudella.

Jos maailmanloppu ei sittenkään ihan vielä tule, niin ei haittaa. Namia ei ole koskaan liikaa. 🙂

”Ei enää tonnikalaherkkuja minulle”, toivoo Kekkonen

Koska reipas Kekkonen tuo elämään niin paljon valoa ja iloa (raivon ja kauhun lisäksi), tunnen vastustamatonta halua hellitellä pikku-ukkoa kaikenlaisilla herkuilla. Tähän asti herkkujen määrä on pysynyt maltillisena, mutta on ihanaa maistattaa Urholla kaikenlaisia uusia nameja, joita Mestari sitten hartaudella kulmat kurtussa mutustelee. Kekkosen suosikkiherkkuja ovat ehdottomasti juustot (mitä tuhdimpi ja aromikkaampi, sen parempi), palvikinkku ja Puuilon irtonamit.

Tänään sitten tallustelin jälleen kauppaan, ja askel oli kevätpäivässä kevyt, kun haaveilin kaupan notkuvista herkkuhyllyistä ja valikoimien rajattomuudesta. Hengasin koiranruokaosastolla, hipistelin namipusseja ja lueskelin tuotetietoja. Pohdiskelin, pitäisikö pikku söpöliinini enemmän maksa- vai naudanmahatäytteisestä purupatukasta. Kuvittelin mielessäni Kekkosen onnesta kostuvat silmät, kun ojennan sille saaliini… Päädyin ostamaan kuivattuja possunsaparoita (kestosuosikki), lohipatukoita (tämäkin hyväksi havaittu), pienen rutisevan pehmolelun sekä erikoisuutena pussillisen Hau Hau Championin tonnikalanameja. Olin erityisen innoissani juuri tonnikalanameista, koska olin päätellyt Urhelin pitävän kalasta – ainakin kuivatut muikut ovat herran herkkua, samoin kuin paistettu lohi. Nämä namit olivat kuitenkin Kekkoselle uusia, ja siksipä lähestulkoon juoksin kaupasta kotiin, kun en millään malttanut odottaa, että pääsen maistattamaan herkkuja Keisarilla. Kotona revin innosta kihistelin pussin auki ja aloin leikellä nameja sopivan kokoisiksi annospaloiksi. (Useimmat valmisnamit ovat muuten pikkukoiralle aivan liian isoja. Esimerkiksi sopivan kokoisia koulutusnameja on hankala löytää, kun herkku pitäisi pystyä nielemään kerralla.) Pussin sisältö tuoksui todella voimakkaasti tonnikalalle. Olin jo työntämässä herkkupaloja aktivointipallon sisään, kun hoksasin, että maistatan ensin Keisarilla yhden. Käskin Töpöstyksen istumaan, ja ojensin namin sille jännittyneenä. Kekkonen otti palan suuhunsa ja pudotti sen saman tien matolle. Se loi minuun kummastuneen silmäyksen, alkoi nuuhkutella namikikkaretta varoen kuin se olisi jotakin vaarallista ainetta – ja koipea reippaasti nostaen roiskautti namille komean keltaisen suihkun.

Olisi pussillinen tonnikalanameja tarjolla, haluaako joku?

Kekkosen täydellinen aamu eli kuinka emäntä saadaan kiukkuiseksi

Aah, ihanaa, lauantai. Kello kahdeksan olin vielä autuaasti unten mailla, kun päähäni jysähti jokin esine. En ehtinyt kunnolla virkistyä, ennen kuin röhkivä punainen karvainen terävähampainen peto tarttui korvalehteeni naskalihampaillaan kiinni eikä päästänyt irti. Jouduin vähän kiljumaan, mutten pystynyt liikkumaan. Siinä kärsimyksen keskellä aloin vähitellen tajuta, että Kekkonen kölli pääni vieressä tyynyllä ja piti ilmeisesti omasta mielestään hampailla kiinni vain sänkyyn kantamastaan purulelusta, eikä tajunnut, että myös minun korvani oli litistynyt sen hampaitten väliin. Samainen purulelu oli hetkeä aiemmin kolahtanut nuppiini. Kun Kekkonen viimein tajusi kiljuntani kyllästyttämänä irrottaa, olin hiukan pahalla tuulella. Viskasin lelun kiukkuisena sängystä ja kauhea määrä papatusta purkautui suustani. Kirottu koira sen sijaan oli erinomaisella tuulella: sehän oli saanut heräillä omia aikojaan ja vieläpä ihmisten pehmoisesta sängystä, jonne se oli jossakin vaiheessa yötä pinkaissut. Lisäksi se oli saanut tylsän mamin hereille ja päivän alkamaan! Se heilutti tyynyvuorella häntää iloisena ja lipaisi muutamaan otteeseen poskeani. Minun aamuani sen sijaan ei parantanut myöskään tieto siitä tosiasiasta, että yöllisellä reissullaan pikku kettu oli käynyt pitkästä aikaa yökakilla paperilla sekä ottanut yöpöydältäni rasvatuubin ja rei’ittänyt sen tuubista siiviläksi.

