Rati riti ralla, eli kuinka Väinö heitti talviturkin tammikuussa

On tammikuun loppu. Ulkona on pakkasta, lunta on useampi kymmenen senttimetriä ja lisää sataa. Väinö heräsi tänä aamuna kerältä emännän kyljestä, ja venytellessään miehekkäitä pikku koipiaan se tuumaili itsekseen, joskohan viimein tänään olisi hyvä päivä heittää talviturkki tälle vuodelle.

dsc_0676-2

Läksimme sitten kolmen koplana ulkoilemaan metsään. Käppäilimme pitkin moottorikelkan ja suksien jälkiä. Emäntä ryöhälsi edellä hiki hatussa ja piskit välillä huohottivat perässä ja välillä kirmailivat edellä. Kun reissu alkoi vähitellen kääntyä paluumatkalle, vastaan tuli oja. Se oli paikoin sula. Menin yli etunenässä kiertäen isoimman sulapaikan. Pääsin yli helposti ja laskeskelin myös koirien tulevan samasta paikasta ongelmitta – ylitys oli niin helppo, etten juuri edes ajatellut asiaa. Ojan jälkeen alkoi ylämäki, ja ehdin raahata itseäni rinnettä pitkin noin kolmenkymmenen metrin verran ennen kuin havahduin siihen, että takaani kuului vain yksi huohotus. Käännyin katsomaan taaksepäin: Väinö oli kadonnut. Nielaisin kurkkuun hypänneen sydämeni takaisin oikealle paikalleen ja aloin kutsumaan Väinöä. Haravoin katsellaani metsää ja mietin, mihin suuntaan se olisi voinut lähteä. Lunta oli sen verran, että ilman valmiiksi tallattua jälkeä se ei olisi ehtinyt vielä juuri minnekään, mutta moottorikelkan jälkiä kulki kyllä ristiin rastiin… Huhuiltuani tovin päätin palata takaisin. Juuri kun olin pääsemässä ojan luo, veden syöveristä syöksyi ulos likomärkä Väinö, joka rojahti vauhdilla umpihankeen. Lumi tarttui märkään koiraan ja hetken Väinö näytti pystykorvaiselta bichon friséeltä. Sen silmissä oli hämmästynyt katse, ja se seistä tökötti töppyrässä paikallaan. Kiskoin siltä heti pois märän villapaidan ja valjaat. Onneksi Väinön selkä ja hartiat olivat puseron ansiosta säilyneet melko kuivana. Vapauduttuaan märän villapuseron kahleista Liukas Luikku aloitti kuivattelurallin: Se syöksyi huippunopeuksilla rinnettä ylös ja alas. Järkytyksestä toivuttuani aloitin pikamarssin takaisin autolle. Väinö ei näyttänyt olevan moksiskaan, päin vastoin: Ilo oli ylimmillään paluumatkan ajan. Väinö teki riemuhyppyjä vieressäni ja kutsui Urhoa leikkiin pylly vimmatusti pyörien. (Saattaa tosin olla, että Luikkunen kerkesi vähän säikähtää ja jännitys purkautui villinä hurjasteluna. Tai sitten se vain oli oikein tyytyväinen itseensä.)

Tilannehan luultavasti oli siis se, että Väinö arvasi, etten antaisi sen pulahtaa ojaan, jos sattuisin näkemään talviturkinheittoyrityksen. Niinpä se odotti että menen edeltä ja kun reitti oli selvä, se lumpsahti ojaan omassa rauhassaan. Kun aikaa ehti kulua puolisen minuuttia, se varmaan kroolasi ja ui selkää avannossa ilman kiireen häivää. Minun saavuttuani paikalle se ryntäsi äkkiä ylös esittäen ojaan pudonnutta koiraraukkaa…

Kotiin tultuamme tuo pieni ryökäle söi aamiaisensa ja meni täysin tyytyväisenä sohvalle nukkumaan. Sillä näytti olevan vilu ja turkki oli vielä paikoin hiukan kostea, joten peittelin sen viltillä. Koirasta näkyy tällä hetkellä nenänpää. Jotenkin minusta tuntuu, että viikarin naamalla saattaa parasta aikaa olla iloinen mutta salainen virnistys: Talviturkki on heitetty!

