Lohikäärmeet kohtaavat yössä, eli kuinka emäntä päätyi pesemään pyykkiä keskellä yötä ja isäntä sullomaan suojapukua vastahakoiselle mustekalalle

Tehtävä: Ratkaise seuraavasta yhtälöstä tuntematon muuttuja x.

Muutaman yön puoliksi valvonut emäntä + emännällä jumiutuneet hartiat ja jatkuva pieni päänsärky + pari yötä huonosti nukkunut isäntä + isännällä toista viikkoa jatkuva kova päänsärkyjakso + vasta leikkauksessa ollut kipeä koira + leikkauksessa olleella koiralla ripuli + yö = x

No, helppo! Tietysti x = yöllinen katastrofipommiperheriita, jonka aikana emäntä ja isäntä äyskivät toisilleen silmät verestävinä ja silmäpussit lepattaen ja kipeä koira ripuloi ympäriinsä sekä pissaa housuun.

Kerron, mitä viime yönä tapahtui.

Väinölle tuli leikkauksen jälkeen ripuli – YLLÄTYS! Leikkausiltana Väinö ripuloi illalla ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäinen yö sujui hyvin. Pommi olikin viritetty vasta seuraavalle yölle. Isäntä palasi illalla väsyneenä työmatkalta. Matkalaista oli kotona vastassa siivousta kaipaava huusholli, väsähtänyt ja päänsärkyinen emäntä, aktiviteetin puutteessa pärisevä Kekkonen ja pikkupotilas Väinö. Iltapuuhat saatiin tehtyä ja rojahdimme yksi kerrallaan nukkumaan.

Puolenyön aikaan heräsin siihen, että ripulia pärisi lattialle. Ryntäsin sängystä ylös ja yritin kaapia matkalla mukaani jotain vaatetta ulosmenoa varten. Isäntä oli nopeampi ja juoksi mikkihiiriboksereissaan suoraan takaovelle ja avasi Väinölle oven ja terassin portin. Hyvä. Mutta mikä ei ollut hyvä, niin se, että isäntä unohti riisua Väinöltä haavasuojapuvun ennen ulosmenoa – ja niinpä Väinö lurautti pihalla pöksyihinsä kunnon yöpissat. Voi elämän karut käpyset… Siispä emäntä päätyi siivoamaan ripulia lattialta, kuljettamaan yhden maton pesuun ja pesemään pyykkiä noin kello 00.20. Naapurissa varmaan riemuittiin, kun kone pääsi linkousvaiheeseen… Mainittakoon, että isäntäraukan osakkeet eivät olleet kovin korkealla heti tässä vaiheessa tapahtumia.

Koska Väinöä ei luonnollisestikaan voinut päästää jatkamaan köllintää ilman mitään suojavarustusta, sen päähän vedettiin kauluri. Ai että, miten Väinö inhoaakaan kauluria. (Aiemmin illalla Väinö oli pissannut haavasuojapukuunsa jo kertaalleen ja puku oli ollut pesussa. Olin joutunut laittamaan Luikku-raukalle kaulurin puvun kuivumista odotellessa. Se kolautteli kauluria kaikkiin mahdollisiin kodin ulokkeisiin ja päätyi lopulta vain istumaan paikalleen apaattisena. Ulkona se kolasi lunta kaulurin sisään niin paljon, että meinasi hukkua lumeen. Lopulta se sai kaulurista sellaisen sätkyn, että rimpuili sen irti päästään ja kirmasi ilahtuneena vapauteen. Tätä taustaa vasten kaulurin laittaminen keskellä yötä ei tuntunut hyvältä idealta.) Väinö ei lopulta alkanutkaan nukkumaan vaan istua tökötti petissään surullisena kaulurin sisältä katsellen. Sitten se vielä alkoi vikistä hiljaa, ja tilanne eskaloitui siten, että vähän ennen yhtä päättelin sillä olevan vielä pissa- tai kakkahätä, hieroin ulkovaatteet päälleni ja lähdin käymään Väinön kanssa yökävelyllä. Olo oli melko sumea ja seitsemän pientä kääpiötä louhi hakuillaan pääni sisäpintaa: ”Me klik-klik-klik-klik-klik-klik-klik koko päivä kaivetaan…” Otti herrmoon ihan huolella.

