Sulttaani tahtoo saunaan

On ilta. Opiskelija-emäntä naputtelee kouluhommia otsa hiessä ja illan seitsemäs teekuppi tyhjenee. Yhtäkkiä asunnossa kaikuu kauhea rynkytys.

– RYNK RYNK RYNK RYNK!

Emäntä säntää pystyyn. Vänkky virittää antennihäntänsä vihollistaajuuksille. Mutta missä on Urho?

Kappas. Rynkytyksen lähteeksi osoittautuu Kekkosen kylpyhuoneen oveen toistuvasti osuva vasen etukäpälä. Kekkonen tuijottaa palvelijaa lattianrajasta vaativimmalla katseellaan.

Sauna on lämmin. Sulttaani Tuliharja haluaa nyt kylpyyn.

Emäntä avaa nöyrästi Kekkoselle kylpyhuoneen oven. Seuraava vaatimus koskee saunan ovea. Palvelija avaa senkin. Hänen Suur-Pörhelyytensä kipaisee lauteille, päästää syvän nautinnon huokauksen ja lysähtää nauttimaan löylyn lämmöstä.

dsc_0007

Saunova sulttaani

dsc_0010

Keisari halusi hieman yksityisyyttä, joten palvelusväki jätti Hänen Majesteetillisuutensa saunomaan yksin. Noin kymmenen minuuttia myöhemmin löylyhuoneesta töpötteli ulos varsin lämmin, pehmoinen ja tyytyväinen hallitsija.

Mainokset

Outo kohtaaminen metsätiellä

Kylläpä tuuppasi kerralla vähän lunta! Käytiin tänään Kekkosen ja Väinämöisen kanssa juhlistamassa vapaapäivää metsässä. Äijät piukkuivat intoa siitäkin huolimatta, että herrojen jaloissa loppui pituus kesken heti kun päästiin metsään ja molemmat olivat vuorotellen kardaanista kiinni ojanpientareissa. Siinä mummun kutomat villapuserot saivat kyytiä, kun pullonokkaterrierit sukeltelivat lumessa ja tekivät kaikenlaisia erikoistemppuja.

Reitiksi valikoitui sama lenkki, jonka kiertämisestä olen kertonut kerran aiemmin tänä syksynä – täällä. Metsäpätkien välissä oli siis parinsadan metrin matka hiljaista metsätietä, jota ei enää ollut edes aurattu. Muistelen, että siinä on tainnut aiempina talvina kulkea hiihtolatu. No, joka tapauksessa. Olin ottanut ensimmäisen puolen tunnin kävelyn aikana pienen kohtalaisen vuolaana virtaavan hien pintaan, kun tulimme tielle. Jatkoin tarpomista hiki hatussa pipossa auraamattomalla tiellä. Hiljaisuus oli ihana, lumihiutaleitten kieppuminen teki olon oikein onnelliseksi. Päästyäni suunnilleen tiepätkän puoliväliin huomasin, että meitä lähestyi takaapäin suksilla liikkuva mies koiran kanssa. Parivaljakko lasketteli alas rinnettä ja vauhti oli melko kova. Koska olen kohtelias nainen, kutsuin Kekkosen ja Luikkusen luokse ja laitoin ne hihnaan. Koska tie oli melko kapea, ajattelin osoittaa vielä erityistä huomaavaisuutta koirahiihtäjää kohtaan ja siirryin koirineni kävelemään metsän puolelle. Koska juuri siinä kohdassa tien toisella puolella oli upottava suo ja hankalakulkuista vesakkoa, jouduin valitsemaan reittisuunnitelmani kannalta tien väärän puolen.

