Liukas Luikku oppii pelaamaan aktivointipeliä

Yritin tässä yhtenä päivänä opiskella kotosalla. Karvapyllyt nahistelivat koko ajan, röhkivät, läähättivät ja remusivat. Kevyen ketutuksen innoittamana muistinkin sitten, että kas, ratkaisu nahisteluun on melkein käteni ulottuvilla. Kaivoin koirien tavaralaatikosta kaksi aktivointilelua: kolinapurkin ja taikasienen. Molemmat ovat muovisia leluja, joiden sisään laitetaan namia ja koirat saavat herkut ulos pyörittelemällä niitä. Kekkoselle lelut ovat tuttuja, Väinö ei ollut niitä ennen nähnyt.

Puhkuin intoa, kun ojensin lelut koirille. Kekkonen alkoi vanhan tottumuksen voimin pyöritellä, viskoa ja nakella kolinapurkkia. Väinö katseli ihmeissään eikä oikein tuntunut tajuavan, mistä koko hommassa on kysymys. Ajattelin, että en puutu Väinön tutustumisprosessiin lelun kanssa – tutkiskelkoot rauhassa itse. Näinkin sen kanniskelevan taikasientä kummissaan tietämättä mitä sille oikein pitäisi tehdä: nami kyllä tuoksuu, mutta miten ihmeessä sen saa purkista ulos?!

Olen täytellyt purkit tuon jälkeen joka päivä namilla, ja piskit ovat mesunneet niitten kanssa pitkin lattioita. Äsken leikki taas alkoi, ja nyt muistin tarkkailla, onko Väinö oppinut pyörittelemään purkkeja oikein. Meinasin ratketa liitoksistani, kun Luikun strategia paljastui: se antaa Urhon riehua purkkien kanssa ja kävelee itse perässä rauhallisesti popsien varmasti yli puolet kaikista herkuista. Urho-rukka ei huomaa mitään, viskoo vain leluja into piukassa.

Kertooko tämä nyt jotain Väinön älynlahjoista?

Mainokset

Näin sävel soi askelten…

Ennen koiria arki oli melko hiljaista. Kodin äänet koostuivat lähinnä kodinkoneitten huminasta, joskus telkkarin pulinoista ja omista rapisteluista ja kolisteluista. Sitten tuli Urho…

… ja asunnossa alkoivat lähes lakkaamatta raikaamaan reippaat ”tip-tp-tip”-askeleet, kun keisarinalku siirteli komeaa olemustaan paikasta toiseen suurella määrätietoisuudella. Fyysistä massaa Kekkosella oli tuolloin noin kilon verran, mutta ego oli jo silloin vähintään satakiloinen, ja se kyllä kuului askelluksessa.

Muita kotiin yhtäkkiä ilmaantuneita ääniä olivat tietysti kauhea ja peloittava ärinä (”mur mur, ärr”), komenteluhaukku (”puff puff”), surkean koiranpennun vikinä (”viu viu, nyyh”) sekä Kekkoselle ominainen, suurta kyllästymistä osoittava äänekäs haukotus (”njaauuuuu…”). Näiden lisäksi aina aamulla ensimmäinen ääni oli tuolloin ja on vieläkin Kekkosen ravistelusta lähtevä pörisevä läpsähtely, kun Keisari laittaa komeat karvansa yön jäljiltä ojennukseen päivän rientoja varten.

Nyt kahden koiran taloudessa ääniä on tuplamäärä, ja lisäksi Väinö on tuonut huusholliin ikiomat mölynsä. Urho ei ole koskaan ollut pahemmin innostunut kiljumisesta, mutta Väinölle kimeä kiljuminen on SE juttu. Jos Vänkky näkee ulkona kävelyllä kaukana koiran, se kiljaisee (”aijaijauuu!”). Mielestäni kiljaisu muistuttaa lännenelokuvista tuttua ”jiihaa!”-huutoa. Pihalla liikkuvat naapurinsedät, kissat ja lapset saavat jokainen oman Vänkky-kiljaisunsa. Jos Väinö säikähtää yöllä jotain ääntä, asunnossa raikuu kiljaisu.

Kilju-Väinön toinen oma ääni on hiukan Kekkosen kyllästymishaukotusta muistuttava naukaisu. Siinä missä Kekkonen venyttää haukotustaan ja kuulostaa ihan kissalta (”njaauuuuu…”), Väinön haukotus on lyhyt ja napakka ”NJAU!” eli suomeksi ”alappa nyt tehdä asialle jotain!”

Syömisestä lähtevät äänet ovat oma lukunsa. Ennen ruokailua pojat viettävät yhteisen hiljaisen hetken. Ruuan jakamista kuppeihin seurataan syvällä hartaudella. Kun ruokailu sitten alkaa ja kuppi kolahtaa lattiaan, alkaa kostealta kuulostava pupeltaminen. Piskit mäiskyttävät, myrseltävät ja läpöstelevät, kunnes kupit tyhjenevät (Väinö on muuten näissä yhteyksissä saanut lempinimen Viimeistelijä, se kun popsii aina Urhon ruuan jämät ja siivoaa kupin, riippumatta siitä, mitä ruokaa siellä kupissa on). Syönnin jälkeen alkaa ähisevä tuhina. Urho hieroo naamaansa mattoihin ja sohvaan ja paukuttaa tyytyväisenä häntäänsä seiniin tai pöydänjalkoihin tai mihin tahansa. Vänkky ahmii tavallisesti ihan liikaa (koska valvovan silmän herpaantuessa se syö tosiaan myös osan Urhon ruuista), ja jököttää vain paikallaan vaikeana ähisten ja näyttäen liian täyteen puhalletulta ilmapallolta. Ellei emäntä tässä kohtaa ole riittävän nopea, seuraavat äänet ovat ”ssssshhhh” ja ”plupkops”, jotka seuraavat luonnollisesti lattialle tai matolle tehdyistä pissasta ja kakasta.

Poikasten leikkimisestä lähtee jos jonkinmoista ääntä: murinaa, äkäistä ärinää, töminää, läpsähtelyä, hampaitten kolinaa, ryskettä, haukkumista, röhkimistä, maiskutusta, vinkumista, paniikinomaista huutoa… Urho huohottaa leikkiessään koko ajan ”hoh hoh hoh hoh” ja pienempi Väinö ”hu hu hu hu”. Joskus koirien leikistä lähtee jokin sellainen ääni, jonka alkulähdettä ei pysty ymmärtämään: lähtikö se edes koirista?

Kaikista äänistä paras on kuitenkin se, kun Väinö on nukahtanut illalla tai nukkuu vielä aamulla ja tuhisee vauvakoiran unta. Urho köllöttää vieressä ja lipoo silmät kiinni ja korvat päätä vasten painettuna pitkällä kielellä Väinön päälakea: ”maisk maisk maisk…”

En vaihtaisi näitä pörinöitä, ärinöitä, mäiskähtelyjä ja plupkopsauksia mihinkään.

PS. Kirjoitakohan seuraavalla kerralla koirahuushollin hajuista? 😀 Hahhah. No, ehkä säästän teidät siltä.