 

Mainokset

Elämää suurien tunteiden ristiaallokossa

Urhon ja Väinön kanssa elellessä ei voi välttyä suurilta tunteilta. Välillä herrojen edesottamukset ottavat aivoon ihan huolella (esimerkkinä mainittakoon vaikka tilanteet, joissa Väinö katsoo tarpeelliseksi varoittaa pihalla huopatossuilla kävelevästä naapurista yöllä kello 2.37 ryntäämällä eteiseen ja huutamalla minkä kitusista lähtee). Välillä pelottaa, ahdistaakin. Huolettaa. Turhauttaa. Surettaa. Itkettää oikein. Sitten naurattaa pissat housussa. Ihmetyttää, ihastuttaa ja hämmästyttää niin, että silmät pullahtavat päästä ja alaleuka putoaa lattiaan. Jännittää hyvällä ja huonolla tavalla. Huvittaa. Myhäilyttää, ja suupielet nousevat tahtomatta korviin. Ylpeyttäkin pääsee joskus tuntemaan. Iloa ja onnea. Sitten taas ärsyttää.

Mutta uskokaa tai älkää, päällimmäisiä tunteita kaikesta häsläämisestä huolimatta ovat kuitenkin kiintymys, hellyys, lämpö ja rakkaus. Kiitollisuuskin. Terminaattorien toilailuja seuratessa sydän meinaa pakahtua ilosta ja onnesta joka päivä. Välillä on pakko upottaa kasvot turkkiin ja ihmetellä, miten sitä onkaan sattunut päätymään elämässä näin onnekkaasti saamapuolelle.

dsc_0011

… Kunnes siinä naamaa koiran kylkeen hieroessa huomaa, että piski on päästänyt taas pierun. Autuas onnenhetki on ohi.

Kertomus tyhjentymättömistä anaalirauhasista, eli kuinka Kekkonen sai aiheen ikuiseen kiitollisuuteen

Luulen, että nyt on hyvä hetki kertoa tarina siitä, miten Urho luuli elämänsä muuttuneen vihdoinkin oikeanlaiseksi ja Väinön transformoituneen odottamattomasti mutta ilahduttavasti sen tyttöystäväksi.

Kuten meitä aiemmin seuranneet tietävät, Väinö menetti pallukkansa eläinlääkärin pöydällä lokakuussa. Väinöllä oli piilokives, joten leikkaamista ei lopulta tarvinnut juurikaan pohtia – varsinkin, kun useampi eläinlääkäri oli samaa mieltä leikkaamisen tarpeellisuudesta. Niinpä sitten käytiin tuumasta toimeen ja asia tuli hoidetuksi (kastroinnista ja sen jälkilöylyistä voi lukea täältätäältätäältä ja täältä). Väinö oli kipeä, parani ja elämä jatkui. Pikkuvikkelän meno on jatkunut leikkaamisen jälkeen täsmälleen samanlaisena kuin ennenkin. Kaikki hyvin.

Olin henkisesti varautunut jonkinlaiseen muutokseen koirien välisissä suhteissa. Ajattelin, että ehkä Väinöstä tulee aiempaa alistuvampi ja Kekkonen saa pönöttää näkymättömällä valtaistuimellaan entistäkin röyheämpänä. Yllättäen kävikin niin, että Väinö alkoi pitää puolensa Urhon kanssa aiempaa paremmin. Mörssäri ei enää saanutkaan jyrätä tahtoaan läpi tilanteessa kuin tilanteessa. Jos Väinö oli kauneus komeusunilla ja Urho meni kesken kaiken tökkimään, Väinö antoi selväsanaisesti kuulua, mitä oli asiasta mieltä. Aiemmin se vain sieti Urhon päättymättömät hellittelyt. Väinö alkoi ottaa leluja Urhon suusta, ja jonkun kerran Kekkonen on jopa joutunut luovuttamaan sille vetoleikissä. Hämmästyttävää, mutta todellista.