Odottelin jonkin aikaa muutaman metrin päässä tiestä paikallani seisten koirakon ohitusta. Miestä ei kuitenkaan näkynyt. Lähdin vähitellen kävelemään tien suuntaisesti metsän puolella, ylitinpä yhden ojankin. Aloin ihmetellä koirakon häviämistä – ei kai kiinni olevan koiran kanssa kulkeva hiihtäjä sentään umpimetsään lähtisi? Lopulta olin kävellyt hiljalleen niin pitkälle, että tulimme siihen kohtaan, jossa tien toiselta puolelta lähti reittisuunnitelmani mukainen polku. Minun piti siis siirtyä takaisin tielle ja edelleen tien yli. Kun sitten pääsin tielle, huomasin, että seitsemissäkymmenissä oleva mies oli liikkunut kanssani melkein samaa vauhtia ja oli vain parinkymmenen metrin päässä meistä. Koska miehen taluttama pystykorva alkoi pullistella silmiään ja kiskoa hihnassaan meitä kohti (ja terrieritkin virittelivät jo silmänpullistelulihaksiaan ja pakaroitaan), nyökkäsin vain miehelle tervehdykseksi ja juoksin nopeasti vähän matkaa miehen edellä tietä pitkin ja lopulta tien yli metsään ja polulle. Kun olin päässyt reilusti metsän puolelle, mies koirineen oli kohdallamme tiellä. Hän pysähtyi. Sitten käytiin seuraava outo keskustelu – huutamalla tietysti.

Mies: ”Milläkä asioilla sitä liikutaan?”

Minä: ”Mitä?” (Huomatkaa ällistys.)

Mies: ”Niin että mitä sinä touhuat niitten koiriesi kanssa?”

Minä: ”Öh… Ulkoilutan niitä?” (Ällistys jatkuu.)

Urho: ”Vuh väy! Räy!”

Ukon koira: ”Hau väy!”

Mies: ”Onko ne metästyskoiria?”

Minä: ”Ei!” (Urho ja Väinö olivat tästä vastauksesta vähän pahoillaan, mutta minusta myyränmetsästystä ei lasketa. Wannabe-tappajaterrierit tuijottivat minua mummon kutomien villapaitojensa sisältä ja olivat ihmeissään.)

Mies: ”Jaa jaa…” (Mutinaa ja kulmien kurtistelua…) ”Mistäs päin te tulitte?”

Minä viitoin kädellä vähän suuntia ja ilmoitin olevani jo paluumatkalla. Mies oli todella epäileväinen. Hän pyöritteli päätään ja näytti siltä, ettei uskonut sanaakaan selityksestäni. Lopuksi ukko mutisi jotain seurallisuudesta, jatkoi hiihtämistä ja keskustelu päättyi siihen.

Onkohan nyt niin, että minä näytin Jahti-Jakt-värisessä talvitakissani kahden alle kymmenkiloisen terrierin kanssa liikkuessani niin epäilyttävältä, että mies luuli minua ansalankoja tarkistelevaksi salametsästäjäksi? Mies oli nähnyt meidän jälkien tulevan umpimetsästä ja meidän edelleen jatkavan tieltä takaisin metsään. Mitä muutakaan mies olisi voinut epäillä? Jospa ukko olisikin jostakin syystä halunnut kiihkeästi jutustella siellä metsätiellä? Jotkut ihmiset ovat oikein hämmentävän sosiaalisia. Silloin kohteliaaksi tarkoitettu tien antamiseni olisikin näyttänyt miehen mielestä varsin epäilyttävältä toiminnalta – etenkin, kun kävelin metsässä varmasti huomiotaherättävän hitaasti ja kun lopulta tulin taas miehen eteen tielle, otin lisäepäilyksiä herättävän spurtin ja sukelsin uudelleen metsään. Ukon silmissä siis joku nainen ryntäili kahden koiran kanssa tieltä ulos ja metsään ja taas tien yli ja metsään eikä millään antautunut juttusille.

