Kertomus tosielämästä: kuinka äiti hylkäsi lapsensa

Olin juuri syönyt lounaan kotona. Koirat oli lenkitetty, teepannu pöhisi. Pari kynttilää loi tunnelmaa hämärään loppusyksyn keskipäivään. Kekkonen ja Vänkkynen köllöttelivät sohvalla tyytyväisinä.

En tiedä, mikä minuun meni. Yhtäkkiä sain päähäni laittaa kengät jalkaan, napata eteisen pöydältä avainnipun ja kävellä ovesta ulos katsomaan, onko postilaatikossa mitään. Kun ovi painui kiinni takanani, kuulin sydäntäraastavan, eläimellisen tuskanhuudon. Se oli Kekkonen.

Tajusin virheeni heti, mutta lähdin kuitenkin raskain mielin toteuttamaan aikomani tehtävän. Kävelin postilaatikolle, poimin sieltä sanomalehden ja olin takaisin ovella noin puolessa minuutissa. Kun kiersin avainta lukossa, kuulin pienen tassun rapsutusta oven sisäpuolelta. Se oli poikani Väinö, joka hätääntyneenä yritti päästä kaivautumaan oven läpi äidin luo. Kun avasin oven, vastassa oli kaksi karvakorvaa paniikissa. Lapseni Kekkonen lähti ensi töikseen etsimään jotakin suuhunotettavaa takaisinpaluuseremoniaa varten. Väinö nousi seisomaan kahdelle jalalle ja yritti vimmatusti kaivaa reikää reiteeni. Kun sain otettua kengät jalasta ja istuttua sohvalle, molemmat pojat kiipesivät toisiaan tuuppien syliini. Kekkonen nousi välillä sohvan selkänojalle ja hieroi etutassuillaan hartioitani. Vänkkynen lipoi sylistäni käsin tassuin suudelmia pitkin naamaani ja puseroani minkä kerkesi. Välillä se maisteli aivojani korvan kautta.

Sain lopulta pojat rauhoittumaan silityksillä ja rapsutuksilla. Nyt kyllä huolettaa, että onnistuinkohan traumatisoimaan ne lopullisesti? Eihän äiti voi tuolla tavalla lapsiaan yhtäkkiä hyljätä. Kadun kauheasti. 😦

Mainokset

Kaksi koiraa ei ole sama kuin yksi koira, ja kuinka hihnasta tuli emännän vihollinen numero yksi

Katastrofi peruttu: lemmenliekki on sammunut. Elämä palautuu taas vähitellen normaaliksi. Urho on alkanut syömään eikä uikuta enää ovella. Ulos mennessä äly pysyy taas kutakuinkin päässä. Kerkesin painaa jo paniikkinappulaa, kutsua Batmania ja ottaa yhteyttä koirakouluopeen, kun en tiennyt, mitä tehdä kummasti käyttäytyvälle Kekkoselle. Urhon ope onneksi osasi rauhoittelun jalon taidon enkä sitten pahentanut Kekkosen tuskaisaa tilannetta viemällä sitä kaiken lisäksi vielä koulunpenkille.

Ennen kuin Väinö tuli sulostuttamaan (kröhöm, hih) arkeamme, ajattelin, että kaksi koiraa menee arjessa varmaan melkein siinä missä yksikin… No, nyt tuo useasti kuulemani lausahdus on mielestäni yhtä totta kuin se, että aurinko kiertää maata.

Kaksi koiraa =

  • kaksinkertainen määrä kakkaa
  • kaksinkertainen määrä lemmentuskaa
  • kaksi kahelia vastassa ja rauhoiteltavana, kun palaan kotiin
  • kaksinkertainen määrä harjoittelua
  • moninkertainen määrä älyttömiä keksintöjä (joukossa tyhmyys tiivistyy)
  • jokaista älyvapaata ideaa on toteuttamassa yhden sijasta kaksi koiraa (”Hei kiivetäänkö tuonne hullun korkealle kivelle ja hypätäänkö sieltä alas tuonne louhikkoon?” – ”Jes hypätään!!”)
  • reilusti enemmän lenkkeilyä (molemmat kahelit tarvitsevat myös omaa aikaa ulkona emännän kanssa)
  • kaksi säärten- ja varpaanvälinnuolijaa suihkun jälkeen (kosteusvoiteet ovat molempien herkkua)

No okei, myös nämä kuuluvat listalle:

  • enemmän suukkoja emännälle (ei kuitenkaan kaksinkertaisesti, koska pojat suukottelevat suurimman osan ajasta toisiaan…)
  • kaksi varpaitten- ja päänlämmittäjää sängyssä
  • kaksinkertaisesti onnistumisen tunteita, kun kahelit vaihtavat älykkövaihteen silmään ja alkavat esitellä hienostuneita käytöstapojaan ja osaamiaan temppuja
  • vähintään kaksinkertaisesti viihdettä, jota vain sekoilevat ja hassuttelevat terrierit voivat tarjota