Sitten yhtenä iltana marraskuussa Urho alkoi nuolla Väinön pakoputkea. Jokainen koiran kanssa elävä tietää, että tutkimattomia ovat piskien tiet – en siis antanut yhden illan omituisen käytöksen häiritä itseäni millään tavalla. Seuraavana aamuna lenkillä lipostelu jatkui. Väinö käveli edellä, Urho perässä nokka tiiviisti kiinni Väinön pökyläluukussa. Tässä kohtaa molemmat aivosoluni alkoivat jo vähän liikahdella ja panin käytöksen kunnolla merkille. Päivän mittaan Kekkosen hanurihimo yltyi, ja illalla se oli jo ihan hurjana. Sitä ei saanut erotettua Väinöstä mitenkään muuten kuin raakaa fyysistä väkivaltaa käyttäen. Yöksi koirat jouduttiin laittamaan eri huoneisiin ensimmäistä kertaa ikinä, ja Kekkonen laulaa luikutteli piskejä erottavalla ovella lähes läpi yön. Aamulla hulluus taas jatkui, ja alkoi olla selvää, että Urhon päässä oli naksahtanut silmään lemmenvaihde: Se esitteli Väinölle vikittelyliikkeitä, painoi kuonoa Väinön selkään ja yritti astua. Käyttäytyminen oli juuri samaa kuin joskus tyttökoirien kanssa. Niinpä teimme päätelmän, että Kekkonen oli rakastunut. Sen elämästä oli yhtäkkiä tullut täydellistä: Väinö oli vaihtunut ihastuttavaan Vienoon, joka asui Kekkosen kanssa saman katon alla ja jonka kanssa saattoi leikitellä mielin määrin. Vieno vain oli harmillisen kainoa sorttia eikä oikein lähtenyt mukaan Kekkosen lemmenleikkeihin.

Kun Urhoa oli irrotettu Väinöstä aktiivisesti kolmen vuorokauden verran, iskimme isännän kanssa viisaat päämme yhteen tummat silmäpussit heilahtaen ja päätimme, että nyt jos koskaan on Kekkosen kastraatioimplanttikokeilun aika. Kekkosen kohdalla kastraatiota oli mietitty jo pitemmän aikaa, mutta päätöksiä ei oltu tehty. Ajateltiin, että ainakin kokeillaan implanttia ennen lopullista ratkaisua (oho, kuulostipa kammottavalta). Isäntä varasi ajan eläinlääkäriin, ja jo samana iltapäivänä kaahasimme sairaalaan uupunut Väinö ja himokas mutta stressikäyrän maksimipisteessä huhkiva Urho kyydissämme.

Eläinlääkäri asensi puolen vuoden implantin Kekkosen niskanahan alle. Väinö-raukan ryppyreiän todettiin olevan aivan punainen ja ärtynyt. Peräpään lipostelun vuoksi molemmilta äijiltä päätettiin myös tyhjentää samalla reissulla anaalirauhaset. Kun Väinön (ei-tulehtuneet) rauhaset tyhjennettiin, huomattiin sattumoisin, että Kekkonen oli erittäin kiinnostunut niiden sisällöstä. Vilkaisimme isännän kanssa toisiamme, ja mielen perukalle hiipi eräs ajatus…

Vahvistus tuolle aatokselle saatiin kotona, kun ukkojen takaosastot huuhdeltiin perusteellisesti ja koirat pääsivät taas olemaan normaalisti kotona. Kekkonen meni heti tutkimaan Vienon peräosastoa ja kappas, ei se enää niin ihana ollutkaan. Vieno alkoi muutenkin epäilyttävästi muistuttaa erästä tuhmaa pikkuveli-Väinöä…

