Karvahoitsu hellittelyn ytimessä

Urho on joskus varsinainen puupää, ränttätänttä, tättähäärä ja korvaton herneaivo. Esimerkiksi tällä viikolla mökillä aurinkoinen varhaisaamu muuttui ensin suorastaan romanttiseksi, kun joutsenpari laskeutui melkein meidän rantaamme kuuluvasti huudellen. Sitten romantiikka kuitenkin karisi parissa sekunnissa, kun Kekkonen päätti hankkia pöytään joutsenpaistin ja lähti määrätietoisesti ottamaan vähintään toista tirpoista päiviltä. Ei auttanut huutaminen, maanittelu eikä uhkailu: Kekkonen oli jo mennyt, ja lopulta isäntä joutui hakemaan sen takaisin mökin pihaan muutaman sadan metrin päästä. Kekkonen oli likomärkä ja sangen tyytyväinen itseensä – aamuhan oli alkanut aivan loistavasti. Mitä kaikkea päivä vielä voisikaan tuoda tullessaan!

Nyt kuitenkin Kekkosesta on paljastunut toisenlainen puoli – emäntä nimittäin on tiukassa flunssassa. Kuumetta on ollut, kurkkuun on kasvanut kaktus tai siili, ja räkää – sitähän riittää. Asioitten ollessa tällä tolalla Kekkosesta on kuoriutunut varsinainen sisar hento valkoinen veli roteva punainen. Kun en jaksa muuta tehdä kuin köllöttää, Urho köllöttää myös. Se käy säännöllisesti katsomassa kurjaa naamaani tosi läheltä, ja selvästi miettii, mitä hoitotoimenpiteitä tilanne vaatii. Kun olin kuumeessa, kyljessä tiiviisti kellivä Kekkonen oli ihanaakin ihanampi asia. Kun kierin tuskanhiessä kuumeen laskiessa, kyljessä tiiviisti kellivä Kekkonen ei ollut ihana asia – eikä mikään (siis mikään) saanut sitä siitä häipymään. Vaihdoin asentoa, yritin tuuppia piskiä kauemmas ja uhkailin vaikka millä, mutta ei. Se oli päättänyt hoitaa minua, ja sillä siisti. Niinpä köllimme yhdessä läpi kuumeen nousujen ja laskujen, välillä sopuisasti palellen ja välillä hiukan toisenlaisissa tunnelmissa hikoillen.

Urho on osoittanut kykenevänsä myös uskomattomiin köllötyssuorituksiin. Kun olen nukkunut keskellä päivää melkein kuusikin tuntia putkeen, Kekkonen on korsannut yhtä kauan liikahtamatta kyljestäni mihinkään. Normaalistihan tällainen ei tulisi kuuloonkaan, kuten olen joskus aiemmin täällä blogissakin kertonut. Kekkosen mielestähän esimerkiksi 15 minuutin köllötys työpäivän päätteeksi on täysin kohtuuton vaatimus – lenkille sitä pitää lähteä! Nyt se kuorsaa kernaasti niin pitkään kuin tarve vaatii. Olen kyllä hämmästynyt.

Ulkona maltillisia pikkukävelyjä tehdessämme Urho huolestuu kauheasti, jos alan aivastella tai niistää nenää. Se tulee ihan kiinni minuun, laittaa kulmat huolestuneena kurttuun, ja niin matka taittuu huolekas piski säärtä vasten painautuneena. Kotona se pinkaisee syliin aina kun mahdollista ja antaa suukkosia, jotka kieltämättä tekevät eetvarttia ja varmaankin edistävät paranemista. Aikamoisen hassu kaveri, hetkittäin melko hellyttäväkin tuo oma pieni hoitaja-Kekkonen. 🙂

Mainokset

Karvaisia ja siivekkäitä kulkijoita kesäillassa

Urho on viettänyt kesäloman alkupuolta niittäen varauksetonta suosiota mummulassa, maalausapurina kotona ja nyt viimeisimmän viikon aikana hoivaten flunssaan sairastunutta isäntää. Koska kesä on ollut tähän mennessä sateinen, jännittävimmät seikkailut esimerkiksi mökillä ovat vielä antaneet odottaa itseään. Jospa tämä sateinen juhannus enteilisi hurjaakin hurjempien kesäriehujen lähestymistä. 🙂

Kesä on tuonut tähän meidän kodin ympäristöön kaikenlaisia pikku vieraita, jotka liikkuvat lähinnä hämärän aikaan. Iltakävelyllä Keisari on törmännyt lukuisia kertoja herra Siiliin, jonka iltaverryttelyreitti kulkee hyvin pitkälti samoja polkuja pitkin kuin meidänkin. Yhden läheisen omakotitalon pihalla ja lähiympäristössä viettää keskeytymättömiä juhliaan muutamien pulujen, erinäisten poikamiessorsien ja runsaslukuisen naurulokkijoukkion muodostama poppoo, jonka kemuista ei ainakaan melua puutu. Kekkonen seurailee siipiniekkojen puuhia paheksuvana, mutta salaa kiinnostuneena. Se esittää tuohtumuksensa puhisemalla väheksyvästi mokomille pullannokkijoille, kun kuljemme niistä ohi.

Eniten Kekkosta kuitenkin kiihdyttää rämäpäinen neljän jäniksen muodostama jengi, joka aivan estottoman hävyttömästi kirmailee pitkin asuinalueemme talojen pihoja. Iltahämärissä ne pomppivat polulla vastaan ja saavat hihnan päässä tassuttelevan herrasmiehen ajoittain aivan kiihdyksiin. Ne popsivat naapurinrouvien kukkapenkkien antimia keskellä kirkasta päivää! Sellaista ei todellinen herraskoira voi hyväksyä. Muita paheksuntaa aiheuttavia kulkijoita ovat jonkun naapurin mustavalkoinen kissa, joka tassuttelee törkeästi pitkin talomme vieruksia öisillä retkillään sekä oravakaksikko, joka tulee joskus ilkkumaan ja osoittelemaan sormella Kekkosta, joka joutuu katselemaan verenpaine kohoten olohuoneen ikkunan läpi Kekkosen omalla terassilla rälläävää parivaljakkoa. Kohtuutonta!!