Unitutkija-Kekkonen sabotoi emännän ihanuushetken

Tänään töissä kaiken mekkalan keskellä haaveilin ihanan hiljaisesta hetkestä omassa sängyssä päiväunen syleilyssä. Kotiin mennessä joisin kupin teetä, söisin palan suklaata ja kömpisin vällyjen väliin nuppi täynnä kesälomahaaveita…

Kun haaveiden toteuttamisen hetki alkoi olla käsillä intensiivisen työpäivän ja kaupassakäynnin jälkeen, kun olin syönyt hiukan välipalaa, juonut kupin teetä ja nauttinut pari palaa suklaata, pissattanut Kekkosen, peluuttanut sillä älypelejä ja leikkinyt sen kanssa, kaaduin viimein sänkyyn. Vedin viimeisillä voimillani peittoa vähän päälleni ja onnesta hymisten annoin silmäluomieni painua kiinni.

Ennen lopullista filmin katkeamista minulle tuli outo tunne. Raotin varovasti toista silmääni, ja kappas. Kekkonenhan se siinä. Se tuijotti minua liikahtamatta ja vakavana istuen noin kuuden senttimetrin etäisyydeltä. En jaksanut ajatella asiaa enempää, vaan päätin jatkaa nukahtamista. Hetken päästä tunsin kosteaa hengitystä silmäkuopassani. Nopea kurkistus silmäluomien raosta kertoi, että kyseessä oli edelleen sama Kekkonen. Se oli ajatellut tulla seuraamaan emännän nukahtamisprosessin jokaista yksityiskohtaa tieteellisellä tarkkuudella, ja nyt se varmisti, että emännän tillottimet ovat varmasti kiinni ja prosessi on edennyt kriittiseen vaiheeseen. Koska tosinainen ei vähästä hätkähdä, en välittänyt koiran nenästä silmässäni ja jatkoin unia muina naisina.

Kun Urho huomasi, että nukahtaminen oli tapahtunut, se alkoi tehdä mittauksia. Se painoi nenänsä vuorotellen eri kohtaan kasvojani: otsaan, ohimoon, leukaan, poskeen… Välillä se lipaisi nenääni ja otti nuolaisunäytteen kaulaltani. Kyseinen tutkimuksenteko oli luonnollisesti omiaan häiritsemään sulountani. Niinpä ajattelin ehdottaa Urholle diiliä: jos minä saisin nukkua rauhassa edes kymmenen minuuttia, veisin Urhon heti herättyäni lenkille. Kun avasin suuni ehdotuksen tekemistä varten, Kekkonen otti nuolaisunäytteen alahuuleni sisäpinnalta. Verenpaineeni alkoi kevyesti kohota. Käännyin suivautuneena mahalleni, työnsin pääni tyynyn alle ja nostin käsivarteni pääni suojaksi, jotta innokas tiedemies ei pääsisi näytteenottopuuhiin. Kekkoselle tuli kuitenkin melkein heti yksinäinen olo, ja se työnsi päänsä käsivarsieni lomasta tyynyn alle kasvojeni luo niin, että hengittelimme yhdessä samaa lämmintä ilmaa suusta suuhun. Kun lopulta tunsin oikeasti tukehtuvani ja käännyin takaisin selälleni, Urho ilahtui. Se päätteli, että olimme taas parhaat ystävät, asettui häntää heilutellen tyynylleni makaamaan ja aloitti kekkoshellittelyn: korvat päätä myöten painettuna ja silmät nautinnollisesti suljettuna se nuoli pitkin vedoin ohimoani ja kaulaani. Jonakin toisena hetkenä olisin voinut pitää tilannetta huvittavana, mutta en tänään. Yritin väistellä Kekkosen hellyyttä kääntelemällä kylkeä ja nostelemalla peittoa esteeksi. Kun lopulta sain Urhon vakuuttuneeksi siitä, että en juuri nyt pahemmin välitä pussailusta, se huokaisi kuin sanoakseen: ”Okei sitten, äiskä.” Ja viimeinkin – viimeinkin! – rauha laskeutui makkariimme.