Siispä, kyllä: Urho kastroitiin, koska Väinön anaalirauhaset eivät olleet tyhjentyneet. Hienosti toimittu, emäntä ja isäntä. Kekkonen kiittää.

dsc_0490-2

Asiaan varsinaisesti kuulumaton kuva viime tammikuulta

Kauhukuvien michelangelo kertoo: Näin inspiraatio syntyy

Mitä saadaan, kun yhdistetään massaan nähden aivan liian tehokas moottori, kaksivaihteinen vaihteisto (nolla ja sata), hyvä ohjaus ja ketterät liikkeet sekä vähän turhan nopea reaktiokyky? Varmaan jotain tapaturma-altista…

Australianterrieri on koira, jonka kanssa elämä ei käy pitkästyttäväksi. Koskaan. Juuri silloin, kun luulet elämän lipuvan lempeän keskipäivän auringon alla rauhaisassa poukamassa, suuren ja verkkaisen joen suvantokohdassa, kun paarmat surisevat ja perhoset lennähtävät lepäämään olkapäällesi, huomaatkin katsovasi juuri alas satametrisen vesiputouksen jyrkimmältä kohdalta ja aussin melovan yhteistä kanottianne hiki hatussa kohti alhaalla odottavia veitsenteräviä kiviä.

No, ehkä vähän liioittelen. Mutta tilanteita riittää. En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kertaa olen koirien vuoksi ollut sydänkohtauksen partaalla. Jokainen tietää varmaan sen tunteen, kun joko äkillinen säikähdys ja paniikki tai koko ajan voimakkaammaksi yltyvä puhdas kauhu puristaa rintaa ja saa haukkomaan henkeä. Puhun juuri tuosta tunteesta.

Viime viikolla olin läheisessä metsässä kävelemässä koirien kanssa. Lunta on jo sen verran, että Urho ja Väinö pysyttelivät mieluiten valmiiksi tallatulla polulla tai minun jäljessäni. Umpihangessa niiden eteneminen oli aivan toivottoman hidasta. Yhtäkkiä Väinö vainusi jotakin. Samassa näin noin sadan metrin päässä meistä kaksi metsäkaurista. Väinö loikkasi pois polulta ja lähti kömpimään hajun perässä lumessa kohti kauriita. En reagoinut aluksi mitenkään – ajattelin, että liikkumisen työläys palauttaa pienen vainukoiran pian takaisin polulle. Yllättäen se ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Kun se oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, aloin huolestua ja huudella sitä takaisin. Väinö ei ottanut käskyjäni kuuleviin korviinsa, vaan ryöhälsi paisti mielessään kohti kuusikkoa. Kauriit olivat jo kadonneet näkyvistä. Väinö jatkoi etenemistään. Huusin koko ajan kovempaa, mutta pian sinnikäs metsämies oli jo hävinnyt. Aloin kuulla pelon omassa äänessäni. Luultavasti kauriit pötkivät vain pakoon, mutta mieleen hiipivät väkisin hirvikoiria polkevat hirvet. Väinö on pieni koira ja pelokas kauris voisi varmasti tehdä sille vahinkoa. Tai Väinö voisi eksyä minusta ja kierrellä polkuja pitkin autotielle ja jäädä auton alle. Tai se voisi pudota jään läpi ojaan. Lähdin raahustamaan Väinön perään. Urhon laitoin varmuuden vuoksi hihnaan. Etenin lumessa samaa vauhtia kuin Väinö, siis hitaasti. Niiden parin minuutin aikana, jotka Väinö oli hukassa, kerkesin ajatella ihan liian paljon kaikenlaista… Kun metsästäjä-vainukoiran korvat lopulta lähestyivät kumpareen takaa, olin niin helpottunut, että teki mieli alkaa itkemään. Väinökin vaikutti ilahtuneelta minut ja Urhot nähdessään, mutta se oli selvästi myös tyytyväinen ja tohkeissaan päästyään toviksi mielipuuhiinsa. Ehkäpä Väinön ilo oli muutaman emännän päähän ilmestyneen harmaan hiuskarvan arvoista?

