Tarinoita ripulista ja oksennuksesta

Kun joskus aikoinaan suunnittelin blogin aloittamista, en kyllä suunnitellut tekeväni tällaisia otsikoita…

Verrattain pitkän tauon jälkeen voidaankin palata taas suosikkiaiheeseeni eli koirien ulosteisiin ja muihin eritteisiin. Urholla on aika teräksinen pakki, se menee harvoin sekaisin ja yleensä ripulin aiheuttaja on luu, jota Kekkonen on päässyt popsimaan kerralla liikaa. Väinö taas… Ehkä senkin masu on sietokyvyltään samaa luokkaa kuin Kekkosella, mutta Väinö koettelee mahansa kestävyyttä päivittäin maistelemalla paljon kaikkia uusia herkkuja ja siksipä siis ripuli on meillä vanha tuttu. Tämän tekstin pontimena onkin jälleen viime yönä puoli kolmen aikaan lattialla ripulikasojen välissä suorittamani konttaus. Parasta noissa yöllisissä Sinillä siivous sujuu -hetkissä onkin ehkä se, että kun Väinö on saanut kipeään massuunsa helpotuksen roiskimalla ripulit pitkin makkarin seiniä, se käpertyy ihanan tyytyväisenä takaisin nukkumaan. Sillä välin minä taas yritän nähdä turvonneitten silmäluomieni välistä verenkarvaisilla silmilläni, mihin kaikkialle prosessoitujen herkkujen lopputuotetta on päätynyt. Isot kasat kyllä löytää, mutta ne ovelat pienet ripulitipat tummanruskealla laminaatilla sen sijaan ovat keskellä yötä todellinen haaste.

Viimeöisen ulostesirkuksen aiheuttaja oli luultavasti tuore jäniksenpapana. Eilisellä metsäretkellä pojat yhyttivät kaatuneen puunrungon alta ison jäniksen, joka lähti kiireen vilkkaa karkuun kauheita metsästäjä-raatelukoiria (hih). Jänis kiisi lumikengillään ällistyttävää vauhtia karkuun upottavassa hangessa, kun taas hirmuiset verikoirat kyntivät perässä pohjaa myöten. Urho innostui pupujussista niin, että lähti tosissaan paistin kuvat silmissään jäljittämään sitä. Väinö taas kyllästyi melko nopeasti (huomasi kai järkevänä koirana, että paistin saaminen ei ole realismia) ja alkoi sen sijaan makustella jänön jälkeensä jättämiä tuoreita, makoisia ja pehmoisia papanoita. Kun Urho jonkin ajan päästä palasi retkeltään tyhjin tassuin (Kekkosen lähestyvä huohotus kuului kumpareen takaa ennen kuin koko koiraa vielä näkyi), Väinö lipoi tyytyväisenä huuliaan. Ja tarinan lopun jo tiedättekin.

Vaikka Kekkosen masu menee harvoin sekaisin, sen ripuli on yleensä melko näyttävää sorttia. Marraskuussa koirille ostettiin kaupasta täyteluut, joiden sisässä oli herkullista värjättyä massaa. Sitä kaverukset kaiversivat urakalla esiin. Urho popsi sitten kerran kirkkaanpunaisella täytteellä varustettua luuta sohvan selkänojalla ja kas, luu putosi yhtäkkiä lattialle. Koko täyte irtosi luusta, ja Kekkonen pisteli namit pikavauhtia parempiin suihin. Seuraavana yönä heräsin sängyn vieressä apeana istuvan Keisarin tuijotukseen. Vein sen ulos, mutta se vain nosti jalkaa ja nuuhki yön hajuja. Niinpä sitten palattiin takaisin köllöttämään. Kekkonen vaelteli pitkin huushollia eikä oikein osannut asettua aloilleen. Käytin sitä toisen kerran ulkona, mitään ei tapahtunut vieläkään. Palattiin sisälle. Päätin, että alan nukkumaan ja yritin olla välittämättä Kekkosen haahuilusta. Sitten takaovelta kuului sellainen ääni, kuin jotakin kosteaa ainetta olisi roiskahtanut purkista ulos valtavalla paineella. Menin katsomaan, ja takaoven edessä olleessa vaaleassa verhossa oli jättimäinen, valuva läimäre kirkkaanpunaista ripulia. Unitokkurassa herätin paniikissa isännän ja kohkasin verisestä ripulista. Olin varma, että Kekkonen on kuoleman kielissä ja elämme sen viimeisiä hetkiä. Sitten isäntä muistutti siitä luun punaisesta täyteaineesta… Kekkonen se hallitsee tuon draaman. Sitä ihmettelin silloin ja ihmettelen edelleenkin, että mikä ihmeen tarve noilla koirilla on ripuloida verhoihin ja seiniin. Tuo ei nimittäin ole todellakaan ainoa kerta, kun meillä pyörii pesukoneessa ripulinen verhopyykki, ja ripulia saa useammin pyyhkiä seinistä kuin lattialta.

