Joululoma jatkuu

Huh, joulu on keisarikoirille rankkaa aikaa. On ensinnäkin syötävä ihan kauheasti. Kekkosen ja Väinämöisen jouluruokana oli kokonainen paistettu kana, jota on ollut muun ruuan höysteenä kupissa runsaanlaisesti. Yritäpä sitten toimittaa keisarillisia askareita, kun maha pullottaa koko ajan kiiltävänä ja pinkeänä! Erityisen paha ristiriita syntyi, kun joululahjapaketista löytyi muun muassa uusi röhkypossu ja uusia vinkupalloja. Siinä sai kuulkaa olla melkoinen sankarikoira, että jaksoi leikkiä roikkuvan masun heilahdellessa askelten tahtiin lattiaa hipoen! Onneksi Kekkosen ja Vänkkysen suonissa virtaa urhoollisten urosten veri, ja joululeikit saatiin suoritettua kunnialla.

Kaiken lisäksi ihmiset ovat joulun aikaan varsin kankealiikkeisiä. Ne liikkuvat lähinnä sohvan ja jääkaapin väliä ja sitäkin raskaasti ähkien ja hikoillen. Yritäpä siinä sitten saada mokomat joulupallot vielä ulos virkistävälle lenkille! Sää oli kaiken lisäksi parina päivänä niin kurja (tassunpohjat kastuivat, hyi kauheata), että rouheintakin urosta vähän nyppi lähteä liukastelemaan jäätikkäälle pimeyteen ja sateeseen. Kaiken tämän touhuamisen väliajalla piti vielä yrittää vahtia kotia, omia luita, omia leluja ja kinkkuvoileipiä. Huh huh! Onneksi joulu on kerran vuodessa vaan…

Urhoollinen pallonpelaaja

Urhoollinen pallonpelaaja lähestyy yläviistosta.

 

Hänen Majesteettinsa uinuu.

Hänen Majesteettinsa uinuu. Väinämöinen lämmittää Hänen Kuninkuuttaan.

 

DSC_0168

Mainokset

Kuinka terrieriä lääkitään, eli väkivallankäytön lyhyt oppimäärä

Kekkonen on joutunut harmillisesti tapaamaan eläinlääkäriä lukuisia kertoja tänä syksynä. Viimeisin tapaaminen oli toissapäivänä pieneläinsairauksien erikoislääkärin kanssa, joka otti Urhon maksasta koepaloja. Emäntä meinasi pillahtaa itkuun, kun operaatioaamuna klinikalle päästyämme Kekkonen otettiinkin yhtäkkiä ja yllättäen heti päiväksi sisään, ja isäntä ja emäntä lähetettiin ystävällisesti omille asioilleen. Kauheaa! Kekkonen tosin ei ollut juonenkäänteestä moksiskaan: Kun lääkäritäti otti Kekkosen hihnan ja lähti taluttamaan kaverusta sairaalan syövereihin, tuo pikkuinen Casanova ei edes vilkaissut taakseen vaan tepsutteli täysin tyytyväisenä ja innoissaan häntä heiluen ihanan tädin mukana kohti uusia seikkailuja.

Päivä klinikalla oli sujunut mukavasti, mitä nyt Kekkonen oli joutunut ”hieman” lauleskelemaan odotellessaan muutaman tunnin ajan operaatioon pääsemistä pienessä häkissä. Operaatiota varten Kekkonen lähetettiin Höyhensaarille. Kun Keisari myöhään iltapäivällä raotteli nukutuksen jälkeen silmiään, me olimmekin isännän kanssa jo asemissa valmiina hoivaamaan ja hellittelemään pientä raukkaa. Jo ennen Urhon heräämistä sen häntä paukutti innoissaan lattiaa. Herättyään se hoiperteli häntä edelleen heiluen pitkin heräämöä ja valui muutaman kerran sammakkomaiseen x-asentoon lattialle. Emännän sydäntä särki kauheasti ja itkun nieleskelyltä ei tietenkään voinut välttyä.

Täällä kotona toipuminen on lähtenyt mukavasti käyntiin. Koska leikkaushaavoja pitää nyt varoa ja Urho on muutenkin vielä väsynyt, kaikenlainen riehuminen ja pärinä on toistaiseksi kielletty. Väinö on pöyristynyt tästä uudesta säännöstä: Mitä tässä sitten voi päivät pitkät tehdä, jos Urhoa ei saakaan enää kiusata? :O Väinis käy välillä katsomassa Urhon naamaa lähietäisyydeltä: ”Nukkuuko se? Mitähän se sanoisi, jos pikkuisen kokeilisin maistella sen poskipartaa – kas näin…” Toki Rääpäle osaa myös hellitellä isoveikkaa. Hellittely sattuu vain valitettavasti olemaan perin tylsää esimerkiksi kunnon paininujakkaan verrattuna, joten sitä ei viitsi ylen määrin harrastaa.