Tässä reilun tunnin sisällä heräämisestä pieni Tuhon Airut on viipottanut häntä pystyssä pitkin huushollia kantaen milloin mitäkin suussaan, ja lattialla on jo melkoinen keko puruluun palasia ja siposteltua talouspaperia. Nyt Terminaattori nukkuu kerällä sohvalla masu täynnä herkkuaamiaista. Pienten koirien täydellinen aamu!

Ja minä kiskon kolmatta kuppia vahvaa teetä, yritän saada silmiä auki ja verenpainetta laskemaan…

——

Muoksista kello 12.28. Aamulenkki oli helvettiä. Kekkonen kiskoi hihnassa niin raivolla, että noin kilometrin lenkkiin kului aikaa 50 minuuttia. Pissalle ja kakalle ei joutanut, kun piti riehua kaikin voimin käpyjen ja kuivien lehtien kanssa. Valjaat ilmeisesti puristivat lenkin ajan niin paljon, että yskimisestä ei meinannut tulla loppua kotona, kun henkselit riisuttiin. Kotona valtava löysä kakka tuli sitten olohuoneen isolle matolle. Tekisi mieli kuristaa tuo kääpiö…

Mamin vauvasta tulee mies! Machomies!

Urhelin taaperoaika alkaa vähitellen lähestyä loppuaan. Viimeisen kuukauden aikana Kekkosta on vaivannut mörkökausi: pimeässä ulkona pikkutyyppiä on salaa hiukan pelottanut, ja esimerkiksi metsässä törröttäviä mustia kantoja Sankari on tuijottanut epäilevästi päivälläkin pitkiä aikoja. Nyt möröt ovat väistymässä, ja tilalle on vähitellen tulossa se hirvittävä ikäkausi, josta koiranomistajien kesken kauhistuneina kuiskaillaan: murkkuikä. Toistaiseksi Kekkonen on vasta kevyesti angstinen varhaisteini: mamin komentelu on useimmiten ihan jees, mutta joskus vaan EVVK ja KEK. Viime päivinä minimies on ottanut harppauksia koiramiesten maailmaan ja kunnostautunut merkkailutreenien saralla. Lenkkipolulla Äijä nostaa kinttua puitten juurille kuin machompikin alfauros, ja koirapuistossa uroskoirien virallinen merkkauspaikka tulee signeerattua vierailun aikana vähintään kolmeen kertaan – ja mahdollisimman korkealle. Pitänee nauttia näistä mahdollisesti viimeisistä hetkistä, kun karvalapsi kipittää tiukan paikan tullen vielä mamin koipien taakse piiloon…

Katselin isännän kanssa jokunen päivä sitten kuvia marraskuulta, jolloin Urho haettiin kotiin. Kylläpä kehitys on ollut neljän kuukauden aikana huima! Pikkupentua ei enää ole, mikä tuntuu vähän surulliseltakin (kunnes muistaa taas silloisen pissan siivoamisen määrän eikä ole enää yhtään surullinen). Kekkosesta on kasvamassa sangen hieno nuorimies. Kunhan Töpöstys tuosta hiukan rauhoittuu ja aikuistuu (ja emäntä opettelee hallitsemaan hermonsa eikä heti polje hattua, kun joku asia ei kerralla suju), voidaan koulutuksessa päästä vaikka mihin asti! Aika kivaa. Täytyy toivoa, että näiden neljän kuukauden aikana Urhon koulutukseen ja sen kanssa yhdessä puuhailuun kulutettu aika on luonut hyvän pohjan myös uhmaikämyrskyistä selviämiselle. Olen yrittänyt jo henkisesti valmistautua siihen, että Kekkosen korvat voivat tässä kevään mittaan kadota muutamiksi kuukausiksi kokonaan, ja silloin täytyy tyytyä viettämään aikaa wannabe-machon kanssa ilman sen suurempia koulutustavoitteita. Näillä hermoilla noinkin yksinkertainen asia voi muuten tehdä tiukkaa. 😉