Kekkonen kakkaa taas

Urho on erikoistunut kummallisiin kakkarituaaleihin, joten olen tottunut akrobaattiulosteisiin. Perä edellä puuhun kiipeämiset ovat nykyään ihan viikoittaista peruskamaa. Tänään Kekkonen esitti kuitenkin upouuden muuvin, joka sai myös minut mykistymään: se alkoi pissaamaan jalkakäytävän reunaan tavalliseen malliin toinen ketara kohti taivasta. Pissa oli pitkä, ja kesken suorituksen piski huomasi myös numero kakkosen olevan tuloillaan. Koska pissaaminen jatkui jatkumistaan, Kekkosen ratkaisi asian alkamalla äheltää torttua selkä mutkalla siinä samalla toinen kinttu 45 asteen kulmassa yläviistoon osoittaen. o_O Näky oli niin kummallinen, että hihittelin salaa itsekseni. En kehdannut nauraa kippurassa ääneen, kuten olisi haluttanut – mitähän ohikulkijat olisivat ajatelleet kakkaavalle koiralleen nauravasta emännästä?

***

PS Minulla on selkeästi jokin kakkafiksaatio, mutta yritän hillitä itseni. Lupaan kertoa seuraavalla kerralla jostakin muusta kuin kakasta.

Mainokset

Köllöttäjä-Kekkonen VS emäntä – taistelu nukkumapaikasta jatkuu

Emäntä raataa yötä päivää niska limassa uudessa työpaikassa, joten Kekkonen saa olla hunningolla – ainakin mitä nukkumisasioihin tulee. Urhollehan ostettiin alkukesästä uutuuttaan hohtava ortopedinen luxuspeti, kun vauvapeti alkoi käydä miehen mitoissa olevalle Kekkoselle pieneksi. Jo petin hinnasta olisi voinut päätellä, ettei se kelpaa erittäin laatutietoiselle nuorukaisellemme: peti oli aivan liian kallis, aivan liian terveellinen, liian sopivan kokoinen, liian puhdas, liian sisustukseen sopiva ja ennen kaikkea ihan liian mukava, että pieni koirapoika voisi siinä viihtyä. Urhon entinen peti alkoi olla pentuaikojen jälkeen melko hapettuneen oloinen. Se haiskahti pesunkin jälkeen epäilyttävälle, sen reunat olivat kärsineet (koska joku teroitteli pikku naskalihampaitaan säännöllisesti sen reunoihin) ja kaiken kaikkiaan hyvin palvellut peti oli loman tarpeessa. Muuton aikana vanha peti odotteli varastoon pääsemistä terassilla, ja Kekkonen kävi säännöllisesti fiilistelemässä siinä. Se katseli takapihan maailmaa Vanhan Uskollisen reunan yli, murisi ohi kulkeville isoille koirille turvallisesta pesäkolostaan ja kuoputti petin pohjaa samalla tavalla kuin pikkuisena nukkumaan mennessään. Viimein hyvin palvellut peti vietiin varastoon (odottamaan seuraavaa mielipuolista pikku naskalihammasta?), ja jäljelle jäi upouusi luxuspeti. Kekkonen säilytteli uudessa sängyssään herkkujaan, mutta namivarastoa parempaa käyttöä Keisari ei sille tarjonnut. Kekkosen sydämessä oli vielä vanhasta petistä eroamisen jättämä kirvelevä haava, eikä aika ollut kypsä uudelle petille.

