Juhannus kuvina

Kekkonen ja Luikkunen viettävät mökkijuhannusta. Sää on ollut tähän asti mitä mainioin, mutta nyt ollaan vetäydytty mökin suojiin katselemaan kovaa vesisadetta (Kekkonen ja Väinämöinen tosin hyödyntävät tämän lakisääteisen tauon hommista nukkumalla koivet kohti kattoa). Rajua ukkostakin saattaa olla luvassa. Tässä hiukan kuvia viime päiviltä. Meidän juhannusjuhla jatkuu vielä maanantai-iltaan saakka.

DSC_0050 (2)

Älyttömästi hommaa! Eipä paljon muuta kerkeä tekemään, kun täytyy pitää vahtia. Naapurissa on uhkaavasti kiljuvia lapsia, jotka saattavat rynnätä meille hetkellä millä hyvänsä. Palloakin potkivat. Pakko tarkkailla.

DSC_0186 (2)

Saunaa on lämmitettävä vähän väliä. Hommaa vaikeuttaa se, että ihmiset työntää meitä koko ajan tästä pois, mutta me ei lannistuta. Tullaan hommiin aina vaan uudelleen.

DSC_0294 (2)

Myös veneilijöitä on tarkkailtava. Kutsumattomia vieraita voi lähestyä paitsi maalta myös vesiltä.

DSC_0241 (2)

Isännäntollukka ei vain tajua, että uiminen on tuhannen vaarallista! Onneksi meillä on Kekkonen, joka on jo kaksi kertaa pelastanut ajattelemattoman isännän varmalta hukkumiskuolemalta. Mitä kovempaa Kekkonen huutaa rannalla, sitä nopeammin ja varmemmin isäntä tulee järkiinsä ja palaa kuivalle maalle. Ihmiset aiheuttaa kauheasti kaikkia vaaratilanteita täällä mökillä.

DSC_0210 (2)

Kala- ja lokkikantojen kasvua on seurattava aktiivisesti. Tässä on käynnissä järviveden kemiallinen analyysi maistelumenetelmällä sekä laiturin pinnan linnunkakka-analyysi haistelumenetelmällä. Kahden aiemman kesän tuomalla varmuudella Kekkonen toimii päätutkijana ja Väinö hoitaa vielä toistaiseksi tutkimusassistentin virkaa. Väinö on tosin osoittanut sellaista ahkeruutta, taitoa ja luovuutta, että täyttää varmasti pian ihan itsenäisen tutkijan kriteerit.

DSC_0146 (2)

Väinö istuu villiintyneessä hyötyputarhatilkussa ja miettii, miten muotoilisi emännälle sen, että on suorastaan anteeksiantamatonta antaa kallisarvoisen herkkuviljelyalan tällä tavalla villiintyä ja rehottaa. Tältäkin pikku kasvimaalta olisi saatu syksyllä monta namia… Paheksuva puhina kuuluu vielä tästä kuvasta, jos kuuntelette oikein tarkasti.

DSC_0147 (2)

Välillä sentään joutaa vähän huilimaan. Vapaa-ajalla ehkä kovin juttu on lentopallo Wilson. Wilson on kovia kokenut pallo, viimeisimpänä sen sisukset revittiin irti eilen. Silti se on ihana, ja sitä paitsi nyt sen kanssa on paljon parempi leikkiä vetoleikkiä!

DSC_0060 (2)

Tauolla voi herkutella nakkijäällä. Se viilentää vahtikoiraa ihanasti.

DSC_0233 (2)

Nuuh. Nuuh.

DSC_0241 (2)

– Hei, sinä komea poika siellä veden alla! Tule pois sieltä!

DSC_0065 (2)

Luonnon ihmeet ovat moninaiset. Kekkonen havaitsi, että veteen voi puhaltaa nenällä kuplia. Väinö havainnoi rantahiekkaa.

DSC_0129 (2)

Pakko nukkua välillä.

DSC_0185 (2)

Virkistäytyminen kunnon tappelun merkeissä tekee ihmeitä. Sitä jaksaa kummasti taas hommailla kun ottaa välillä vähän velipojasta mittaa.

DSC_0192 (2)

Painaa painaa! Ei tunnu missään!