Sillä välin kun Väinö oli ulkoilemassa isäntä oli tehnyt innovaation. Saatuaan Väinön käsiinsä isäntä kääräisi sille sidetarpeista ja vanhasta t-paidasta väliaikaisen vaipan esteeksi haavojen nuolemiselle. Samaan aikaan pesukoneen pikaohjelma oli valmis ja suojapuku saatiin kuivamaan. Näin nukkuminen pääsi taas jatkumaan.

Emäntä oli juuri vaipumassa sulouneen, kun isäntä nousi taas. Ärr. Keittiöstä kuului lääkepakettien ratinaa. Isännällä on päänsärkysairaus, joka aktivoituu silloin tällöin ja jakso kestää muutaman viikon. Kipu ajoittuu useimmiten yöhön tai varhaiseen aamuun. Niinpä nytkin isäntä valvoi ja kitui.

Emäntä oli taas nukahtamassa, kun yöpöydän valo syttyi. Voi pottu että otti jo valmiiksi kupoliin, vaikka herätyksen syy ei ollut vielä edes selvillä. No, isäntähän se siinä. Väinön haavapuku oli kuivahtanut ja isäntä halusi pukea sen potilaalle. Valitettavasti Väinö ei ollut yökävelyn ja pitkäksi venähtäneen nukkumaanmenon seurauksena ollenkaan kiinnostunut yhteistyöstä, joten se makasi vain petissään velttona makaroonina samalla kun isäntä yritti survoa sitä puvun sisälle. Puku on aika tiukka, ja tehtävä oli kieltämättä samaa vaikeustasoa kuin 8-hihaisen t-paidan pukeminen vastahakoiselle mustekalalle. Isännällä taisi palaa hermo. Niinpä seuraava päätelmä oli ilmeisesti se, että jos yökärsimyksen on vielä kerran kasvettava, niin emäntä täytyy herättää jakamaan tuo kärsimys. Tässä kohtaa yötä tapahtui sitten se kuuluisa kamelin selän taittuminen. Kun emännälle selvisi, että isäntä herätti vain saadakseen apua yhden vaatekappaleen pukemiseen koiralle, päässä naksahti ja käämi kärähti totaalisesti. Sanottua tuli kaikenlaista ja raivo oli melko mahtipontinen. Kaksi vihamielistä ja verestäväsilmäistä tulta hönkivää lohikäärmettä kohtasi yössä.

Sulloin nukkuvan Väinö-raukan pukuunsa pelkän raivon voimalla ja paiskauduin takaisin nukkumaan. Vaikka olin kiukkuinen kuin ampiainen, sammuin sekunnissa. Olin niin väsynyt, etten enää muista, kävikö Väinö vielä yöllä ulkona tai mihin aikaan edes heräsin. Joka tapauksessa aamulla olo oli kuin kuolleista nousseella.

Ainoa, joka kaiken tämän säätämisen, sekoilun, ripuloinnin ja pyykinpesun keskellä oli tyytyväinen, oli Kekkonen. Se nukkui läpi yön välittämättä tuon taivaallista ympärillä pyörivästä katastrofitrombista ja käännellen vain makoisasti maiskutellen kylkeä.

dsc_0017

– Anna minun ottaa nämä päikkärit rauhassa. Nukuttaa kun ette antaneet viime yönä nukkua. Mitä järkeä on pyörittää pyykkikonetta keskellä yötä? Äly hoi ihmiset.