Kun uhkaavasti alkoi näyttää siltä, että Kekkonen ei kelpuuta uutta sänkyä omakseen, siirsin sen olkkarista makuuhuoneeseen. Urho oli mieluummin tullut makuuhuoneeseen nukkumaan isännän lattialla lojuvien sukkien päälle kuin jäänyt olohuoneeseen omaan vuoteeseensa. Keisari suhtautui aluksi varauksella uuteen makuupaikkaansa, mutta hyväksyi lopulta kohtalonsa ja asettui nöyryytetyn näköisenä nukkumaan petille. Niinpä Kekkonen ottaa kauneusunensa taas luvan kanssa makuuhuoneen nurkassa… Ja kauheinta tässä rappiossa on se, että piski loikkaa edelleenkin joka aamuyö sänkyyn nukkumaan. Eilenkin olin käskemässä sitä aamulla pois sängystä, mutta sitten satuin työntämään palelevat varpulini jalkopäässä korsaavan Kekkosen alle – ja ah, miten ihanalta jalkojenlämmitin tuntuikaan… Tavallisesti herään kyllä siihen, että Urho makaa tyynylläni ja työntää kostean nenänsä korvaani, tai siihen, että se on asettautunut poikittain minun ja isännän väliin ja potkii jompaa kumpaa kiukkuisena, kun meinaa litistyä kylkeä kääntävän ihmisvuoren alle. Ihmisten petissä nukkuminen on Kekkosesta niin ihanaa – usein se köllöttää aamulla mahdollisimman pitkään ja kääntelee nautiskellen kylkeä. Tänä aamuna seisoin ulko-ovella kengät jalassa ja takki päällä, ennen kuin Suuri Köllöttäjä malttoi kömpiä turkki pörrössä ulos sängyn lämmöstä.

Taloyhtiövahti-Kekkonen käy luvattomalla retkellä

Meillä on takapihan puolella asunnon levyinen aidattu terassi, jolla Kekkonen on saanut timmailla kesän ajan vapaasti. Se on työntänyt päänsä aidan raosta ja tarkkaillut tomerana takapihan tapahtumia. Kaikkein kiinnostunein se on ollut seinänaapureistamme, joiden puolelle se on työntänyt pikku nuppinsa aina, kun naapurin terassilla on ollut liikettä. Pari kertaa olen miettinyt, kuinkahan paljon naapurit mahtavat arvostaa oman terassinsa puolella lattian rajasta tuijottavaa koiran päätä… Urho ei yleensä viitsi peitellä uteliaisuuttaan. Erityisen tiiviisti Kekkonen on seurannut naapurien grillailupuuhia, ja meidän terassille päin on silloin pikku Herkkusuusta näkynyt vain takapuoli.

Isäntä palasi tänään töistä takapihan kautta. Kekkonen koki valtavaa jälleennäkemisen riemua (isäntä tietysti myös), ja terassilla oli iloista hässäkkää. Isäntä tuli sisälle, vaihtoi vaatteet ja alkoi laittaa itselleen ruokaa. Minä hengasin seurana, kunnes otin kupillisen teetä ja istuin keittiön pöydän ääreen. Selailin aikani kaikkia tärkeitä nettisivuja, kunnes huomasin jonkin (punaisen) vilahtavan takapihalla – ja voi kauhistus! Kekkonenhan se siellä! Portti oli jäänyt hässäkän keskellä auki, ja Kekkonen oli saanut ties kuinka pitkään kirmailla pitkin pihoja kaikessa rauhassa. Nyt se siis palasi kauheata vauhtia takaisin kotiin, tassut märkinä ja naama naurussa. Minkäpä siinä mahtoi – Kekkonen oli niin iloinen, että itsekin oli pakko nauraa oikein mahan pohjasta asti. 🙂 Toivotaan, ettei Kekkonen järkyttänyt kovin monen naapurin mielenrauhaa retkellään…

Kaislikossa suhisee, ja kuinka Kekkonen melkein päätti päivänsä (taas)

Urhosta sukeutui kesän aikana todellinen vesipeto. Aluksi se tyytyi kahlailemaan mökin rantavedessä melko matalalla ja kaivelemaan järven pohjasta kaikenlaista herkkua. Kun järvi oli hellesäällä päiväkausia tyyni, vekkuli intoutui lopulta menemään syvemmälle ja uiskentelemaan ihan oikeasti, ei vain pelkkää tassupohjaa. Kekkonen ui järveä pitkin pomppivien vesikirppujen perässä ja keräsi veteen pudonneita muurahaisia suuhunsa. Rannassa olevan kaislikon (joka muuten oli Urhon mielestä miljoonine kaislakeppeineen pienten koirien maanpäällinen taivas) seassa sankarimme ui ympyrää kita ammollaan keräten samalla suuhunsa kaisloja, mikä oli kyllä melko huvittava näky.