Mainokset

Pikku Kekkosen tarinoita goes Facebook

Turinoilla on nyt oma sivu Facebookissa, löytyy täältä: http://www.facebook.com/pikkukekkosentarinoita/. Linkittelen uusimmat jutut sinne, jos joku tykkää seurailla seikkailuja mieluummin sitä kautta. Ja kukapa tietää, jos innostuttaisiin tekemään lyhyempiä päivityksiä vaikka suoraan Facebookiin! Nyt ollaan niin tekniikan aallonharjalla, että ihan hirvittää… Nähdäänpä täällä ja siellä, vanhat ja uudet kamut! 🙂

Kertomus sankarikoirasta ja paholaisrusakosta

”Ette arvaa, mitä äsken tapahtui. Olin juuri penkonut ruokakuppiani (erottelin nappulat sivuun ja söin vain joukossa olleen paistetun kananmunan) ja siirtynyt sitten ruokalevolle sohvalle. Yhtäkkiä kuulin takapihan puolelta ulkoa kauheata lähestyvää jytinää. Siirsin lihaksikkaan ja miehekkään olemukseni mahdollisimman nopeasti terassille. En aluksi nähnyt mitään. Sitten isi nosti minut syliin – ja näin sen. Se oli valtava jäniseläin, kerrostalon korkuinen rusakko, jolla oli kammottavat terävät torahampaat, metrin mittaiset kynnet ja iso leveä takapuoli. Sen silmät hohtivat verestävän punaisina ja torahampaiden välistä näkyvä kieli oli kaksihaarainen. Maa vavahteli sen pomppujen alla, kun se loikki suoraan pihallemme. Tajusin heti, että äidin herne- ja yrttipenkki on välittömässä vaarassa. Itse asiassa aika varmasti näin tuon paholaisen vilkuilevan yrttipenkkiä virnistellen, huuliaan lipoen ja haarukkaa ja veistä toisiaan vasten teroittaen. Ymmärsin, että vain minä voin enää pelastaa tilanteen. Niinpä karaisin itseni, karautin kurkkuani ja annoin porkkananpurijan tuta pahimman möreän, kumean, kammoittavan murinani: ”GRRRRR.” Se toimi. Paholaisrusakon naama valahti valkoiseksi ja se alkoi täristä kauhuissaan. Se pakeni nopeasti naapurin pihalle ja sieltä pihatielle, jossa se vielä pysähtyi katsomaan taakseen. Varmistaakseni karkotuksen kajautin vielä ilmoille ärhäkimmän sotahuutoni, ja kammottava mutanttijänö pakeni kauhuissaan ja katosi talojen väliin.

Äiti kyynelehti ilosta ja isi taputteli minua selkään silmät kosteina kimmeltäen. Urho toi minulle parhaan luunsa ja sain kuulla olevani hieno poika. Olin kuulemma pelastanut kauhealta kohtalolta meidät kaikki ja yrttipenkin myös. Trubaduurit tekivät minusta heti sankariballadeja, joita lauletaan varmaan vielä vuosituhansien kuluttua. No, mitäs pienistä – tein vain velvollisuuteni.”

DSC_0019 (4)

Sankar’koira Väinö

Oi aikoja, oi koiranomistajien tapoja – kurttuotsaista papatusta kanssakoirailijoista

Kaikenlaisia koiranomistajia sitä leipä elättää. Tämän tästä lenkkipoluilla tulee vastaan sellaisia kaksijalkaisia, että ei voi muuta kuin loksauttaa suun auki ja antaa leuan tippua maahan asti. Esittelen tässä muutamia tällaisia jännempiä tyyppejä, joista osa on tullut vastaan kerran, osa useammin, jotkut ihan säännöllisesti. Näiden lisäksi olisi vielä varmasti liuta muita tapauksia, joita en enää edes jaksa muistaa…

