Rääpäleen kootut reseptit, osa 1

Väinön ensimmäinen herkkuresepti on hyvin yksinkertainen. Aktiivista valmisteluaikaa on varattava noin puoli tuntia, ja herkku valmistuu yön aikana kokin kelliessä unten mailla. Aamulla nami on valmista nautittavaksi. Ainoa haaste liittyy kokkaamisen ajoittamiseen.

1. Ota purupatukan pätkä, joka mahtuu suuhusi. Pureskele sitä hartaasti puolisen tuntia.
2. Odota, kunnes emäntä vaihtaa illalla viimeisen kerran koirien vesikuppiin puhdasta vettä. Jos hätäilet ja aloitat vaiheen 3 ennenaikaisesti, emäntä voi puuttua tapahtumien kulkuun ja jäät ilman herkkua.
3. Pudota pureskeltu patukanpätkä vesikuppiin salaa, kun kukaan ihminen ei huomaa. Ole vikkelä! Paiskaudu kellimään ja nauti makoisista yöunista.
4. Poimi aamulla ensimmäisenä herättyäsi nami vesikupista. Se on yön aikana muuttunut limaisen liukkaaksi, ja siitä irtoaa helposti herkullisia suikaleita ja nöyhtää.
5. Nauti työsi hedelmistä. Jaa herkku jonkun kanssa jos haluat, tai syö yksin.

Mainokset

Kekkonen tekee huomioita, eli pari sanaa pikkuveljestä

Kekkonen tarkkailee Väinöä koko ajan. Niin koko ajan, ettei meinaa malttaa edes nukkua yöllä. Tässä muutamia viimeisimpiä havaintoja.

  • Väinön gastronomiasolukko eli kulinaristinen luonne ei ole kovin hienostunut. Se syö mitä tahansa. Emännän kädestä se syö ihan mitä sattuu, vaikka kasviksia! Ainoastaan salaatinlehden se sylkäisi ulos suustaan. Mutta että vaikka ananasta! Mansikkaa se popsi jopa hyvällä ruokahalulla. Ulkona se kävelee nurmikolla ja pistelee mennessään poskeensa pieniä sieniä. Mökillä se söi melkein kokonaisen haperon. Lehmänkakka on sen herkkua, eikä matoja täynnä oleva Kekkosen joskus ulos piilottama possunkorvakaan aiheuttanut sille edes mahanpuruja. Mikä barbaari!
  • Rääpäle matkii Kekkosta kaikessa. Jos Kekkonen käpertyy pöydän alle päiväunille, Pikkuveli paiskautuu sen kylkeen nukkumaan. Jos Kekkonen nuuhkii ulkona mustikanvarpua, Pikkuveli haluaa nuuhkia samaa varpua. Jos Kekkonen työntyy pusikkoon, rääpäle työntyy perässä. Jos Kekkonen istuu, rääpäle istuu. Jos Kekkonen murisee, rääpäle murisee. Yritäpä siinä olla ihan normaalina Kekkosena, kun perässä kävelee apinoiva mini-me!
  • Käppänän wc-käyttäytyminen ei ole kovin hienostunutta. Se saattaa pissiä jopa emännän matolle, mokoma alkukantainen otus. Voiko olla vastenmielisempää kuin laittaa aamulla käpälä ensimmäisenä vahingossa pissalammikkoon?
  • Pikkuveli on sairaan nopea. Kun se pinkoo juosta pitkin huushollia, Kekkonen ei pysy perässä alkuunkaan. Välillä Väinö sujahtaa sängyn alle, päiväpeitteen helma heilahtaa, ja kohta se syöksyy toisesta kohdasta ulos luolastaan. Kekkosta moinen ryntäily suivaannuttaa välillä niin, että se yrittää huutamalla saada vikkeläjalkaa pysähtymään. Väinö piiloutuu silloin sängyn alle, ja Kekkonen käy karjumassa sinne. Emäntä joutuu välillä puuttumaan näihin kohtauksiin.
  • Pikkuveljeä ällöttää kaikki helliminen. Urho yrittää usein paijata sitä nuolemalla sen naamaa, päälakea ja korvia, ja Väinö keskittyy koko ajan nappaamaan Urhoa kielestä kiinni.

Tässä viimeisimmät huomiot. Palataan asiaan.

Yäk, pikkuveli!