Jos lähipäivinä paikallislehden tekstaripalstalla varoitellaan naispuolisesta salametsästäjästä, niin kannattaa suhtautua ilmoitukseen varauksella. Minä se vain olen, tuo pupujen kauhu. Ja tiedoksi niille harvoille ihmisille, joihin tulen törmäämään taas joskus metsässä: En yleensä lähde metsälenkeille seuranhaku mielessäni enkä erityisemmin ilahdu myöskään oma-aloitteisesti seuraansa tarjoavista kanssaihmisistä. Luulen, että luonnonhelmassa saattaa liikkua useampiakin kaltaisiani epäsosiaalisia jörriköitä. Joten eiköhän nosteta kättä toisillemme ihan vain kaukaa ja tehdään vielä pienet ylimääräiset kaarrokset ettei vahingossakaan törmätä.

dsc_0185-3

Silence is golden.

 

Opiskelija-emännän deadlinet paukkuvat ja hiki virtaa: Pako talven ihmemaahan

Emännän opinnot lähestyvät vääjäämättä loppuaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kaikki deadlinet paukkuvat nyt yhtä aikaa ja opiskelijaparka saa raataa niska limassa. Onneksi kuitenkin talvi tuli pienen takakesän jälkeen takaisin, joten on taas paljon hyviä (teko)syitä keskeyttää kuiva pakertaminen ja rynnätä terrierien kanssa ihastelemaan talven ihmemaata!

dsc_0093-2

Nuuh nuuh nuuh nuuh…

dsc_0085-2

Kettuhan se!

dsc_0039-2

Liito-oravan luoksetulo 10+: Salamana paikalla.

dsc_0201-3

Tynnyrin luoksetulo 7-: Tulen jos joudan.

dsc_0004-2

– Niin miten sen namin laita oli?

dsc_0174-2

Törmättiin metsässä myös Joulupukkiin. Oli aika iloinen ja vikkelä pukki. Ei antanut lahjoja, mutta suukkosia antoi ja kiipesi syliin halittavaksi.

dsc_0205-2

Puron ylitys oli varsin jännittävä tilanne. Ukkelit miettivät, olisiko vaihtoehtoista reittiä vai pitääkö tosiaan tuota jäistä riukua pitkin taiteilla.

dsc_0251-2

Retki oli tänään sikäli onnistunut, että Ikivieteri eli Duracell-Väinö ei meinannut jaksaa parin tunnin kävelyn jälkeen enää hypätä autoon. Pomppulihasten voimavarat oli hetkellisesti kulutettu ihan loppuun lumihankitarpomisella. Reissun jälkeen aamupala ja päikkäri maistui.

Vinkupallo ja hajottamisen taide – Kekkosen pikavinkki vinkuominaisuuden eliminointiin

Vinkupallot ovat hauskoja leluja. Koirien mielestä siis. Ihmisille ne tuottavat lähinnä silkkaa kärsimystä – varsinkin, jos talouteen kuuluu innokas vinkupallisti, jonka elämän suola ja suuri ilo on vinkupallon soittaminen aamusta iltaan 24/7.

Vinkuleluihin liittyy se dilemma, että samaan aikaan kun ne ovat parhaita leluja maan päällä, niiden sisällä oleva vinkupilli tekee mieli hajottaa tuhansiksi säpäleiksi. Ihminen ei voi tietenkään tätä ongelmaa perin pohjin koskaan ymmärtää.

Moni vinkulelu on päättänyt päivänsä Kekkosen hampaissa. Useimmiten lelusta jää jäljelle vain muutama riekale. Tänään Kekkonen kokeili kuitenkin uudenlaista hajotustekniikkaa. Esittelen tässä lyhyesti tekniikan eri vaiheet.

1. Ota vinkupallosta tukeva ote molemmilla etutassuilla.

2. Tee etuhampailla palloon varovasti noin 1 mm x 1 mm -kokoinen reikä.

3. Vedä vinkupilli varovasti ulos reiästä.

4. Tadaa! Vinkupilli on hajotettu, mutta pallo on silti ehjä! Jatka riehumista pallon kanssa.

dsc_0006

Pallo, reikä ja rei’ittäjä. Huomatkaa kirurgintarkka työnjälki.