1. Fleksikampittajat eli ”Tuo meidän Leevi on kaikkien kaveri” ja ”Tämä Roosa tykkää kaikista koirista”. Varmaan jokainen koiranomistaja tunnistaa tämän tyypin. Isäntä/emäntä on iloisen rentoa sorttia ja vakaasti sitä mieltä, että koira kärsii hirvittävästi, ellei se pääse lenkillä tervehtimään muita koiria. Näin ollen toisen koirakon bongatessaan isäntä/emäntä virittäytyy heti sosialisointitunnelmaan, ehkä jopa pysähtyy, ja antaa koiran mennä fleksinsä päähän tuijottamaan vastaantulijaa. Koiran fleksi muodostaa ylittämättömän esteen keskelle tietä. Jos haluaisin luotsata oman koirani tuon esteen ohi ja vieläpä niin, että koirat eivät pääse tervehtimään, joudun siirtymään ulos tieltä ja sittenkin innokas tervehtijä seuraa meitä sinne. Tilanne on ihan mahdoton ja erinomaisen raivostuttava. Meidän nurkilla näitä tämän sortin urpoja omistajia on ainakin kaksi: Leevin isäntä ja Roosan emäntä. Molempiin piti törmätä pari kertaa ennen kuin opin tekemään tiukan U-käännöksen heidät nähdessäni, jos muuta pakotietä ei ole näkösällä. Ehkä eniten noissa fleksiestetilanteissa ärsyttää se, että koska minulla on täysi työ ohjata oma koirani kunnialla ohi törpöstä vastaantulijasta, en pysty koskaan antamaan sitä täyslaidallista tiukkaa palautetta, joka päässäni muhii jo valmiina. Jos joskus törmään noihin tonttuihin ilman koiraa, niin minulla on jo vuorosanat aivoihini tatuoituina…

2. ”Älä anna sille niitä namusia” -mies. Tämä keski-iän ohittanut herrahenkilö ulkoilee ison sekarotuisen koiran kanssa. Jostakin syystä kyseistä henkilöä kaivelee ihan hillittömästi se, että joku toinen ihminen antaa omalle koiralleen taskusta herkkuja. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun tämä parivaljakko on lähestynyt meitä ulkoillessa, ja olen sitten alkanut antaa omalle piskilleni ohitusnameja. Siinä hetkessä tuo mies aloittaa maailmanloppua enteilevän karjumisen: ”ÄLÄ ANNA SILLE KOIRALLE NIITÄ NAMUSIA!!!! ÄLÄ ANNA NAMUSIA!!!!!!!” Kun isäntä koirineen samalla koko ajan lähestyy, voi aiheellisesti olettaa, että ohitustilanne ei ihan välttämättä suju parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä liukenenkin mieluummin vaikka viereiseen metsään tai sukellan koiran kanssa likaojaan järvikortetta snorkkelina käyttäen kuin ohitan kyseisen herran.

3. ”OHI! OHI! OHI! OHI!”-nainen. Kyseinen lady lenkkeilee sakemannin kanssa. Kun nainen huomaa vastaan tulevan koirakon, hän alkaa huutaa koiralleen raivokkaan palosireenin tapaan: ”Ohi! Ohi! Ohi! Ohi!” Ja mitä lähemmäs päästään, sitä kovemmat volyymit otetaan käyttöön: ”OHI! OHI! OHI!!!!!!” Koiraparka näyttää siltä, että se kävelisi vastaantulijan ohi mielellään vaikka pelkillä etukäpälillään, jos vain pääsisi kuuntelemasta mokomaa vihaista ulinaa. Ja vaikka alistuneelta näyttävän koiran ohittaminen sujuisi meidän koirien osalta muuten hyvin, tuo hirvittävällä tavalla huutava ihminen laittaa Kekkosen ja Väinämöisen pasmat ihan sekaisin. Molemmat vilkuilevat minua kevyesti hädissään ja eivät oikein osaa päättää, seuraisivatko minua, naista vai koiraa.

