Kalsarit suussa karkuun juokseva kauhukakara ja muutamia muita otteita Kekkosen elämästä

Hupsista, viime bloggauskerrasta onkin vierähtänyt jo tovi. Kaiken joutoaikani ovat vieneet eräät tietyt herrat Kekkonen ja Vänkkynen, joista erityisesti jälkimmäinen on kunnostautunut kaikenlaisen pienen ekstrapuuhan järjestämisessä

DSC_0021~2~2

”Siis mitä?! Etkö aio ottaa minua, pientä lapsiraukkaasi, sänkyyn kainaloosi? Hylkäätkö minut? Siinä tapauksessa valvotan sinua koko yön.”

Yksi Vänkkysen suosikkileikeistä on ”etpä arvaa minne kakkasin”. Silloin minun pitää hajumerkkien perusteella yrittää löytää jemmattu pökäle, jonka sijainnin vain Vänkky tietää. Se seuraa etsintäprosessiani kannoillani jännittyneenä hiipien.

DSC_0053

Tämä oli helppo löytää. Kakkia oli noin 70 cm korkeudella ovessa. Olisin oikeastaan halunnut olla näkemässä, miten kakka joutui korkeuksiin.

Toinen suosikkileikki on nimeltään ”nappasin isin kalsarit”. Silloin isännän Karvis- tai nallekuvioilla varustetut pöksyt lähtevät kiitämään kauheata kyytiä pitkin lattioita, ja pikkareitten edellä kirmaa onnellinen Väinö korvat selkää vasten painettuna. Tämä leikki on ihan ok silloin, kun kotosalla ollaan ihan perheen kesken. Vieraitten aikana leikki voi aiheuttaa hämmennystä.

Väinön kirmailusta päästäänkin siihen, että pikkukaveri on todella lihmakas menijä – siis varsinainen pikajuoksijatyyppi. Urho on aina ollut rakenteeltaan enemmän sellainen jötikkä, patukka, lihaksikas tynnyri, mutta varsinkin Pänkkyyn verrattuna se on suorastaan jähmeä panssarivaunu – ja Väinö taas on katastrofiohjautuva pikaraketti. Väinö on tämän ominaisuutensa takia saanut perhepiirissä lempinimen Liukas Luikku. Luikku on paitsi nopea myös erittäin huomaamaton livahtaja – jokunen päivä sitten se livahti taas terassille, kun raotin ovea jättääkseni sinne pikaisesti roskapussin. Vedin oven perässäni kiinni, ja Hänkkyrä jäi terassille. Siellä se tuusaili kaikenlaisten tärkeitten tehtävien parissa kunnes kymmenen minuuttia myöhemmin kyllästyi ja kiljaisi oven takana. Minä olinkin juuri ehtinyt ihmetellä, miksi asuntoomme oli yhtäkkiä laskeutunut taivaallinen rauha ja hiljaisuus…

Kekkosen suhtautuminen Hänkkyrään vaihtelee edelleen. Välillä pojat leikkivät kiihkeästi yhdessä ja kuvittelevat olevansa villin lännen lainsuojattomia. Leikissä emännän rooliksi jää hiukan hidas ja hölmö seriffi, joka ei saa tarinan sankareita koskaan kiinni…

... paitsi että tässä yhtenä päivänä käräytin lännensankarit Liukas Luikun ja Urho Hurjaturkin luvattomalta nujuamisareenalta eli ihmisten sängystä. Käryn käydessä ja tappion näyttäessä väistämättömältä seikkailijat käyttivät viimeisen oljenkortensa: koiranpentukatseen. Se toimi. Koiraroistot pääsivät heti vapaalle jalalle.

… paitsi että tässä yhtenä päivänä käräytin lännensankarit Liukas Luikun ja Urho Hurjaturkin luvattomalta nujuamisareenalta eli ihmisten sängystä. Käryn käydessä ja tappion näyttäessä väistämättömältä seikkailijat yhdistivät voimansa ja käyttivät viimeisen oljenkortensa: koiranpentukatseen. Se toimi. Koiraroistot pääsivät heti vapaalle jalalle.

Välillä taas Kekkosta ei vähempää jaksaisi kiinnostaa Väinön rimpuilu sen ympärillä. Miksi sen pitää aina punkea samaan paikkaan päiväunille? Miksi se yrittää aina popsia Urhon kanssa ruokaa samasta kupista? Miksi sen pitää aina saada nuuhkia juuri samaa heinänkortta kuin Urho? Ja ennen kaikkea: miksi sillä on niin kauheasti virtaa? Moisen sähköjäniksen katsominenkin jo väsyttää setäkoiraa…

DSC_0066           DSC_0056_1

DSC_0006_1

Zzzz…

Ja kuitenkin, kaikeasta huolimatta Hänkkyrä on paitsi meidän ihmisten myös erityisesti Kekkosen silmäterä, jota Keisari paijaa iltaisin ja aamuisin erityisen huolella. Myös Väinö osaa hellittelyn jalon taidon: oikeaan aikaan emännän poskelle lipaistu suukko saa kaikki kakkaepisodit haihtumaan mielestä, ja meillä on taas maailman ihanin koiranpentu.

DSC_0084~2

Mainokset