Ripulin lisäksi myös oksennus on tuttu juttu. Viimeisintä oksentelurumbaa todistin eilen. Meillähän on nyt sellainen tilanne, että Urho syö maksasairaan koiran nappularuokaa ja Väinö ihan tavallisen mallin nappulaa. Ja luonnollisesti molemmat antaisivat vaikka häntänsä, jos saisivat vain syödä toistensa kupista! Oma ruoka on niin kyllästyttävää, toisen ruoka niin jännittävää! Väinölle ei ruoka oikein maistunut eilen aamulla ja se jätti kuppinsa koskematta. Näin, kun Luikku käveli pois kupiltaan. Kastelin pikaisesti kukat ja olin menossa takaisin keittiöön, kun näin Urhon hotkivan Väinön ruokaa silmät pullottaen ja häntä täristen. Komensin Urhon pois kupilta, mutta se vain kiihdytti lohnimistaan ja sai syötyä koko kupillisen ennen kuin kerkesin harppoa ottamaan luvattoman eväät siltä pois. Tuohon tihutyöhön Kekkosella kului kokonaisuudessaan aikaa noin 15 sekuntia. Se vaikutti hiukan nololta mutta myös tyytyväiseltä ja lipoi huuliaan samalla nikotellen. Kävimme sitten vielä tekemässä vähän harjoitusta ulkona ja kun palasimme sisälle, Kekkonen alkoi oksentaa – ullatuus! (Tässä välissä on mainittava, että karvalankamatto koirataloudessa on kodinhoidollinen itsemurha. Meidänkin mattorukka on saanut osakseen vaikka minkälaista kohtelua: pissaamista, kakkimista, ripulia, oksennusta, kuolaa… Maton hapsuista vetämisestä puhumattakaan.) Tietysti Urho valitsi oksennuspaikakseen olkkarin karvamaton, ja koska ruoka oli ehtinyt jo osaksi sulaa Urhon mahassa, se liimautui mattoon kiinni tiukemmin kuin mikään liima ikinä. Kun matolla oli kaksi oksennuskökkärettä (ja barbaariset ruokailutavat omaava Väinö lipoi oksennusten äärellä huuliaan), Kekkonen meni juomaan holtittoman määrän vettä – ja oksensi sen sitten tämän talouden isoimmalle matolle keittiön pöydän alle. Matolla oli siis desikaupalla ruskeaa haisevaa limaa, joka levittäytyi maksimaalisen suurelle alueelle. Tämän episodin jälkeen heräsi taas kysymys: Mistä koirat tietävät, mitä mattoja ei pysty pesemään kotona? Ne nimittäin lennättävät eritteensä aina juuri noille kahdelle matolle, jotka on kerta toisensa jälkeen aina pakko kuskata pesulaan.

Tästä aiheesta olisi vielä monta tarinaa kerrottavana, mutta ehkä on parempi lopettaa tähän, ennen kuin joku teistä lukijoista alkaa anella armoa.

***

Edit. Tässä kuvatodiste yhdestä verhoripulista. Miksi pyllistyssuunta ei edes joskus voisi olla verhosta poispäin?