 

Kekkonen virtsaa minne sattuu, ja voimakolmikko mykistyy talvisen luonnon kauneudesta

Ennen kuin alan kertomaan yhtään mitään muuta, joudun raportoimaan äskeisestä tapahtumasta tuossa takapihallamme. Johdantona mainittakoon, että useimmat koiranomistajat ovat varmasti joutuneet elämään koiransa kanssa sellaisia hetkiä, jolloin tekisi mieli ensisijaisesti vajota mahdollisimman nopeasti maan alle ja vetää piski sinne perässä. Minulla on paljon tällaisia muistoja. (Ensimmäisenä tulee mieleen se, kun veimme kerran Oulussa auton keskustan alle Kallioparkkiin ja lähdin taluttamaan Väinöä kohti hissiä siirtyäksemme taas maan pinnalle. Matkalla Väinöllä tuli kakkahätä ja se ruuttasi jättimäisen löysän, haisevan ja höyryävän kasan keskelle suojatietä siellä maan alla. Yritin aurata kakkapussin peittämällä kädelläni löysää ulostetta asfaltinpinnasta pussiin, huonoin tuloksin. Ihmiset tuijottivat. Toisena tulee mieleen kerta, jolloin koirat olivat metsässä vapaapörhellyksessä ja yllättäen vastaan tulikin nainen taluttaen kahta viehkeää tyttökoiraa. En ehtinyt reagoida mitenkään, ja niinpä Kekkonen lyöttäytyi vastaantulijoitten seurueeseen eikä välittänyt enää mitään luoksetulokäskyistä vaan tuijotti rakastuneena tyttökoirien räpsyripsiä ja suloisia suklaasilmiä. Lopulta jouduin irrottamaan Kekkosen nenän toisen nartun peräpäästä fyysisesti, minkä jälkeen rakkaudennälkäinen terrierini alkoi huutaa vertahyytävästi. Samaan rytäkkään ennätti vielä dreeveriä ulkoiluttava mies, jonka narttukoira ei tykännyt Kekkosesta sitten yhtään. Seurauksena oli puolin ja toisin lausuttuja isoja sanoja. Jouduin raahaamaan Kekkosen pois metsästä väkivaltaan turvautuen. Pyysin anteeksi molemmilta koiranulkoiluttajilta. Kekkonen oli kiukussa. Näitä tarinoita riittää.)

Koiranomistajan elämää: Päästyäni tähän vaiheeseen tätä blogitekstiä olen jo käynyt yhdellä vauhdikkaalla ripuliretkellä ulkona Kekkosen kanssa. Virkistävää, että ripuli on tällä kertaa Kekkosella eikä aina vain Väinöllä.

No niin, eli Kekkonen järjesti äsken taas tilanteen, jonka ilahduttavuuskerroin oli noin – 100. Tässä meidän rivitalokodissa on pieni takapiha, jota rajoittaa takareunalta aita. Seinänaapureiden välillä ei tällä hetkellä vielä ole väliaitoja, joten meidän pihalta on esteetön pääsy naapurin pihalle. Urho ja Väinö käyvät silloin tällöin nopealla pikapissalla takapihalla, eikä niiden omalla pihalla pysymisen suhteen ole ollut koskaan mitään ongelmaa. Hetki sitten Kekkonen vaati ulospääsyä ovea rapsuttelemalla ja isäntä päästi sen ulos. Kekkonen lompsi epäröimättä meidän kukkapenkin yli naapurin puolelle (isäntä ärjyi takaisinpaluukäskyjä terassilla), tälläytyi tyynesti naapurin kukkapenkkiin, kääntyili penkissä niin, että naapurin ikkunasta oli varmasti paras mahdollinen näkymä pian seuraavaan tilanteeseen ja roiskautti rouheat äijäkuset naapurin kukkapenkin talventörröttäjiin. Sitten se tuli rauhallisesti omalle pihalle ja käveli sisälle kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Anteeksi, naapurit.