Mainokset

Pakkohoito-Kekkonen ja Diapam-höyry-Luikkunen järjestävät tilanteita, eli kuinka emäntä sai harmaita hiuksia ja muuttui portsariksi

Pikkukäppänän vointi kohenee hyvää vauhtia. Jopa niin hyvää, että kymmenen päivän pakkolepo alkaa tuntua jo nyt melko pitkältä ajalta… Aamupäivällä Väinö oli vähän vaisun oloinen, mutta saatuaan murusen Diapamia meno muuttui huomattavasti vikkelämmäksi. Pikkukaveri pomppaili sängyllekin jo siihen malliin, että emännän sydän jätti lyöntejä välistä. Onneksi maaninen vaihe ei kestänyt kovin kauaa ja Väne malttoi alkaa taas lepäilemään.

vaino

– Oisit voinut sanoa etukäteen, että ei saa ottaa täysiä vauhteja ja hypätä sängylle tai että tassupesun jälkeinen älytön kuivatteluriehuminen on kielletty. En voinut tietää. No nyt köllötän vähän aikaa. Elä hermostu.

Karvahoituri-Kekkonen on pöyristynyt, koska sen pikkuveljenhoitoyritykset torpataan systemaattisesti. Aina kun Kekkonen luulee, että kukaan ei huomaa, se käy nuolemassa Väinön aivoja korvan tai sieraimen kautta sekä putsaamassa ulostuloputken seutuvia (varsinkin eilisen ripulin jälkeen olikin putsattavaa…). Väinö ei ole Kekkosen tarjoamasta hoidosta kovinkaan ilahtunut, ja pari kertaa olen kuullut sen antavan Urholle melko painokasta palautetta. Niinpä emännälle on langennut normaalien kokkaus-, kuljetus-, personal trainer -, opetus-, pesu-, jätehuolto-, lainvalvonta-, general manager – ynnä muiden hommien lisäksi nyt paitsi lääkintä- ja sairaanhoitotehtävät myös järjestysmiehen ja portsarin hommat. Kun Kekkonen lähestyy Väinöä pieni pakkohoito mielessään, emäntä joko a) näyttää Kekkoselle ns. ”bad eyen” (tämä aika tehokas) b) vilauttaa hauista ja osoittaa peukalolla toiseen huoneeseen tai c) ärjäisee möreimmällä ja miehekkäimmällä äänellään: ”EI!”

Koska Kekkonen tietysti pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää, halusin vähän pahoitella jyrkkää käytöstäni ja kävin sen kanssa kahdestaan tänään lyhyellä metsäkävelyllä. Väinö-rukka joutui jäämään siksi aikaa autoon Webaston puhallus lämmikkeenään. Väinön katse ei ollut lämmin eikä ystävällinen, kun vapautin Urhon suoraan auton perältä riehumaan ja Väke jäi katsomaan sulkeutuvaa takaluukkua… En ole vielä raaskinut kertoa sille, että metsäriehukieltoa on jäljellä vielä ainakin yhdeksän päivää.

uke1

– Tuutko nä?

uke4

– Eikö me ihan tosissaan oteta Väinöä mukaan? Omituista…

uke3

– En tiiä. Ei kyllä huvita yksinkään riehua.

Sellaista se on tuo veljesrakkaus. Pus pus, tui tui, ärr ärr.

Ohi on

Kaikki hyvin. Väinön leikkaus onnistui ongelmitta ja potilas on toipumassa. Emännän mielialakin alkaa taas vähitellen kohota muutaman päivän murheen laaksossa vaeltamisen jälkeen. Aamulla Väinöä eläinsairaalassa odotellessani minulla saattoi olla jonkin verran roskia silmissä, eikä tilannetta helpottanut se, että leikkauksen jälkeen Väinö näytti niin valtavan pieneltä peiton alla nukkuessaan. Kyllä se vain taitaa olla niin, että tässä maallisessa vaelluksessa ne asiat, jotka tuovat suurimman ilon, tuovat myös suurimman huolen ja surun. Ja siltikään sitä ei vaihtaisi mitään pois.

dsc_0005

Operaation jälkeen

dsc_0008

Kotona

dsc_0013

Nyt Hänen Majesteettinsa keskittyy köllintään ja voimien keräilyyn.

