Outo kohtaaminen metsätiellä

Kylläpä tuuppasi kerralla vähän lunta! Käytiin tänään Kekkosen ja Väinämöisen kanssa juhlistamassa vapaapäivää metsässä. Äijät piukkuivat intoa siitäkin huolimatta, että herrojen jaloissa loppui pituus kesken heti kun päästiin metsään ja molemmat olivat vuorotellen kardaanista kiinni ojanpientareissa. Siinä mummun kutomat villapuserot saivat kyytiä, kun pullonokkaterrierit sukeltelivat lumessa ja tekivät kaikenlaisia erikoistemppuja.

Reitiksi valikoitui sama lenkki, jonka kiertämisestä olen kertonut kerran aiemmin tänä syksynä – täällä. Metsäpätkien välissä oli siis parinsadan metrin matka hiljaista metsätietä, jota ei enää ollut edes aurattu. Muistelen, että siinä on tainnut aiempina talvina kulkea hiihtolatu. No, joka tapauksessa. Olin ottanut ensimmäisen puolen tunnin kävelyn aikana pienen kohtalaisen vuolaana virtaavan hien pintaan, kun tulimme tielle. Jatkoin tarpomista hiki hatussa pipossa auraamattomalla tiellä. Hiljaisuus oli ihana, lumihiutaleitten kieppuminen teki olon oikein onnelliseksi. Päästyäni suunnilleen tiepätkän puoliväliin huomasin, että meitä lähestyi takaapäin suksilla liikkuva mies koiran kanssa. Parivaljakko lasketteli alas rinnettä ja vauhti oli melko kova. Koska olen kohtelias nainen, kutsuin Kekkosen ja Luikkusen luokse ja laitoin ne hihnaan. Koska tie oli melko kapea, ajattelin osoittaa vielä erityistä huomaavaisuutta koirahiihtäjää kohtaan ja siirryin koirineni kävelemään metsän puolelle. Koska juuri siinä kohdassa tien toisella puolella oli upottava suo ja hankalakulkuista vesakkoa, jouduin valitsemaan reittisuunnitelmani kannalta tien väärän puolen.

Odottelin jonkin aikaa muutaman metrin päässä tiestä paikallani seisten koirakon ohitusta. Miestä ei kuitenkaan näkynyt. Lähdin vähitellen kävelemään tien suuntaisesti metsän puolella, ylitinpä yhden ojankin. Aloin ihmetellä koirakon häviämistä – ei kai kiinni olevan koiran kanssa kulkeva hiihtäjä sentään umpimetsään lähtisi? Lopulta olin kävellyt hiljalleen niin pitkälle, että tulimme siihen kohtaan, jossa tien toiselta puolelta lähti reittisuunnitelmani mukainen polku. Minun piti siis siirtyä takaisin tielle ja edelleen tien yli. Kun sitten pääsin tielle, huomasin, että seitsemissäkymmenissä oleva mies oli liikkunut kanssani melkein samaa vauhtia ja oli vain parinkymmenen metrin päässä meistä. Koska miehen taluttama pystykorva alkoi pullistella silmiään ja kiskoa hihnassaan meitä kohti (ja terrieritkin virittelivät jo silmänpullistelulihaksiaan ja pakaroitaan), nyökkäsin vain miehelle tervehdykseksi ja juoksin nopeasti vähän matkaa miehen edellä tietä pitkin ja lopulta tien yli metsään ja polulle. Kun olin päässyt reilusti metsän puolelle, mies koirineen oli kohdallamme tiellä. Hän pysähtyi. Sitten käytiin seuraava outo keskustelu – huutamalla tietysti.

Mies: ”Milläkä asioilla sitä liikutaan?”

Minä: ”Mitä?” (Huomatkaa ällistys.)

Mies: ”Niin että mitä sinä touhuat niitten koiriesi kanssa?”

Minä: ”Öh… Ulkoilutan niitä?” (Ällistys jatkuu.)

Urho: ”Vuh väy! Räy!”

Ukon koira: ”Hau väy!”

Mies: ”Onko ne metästyskoiria?”

Minä: ”Ei!” (Urho ja Väinö olivat tästä vastauksesta vähän pahoillaan, mutta minusta myyränmetsästystä ei lasketa. Wannabe-tappajaterrierit tuijottivat minua mummon kutomien villapaitojensa sisältä ja olivat ihmeissään.)

Mies: ”Jaa jaa…” (Mutinaa ja kulmien kurtistelua…) ”Mistäs päin te tulitte?”

Minä viitoin kädellä vähän suuntia ja ilmoitin olevani jo paluumatkalla. Mies oli todella epäileväinen. Hän pyöritteli päätään ja näytti siltä, ettei uskonut sanaakaan selityksestäni. Lopuksi ukko mutisi jotain seurallisuudesta, jatkoi hiihtämistä ja keskustelu päättyi siihen.

Onkohan nyt niin, että minä näytin Jahti-Jakt-värisessä talvitakissani kahden alle kymmenkiloisen terrierin kanssa liikkuessani niin epäilyttävältä, että mies luuli minua ansalankoja tarkistelevaksi salametsästäjäksi? Mies oli nähnyt meidän jälkien tulevan umpimetsästä ja meidän edelleen jatkavan tieltä takaisin metsään. Mitä muutakaan mies olisi voinut epäillä? Jospa ukko olisikin jostakin syystä halunnut kiihkeästi jutustella siellä metsätiellä? Jotkut ihmiset ovat oikein hämmentävän sosiaalisia. Silloin kohteliaaksi tarkoitettu tien antamiseni olisikin näyttänyt miehen mielestä varsin epäilyttävältä toiminnalta – etenkin, kun kävelin metsässä varmasti huomiotaherättävän hitaasti ja kun lopulta tulin taas miehen eteen tielle, otin lisäepäilyksiä herättävän spurtin ja sukelsin uudelleen metsään. Ukon silmissä siis joku nainen ryntäili kahden koiran kanssa tieltä ulos ja metsään ja taas tien yli ja metsään eikä millään antautunut juttusille.

Jos lähipäivinä paikallislehden tekstaripalstalla varoitellaan naispuolisesta salametsästäjästä, niin kannattaa suhtautua ilmoitukseen varauksella. Minä se vain olen, tuo pupujen kauhu. Ja tiedoksi niille harvoille ihmisille, joihin tulen törmäämään taas joskus metsässä: En yleensä lähde metsälenkeille seuranhaku mielessäni enkä erityisemmin ilahdu myöskään oma-aloitteisesti seuraansa tarjoavista kanssaihmisistä. Luulen, että luonnonhelmassa saattaa liikkua useampiakin kaltaisiani epäsosiaalisia jörriköitä. Joten eiköhän nosteta kättä toisillemme ihan vain kaukaa ja tehdään vielä pienet ylimääräiset kaarrokset ettei vahingossakaan törmätä.

dsc_0185-3

Silence is golden.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s