Muutama viikko sitten olin myös ulkoilemassa koirien kanssa. Oli aurinkoinen ja mukava päivä. Koirat olivat rallituulella kirmaillessaan irti. Ne viskoivat käpyjä ja keppejä ja painivat keskenään maassa turkki pöllyten. Minä olin ajatuksissani ja nautin kävelystä. Jossakin vaiheessa huomasin Väinön säntäilevän edelläni tyytyväisenä, mutta Kekkonen oli jäänyt taakseni köpöttelemään. Kun käännyin katsomaan sitä, se irvisteli kummallisesti. En kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan yllytin Urhoa juoksemaan Väinön kanssa kun kerran ulkona oltiin. Hetken päästä katsoin taas taakseni ja näin Kekkosen edelleen irvistelevän. Nyt tajusin pysähtyä katsomaan, mistä irvistely johtuu. Avasin Urhon suun ja sieltä putosi verta lumelle. Sydän luonnollisesti hyppäsi kurkkuun, kun sain avattua suuta paremmin ja näin sinne jumittuneen kepin. Se oli poikittain ylhäällä kitalaessa, molemmista päistään kiinni ylähampaissa ja ikenissä. Yritin varovasti irrottaa sitä, mutta kiinni oli ja pysyi. Soitin isännälle. Suusta putoili koko ajan verta ja Kekkonen näytti kipeältä. Nytkyttelin keppiä puhelun aikana ja lopulta se kaikeksi onneksi irtosi. Veren määrä oli näin jälkeenpäinkin ajatellen aika mahtipontinen. Sovittiin, että soitan eläinlääkäriin. Urho luvattiin ottaa sisään heti kun pääsemme asemalle. Loppumatka autolle tuntui loputtoman pitkältä ja automatkan aikana liikenne rasittavalta. Perillä Urho pääsi suoraan tarkastettavaksi. Mitään vahinkoa ei onneksi ollut tullut, suussa oli vain pienet haavat, jotka olivat sopivasti vähän rikkoneet pieniä verisuonia. Eläinlääkäri ei perinyt edes maksua tarkistuksesta. Kun pääsin Urhon kanssa taas autoon, tunsin itseni ihan veltoksi. Istuin autossa penkinmyötäisesti hyvän tovin ennen kuin jaksoin startata ja lähteä kotiin. Kekkonen oli heti kotona kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki hyvin.

Toissasyksynä Urho hyppäsi metsässä ojan yli huolimattomasti niin, että se putosi vastapuolella ranteen paksuisen koivun kannon päälle. Kanto tökkäsi sitä alavatsaan tai nivuseen – ja taisi muuten käydä melko kipeästi, ainakin jäykästä kävelystä päätellen. Väinö sai kerran pentuna sisällä rallikohtauksen ja säntäili aivan päättömästi joka paikkaan. Valtava kruisailu päättyi siihen, kun se hyppäsi sohvalle, siitä sohvan selkänojalle ja lopulta huonossa asennossa korkealta alas liukkaalle laminaattilattialle. Se kaatui ja alkoi huutaa. Kun wannabe-Räikkönen nousi seisomaan, sen toinen takajalka osoitti likipitäen kohti kattoa. Urho meinasi kerran hukkua mökillä. Väinö on syönyt ulkona kokonaisia käpyjä. Kekkonen ahmi kerran oikeaa luuta isoja paloja, ja sen suoli oli vähällä mennä tukkoon. Parafiiniöljyä kului. Jännitysnäytelmä kesti monta päivää. Väne juoksi vuosi sitten metsässä jääriitteen läpi pää edellä suoraan syvään mutaojaan. Nostin litimärän, p*skaisen ja hämmästyneen pennun valjaista ylös ja autolle palattiin pakkasessa ennätysvauhtia. Urho juoksi tänä syksynä koivun kylkeen kupoli tanassa niin, että päästä kuului valtava kumahdus ja kaveri meni hetkeksi pökkyrään. Väinöllä oli kesällä tassussa haava, jonka syntytarina jäi minulle arvoitukseksi.