Koska Kekkosen haavat ovat vielä vähän kipeitä, sille joudutaan antamaan kipulääkettä. Eikä kyseessä olekaan mikään koirien Burana, vaan opioideihin kuuluva, ihmistenkin käytössä oleva Tramal. Kekkonen on melko pökkyrässä, joskin kivuton, lääkkeen antamisen jälkeen, vaikka annostuksena käytetään pienintä eläinlääkärin määräämää annosta.

Lääkkeen antaminen onkin sitten sangen mielenkiintoista puuhaa. Kekkosta ei pysty höpsäyttämään millään makkaran sisään piilottamisella tai teettämällä temppuja ja jemmaamalla lääkkeen palkkionamin sisään. Ei – Kekkonen on niin nirso aito kulinaristi, että se tunnistaa epäilyttävän lääkkeen hajun metrien päästä ja kieltäytyy syömästä epäilyttävää herkkua. Ainoa keino on laittaa pillerinpala raakaa väkivaltaa käyttäen niin syvälle Kekkosen kurkkuun, että sen on pakko niellä se. Ja kas – tästähän ei tehtävä kovin paljon vaikeammaksi voi muuttua. Kuinka moni lukijoista on yrittänyt väkisin avata vastahakoisen terrierin kitaa? Niin – kun aussi puristaa hampaat yhteen, kyseessä on ongelma. Tuon tuhansien newtonien puristusvoiman pystyy voittamaan vain oveluudella: jotakin kieroa ja epärehellistä keinoa käyttäen takahampaiden väliin on saatava sujautettua yksi sormi. Urhon purukalustossa on kaikeksi onneksi takana pieni, parin millin rakonen, jota hyödyntäen tämä tehtävä voi onnistua. Kun hampaiden välissä on viimein yksi sormi, ei koirarukka enää voi purra hampaita yhteen – muutenhan se purisi omaa rakasta* (?) ihmistä! Niinpä se yrittää lukita leukansa nyt uudelleen puoliraolleen. Viekkautta ja rautaista tahdonvoimaa hyödyntäen kidan saa hivutettua lopulta sen verran auki, että lääkkeen pääsee heittämään nielun syövereihin. Ja hops, tehtävä suoritettu? No ei tietenkään! Nyt Kekkonen kerää keuhkonsa täyteen ilmaa, sylkäisee pillerin kaaressa ulos ja lukitsee leukansa taas pikaisesti. Pikantin lisähaasteen tähän tehtävään tuo vielä se, että Väinämöinen aka Vauhtivekara seuraa operaatiota koko ajan silmä kovana muutamien senttien etäisyydeltä Urhon naamasta. Kuten ehkä aiemminkin on tullut mainittua, Kekkonen ja Väinis ovat herkuttelun suhteen toistensa vastakohdat: Kekkonen on erittäin laatutietoinen, Väinölle maistuvat myös esimerkiksi puoliksi mädäntyneet puupalat likaojan pohjalta ja nurmikolla kasvavat pienet sienet. Niinpä Luikku odottaa Tramalin ilmalentoa kuola valuen, ja emäntä saa olla erittäin – ERITTÄIN – nopea, ellei halua, että huushollissa kekkuloi kohta kaksi piskiä pöllyssä pitkin seiniä.

Tänään meinasi jo hiukan jännittää, kun survoin lääkettä Urhon nieluun ties monettako kertaa, ja lopulta n:nnen yrityksen jälkeen lääke hävisi. Mihin? Oletin sen päätyneen sinne minne pitikin, mutta samalla Vänkky alkoi penkoa innoissaan peittoa, jonka päällä Kekkonen tökötti lääkitsemisoperaation ajan. Oliko lääkemurunen pudonnut sittenkin peiton poimuihin? Ei sitä löytynyt, ja Kekkonen meni parinkymmenen minuutin päästä raukeaksi ja alkoi köllöttämään, joten taisi se sittenkin niellä lääkkeen. HUH.

Toivottavasti haava alkaa huomenna olla sen verran kivuton, että lääkitystä ei enää tarvita… Liikaa jännitystä emännälle.

***

* Kekkonen voipi olla sitä mieltä, että rakkaus on sattuneesta syystä hieman koetuksella nykyään.

***

Joskus aiemmin jouduin syöttämään Kekkoselle Pepcidiä useampana peräkkäisenä päivänä. Se oli Urhon mielestä täyttä helvettiä, ja lopulta se oppi höynäyttämään minua: Se piti edelleen kitaansa lukittuna h-hetkellä, mutta kun sain lopulta laitettua lääkkeen suuhun, se muka irvisteli ja alistui kohtaloonsa. Samalla se käveli kuitenkin nurkan taakse, sylkäisi lääkkeen siellä lattialle ja luikki pikaisesti karkuun. Limaisia Pepcid-paloja löytyi sitten lattioilta. Katalaa, katalaa! Onneksi Väinö ”Syön kaiken mikä suuhuni mahtuu” ei silloin vielä ollut saapunut sulostuttamaan arkeamme. Olisi meinaan Väinämöisellä ollut ainakin masulääkitys kohdallaan sen jälkeen.