Kun joku ihmisistä pulahti uimaan, Uimavalvoja oli heti laiturinnokassa rintakarvat pörheänä pelastusvalmiudessa. Jos emäntä tai isäntä näytti lipuvan liian kauas järvelle, Uimavalvoja varoitti ensin vikisemällä ja lähti sitten liikkeelle. Se juoksi laituria pitkin rannalle ja kauheata kyytiä veteen ja piiskasi sitten itsensä maksimaaliseen uintinopeuteen (mikä ei kyllä Urhon tapauksessa ole kovinkaan valtava nopeus, koska vesipeto ei ole vielä keksinyt käyttää uimisen apuna takajalkoja – ne roikkuvat peräpäässä täysin velttoina). Musta veden pinnalla värisevä sierainpari lähestyi ”pulassa” olevaa ihmistä, kunnes Valvoja pääsi kohteeseen. Perillä se takertui epätoivon vimmalla pelastettavan olkapäähän, eikä suostunut irrottamaan ennen kuin oltiin taas lähellä rantaa. Lopulta meidän oli isännän kanssa uitava vuorotellen, koska Kekkonen käynnisti pelastustyöt vähän turhankin aikaisin.

Kerran sitten isäntä istuskeli laiturilla, ja oli minun vuoroni pulahtaa vilvoittaviin aaltoihin. Kekkonen otti aurinkoa isännän vieressä. Lähdin uimaan järvenselälle päin, ja kevyt tuuli leyhytteli helteessä hiostunutta nuppiani. Paarmat surisivat ja kaislat suhisivat. Olin melko kaukana, kun käännyin takaisin – ja säikähdin ihan helvetisti: Kekkonen oli livahtanut isännän valvovan katseen alta ja lähtenyt uimaan perääni. Se oli puolimatkassa minun ja rannan välillä, ja näin katseesta, että pikku sankarin voimat alkoivat olla ihan lopussa. Siinä olisi Michael Phelps jäänyt nielemään pölyä (vai vettä?), kun aloin riuhtomaan itseäni takaisin rantaan päin. Pari metriä ennen Kekkosen kohdalle pääsemistä piski upposi veden alle, mutta onneksi ylsin kiskomaan sen heti takaisin pinnalle.

Urho oli tilanteesta paremminkin ihmeissään kuin kauhistunut, eikä se ollut rantaan päästyään moksiskaan. Päin vastoin: se totesi olevansa suorastaan erinomainen uimari ja alkoi käydä yksinään omatoimiuintireissuilla rannassa. Myöhemmin se myös kuikisteli laiturilta niin pitkälle, että putosi pää edellä järveen… Ostoslistan kärkipäässä on nyt pelastusliivit Uimavalvojalle. Äijä saa timmailla niissä tästä lähtien koko ajan, kun ollaan mökillä.