Näitä tarinoita riittää. Eilisen vaaranpaikkakirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, miksi tosiaan maalailen vaaratilanteiden suhteen piruja seinille isolla pensselillä kuin mikäkin kauhukuvien michelangelo. Ehkäpä vastaus tuohon kysymykseen piilee näissä tämänpäiväisissä kertomuksissa: Koskaan ei voi tietää, ja kun vähiten odotat…

Vaara vaanii terrieriä – hermoheikon emännän tunnustus

Kävin tänään iltapäivällä ulkoilemassa koirien kanssa. Ajoin autolla muutaman kilometrin päähän ja päästin herrat irti. Käppäilimme aurattua mutta syrjässä olevaa tietä, ja alkoi olla jo hämärää, melkein pimeää. Piskit rallittelivat alkumatkan tyytyväisinä, paluumatkalla niillä oli pakkasessa jo niin kylmä että ne keskittyivät töpöttelemään kankeina perässäni.

Jossakin vaiheessa ulkoilua havahduin siihen, että pidin hartioita jännittyneenä korvissa, yritin venyttää korvalehtiäni äärimmilleen pipon ja hupun alla kuullakseni jokaisen tavallisesta poikkeavan äänen ja vilkuilin jatkuvasti taakseni. Olin säätänyt otsalampun kirkkaimmalle valolle, mutta en siksi että näkisin paremmin, vaan siksi, että meidät nähtäisiin paremmin. Molemmilla koirilla loisti valot valjaissa. Mistä ihmeestä oli kysymys?

No siitä, että minulla lähti taas vähän mielikuvitus laukalle. Mitä koiriin tulee, olen joskus vähän turhaan dramatiikkaan ja ylireagointiin taipuvainen. Ulkona kävellessäni keksin lukuisia kauheita vaaratilanteita, joita olisi voinut tulla vastaan: Koska olimme armeijan harjoitusalueella, joku hullu kapiainen olisi voinut kaahata kiireessä pitkin tietä katsomatta eteensä, puhuen puhelimessa, käärien sätkää, lukien karttaa ja pitäen ratista kiinni polvilla. Tai autolastillinen holtittomia amispoikia olisi voinut lähteä subbarit rytkyen kruisailemaan ja kokeilemaan vuoden -88 Corollan kaarreominaisuuksia huippunopeuksilla talviolosuhteissa. Molemmissa tapauksissa koiristani olisi tietysti tullut pannukakkuja tien pintaan, koska jostakin syystä ne eivät olisi totelleet luoksetulokäskyjä vaan juosseet suoraan auton alle. Yksi vaihtoehto oli metsästä ryntäävä susi tai ilves, joka nappaisi pienen Väinö-mieheni tuosta noin vain yhdellä loikalla ja katoaisi taas pimeyteen. Myös jättimäinen pöllö tai haukka tai kotka tai UFO olisi voinut kaapata pienen terrierin. Tai joku nopeasti liikkuva koiravaljakkourheilija olisi voinut yllättää meidät mutkassa, jolloin Urho ja Väinö olisivat muuten vain seonneet. Tien vieressä kulkee myös ojia, jotka eivät ole vielä jäätyneet umpeen. Kuvittelin, miten jompi kumpi koirista putoaisi pimeässä mustaan veteen, luiskahtaisi jään alle eikä enää pääsisi ylös. Tietysti aina on myös se mahdollisuus, että koirat vain ryntäävät yhtäkkiä metsään ja katoavat.

