Dramaattisia hetkiä elämässä, eli kuinka emäntä melkein kakkasi housuun

Koska olen kertonut Urhosta niin monta noloa pissakakkajuttua täällä, on varmaan kohtuullista, että tilejä vähän tasaillaan ja kerrotaan välillä juttua emännän suolesta. (Nyt kannattaisi painaa oikean yläkulman rastia ja paeta vielä kun ehtii. Anteeksi kaikki. Korvaan tämän jotenkin.)

Lähdin tänään Kekkosen kanssa kikkerölenkille. Kun iloista potkuttelua oli takana noin kilometri, tunsin massussani pientä kipristelyä. Koska olen todellinen tosinainen, ajattelin, että kikkeröin lenkin loppuun asti tuli mitä tuli, enkä todellakaan ala nössöilemään pikku massuvaivan vuoksi. Sitä paitsi kipristely loppui, ja iloinen kikkeröinti jatkui. Puolen kilometrin päästä tunsin kirpistelyä toisen kerran, ja koska olimme juuri tulossa risteykseen, josta pääsisin vielä kätevästi oikaisemaan kotiin, kävin mielessäni pienen henkien taiston. Tosimuija hakkasi sisäisen pehmoni kuitenkin 6-0, joten jatkoin matkaa. Massukipukin helpotti vielä… Mutta vain odottaakseen sitä hetkeä, kun olimme kirjaimellisesti lenkkikierroksen kauimmaisessa takanurkassa, josta oli sekä paluu- että menosuuntaan yhtä pitkä matka kotiin. Juuri siellä, keskellä ruuhkaista liikenneympyrää, pakkini irtisanoi yhteistyösopimuksen ja ilmoitti, ettei osallistu pidättelytalkoisiin enää millään tavalla. Maineeni ja kunniani oli siis pelkän tahdonvoimani (ja peräosaston lihasteni) varassa. Hiki alkoi kihota ja olo muuttui etovaksi. Kädet tärisivät. Mietin jo, mihin pensaaseen ryntään, jos en jaksakaan kahta kilometriä kotiin asti… Ja pähkäilin myös, tuleekohan ensin kakka vai oksennus, ja mitä jos ne tulevat yhtä aikaa.

No, kuinkas Kekkonen tähän episodiin liittyy? Sillä tavalla, että sen mielestä lenkkeily oli ollut huippiskivaa sinne kohtalokkaaseen liikenneympyrään saakka. Sen jälkeen kaikki maailman tylsyys eskaloitui yhtäkkiä Keisariin ja kiva loppui. Se ei enää millään viitsinyt kipittää terhakkaasti, vaan jättäytyi taakse, yritti nuuhkutella jokaista pientareen pikkukiveä ja vetkutteli kaikin voimin velttona kuin tositeini ikään. Lisäksi alkumatka oli sujunut ihanasti osin siitä syystä, että tuuli oli ollut myötäinen. Niinpä jouduin nyt hinaamaan vastahakoista piskiä vastatuuleen samalla kun kakka oli tulossa housuuni hetkellä millä hyvänsä. Hermoni alkoi kiristyä ja hikoilin kuin saunassa. Ärisin kiukkuisia käskyjä Kekkoselle, joka vain vilkaisi minua hajamielisen hämmentyneenä ja jatkoi sitten maisemien tuijottelua kiristämättä vauhtia piiruakaan. Lopulta olin niin kireä, että olin valmis taittamaan joltakulta niskat, jos joku yrittäisi estää traagista etenemistäni kohti kotia.

En vieläkään tiedä, miten selvisin, mutta kotiovi ei tullut vastaan hetkeäkään liian aikaisin, ja harvoin olen ilahtunut vessanpytyn näkemisestä yhtä paljon kuin tänään.

Mainokset