Ärsyttävä, ärsyttävämpi, pikkuveli

On universumitason totuus, että pikkuveljet ovat ärsyttäviä (emäntäkin on joutunut todistamaan tämän luonnonlain toteutumista elämässään). Pikkuveljeä ärsyttävämpi voi joissakin erityistapauksissa olla vain pikkusisko (emännällä omakohtainen kokemus tästäkin). Kekkosen mielestä Luikku on välillä niin raivostuttava, ettei mitään rajaa. Kekkosen pinnan katkeaminen tapahtuu yleensä jossakin seuraavista tilanteista.

  1. Koska Kekkonen on keisarikoira, se tarvitsee säännöllisesti kuninkaalliset kauneusunensa. Teini-ikäinen tuhmeli-Luikku sen sijaan uhkuu villiä energiaa aamuvarhaisesta yömyöhään. Kun Kekkonen on tyytyväisenä Höyhensaarilla, Vänkky vaanii. Joskus se hyökkää salakavalan hurjana Kekkosen kimppuun ja saa Keisari-paran säikähtämään puolikuoliaaksi. Joskus se hiipii Kekkosen luo hiljaa ja iskee etutassullaan oikean suoran ja päälle vasemman koukun Urhon lättyyn. Silloin tällöin se valitsee katalimman keinon: Se tepsuttelee muina miehinä Urhon luo, aloittaa muka unihellittelyn nuolemalla Keisarin karvaista kupolia ja kiskaisee sitten äkkiarvaamatta Kekkosta poskiparrasta. Olipa Vänkyn lähestymistapa mikä tahansa, niin tai näin – Kekkonen saa kilarit.
  2. Metsäretkellä Kekkosella on paljon asioita hoidettavana: pitää tarkastella alueen myyräkannan kausittaista kehittymistä, järjestellä keppejä ja käpyjä tavoitteena suotuisa fengshui, vastailla tyttöystäväkandidaattien viesteihin, bodata esimerkiksi hyppimällä saman ojan yli edestakaisin… Listaa voisi jatkaa pitkästi. Näitä mieskoirien hommia häiritsee joskus Rääpäle, joka liehuu väsymättömänä Kekkosen ympärillä, juoksee ympyrää, törmäilee Keisariin, haukkaa vauhdikkaasti ohi mennessään Kekkosta takapuolesta, haluaa nuuhkia juuri samaa universumin pistettä juuri samaan aikaan kuin Kekkonen, läähättää kuin hullu ja heiluttaa koko ajan häntää kuin mielipuoli. 1 + 1 = Kekkonen ragee.
  3. Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Kekkonen huvittelee välillä leikkimällä jollakin kuninkaallisesta lelukorista valitsemallaan lelulla. Jos Vänkkynen yrittää edes sivusilmällä vilkaista Urhon suussa olevaa tai muuten hallinnoimaa lelua, Keisarin käämi kärähtää. Väinö ei saa himoita Keisarin omaisuutta edes siinä tapauksessa, että Urho pudottaa lelun Känkkysen eteen. Eikä edes silloin, jos Kekkonen hieroo lelua Rääpäleen naamaan. Ei, lelu on Kekkosen. Älä himoitse lähimmäiskoirasi leluja, vai miten se meni.
  4. Myös emäntä on oikeastaan Kekkosen yksityispalveluksessa. Jos Kekkonen ja emäntä aloittavat leikin, Luikulla ei ole siihen mitään asiaa. Luigi kuitenkin uhmaa usein Suuren Diktaattorin tahtoa, ja esimerkiksi Kekkosen ja emännän välisessä vetoleikissä se saattaa tarttua salaa Kekkosen kainalon alta pilkottavaan vetoleluun ja roikkua sitten tyytyväisenä mukana leikissä. Mutta aijai, jos Hänen Mahtavuutensa huomaa…
  5. Väinöstä on muuten vain mukavaa nujuta Kekkosen kanssa joskus sohvalla vierekkäin, lippoa toisen korvia, töniä ja puskea tassuilla. Joskus Vänkkysen tekee mieli myös näykkäistä testimielessä hiukan Kekkosen poskipartaa… tai kulmakarvaa. Silloin tällöin se tuntee sietämätöntä kiusausta vetää Urhoa hiukan ylähuulesta… tai silmäluomesta. Joskus se ottaa kokeeksi suuhunsa koko Kekkosen kuonon. Toisinaan on pakko kokeilla, saako Keisarin kylkinahasta kiinni hampailla. On se kumma, kun Kekkosen huumorintaju ei aina kestä pienen Väinö-rukan tutkivaa otetta tähän elämään.