Kekkonen käpertyi kainalooni. Aloin taas tuntea normaaleja helliä tunteita pikku puuhaukkelia kohtaan, joka on sentään aikamoisen suloinen ja sympaattinen kaveri. Urho ei kuitenkaan millään meinannut löytää makoisinta uniasentoa, ja se kiemurteli ja kiemurteli kunnes makasi lopulta naamallani. Siihen se asettui tyytyväisesti huokaisten. Koska en oikein voinut lopettaa hengittämistä, jouduin siirtämään Kekkosen pois ihanuuspaikaltaan. Se siirtyi makaamaan niin, että sen pää retkotti kaulani yli. Koska meinasin taas tukehtua, Keisari vaihtoi paikkaa vielä kerran: se köllähti makaamaan päälleni ja asetti pakoputkensa leukaani vasten.

Niin päättyi kauan haaveiltu päiväunihetki, Kekkonen oli voittanut. Mutta huomenna, huomenna…

Mainokset

Yöllinen tunkeilija eli isännät (normaali ja vara-) yhteisessä kodinpuolustusrintamassa

On talviyö, kello on kolme. Pimeässä makuuhuoneessa on tunnelmaa, kun samassa sängyssä lämmittelee varpaitaan kaksi ihmistä ja yksi koira. Isäntä kuorsaa ja raapii masuaan. Koira köllii emännän säärtä vasten ja nuolee välillä unisena isännän varpaanväliä. Emäntä nukkuu suloista Ruususen unta viattomana kuin pikkulapsi. Kaikki on ihanasti…

RÄISKIS, RYMIN, RYSKIS!! Yhtäkkiä ovelta kuuluu kauhea ryminä, ja ennen kuin minä ehdin silmäluomiani raottaa sekä isäntä että varaisäntä ovat juosseet eteiseen – Urho kuin maailmanlopun edellä kurkku suorana huutaen ja isäntä tukka pystyssä silmät päässä pyörien. Sillä hetkellä adrenaliini ryöpsähti verenkiertooni ja kahden sekunnin ajan olin varma, että rosvojoukko työntyy hetkellä millä hyvänsä ovesta sisälle. Hyvästelin jo maallisen tomumajani, ja elämäni vilisi silmissäni elokuvan lailla. Kolmannen sekunnin kohdalla epäilys hiipi nuppini perukoille, ja pian tilanne muuttui hengenvaarallisesta varsin huvittavaksi: peltikattoa pitkin oli tullut juuri muutaman sadan kilon verran lunta alas, siinä kaikki. Isäntä törötti eteisessä tukkaa haroen ja hiipi vähin äänin takaisin peiton alle. Urhokaan ei ollut erityisen innokas puimaan tapahtunutta, ja sekin kipaisi ketterästi takaisin paikalleen sängyn jalkopäähän.

Aamulla kysyin kahvikuppiaan nauttivalta isännältä, miten tämä ponkaisi niin kauhean nopeasti eteiseen – minähän en ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui (tai edes, että jotain tosiaan on tapahtunut – nukuin kerrassaan sikeästi kuin prinsessa Ruusunen, ja yhtä söpösti myös). Isäntä oli ollut varma, että rosvo yrittää saranapuolelta sisälle ja oli valmistautunut ottamaan tunkeilijan päiviltä siinä keskellä meidän eteistä, lehmäbokserit jalassa ja Kekkonen taustatukenaan. Kekkosen näkemys taas oli, että Kekkonen olisi tehnyt kutsumattomasta vieraasta selvää paljain tassuin isännän toimittaessa statistin virkaa. Kummin vain, siinäpä olisi ollut tapausta kerrakseen. 🙂