On aika

Jos nämä kuvat tatuoituvat ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoillesi, niin ole hyvä vain.

Kuluneena viikonloppuna meillä vietettiin jäähyväisiä. Koirille oli tarjolla herkkuja, ja pian keskuudestamme poistuvaa muisteltiin lämpimin sanoin ja ajatuksin.

Huomenna sanomme hellät hyvästit Väinön kivekselle – siis sille ainoalle, jonka tunnemme. (The Pallin huono-onninen kaksoisveli jäi jumiin Luikkusen vatsaonteloon, joten häntä emme koskaan oppineet tuntemaan.) Palli on luonnollisesti saanut Väinöltä myös kaiken sen huolenpidon, joka olisi oikeastaan kuulunut sen velipojalle, joten tästäkin syystä olemme olleet Pampulaan erityisen kiintyneitä.

2016-10-24-11-11-15

Palli eli Kives

Kotosalla Väinöä on kutsuttu hellitellen Yksipalliksi. Huomenna Yksipalli päivittyy Nollapalliksi – siis versiosta Vänkky 1.0 versioon Vänkky 0.0. Päivitettynä versiona onkin erikoisen hyvä kipitellä kohti iloista ja kivessyövätöntä tulevaisuutta!

Siispä: Jää hyvästi, Pampula.

Herkku-Väinö yllättää emännän

Mikä on koiran elämässä parasta? Mikä on ylivertaisinta kivaa, mitä piski tietää?

No vapaana riehuminen tietysti. Kirmailu, sekoilu ja mieluiten toisen koirakaverin härkkiminen siinä samalla. Tai niin minä olen aina kuvitellut. Keisari Väinö I on kuitenkin saanut minut kyseenalaistamaan tämän totuutena pitämäni asian…

Tänään sunnuntaina Väke kävi nuolemassa minut hereille siinä heti seitsemän jälkeen (niin mikä pitkään nukkuminen viikonloppuna?) ja kahdeksan jälkeen oltiin jo metsässä. Kun irrotin hihnat ja annoin ”saa mennä” -käskyn, piskit porhalsivat poskiparrat liehuen tutkimaan kaikkia metsän salaisia asioita. Kekkonen viipotti nenä maassa ja ruikkaili merkkejään polkujen varsille. Luikkunen otti pari epämääräistä spurttia ja meno näytti normaalin päättömältä ja hallitsemattomalta. Kohta se kuitenkin palasi taakseni kävelemään ja teputteli rauhallista vauhtia perässäni. Kun minä pysähdyin, Väinö pysähtyi. Olin ihmeissäni. Siis Pikapoika, jolla on aamuisin vauhtia vaikka formularadalle, joka oli käynyt varta vasten herättämässä minut ulosmenoa varten, köpötteli perässäni kuin mikäkin papparainen.

No, matka jatkui. Kekkonen suhelsi ja hökelsi, Luikkunen köpötteli kiinni kannassani. Jossain vaiheessa aloin etsiä taskustani nenäliinaa ja kas, huomasin, että olin unohtanut joskus aiemmin taskuuni ruisleipäpalan (sellaista sattuu). Kun Väinö näki minun pitelevän leipää, sen silmiin syttyi valo. Silloin vasta tajusin, että Väke oli haistanut koko ajan taskussani olevan kämäisen ja kuivan muinaiskäntyn, ja sitä se himoitsi. Taitoin sille leivästä palan ja ai että miten onnelliseksi se tuli. Loppumatka metsäretkestä sujui Väinön kanssa peräkanaa kävellen ja välillä leipää maistellen samalla kun Kekkonen mesosi vesakoissa puskat heiluen.