Koska Väinö alkaa vähitellen saavuttaa miehen mittoja, olen alkanut noin kuukausi sitten harjoitella aktiivisesti hihnakävelyä molempien herrojen kanssa yhtä aikaa. Tavoitteena hamassa tulevaisuudessa on siis parivaljakko, joka ei vedä eikä rieku hihnassa. Kuulostaa aika simppeliltä. Molemmat hanskaavat homman jo aika hyvin yksin kävelyllä ollessaan: ei kai siinä sitten muuta, kuin hihnat käteen, jampat ulos ja kävelemään. HAHHAH. Niinhän sitä luulisi. Jos jotakin kahden koiran kanssa elosta olen oppinut niin sen, että koskaan et voi etukäteen tietää, miten paljon harjoittelua pieni ja helpolta kuulostava asia vaatii. Olen ehkä hiukan epätoivon syöverissä tämän asian kanssa hetkittäin. Onneksi joitakin toivonpilkahduksia on silloin tällöin havaittavissa.

Kun ovesta mennään ulos, molemmat säntäävät kiireesti hihnan päähän katsomaan, mitä pihalla tapahtuu (harjoittelun kohde 1: herrojen palkkaaminen heti kun ovi on avattu, jotta ne jäävät ulosmenon jälkeen viereen odottamaan ulko-oven sulkemista, eivätkä vedä hihnaa niin tiukalle että henkitorvi rutistuu kasaan). Minun on turha yrittää saada herroihin yhtään minkäänlaista kontaktia, ennen kuin Väinö on suhauttanut neitipissat ja Urho nostanut koipea erinäisiin kohteisiin ainakin kolme kertaa. Tämän jälkeen voin namipussi turvanani pyytää herroja vierelleni. Aluksi tehdään vähän seuruuharjoitusta pihalla, jotta päästään lähtemään varsinaiselle lenkille. Väinö napittaa minua viereltä siivosti niin kauan kuin namia riittää. Jos kaikista kauhein asia tapahtuu eli nami loppuu kesken matkan, Väinö vetää hihnassa kotiin asti kuin raivokkain kyntöhärkä (harjoittelun kohde 2: emäntä voi opetella ottamaan namia mukaan mieluummin liikaa kuin liian vähän). Kun Väinö on mukana, Urholla on kauhea kiire lenkillä: se käy välillä ottamassa kontaktia ja kipittää sitten nopeasti Väinön edelle, ja taas hihna kiristyy (harjoittelun kohde 3: Urhon palkkaaminen niin tiheästi, että se ei ehdi rynnätä eteen).

Vaikka tiedän, että Väinö on syntymässä saanut nopeat jalat, se pääsee silti aika ajoin yllättämään: takaviistoon tehty vikkelä ja ennalta-arvaamaton loikka tai jalkojeni välistä sujahtaminen laittaa hetkeksi koko konkkaronkalta pasmat sekaisin. Samalla kun selvittelen jalkojani sekaisin menneestä hihnavyyhdistä, Urho yleensä keksii jonkin huumaavan tuoksun, jota kohti se kiskoo minkä jaksaa. Samalla Väinö suorittaa lisää jännittäviä liikeratoja, ja emännän vieteri kiristyy (harjoittelun kohde 4: emäntä voi opetella hermon venyttämistä ja odotella Väinön kasvamista ja liikehdinnän muuttumista hiukan ennalta-arvattavammaksi). Kun vastaan tulee koira, kilju-Väinö astuu esiin. Se kajauttaa ilmoille kiljahduksen, joka merkitsee: ”Varokaa-aa-aa, koira tulossa!” Jostakin syystä se ei näe tarpeelliseksi kiljua silloin, kun lenkillä ollaan kahdestaan… Silloin se ei välitä vieraista koirista mitään. No, joka tapauksessa kiljahduksen havahduttamana myös mr. Mucho Machon epäilykset heräävät. Ellei tässä kohtaa tajua puuttua tilanteeseen, seuraa räyhäämistä, johon Väinö osallistuu innoissaan kiljahtelemalla Urhon takana. Jos tilanteeseen älyää puuttua, vastaan tuleva koirakko pääsee jatkamaan matkaansa ilman välikohtausta.

Kaikenlaisten pikku tilanteiden lisäksi ongelmia liittyy myös hyvästä käytöksestä palkkaamiseen: Sillä välin, kun Väinö kävelee siivosti ja kehun ja palkkaan sitä, Urho saattaa rynnätä holtittomasti pusikkoon. Kun siis sanon Väinölle ”hyvä”, Urho ajattelee: ”Kas vain, toivoinkin, että emäntä tykkäisi tästä rynnistämisestä. Hienoa. Pitääpä ryntäillä enemmänkin…” (Harjoittelun kohde 5: ehkäpä palkkaaminen enemmän namilla eikä kehumalla, jotta väärä koira ei saisi väärällä hetkellä palkkiota? Silloin kyllä palkkauksen ajoittaminen huononee…”)

Huoh. Onkohan tämä hihnakoulutus meidän huushollin päättymätön tarina? Jos joku haluaa antaa tähän hetkeen toivoa luovia lohdun sanoja, kommenttiboksi on käytettävissänne.