Niin siinä vain kävi, että eräänä ihan tavallisena päivänä viikko sitten Kekkosen residenssiin kiikutettiin Pikkuveli. Se on musta, vikkelä ja sen suu näyttää samalta kuin hauella (paljon pieniä, teräviä hampaita). Kekkonen ei ole vielä ihan täysin varma, mitä mieltä se on Pikkuveljestä. Toisaalta sen kanssa on mukavaa riehua ihan hulluna, mutta toisaalta se saa ihan liikaa paijausta emännältä… Kekkonen onkin alkanut huolehtia siitä, ettei se jää ainakaan yhtään vähemmälle hellittelyissä. Jos rääpäle istuu emännän sylissä, Kekkonenkin punkeaa samaan syliin.

Pikkuveljen nimi on Väinö ja se mahtuu kaikkiin pieniin koloihin. Se yrittää juosta heinikossa nopeasti kuin gebardi mutta näyttää lähinnä vierivältä karvapäärynältä. Se tekee salamannopeita hyökkäyksiä lähiympäristöönsä ja sotkeutuu kohtalokkaasti omiin käpäliinsä. Se tarttuu pikku hampuleillaan kiinni Kekkosen poskipartaan ja riippuu siinä kuin pyykki narulla tuulessa heiluen. Kekkonen ei ymmärrä, miksi Väinö tekee pissat lattialle, kun ne voisi tehdä uloskin. Epäreiluinta kaikesta ikinä on kuitenkin se, että Pikkuveli saa syödä kolme (!) kertaa päivässä, Kekkonen vain kerran. Johan on markkinat!

Yksi ehdottoman hyvä puoli rääpäleessä kyllä on. Täällä mökillä sen kanssa voi käydä salaa syömässä lehmänkakkaa tiellä, kun emäntä ja isäntä eivät huomaa. 🙂

Temppuja ja pikkukoirien erikoiskaasua, eli kuinka asunnostamme tuli myyntikelvoton

Hieron Kekkosen kanssa älynystyröitä melkein joka päivä kertaamalla vanhoja temppuja tai opettelemalla uusia. Vanhoista tempuista aina noin 30% unohtuu vähitellen, ja uusia temppuja tulee tilalle. Emännän aivojen tempputumake on selvästi rajallisen kokoinen…

Tänä aamuna sirkustuokioon oman pikantin lisänsä toivat Kekkosen ilmavaivat. Eilen illalla hartaudella jyrsitty naudannahkapala taisi tehdä tehtävänsä, ja Keisarin suolistoon oli kertynyt normaalia enemmän pikkukoirien erikoiskaasua. Niinpä sitten joka toisen tempun kruunasi joko Kekkosen peräpäästä kuuluva vaimea ”rups” tai pelkkä piskin suunnasta hitaasti leijuva löyhkä… Kekkosta itseään masu ei näyttänyt vaivaavan, joten minäkään en sitten antanut sen häiritä. Hypyt, takajaloilla seisomiset ja kävelyt, ryömimiset, selälleen kääntymiset, kierähtämiset, petille juoksemiset, pujottelut ja muut liikkeet sujuivat oikein mainiosti, ja huusholli haisi lopulta niin kauhealle, että jouduin avaamaan ovet ja ikkunat.

Palkkiona Urho sai aina pienen palan juustoa, ja parisenkymmentä minuuttia kestäneen temppuilun aikana se tietenkin ehti syödä herkkua melkoisen määrän. Niinpä kun lopulta ajattelin temppuilun riittävän ja annoin viimeisenä käskynä ”kierähdä”, Kekkonen heittäytyi tomerana poikana kyljelleen kenttään, ja samassa pitkin Maestron ruokatorvea nousi yksi historian järeimmistä röyhtäyksistä, joka sai Kekkosen suupielet liehumaan ilmavirran mukana kuin Homer Simpsonilla ikään. Meinasin pissata housuun, mutta päättelin myös, että herrasmieskoiran älyä (ja suolta) oli stimuloitu riittävästi tälle päivälle. Urho vietti seuraavan varttitunnin tuulettuen terassilla. Lähteeköhän tämä koiranpierunhaju asunnostamme koskaan…

Muutamia havaintoja arjestamme mieskoiran kanssa – kauheaa, niin kauheaa…

Poikakoiran kanssa eläminen on oikeastaan aikamoista touhua. Alunperinhän meille piti tulla tyttökoira, mutta jotenkin huomasin sitten istuvani autossa 8-viikkoinen poikakoira sylissäni matkalla kennelistä kotiin. Kekkosen kummiin vinkeisiin on tietysti tottunut, mutta kun asioita joskus pysähtyy ajattelemaan, huomaa, millaiseen soppaan on lusikkansa työntänyt. Listasin muutamia normaaliarkeemme kuuluvia ilmiöitä.