Ymmärtäisin ehkä ruuan menevän riehumisen edelle siinä erikoistapauksessa, että herkku olisi jotain maukasta makkaraa tai mehevää juustoa. Mutta vanha kuiva leipä? Huhhuh. Tämä kai sitten viimeistään todistaa Väinön olevan todellinen herkkukeisari.

Lauantai, tuo lepopäivien kuningatar

DSC_0013.JPG

Lauantai ja lepopäivä. Pikku-Vänestä on ihanaa köllöttää viltin mutkassa vielä aamupissakävelyn jälkeen. Illalla menikin myöhään, kun pikkuritarin piti vinkua juoksuisten prinsessakoirien perään ovella melkein puoleen yöhön asti…

Ja emäntä kumoaa taas teekuppeja toisensa perään ja odottelee kofeiinin virkistävää vaikutusta. Ehkä kolmas litra toden sanoo?

Raivokas örkkimunapalloilija ja pikkuhousupihistäjä boksissa

Opiskelijaboksi on koiralle melko tylsä paikka. Piiloja ja köllötyspaikkoja on vähänlaisesti, koska kalusteita ei ole kovin montaa (nykyään tosin nukumme patjan sijaan ihan sängyssä ja valveillaoloaikana lepuutamme riutuvia ruumiitamme pehmoisella sohvalla, kiitos ahkeran ja toimeliaan isännän), leluja on varsin niukasti ja herkkukätköjen luominen on vasta alkuvaiheessa, joten joka nurkasta ja kolosta ei vielä löydy välipalanamia tylsän hetken varalle. Piskit joutuvat välillä käyttämään mielikuvitustaan keksiäkseen pikku puuhaa päivän varsinaisten ohjelmanumerojen välissä. Mutta ei hätää! Molemmat herrat ovat kehittäneet itselleen yhden erityisen mieluisan ajanviettotavan, jonka parissa aika kuluu kuin siivillä, koska on vaan niin kivaa!

Urho pelaa örkkimunapalloa. Sillä on kaksi kumista, munanmuotoista eläinkaupan leluörkkiä (tai no, jos tarkkoja ollaan niin toinen örkki on kyllä Väinön – teoriassa). Se ottaa toisen suuhunsa, aloittaa mahtiärinän ja alkaa käyttää suussa olevaa örkkiä mailana samalla kun toinen örkki toimittaa pallon virkaa. Tässä pelissä olennaista ei ole lyöntien suunta tai maalien tekeminen. Olennaista on mahdollisimman kova meteli, mahdollisimman raivokkaat iskut ja äreä meininki. Kekkonen raivoaa pitkin huushollia, mätkii örkkejä ja auta armias, jos palloörkki vierii sohvan alle. Silloin tulee kyllä sanomista. Emännän tai isännän on kiirehdittävä nopeasti paikalle ja annettava örkki takaisin peliin, koska Kekkonen on yksimiehisen joukkueensa tähtipelaaja ja ainoa, joka osaa kaikki tärkeät temput, eikä pelivire saa kadota hetkeksikään tai peli on menetetty! Jos peli-into kuitenkin katoaa, se on Vänkyn syytä ja Vänkylle on annettava köniin. Jos peli menee hyvin ja Kekkonen voittaa, se on oikein hyvällä tuulella ja voi ottaa useampiakin uusintaotteluja vain todistaakseen olevansa örkkimunapallon kiistaton kuningas.