Kekkonen riutuu rakkauden tähden

Kekkonen on perin juurin leipääntynyt poikamiehenä olemiseen. Se haluaa naisen. Viimeisen viikon ajan meidän kodin lähiympäristöön onkin sopivasti jättänyt seuranhakuviestejä eräs mehukas narttu. Urho on tarttunut tilaisuuteen ja vastaillut viesteihin uskollisesti. Parin viime päivän aikana on käynyt selväksi, että rakastuminen on totta – tuo kohtalokas, tuntematon nainen on vienyt Kekkoseni sydämen.

Rakkaustarinan onnellisen lopun esteenä sattuu kuitenkin harmillisesti pönöttämään eräs vanha haahka. Kekkonen ei millään voi ymmärtää, miksi en vain avaa ulko-ovea ja anna sen kirmata kohti rakkauden viljavia niittyjä. Nytkin se tököttää takaovella ynisemässä ja raapimassa ovea. Vaikka selitän sille sadannen kerran, että lenkiltä tultiin juuri eikä uudestaan olla ihan heti menossa, että Kekkosen pitäisi kaiken järjen mukaan olla lenkistä tainnoksissa ja mennä köllöttämään eikä tököttää ovella, se vain seisoo ja tuijottaa minua pettyneen pikkukoiran katseella. Olen pilannut sen elämän.

Kekkonen myös riuduttaa itseään raastavan rakkauden tähden. Se ei syö (joskin temppuilun lomassa namit maistuvat). Se ei nuku (paitsi pikkuisen välillä, että jaksaa taas valvoa ja ynistä). Tänä aamuna heräsin vähän kuuden jälkeen siihen, että joku hönki naamalleni. Ja kas, Kekkonenhan se siinä. Se tuli kysymään, että joskos sitä lähdettäisiin ulkoilemaan – mitä se haittaa, vaikka vielä on pilkkopimeää?

Kun lenkillä sitten ollaan, Urho menee täyttä höyryä viestipaikalta toiselle. Hihnakävely – hihnakävelystä ei kannata edes puhua. Jos näyttää siltä, että rakkauskirje on jätetty kauas pientareelle ja hihnan pituus uhkaa loppua kesken, Kekkonen ottaa kunnon vauhdit ja rynnistää täydellä voimalla. Kahdeksankiloisen koiran perässä on useamman kerran lentänyt myös taluttaja ja erinäisiä kirosanoja. Viesti luetaan huolellisesti haistamalla ja maistamalla. Sitä tutkiskellaan hartaudella ja kiirettä pitämättä. Kun emäntä alkaa hiiltyä odottamiseen, Kekkonen alkaa nostella jalkoja paikallaan kuin olisi aikeissa lähteä liikkeelle, mutta jatkaa kuitenkin nuuhkimista. Tämä harhautuskeino on useaan kertaan testattu ja toimivaksi todettu. Kun Kekkonen on lopulta valmis siirtymään seuraavalle viestille, se jättää pikaisesti paikalle vielä oman vastauksensa. Siinä sanotaan: ”Olen kaupungin komein uros ja kokonaan sinun. Ota yhteyttä pikaisesti. Kekkonen.”

Kotona Väinö on joutunut riutuvan Kekkosen uhriksi. Kekkonen lipostelee sen peräosastoa, ja Väinöä ihmetyttää: ”Äiti, miksi Urho nuolee minun pyllyä?” Kun Väinöllä tulee tuhma olo ja se alkaa kiusata Urhoa, hormonimyrsky-Kekkonen saa kerralla kilarit ja ragee ihan kunnolla. Väinö heittäytyy kauhuissaan selälleen ja aloittaa paniikinomaiset katumusharjoitukset: ”En minä tahallaan, vahingossa vain, elä hermostu…”

Saa nähdä, kauanko tämä hullunmylly huushollissa jatkuu. Toipuuko Urho sydänsurustaan koskaan? Vai menetänkö esikoiskoirani sittenkin sille nartulle? Palautuuko elämä enää koskaan normaaliksi vai höyryääkö Kekkonen testosteronia ikuisesti?

To be continued…

***

On vielä mainittava, että varhaisteini-Väinökin on alkanut tuntea kumman lämpimiä tunteita liikahtelevaan sydänalassaan viime aikoina. Tyttökoiran viestejä ulkona tutkiskellessa sille on tullut sangen kummallinen olo – jotenkin semmoinen, että tekee mieli juoksennella kauheasti ympäriinsä eikä kuunnella yhtään, mitä emäntä sanoo… Välillä Väinökin on lähettänyt vastausviestejä sille tuntemattomalle naiselle. Mitähän leidi mahtaa ajatella tuollaisesta kavaljeerikandidaatista, joka ei osaa vielä nostaa jalkaa ja joka ottaisi päikkärit mieluiten äiskän sylissä kerällä kellien?