Kekkonen trendikkäänä harrastuskoirana

Meillä on Kekkosen kanssa uusi harrastus: koiraparkour. Parkour on siitä kätevä laji, että sitä voi harrastaa melkein missä tahansa. Urhon suosikkitreeniympäristöjä ovat ihan perus kävelytiet, jotka täällä meidän leveyksillä ovat paikoin liki parimetrisillä reunoilla varustettuja lumikouruja. Kekkonen ottaa kunnon vauhdit ja pinkaisee parilla askeleella lähes pystysuoria lumivalleja kinosten päälle ja tekee henkeäsalpaavia hyppyjä takaisin maan pinnalle. Välillä se kipaisee isojen lumikasojen päälle huimaa vauhtia, kiihdyttää itsensä älyttömään vauhtiin ja liiiiitääää alas…

(Tässä uudessa lajissa minua miellyttää eniten se, että voin tököttää haukotellen kävelytiellä samalla kun Urho seisoo etukäpälillään kolme metriä korkean lumilohkareen päällä ja tekee punnerruksia. Toisaalta näin talven salaperäisessä pimeydessä voi joskus villiintyä itsekin kiipeämään lumikukkulalle ja tekemään pellehyppyjä nietoksiin. Tietysti vain silloin, kun kukaan ei näe.)

Saanko ilmoittaa: Hänen Majesteettinsa Suurkeisari Kekkonen on saapunut koirapuistoon

Jokainen tietää kuntosalilla sen tyypin, joka salille saapuessaan heilauttaa ovet auki kuin astelisi saluunaan, värisyttelee hauiksiaan tiukkaakin tiukemman t-paitansa alla, luo itseensä jumaloivia katseita peilin kautta ja pompottelee kävellessään vuorotellen sekä rintalihaksiaan että pakaroitaan. Punttisalin kingi tietää olevansa korskein alfauros, jonka käsivarsille naiset mielellään pyörtyilevät ja joka peittää pelkän hauiksensa varjolla pikkuruiset ja surkeat beetamiehet.

Kekkonen on koirapuiston kingi ja kaikista uroksista alfoin. Kun puistossa ollaan ihan vain urosten kesken, se kävelee yliryhdikkäästi leveässä haara-asennossa pakarat pinkeinä. Se ei vahingossakaan näytä siltä, että se olisi kiinnostunut muiden urosten puuhista, mutta samalla se pitää tiukasti huolen siitä, ettei keneltäkään jää sen oma ylivertaisuus huomaamatta. Keisari suhauttelee merkkejä puiston keskeisimpiin kohteisiin omistajan elkein. Jos joku moukka julkeaa merkata Kekkosen läänejä itselleen, Kekkonen kiirehtii nopeasti paikalle ja laittaa päälle tuohtuneena oman merkkinsä.

Silloin tällöin sattuu, että joku urpo ei tajua tilannetta ja iskeytyy juttusille Kekkosen kanssa. Silloin Kekkonen luo mänttiin arvioivan katseen. Jos kyseessä on todella aito idiootti ja ehta beetaluokan uros, Keisari kääntää selkänsä ja kävelee arvokkaasti tiehensä. Jos taas Kingi arvioi tulijan lähes itsensä tasoiseksi laatu-urhoksi, se saattaa suostua nuuhkittavaksi ja hyväksynnän osoituksena jopa nytkäyttää hiukan häntäänsä. Tasoisessaan seurassa Kekkonen voi jopa innostua jolkottelemaan miehekkäästi ympäri puistoa.

Joskus käy niin, että puistoon sattuu Kekkosen kanssa yhtä aikaa jonkin sortin riemuidiootti, joka ei kerta kaikkiaan tajua uroskoirien arvojärjestyksen päälle yhtään mitään ja temmeltää Keisarin ympärillä kuvitellen, että Hänen Majesteettinsa innostuu kuperkeikkoja heittävästä idiootista. Silloin Urho venyttää sietokykynsä äärimmilleen ja lopulta, jos mikään ei auta, se ottaa kovat keinot käyttöön. Kerran jouduin lähtemään puistosta ärisevä Keisari kainalossa, kun Urho (8 kg) meinasi tehdä hakkelusta nöffiuroksesta (70 kg). Nöffirukka ei vain tajunnut, että Keisari ei innostu leikkimisestä poikien kesken edes siinä tapauksessa, että Hänen Majesteettiaan pyöräytetään pari kertaa katon kautta ympäri lumihangessa.