dsc_0012

Väinö taas pitää ihmisten vaatteista – varsinkin sellaisista, joitten kanssa voi kirmailla iloisesti pitkin lattioita. Oivallisen kirmailuvälinevalikoiman tarjoaa emännän suuri matkalaukku, joka köllöttää eteisen lattialla. Laukku on koko ajan auki (tai ainakin raollaan) ja ah, mikä ihana aarrearkku se pienelle koiralle onkaan! On sukkaa, t-paitaa ja pikkuhousua, rintaliivejä joista saa erityisen mukavasti otteen hampailla, ja sitten suurempia vaatekappaleita perusteellisempaa lattioittenpyyhintää varten. Väinö työntää pienen nuppinsa laukkuun ja penkoo kunnolla. Kun mielentilaan sopiva vaatekappale löytyy, Vänkky nappaa saaliinsa ja painaa täysillä pakoon! Ylivoimaisen paras tilanne syntyy silloin, kun Väke ja emäntä havittelevat samaa vaatetta yhtä aikaa. Silloin Väinö muuttuu vaarallista tehtävää suorittavaksi superagentiksi, jota jahtaa ahne ja pahantahtoinen gangsteri. Agentti 00 sujahtaa sängyn alle, kirmaa sohvan yli ja livahtaa emännän jalkojen välistä. Emäntä ei mahda mitään agentti Käpälämäelle.

Paluu menneisyyteen: Kekkonen suivaantuu pikkuveljen kaltoinkohtelusta 31.7.2015

Hih! Löysin tämän tekstin blogin luonnoksista. Jostain syystä kirjoittaminen on jäänyt kesken, mutta keskeneräisenäkin tämä vie aatokset Väinön vauva-aikoihin… Teksti on tallennettu 31.7.2015.

”Kekkonen on tullut siihen lopputulemaan, että Pikkuveli on täysin avuton (ei osaa edes pissata kunnolla vaan kyykistyy niin kuin tytöt). Koska kyseessä on kuitenkin saman lajin (miehiset machokoirat, lat. Masculus macho lupus) edustaja, Kekkonen on katsonut olevansa ikään kuin hiljaisella herrasmiessopimuksella velvoitettu ryhtymään Rääpylin edunvalvojaksi siihen saakka, kunnes se pystyy itse huolehtimaan itsestään. Tähän mennessä Kekkonen on puuttunut kolmeen asiaan.

Ensimmäisenä Kekkonen pyrki vaikuttamaan nukkumisjärjestelyihin. Kun Pikkuveli yöllä herää, se suhauttaa neitipisut paperille ja lähtee etsimään muita nukkujia. Löydettyään emännän korsaamasta jättiläismäisen, jaloilla varustetun pehmeän laatikon päältä se yrittää itsekin kiivetä sinne. Kun se ei tietenkään vielä ylety mihinkään, se aloittaa vauvavikinän sängyn vieressä. Tässä kohtaa edunvalvoja astuu kuvioihin. Se nousee istumaan sängyssä ja tuijottaa emäntää pistävästi pimeässä huoneessa monta minuuttia. Kuinka julma täytyy ihmisen olla, että se jättää avuttoman vauvan yksin lattialle nukkumaan?! Sänkyyn se on otettava. Kun emäntä ei taivu vikinän edessä, Kekkonen kääntää lopulta mielenosoituksellisesti kylkeä. Yhtenä iltana Kekkonen käpertyi vauvan viereen vauvanpetiin kun näyttääkseen, että näin niitä vauvoja hoidetaan: hellimällä ja paijaamalla.”

Mitähän ne kaksi muuta asiaa ovat olleet? Voi tuota tuoreena isoveljenä olemisen vaikeutta ja suurta vastuuta. 🙂

Ahmatti ja nautiskelija ruokakupilla

Kuten niin monessa muussakin asiassa, Urho ja Väinö ovat toistensa vastakohdat ruokakupilla – paitsi tietysti silloin, kun ihmiset yrittävät tarjota jotain täysin syömälevotonta pöperöä kuten pelkkää nappulaa. Silloin herrat kääntävät yksituumaisesti selkänsä ruokakupeille ja kävelevät arvokkaasti pois.