DSC_0034_15

Mainokset

Kuvasaastetta talven ihmemaasta

 

DSC_0295 (2)

Kiirekiirekiire…

DSC_0428 (2)

Väinö hymyilee veljelleen ystävällisesti.

DSC_0333 (2)

Naurattaa, kun tuli annettua Väinölle kunnon lumipesu.

DSC_0227 (2)

Raatelu-Väinö ja Urho Hurjaturkki taistelussa – armoa ei tunneta.

DSC_0177 (2)

Äiti, en se ollut minä. Se oli Urho. Saanko nyt namia?

DSC_0221 (2)

Keisari Väinö I Armoton näyttää velipojalle mistä kana pissii.

DSC_0463 (2)

Äiti kato kun hymyilen sulle!

 

 

Saanko esitellä: Hänen Majesteettinsa Väinö I

Pikkuinen herra Väinämöinen on alkanut osoittaa merkkejä hiipuvasta kakkapylly- ja riehuvaiheesta. Sisäsiisteydestä voi jo puhua rykäisemättä perään räkäistä itkunaurua. Keisarillista unta riittää aamuisin kevyesti vähintään yhdeksään asti aiemman kello kuudelta alkavan mahtipärinän sijasta. Luikku ei riipu Urhon poskiparrassa enää kaikkea joutilasta aikaansa, vaan saattaa sen sijaan vaikka kipaista sohvalle katsomaan hillitysti televisiota. Uskomatonta! Vaikka itkin kovaa kohtaloani loppukesästä vessapaperirulla toisessa ja vanha ystäväni suihke-Tolu toisessa kädessä pitkin lattioita kontatessani, kaikki tapahtui silti niin nopeasti. Mihin katosi pikkupykylä? Kuka on tuo salskea, joskin laihanpuoleinen nuorimies, joka kanssamme asustaa?

DSC_0310 (2)

Vänkky on sitä paitsi alkanut osoittaa myös erinäisiä keisariutumisen merkkejä. Hänen Minimajesteettinsa ei millään halua käydä pakkasella pisulla ulkona, koska Hänen Korkeutensa varpaanvälit kylmettyvät ja kylmä tuuli raastaa epämiellyttävästi Hänen Keisariutensa hienoa hipiää pehmoisen turkin alla. Kun päiväuniaika koittaa, Hänen Kuninkuutensa haluaa lämpöiseen ihmissyliin – esimerkiksi sohva matosta tai lattiasta puhumattakaan ei ole Hänen arvolleen sopiva köllintäalusta. Joskus hienonkin koiran on tosin tyydyttävä sohvaan, mutta silloin on vähintään saatava peittelypalvelua.

DSC_0152

Koska Fränk on vasta kehityksensä alkuvaiheessa, kaikki keisariominaisuudet eivät ole vielä täysin valmiit. Esimerkiksi kulinaristiset makunystyrät eivät ole vielä antaneet merkkejä itsestään. Hienojen ateriakokonaisuuksien sijaan Vänkkynen nauttiikin mielellään esimerkiksi jäniksenpapanoita, käpyjä, risuja, puolukanvarpuja ja muita epämääräisiä nökkösiä, kökkäreitä ja pökylöitä, joita on täysin turhaa yrittää kaivaa pienestä kidasta sen jälkeen, kun herkut ovat suuhun joutuneet. Väinö mieluummin nielee pikaisesti vaikka kävyn kokonaisena kuin luovuttaa sen väkivaltaisesti kitaa auki kiskovalle emännälle. Toinen epäkeisarillinen ominaisuus, jota François on lyhyen elämänsä aikana harjoittanut tiiviisti, on pihistely. Väinön mielestä lähes parasta tässä maallisessa vaelluksessa on napata jokin selvästi ihmisille kuuluva tavara kuten rintaliivit ja juosta sitten karkuun nasta laudassa tahi vaihtoehtoisesti talla pohjassa. Saapa nähdä, hiipuvatko herkuttelu ja pölliminen vähitellen ajan kanssa vai onko meillä lopulta ruokailutavoiltaan barbaarinen ja naisten alusvaatteita nyysivä keisari, Väinö I.