  • Piski kaivautuu kakkaamisen jälkeen kohti maapallon keskipistettä. Maan potkiminen takajaloilla taitaa olla jonkin sortin machoiluele, ja koska Kekkonen on topakka koira eikä jätä mitään puolitiehen, se näyttää joskus porautuvan peräpää edellä vakaasti kohti Kiinaa kovasti puhisten. Usein joudun estämään sitä raatelemasta naapurin tasaista nurmikkoa täysin mullalle.
  • Kotona Kekkonen on varsinainen pehmo, ulkona siitä kuoriutuu mr. Mucho Macho. Se kävelee rinta rottingilla, nostelee koipea Euroopan omistajan elkein ja töpöttelee pitkin naapurustoja sämpylät kainaloissa. Tulee ihan mieleen yksi klassikkokirja eräästä kiltistä tohtorista ja aikamoisen tuhmasta sedästä…?
  • Tumman kangassohvan selkänoja on täynnä pieniä valkoisia pilkkuja. Ei varmaan tarvitse kertoa, kenen suosikkiköllötyspaikka on sohvan selkänojalla?
  • Kun Kekkonen raastetaan jonkun unelmiensa naisen luota, se ulvoo kohti kuutamoa kuin pikkuinen ja punainen susi. Pitkään, sinnikkästi ja äänekkäästi.
  • Pippelin puhtaanapitotoimet eivät katso aikaa tai paikkaa. Esimerkiksi mummolan keittiön lattia päivällisaikaan sopii mainiosti. Myös suukottelu ihmisen kanssa pesun jälkeen käy hyvin (Kekkonen onkin aika oma-aloitteinen suuteloasioissa).

Eli hyvä lukija, kun harkitset poikakoiran ottamista, mieti ensinnäkin kaksi kertaa ja hanki sitten vaalea nahkasohva sekä lapio, jolla voit täytellä koirasi kaivamia tunnelinalkuja.

Joutuvatkohan tyttökoirien omistajat kärsimään puoliksikaan niin paljon kuin minä ja muut kohtalotoverini? 😦

Kaihon sävel soi emännän sydämessä, Kekkosen hampaissa soi vinkupossu

Kekkonen oli viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa emännän siskon hoidettavana sillä välin kun emäntä ja isäntä kävivät rilluttelemassa toisessa kaupungissa. Valmistauduin järkyttävään eroon pikkuköppölistäni laatimalla mielessäni listoja muistettavista asioista ja yrittämällä miettiä etukäteen kaiken mahdollisen: onko Urhon ruuat ostettu viikonloppua varten, onko Dentastixejä tarpeeksi, mihin aikaan täti pitää ohjeistaa viemään Urho illan viimeiselle pisulle, onko täti-ihmisen vierailua varten kaikki valmiina… Hikoilin ja hermoilin. Kun h-hetki koitti ja automme kaarsi pihasta kohti viikonlopun seikkailuja, tunsin sielussani syvää tuskaa. Mietin, miten Kekkonen kärsii ja itkee surullisena pienen koiran itkua äidin hyljättyä lapsensa julmasti, kuinka se katselee koko poissaolomme ajan ulos ikkunasta… Kuvittelin, miten täti unohtaa terassin portin auki ja Kekkonen juoksee auton alle. Ajattelin kaikkia niitä tulipalon syttymisen mahdollisuuksia, kun huoleton täti keittelee itselleen kahvia tai paistelee aamulla munia… Välimatka repi sydäntäni. Kaiken hauskanpidon keskelläkin kaihosin koko ajan minimieheni luo ja podin huonoa omaatuntoa.

Kun viikonlopun jälkeen palasimme kotiin ajettuamme parisataa kilometriä talla pohjassa moottori ulvoen, Urho kävi pihalla heiluttamassa häntää ja jatkoi sitten leikkejään vinkupossun parissa. Eipä paljon kiinnostanut, kun kotiin tuli vaan jotakin random noupadeja.