Urho muuttaa uuteen kotiin

Tiukkaa toimintaa sisältänyt kesäloma alkaa olla lusittu, ja ensi viikolla emännän kenkä osoittaa kohti uutta työpaikkaa. Kesän aikana sekä emäntä että Kekkonen muuttivat fyysiset olomuotonsa isännän residenssiin, ja pahvilaatikkomeri aaltoilee edelleen isännän vanhassa ja meidän kahden uudessa kodissa. Kekkonen luovi muuttoapurina niin sujuvasti sekä vanhassa että uudessa kodissa, että heikompaa hirvitti. Se osoitteli pahvilaatikon paikkoja, näytti mistä pitää siivota ja katseli jokaista toimenpidettä läheltä. Kesän aikana Johtaja on muuten kehittänyt läheltä katsomisen taidon huippuunsa. (Läheltä katsominen tarkoittaa sitä, että nappisilmät viedään niin lähelle kiinnostavaa kohdetta kuin nenä sallii.) Se katsoo maassa vipeltäviä muurahaisia läheltä, samoin järven pohjassa olevia kotiloita ja pikkukiviä, sängyssä nukkujan naamaa (”Onko ne emännän silmät ihan varmasti vielä kiinni, vaikka kello on jo puoli viisi? Katsonpa vielä vähän lähempää.” Ja sitten emännällä onkin kostea koirannenä kiinni silmäkuopassaan.), ihmisen hikisten varpaitten välissä olevia roskia (”Olisikohan tuolla jokin nami?”) ja isännän metsäretkellä luonnonhelmaan roiskauttamaa pisua…

Kun muutto oli edennyt siihen vaiheeseen, että uuden kodin olkkari oli tyhjennetty tavaroista ja odottamassa uusia, olohuoneen seinä päätettiin maalata. Minä ostin maalipurkin ja isäntä heilutti sutia. Kun seinä oli muutaman tunnin kuivahtanut ja ohjeen mukainen kuivumisaika oli kulunut, hyppäsimme isännän kanssa autoon ja suuntasimme pikaisesti ostoksille. Reissu oli onnistunut ja palailimme iloisilla mielin takaisin kotiin. Avasimme ulko-oven ja mikä katastrofi meitä olikaan vastassa: Kekkonen heilutti häntää into pinkeänä, ja tumma lattia oli täynnä vaaleita pikku tassunjälkiä… OMG. Lisäksi käpälän kuvia löytyi tummasta kangassohvasta ja sohvalla pötköllään olleitten taulujen lasipinnoista. Siinä alkoi emännällä jalka vippasta, kun juoksin hakemaan rättiä ja hinkkasin Urhon hengentuotoksia pois lattiasta. Maalia oli roiskahtanut lattian suojana olleelle sanomalehdelle, jossa Kekkonen oli käynyt dippaamassa tassujaan useampaan otteeseen. Voin muuten näin ohimennen mainita, että koira ehtii ottaa aika monta askelta tunnin aikana, ja yhdestä maalidippauskerrasta riittää matskua aika moneen tassunjälkeen. Onneksi peruuttamattomalta vahingolta sentään vältyttiin, ja Kekkonen pääsi kerrankin toteuttamaan taiteellisia taipumuksiaan. 🙂 Sitä paitsi tassunjäljet lattiassa olisivat voineet olla melko tyylikkäätkin, jos en olisi paniikin huumassa jyystänyt niitä pois.

***

Kesälomalla mökillä kukaan ei jaksanut nipottaa, joten Urheli sai olla hiukan hunningolla, mitä se ei todellakaan pannut pahakseen. Kekkonen otti ilon irti mm. nukkumisesta, jonka se suoritti useimpina öinä poikittain emännän ja isännän välissä sängyssä selällään kellien ja korsaten. Jos jompi kumpi sängyn reunaan ahdistetuista ihmisistä liikahti, Kekkonen loi liikkujaan murhaavan silmäyksen, ennen kuin jatkoi uniaan masu pinkeänä taivasta kohti. Aamulla Keisari herätti alamaisensa kantamalla sänkyyn valtavan halon, jota se alkoi jyrsiä hartaana välittämättä siitä, että a) sääriluuhun kolahtava halko ei tunnu ihmisestä mukavalta, b) jyrsitystä halosta irtoavat, ihmisen pakaraan työntyvät sentin mittaiset tikut eivät tunnu ihmisestä mukavalta, c) koiran takapuoli ihmisen naamalla ei tunnu ihmisestä mukavalta.