Kun kupissa on keisarien arvolle sopiva, hyvällä maulla ja taidolla valmistettu ateria, Urho I Loppasuu iskee epäröimättä kupin kimppuun. Se hotkii ja lohnii ruokaa minkä ehtii eikä yleensä kerkeä pureksimaan ollenkaan. Lopuksi se nuolee kupin reunat, popsii kupin ympärille lentäneet ruuat, kiillottaa paikan muutenkin ja siirtyy sitten pyyhkimään suupielensä kuonoa mattoa pitkin työntäen, takalisto kattoa kohti osoittaen ja äänekkäästi äheltäen. Kun suupielet ovat taas putipuhtaat, muu pää täytyy hieroa sohvaan, jotta viimeisetkin vauhdikkaassa ruokailutilanteessa päälaelle lentäneet ruokamuruset saadaan pyyhittyä pois.

Väinö I Nautiskelija lähestyy ruokailutilannetta ihan eri tavalla. Kun täysi herkkukuppi kolahtaa lattiaan, Liukas Luikku perehtyy kupin sisältöön ensin haistamalla ruokaa useamman kerran. Se saattaa ottaa nuolaisunäytteen ruuan pinnasta ja analysoi sisällön ja koostumuksen. Jos nälkä on jo ehtinyt oikein kovaksi, Väinö voi tässä vaiheessa jopa syödä hiukan kupista. Kuitenkin se keskeyttää vielä oman ruokailunsa ja menee katsomaan Urhon syömistä. Se istuu Urhon kupin vieressä ja katselee, kun sen ahne isoveli mättää herkkuevästä kitaansa silmien pyöriessä päässä silkasta nautinnosta. Kekkosen ruokailu on hyvin nopeasti ohi, ja Väinö putsaa vielä Kekkosen kertaalleen kiillottaman kupin. Kun Kekkis on siirtynyt jo täyden masun ähinävaiheeseen, Liukkis palaa omalle kupilleen. Tässä vaiheessa se luokittelee useampaa eri ainesosaa sisältävän kupin sisällön paremmuusjärjestykseen esimerkiksi seuraavalla tavalla: Parasta herkkua: tonnikala. Toiseksi parasta herkkua: maksalaatikko. Ei kovin hyvää: nappulat. Pahaa: maitohappobakteeri- ja vitamiinijauhe. Sitten se alkaa huolellisesti erotella kupin sisältöä ja syö herkut vaiheittain paremmuusjärjestyksessä: ensin tonnikalat, sitten maksalaatikkokikkareet. Jos on oikein nälkä, se jatkaa vielä nappulaosioon, mutta saattaa jättää nappulat myös syömättä. Jos maitohappobakteerijauhe ei ole sekoittunut ruokaan kunnolla, se jää taatusti syömättä. Kun Väinön kulinaristinystyrät on tyydytetty, se lopettaa syömisen ja kävelee arvokkaasti pois suupieliään lipoen. 95% ruokailukerroista Väinöltä jää lattialle kuppi, jonka ympärillä on ruuasta muodostuva sotkukehä.

Väinö pitää syödessään usein myös taukoja. Se saattaa popsia muutaman ruokakikkareen ja menee sitten hetkeksi katselemaan ikkunasta, kuinka syksyn lehdet putoilevat puista. Hetken päästä se taas jatkaa ateriointia. Tämän haaveilun varjopuolena on se, että Väinön ahnas koirakumppani Urho voi olla koko ajan vain odottamassa sopivaa hetkeä ja käydä niittaamassa Väinön ruuat viimeistä murua myöten noin viidessätoista sekunnissa, jos valvonta sattuu pettämään. Tällaisten vahinkojen sattuessa Väinöä ei näytä merkittävästi haittaavan sen ruokien syöminen, mutta Kekkonen sen sijaan on äärettömän tyytyväinen. Se näyttää pinkeältä nelijalkaiselta rantapallolta ja sen olo erittäin vaikealta, mutta onhan sentään parasta, että Kekkis sai kaksi kupillista herkkuja ja pikkuveli ei yhtään!

dsc_0008

Väinö on aterioinut.