Vaaranpaikat eivät tietenkään rajoitu ulkoilmaan. Sisällä niitä vasta onkin. Kun en ole kotona, koirat voivat yllättäen syödä sohvan verhoilut tai joulukuusen koristeet ja tukehtua niihin. Tai ne voivat kiivetä yöpöydän kautta pakastimen päälle, liukastua ja lyödä päänsä pöydän kulmaan. (Olen kerran yhyttänyt Kekkosen pakastimen päältä. Se seisoi siellä ja näytti aivan normaalilta.) Koirat voivat kiivetä keittiön pöydälle, nuolla joulutähteä tai kynttilää ja kuolla pois. Ne voivat hypätä liedelle ja napsauttaa vahingossa levyn päälle. Urho voi jäädä paksusta keskivartalostaan kiinni johonkin. Väinö voi luikahtaa johonkin aivan kummalliseen paikkaan ja jumiutua. Kotiin voi tunkeutua ryöstäjä, joka mukiloi koirat. Tai varas voi viedä ne (Kekkosen mielestä tämä olisi varmaan virkistävä seikkailu).

Huh. Ymmärrätte varmaan jo.

Ennen koiria naureskelin äidilleni, joka keksi aina vaikka mitä vaaranpaikkoja, jotka itselleni eivät olisi iki kuuna päivänä tulleet mieleenkään. En naura enää. Maailma on äärimmäisen vaarallinen paikka.

Terrierit petipuuhissa, eli jutustelua emännän uusimmasta fyysisestä ja symbolisesta päänsärynaiheuttajasta

Se, mitä kohta aion kirjoittaa, hävettää minua jo valmiiksi. No, en ole antanut sen ennenkään estää. Joten täten julistan:

Koirat nukkuvat nykyään minun sängyssäni, minun paikallani niin, että joinakin öinä herään puoliksi sängystä ulkona roikkuen tai niskat kummallisessa asennossa makaamisesta jäykkinä. Urho ja Väinö valitsevat parhaat paikat ja uinuvat täysin tyytyväisinä täsmälleen siinä missä haluavat. Minä väistän. Ja useinpa aamulla herään silmäpussit poskilla roikkuen, naama sängystä riippumisesta turvoksissa ja pää jomottaen. Koirat heräävät ihanan virkeinä ja valmiina päivän temmellyksiin.

Huh. Nyt se on sanottu. Ja tälle asialle on tultava stoppi.

Joku ehkä saattaa muistaa, että Urhon kanssa käytiin kolmisen vuotta sitten taistelua nukkumapaikasta. Pikkuista yökyöpeliä nosteltiin viikkokaupalla pois sängystä ja sen petiä yritettiin hivuttaa ulos makkarista. Kekkonen oli kuitenkin sinnikkäämpi, ja lopulta se päätyi nukkumaan vaihtelevasti omassa petissään ja ihmisten jalkopäässä. Aamun hämärinä tunteina jaloissa tai kainalossa tuhiseva koira on aika ihana asia, ja siksipä asialle ei lopulta enää viitsitty tehdä mitään. Ei jaksettu. Kaikki sujui ihan hyvin.

Kun Väinö tuli taloon, se nukkui aluksi petissään ja myöhemmin Urhosta mallia ottaen kipaisi aamuyöllä sängyn jalkopäähän. Kaksikin pientä koiraa meni tällä tavalla sängyssä vielä aivan hyvin. Mutta sitten tuli kohtalokas emännän opiskelusyksy ja asuminen opiskelijaboksissa…