4. Tämän tarinan pariskunnalle en keksi edes nimeä, niin paljon heidän toimintansa ottaa kupoliin. Olin viime syksynä tulossa pois metsästä koirien kanssa. Olin ottanut koirat kiinni hyvissä ajoin ennen metsänreunaan saapumista, ja huomasin, että meidän auton viereen oli parkkeerannut toinen auto. Ja kappas vain, autosta nousi juuri silloin ehkä jo eläkeikäinen pariskunta, joka näki minut ja koirat. Samassa huomion kiinnitti takapenkillä matkustava bichon frisé, joka alkoi räyhäämään ja möykkäämään niin, että auto heilui. Se irvisteli hirvittävällä tavalla, rynkytti ikkunaa ja kuolasi. Pahimmissakaan kauhuelokuvissa koiraa ei ole saatu näyttämään niin kammottavalta. Urho ja Väinö murisivat riehujalle, joten aloin kiirehtiä koirien saamista autoon. Mitä tuo pariskunta teki silloin? Maireasti hymyillen mies avasi oven ja päästi bichonin ryntäämään fleksissä meitä kohti. Koirat pysähtyivät hihnojen päähän noin metrin päässä toisistaan, ja terrierit eivät tietystikään halunneet jäädä rähinöinnissä kakkoseksi mokomalle pulloharjalle. Hirvittävän metelin saattelemana hinasin omat koirani autoon. Kun sain takaluukun kiinni, olin niin raivoissani, että veri jyskytti korvissa. Mieleeni ei tullut mitään rakentavaa sanottavaa ja pariskunta oli kiskonut koiransa jo metsän puolelle, joten ”keskustelu” jäi käymättä. Olin aivan pöyristyksessä. Jos kahelit olisivat malttaneet odottaa 20 sekuntia, niin olisin saanut koirat autoon ja välikohtaukselta olisi vältytty. Bichon oli selvästi aivan järkyttynyt ja ahdistunut jo autossa, ja silti omistajat päättivät antaa sen kohdata ne samat koirat, jotka sille niin pahan olon aiheuttivat jo auton ikkunan läpi. Argh. Typeryys tiivistyi siinä hetkessä.

5. Niskaanhengittäjät. Näitä omistajia piisaa varmasti joka nurkalle. Lenkkipolulla rauhassa käppällessä saattaa huomata, että takaapäin lähestyy toinen koirakko. Jotta käppäily saa jatkua edelleenkin seesteisenä, valitsen pienen sivupolun, jonne käännyn koirineni. Toinen koirakko seuraakin perässä. Käännyn edelleen pikkupolulle – vieras koirakko seuraa perässä. Kiristän tahtia ja käännyn taas risteyksestä. Takaa-ajajat lähestyvät. Vaikka kävelisin poluilla ympyrää, perässätulijat eivät karisisi kannoilta. Lisäksi tilanne kehittyy kävelykilpailuksi, jossa takaa-ajaja on tosiaan päättänyt saada meidät kiinni. Ajatuksena varmaan on antaa koirien tervehtiä, mutta minun verenpaineeni kohoaa näissä tilanteissa sellaisiin lukemiin, että olisi oikeasti viisautta vain mennä pois…

6. Kuristajat. Jotkut ihmiset elävät siinä käsityksessä, että koirien ohittaminen sujuu parhaiten sillä tavalla, että vähän ennen kohtaamista he asettuvat seisomaan tien reunaan tukevaan haara-asentoon ja ottavat koiraansa pannasta tai hihnasta läheltä pantaa kiinni ja pitävät koiraa tiukassa otteessa. Seurauksena tästä on se, että koira nojaa silmät päässä pullottaen eteenpäin ja näyttää vastaantulevien koirien silmissä melko uhkaavalta. Vastaantulijalla voi olla tekemistä siinä, että saa omien koiriensa huomion pysymään itsessään eikä kuristuvassa lajitoverissa…

7. Potkija. Tähän mieheen törmäsin joitakin kertoja aiemmalla kotipaikkakunnallani. Mies tuli koirapuistoon täysikasvuisen kultaisennoutajan kanssa. Koiraa ei selvästikään oltu opetettu kävelemään vetämättä hihnassa, mutta mies vaati silti koiralta löysää hihnaa. Koska koirapuisto iloisena kirmailevine koirineen on sangen huono ympäristö hihnakäytöksen alkeiden harjoitteluun, koira innostui vetämään muutaman sekunnin välein. Silloin mies nykäisi koiraa hihnasta taaksepäin ja potkaisi sitä erikoisella tavalla sivuttain kylkeen.

