Kekkonen antaa paukkua

Tässä aiemmin syksyllä eräs tyttöaussin omistava työkaveri totesi poikakoirista: ”Ne ovat niin kuin pikkupojat: haisevat koko ajan vähän pierulle.” En voi kyllä muuta kuin allekirjoittaa tämän asiantuntevan lausunnon. Vaikka Urho muuten tuoksuu melko hyvälle, sen peräpään tietämillä tuntuu koko ajan leijailevan jokin tuhnupilvi. Rupsutteleeko se koko ajan? En tiedä. Mutta tiedän kyllä sen, jos Kekkonen päästää pikkukoirien erikoispaukun, kun koko perhe katsoo sohvalla yhdessä iltauutisia. Silloin tilanteesta on leikki kaukana, ja sohva tyhjenee melko nopeasti niin, että jäljelle jää pelkkä Urho.

Syyslomalla mummulareissulla Urho meni iltapalan ajaksi köllöttämään keittiön pöydän alle ja ilahdutti syömäreitä salakavalilla mykkähiihtäjillä. Kun syyllistä kauheaan lemuun haettiin, Kekkonen katseli seinille. Yhden kerran olen kuullut Kekkosen töräyttävän pierun ihan äänen kanssa. Kun peräpäästä törähti, Kekkonen ampaisi pystyyn ja tuijotti vuoroin takamustaan ja vuoroin minua aivan kummissaan: ”Mikä SE oli?!” Muutaman kerran ihana päiväuni pehmeän sohvan syleilyssä Urhon kanssa posket vastakkain on päättynyt Kekkosen rupsuun. Voitte itse arvata minkä posken Urho mieluiten laittaa minun poskeani vasten päiväunilla…

Mainokset

Hänen Majesteettinsa haluaa nukkua vielä viisi minuuttia, eli kuinka Kekkosta sorretaan

Arkisin meillä noustaan melko aikaisin. Ihmisväki lähtee töihin kello 7.20, joten herätyskello soi heti kuuden jälkeen. Kekkosen mielestä se on kauheata. Sen uni on aamulla tuohon aikaan makeimmillaan, joten kellon soidessa se ei jaksa vielä liikauttaa hännänpäätäkään. Aamuyöstä sängyn lämpöön kipaissut minimonsieur kääntää nautinnollisesti kylkeä, huokaisee syvään ja jatkaa ihania unia peiton lämmössä, kun ihmiset jo pukeutuvat ja peseytyvät silmät sikkuralla.

Varttitunti kellon soimisen jälkeen on Kekkosen aamupissan aika – tai siis olisi, jos nautiskelijan saisi nousemaan sängystä. Tavallisesti se ei ota ovella huutelijan heräämiskehotuksia kuuleviin korviinsa, vaan köllöttää sinnikkäästi. Jos Kekkosen todella joutuu kantamaan pois sängystä, se heittäytyy täysin veltoksi ja mahdollisimman hankalasti kannettavaksi. Ulko-ovella matka taas tyssää – Paroni kun ei millään viitsisi mennä ulos kylmään, vaan palaisi mieluummin takaisin sänkyyn. Niinpä se saattaa seistä pitkän aikaa ovella turkki pörrössä ja tylsä katse silmissään, ennen kuin näyttävästi venytellen siirtyy arktiseen ulkoilmaan. (Auta armias, jos oven avaa myöhemmin päivällä – ennen kuin uksi on edes kunnolla auki, Tönkyrä viipottaa jo ulkona.)

Aamulenkin Kekkonen kiertää emännän perässä kävellen, mekaanisesti jalkaa nostellen ja täysin mielenkiinnottomasti. Sisälle palattaessa se raahautuu joko sänkyyn tai sohvalle ja jatkaa korsaamista. Ihmiset saavat useimpina aamuina lähteä töihin ilman jaloissa iloisena pyörivää koiraa – herra Koiraa ei nimittäin voisi ihmisten lähtö vähempää kiinnostaa, paitsi siinä mielessä, että ne saisivat jo lähteä, että se itse pääsisi takaisin nukkumaan.

Viikonloppuna herääminen menee Kekkosenkin mielestä mukavasti. Silloin saa nukkua pitkään – ihmisetkin nukkuvat. Tänä aamuna Urho köllötti puoli tuntia pitempään kuin muut, eikä viitsinyt edes silmiään avata, kun joku kävi makuuhuoneessa. Yksin keskellä isoa parisänkyä peittojen alla nukkuva pikkukoira on melko huvittava näky – varsinkin, kun nukkuminen toimitetaan yleensä selällään miesten malliin korsaten.

***

PS. Urho sai tänään uuden älypelin. Pikkupiskin hermoja kiristää, kun pelin juju ei heti aukene: ”Haukun kyllä pirskatti!! Annatko sitä namia, kirottu vekotin!!”