Urho ja Väinö halusivat varmaan jo vieraan paikankin vuoksi olla yöllä lähellä. Eipä siinäkään vielä mitään, vaikka aluksi yhdellä patjalla nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla yhtään mitään (kuten ehkä tästä tekstistä muistatte). Mutta nyt, kun ollaan taas palattu kotiin, piskit eivät enää haluakaan nukkua omassa petissään ollenkaan. Molemmilla Höyhensaarien konkistadorilla on omat sänkymaneerinsa. Kekkonen rytkäyttää massiivisen kehonsa sängyn pääpuolen päätyyn ja pistää pään emännän tyynylle. Siinä sitten nukuskellaan sen kanssa poski poskea vasten ja välillä koiran sieraimet emännän korvakäytävää vasten. Väinö sen sijaan menee jalkopäähän. Alkuyön se vaanii ja odottaa oikeaa hetkeä… Ja hop! Kun emäntä kääntyy nukkumaan selälleen ja alaraajojen väliin jää kymmenen sentin rako, Liukas Luikku hieroo itsensä siihen. Jalkojen välissä Väinö näet pystyy makaamaan mukavasti pönkättynä eikä yhtäkään lihasta tarvitse liikuttaa. Aluksi sillä on vähän ahdasta, mutta kokemus on osoittanut, että emäntä kyllä siirtelee vähitellen jalkojaan. Ei ole yksi eikä kaksi yötä, kun olen aamuyöstä herännyt poikittain haarojeni välissä selällään nukkuvan Väinön itsetyytyväiseen kuorsaukseen. Ja koska se nukkuu tietysti peiton päällä ja minun koipeni ovat peiton alla, en pysty liikkumaan. Siinäkin tapauksessa, että saan Väinön jotenkin pois jalkojeni välistä, se siirtyy vain uudelleen vaanimisasemiin ja ennen pitkää huomaan sen olevan taas entisellä paikallaan.

Miksi sitten en vain potki koiria pois tieltä? No, syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on se, että en siltikään oikein raaskisi. Koirathan haluavat vain olla lähellä! Eivät ne tahallaan sabotoi yöuniani. (Toivottavasti. Kai. Hmm…) Pääsyy on kuitenkin se, että piskien herättäminen ja niiden liikkeelle saaminen on niin rankka urakka, että unisena siihen on vaikeaa ryhtyä. Keisarit nukkuvat niin sikeästi (miten ihmeessä ne nukkuvatkin niin sikeästi?), että pelkkä töniminen ja hus-hussittelu on yhtä tyhjän kanssa. (En muuten ymmärrä yhtään sitä sanontaa koiranunesta.) Jos yritän työntää jompaa kumpaa kauemmas, tuntuu samalta kuin yrittäisi puskea limaista ja muodotonta, alustaansa tarttunutta ameebaa pitkin sänkyä. Siis toivottomalta. Niiden kehossa ei ole yhtään jännittynyttä lihasta, eivätkä ne viitsi edes avata silmiään kun ähellän niiden kimpussa. Terrierien herättämisen suora seuraus olisi siis se, että virkistyisin siinä samalla itsekin.

Siispä. Mitä teen? Radikaalein vaihtoehto olisi laittaa piskit illalla ulos makuuhuoneesta ja portti ovelle. Silloin saisi varautua valvomaan muutaman yön viikon kuukauden. Terrierit ovat sinnikkäitä otuksia eivätkä helposti luovu saavutetuista oikeuksistaan (rikkoohan tuollainen makuuhuoneesta poissulkeminen sitä paitsi räikeästi pienten koirien työehtosopimusta). Toinen vaihtoehto olisi estää koirien tuleminen sänkyyn kieltämällä, mutta entä sitten kun nukahdan? Kekkonen osoitti sinnikkyytensä näissä asioissa jo pienenä poikana – kerranhan se istui mielenosoituksellisesti yöpöydälläni pitkän tovin koirapatsaana kun sitä ei otettu sänkyyn. Kolmas vaihtoehto on antaa koirien tulla edelleen sänkyyn, mutta käskeä ne jalkopäähän aina kun ne yrittävät hivuttautua nykyisille vakkaripaikoilleen. Tässäkin on ongelmana nukahtaminen. Hmm.

Itse keitettyä soppaahan tässä nyt lusikoidaan, mutta eipä hyvältä maistu, ei. Jos joku saa kuningasidean ja keksii ratkaisun ongelmaani, huutakoon kommenttilootassa hep! Saa myös kertoa sen ideansa, jos haluaa. 🙂

dsc_0010_12

Joululoman yökyläilijät mummulassa. Miettivät jo varmaan, että emäntä saisi mennä vaakatasoon, jotta terrierit saisivat arvolleen sopivan unialustan: pehmeän ihmisen.