8. Karjuva mies ja kermaperunat. Tässä meidän lähellä asuu pariskunta, joka selvästikään ei ainakaan sylje lasiin. Heillä on kaksi koiraa, jotka näyttävät tappijalkaisilta, valkoisilta lapinkoirilta. Pariskunta nimittää koiriaan kermaperunoiksi. Nimi on osuva. Koirat ovat ihan kivoja ja kilttejä, mutta koirien isäntä katsoo tärkeäksi huutaa ja kiroilla koirille aina lenkkeillessä. Tyypillistä monologia on seuraava: ”JUMALAUTA ei mene sinne. Perkele. EI SINNE. OLE NYT KUNNOLLA JUMALAUTA. MITÄ SINÄ TEET?! JA ENTÄ SINÄ?!!” Emäntä voi säestää väliin: ”Perkeleen rakit.” Isäntä jatkaa: ”EI SYÖ PIKKUKIVIÄ. EI SYÖ HEINÄÄ. Ole nyt kunnolla. TÄNNE SAATANA JUMALAUTA! PERKELE!! EI VEDÄ!!” Ymmärrettävästi tällainen kaukaa havaittava älämölö aiheuttaa vastaantulijoissa hämmennystä.

9. Villit ja vapaat. Edellisen kohdan pariskunta harrastaa tuplakoiratreffejä toisen kosteista illoista (ja päivistä ja aamuista) pitävän pariskunnan kanssa. Kun nämä iloiset ystävykset tapaavat, meno on railakasta, koirat villejä ja järjestyslaki vain suositus. Koiria on yhteensä neljä kappaletta ja ne saavat kirmata vapaana. Kaupan pihalla, puistossa, kävelytiellä… Vain taivas on rajana! Toisin sanoen: paetkoon ken voi. Itse pötkin mahdollisimman pitkälle heti, kun saan tästä joukkiosta näköhavainnon.

Bonuksena koiraton ihminen: Mies, joka viheltää pilliin. Tätä herraa en ole itse tavannut, olen vain kuullut huhuja… Huomioliivissä tässä lähialueilla ulkoileva herra kuljettaa mukanaan pilliä. Kun vastaan tulee koirakko, mies viheltää tomerasti pilliin. Kysymys kuuluu: ??????????

Urho Hasselhoff ja Välipala-Väinö lomalla

Emännän pehmeä kupoli on siirtynyt lomalle: arkipuuhia hoidellessa mielessä on vaikka mitä blogiin kirjattavaa, mutta kun vihdoin saa asetuttua koneelle, tyhjän paperin syndroomasta tulee totta. Tässäpä siis tähän väliin matalalla kynnyksellä muutamia kuvia viime viikonlopulta. Piskit kävivät ensimmäistä kertaa ikinä hotellilomalla ja kannustamassa juoksukilpailuissa pinkonutta isäntää. (Hyvin meni, isäntä! Olit paras ja urhoollisin!) Kun vieras kaupunki ja uudet kulmat olivat ihmisiä, koiria, ääniä, hajuja ja kaikenlaisia uusia virikkeitä pullollaan, piskit olivat parin päivän jälkeen totaalinaatteja. Siispä siirryimme vielä yhdeksi yöksi mökille elpymään ex tempore.

DSC_0005 (2)

Lomakoirat. Hotellin sänky: ihan ok. 

DSC_0015 (2)

Isännän kannustusjoukkion jäsen ihailee maisemia juoksureitin varrella. Menossa mukana myös tärkeä lomapossu.

DSC_0454 (2)

Mökkitie ja mökin pienin isäntä

DSC_0174 (2)

Keski-isäntä (= Keisari) valtaistuimellaan

DSC_0152 (2)

Pulikoitsija eli itseoppinut vesipelastuskoira. Isäntä asensi laituria ja seisoi reisiään myöten rantavedessä. Kekkonen taas seisoi asennettavan laiturin päällä rintakarvat röyheinä ja tuijotti silmät pullottaen isäntää, joka ilmiselvästi oli hetkellä millä hyvänsä vaarassa ajelehtia hallitsemattomasti järvenselälle. Pelastajakoira Urho Hasselhoff oli valmis.

DSC_0161 (2)

Väinö tarkkaili pulikoivaa Kekkosta mieluiten turvaetäisyyden päästä rannalta. Vesi on niin märkää.

DSC_0231 (2)

Tässä kuvassa tapahtuu tai on tapahtumaisillaan jotakin?

DSC_0252 (2)

Tärkeiden mökkipuuhien lomassa ehti toki kisaillakin hiukan. Tässä on käynnissä veljellinen paini.

DSC_0195 (2)

DSC_0242 (2)

DSC_0468 (3)

Välipala-Väinö tutkii mökin kasvillisuutta kulinaristisessa mielessä.

DSC_0138 (2)