***

Mistä minun piti oikeastaan piti kirjoittaa, oli se, että Väinö on nyt terve ja voimissaan. Kun sen lääkitys lopetettiin, se oli vielä pari päivää flegmaattinen ja makoili vain sisällä. Ulkona sillä kyllä oli virtaa. Kun sitten isännän kanssa teimme päätöksen haavasuojapuvun käytön lopettamisesta ja Väke sai olla nakuna sisällä, se palautui omaksi itsekseen. Tiukka catsuit oli ollut vain ilmeisesti liikaa sen miehiselle egolle.

Väinön vajaat pari viikkoa kestänyt sairasloma ja siitä seurannut virkeys  energisyys juhlava ja keskeytymätön riehusekoilu yhdistettynä tänne meille tulleeseen talveen tarkoitti viikonlopun osalta pitkää metsäretkeä. Lauantaina lämmiteltiin parilla lyhyemmällä metsälenkillä, ja tänään sunnuntaina oltiin sitten valmiita nauttimaan täysin rinnoin talvesta, lumesta, toisistamme ja elämästä. Villapuserot päälle ja menoksi siis!

dsc_0089-2

dsc_0040-2

dsc_0102-2

dsc_0143-2

dsc_0144-2

dsc_0161-2

dsc_0203-2

Reissun aikana nähtiin ainakin minkin, ketun ja ahman jäljet (kuvassa). Uudella lumella oli vilistänyt myös paljon muita metsän pikku eläimiä ja lintuja. Harvakseltaan kuului myös lintujen ääntelyä. Jäin kuuntelemaan toviksi jonkin linnun hidasta klopsuttelua hiljaisessa metsässä. Olikohan se metso? Metsäretkeilyn suhteen nyt on meneillään yksi parhaista ajoista vuodessa: Pintamaa on jäässä, ja matalimmat ojat ja suot ovat myös ehtineet jäätyä. Lunta on vielä niin vähän, että se ei vaikuta liikkumiseen – joskin metsäulkoilu onnistuu helposti ilman erityisempiä välineitä vielä ainakin niin pitkään, että lunta on polveen saakka. Sen jälkeen täytyy antaa vähän armoa lyhytjalkaisille herroille terriereille… Tosin haaveilen ostavani viimein täksi talveksi kauan haaveilemani lumikengät. En tiedä, miten Kekkosen ja Luikkusen saisi selviytymään lopputalven syvien lumien kaudesta niin, että lumikenkäily onnistuisi niiden kanssa. Ehkä on hankittava pikkuiset lumikengät niillekin? Tai vedettävä niitä pulkassa? Arvon herroille pulkkakyyti nöyrän palvelijan vetämänä olisi varmaan täydellisesti niiden arvoa vastaava tapa tarkastaa metsätiluksia.

Pakkasta oli tänään toistakymmentä astetta, ja ilma oli kuiva. Aurinko paistoi matalalta ja välillä satoi hiljakseen isoja lumihiutaleita. Metsässä vihreätä ja sinistä ilmaa keuhkoihin vetäessä, alkutalven auringossa välkkyvien lumihiutaleitten laskeutumista  ja luonnon talviuneen vaipumista katsellessa sitä aina oikein tuntee, miten itse uhkuu elämää. Sama tunne taisi olla myös Urholla ja Väinöllä, jotka pysähtyivät välillä katsomaan maisemia ja hengittämään syvään. Mikään tässä maailmassa ei voi olla parempaa kuin lumisen metsän kauneudesta mykistyminen  – ja se, että omaa koiraa ja parasta ystävää silmiin katsoessa voi nähdä sen ajattelevan samaa kuin sinä: Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.

(Meni nyt loppua kohden vähän diipiksi, mutta lupaan palata ruotuun taas seuraavalla kerralla. Urholla on se ripuli, joten tällaiset siniset ajatukset karisevat varmasti tässä kohtapuoliin ihan itsestään ja vaihtuvat normaalin ruskeansävyisiksi.)