Rati riti ralla, eli kuinka Väinö heitti talviturkin tammikuussa

On tammikuun loppu. Ulkona on pakkasta, lunta on useampi kymmenen senttimetriä ja lisää sataa. Väinö heräsi tänä aamuna kerältä emännän kyljestä, ja venytellessään miehekkäitä pikku koipiaan se tuumaili itsekseen, joskohan viimein tänään olisi hyvä päivä heittää talviturkki tälle vuodelle.

dsc_0676-2

Läksimme sitten kolmen koplana ulkoilemaan metsään. Käppäilimme pitkin moottorikelkan ja suksien jälkiä. Emäntä ryöhälsi edellä hiki hatussa ja piskit välillä huohottivat perässä ja välillä kirmailivat edellä. Kun reissu alkoi vähitellen kääntyä paluumatkalle, vastaan tuli oja. Se oli paikoin sula. Menin yli etunenässä kiertäen isoimman sulapaikan. Pääsin yli helposti ja laskeskelin myös koirien tulevan samasta paikasta ongelmitta – ylitys oli niin helppo, etten juuri edes ajatellut asiaa. Ojan jälkeen alkoi ylämäki, ja ehdin raahata itseäni rinnettä pitkin noin kolmenkymmenen metrin verran ennen kuin havahduin siihen, että takaani kuului vain yksi huohotus. Käännyin katsomaan taaksepäin: Väinö oli kadonnut. Nielaisin kurkkuun hypänneen sydämeni takaisin oikealle paikalleen ja aloin kutsumaan Väinöä. Haravoin katsellaani metsää ja mietin, mihin suuntaan se olisi voinut lähteä. Lunta oli sen verran, että ilman valmiiksi tallattua jälkeä se ei olisi ehtinyt vielä juuri minnekään, mutta moottorikelkan jälkiä kulki kyllä ristiin rastiin… Huhuiltuani tovin päätin palata takaisin. Juuri kun olin pääsemässä ojan luo, veden syöveristä syöksyi ulos likomärkä Väinö, joka rojahti vauhdilla umpihankeen. Lumi tarttui märkään koiraan ja hetken Väinö näytti pystykorvaiselta bichon friséeltä. Sen silmissä oli hämmästynyt katse, ja se seistä tökötti töppyrässä paikallaan. Kiskoin siltä heti pois märän villapaidan ja valjaat. Onneksi Väinön selkä ja hartiat olivat puseron ansiosta säilyneet melko kuivana. Vapauduttuaan märän villapuseron kahleista Liukas Luikku aloitti kuivattelurallin: Se syöksyi huippunopeuksilla rinnettä ylös ja alas. Järkytyksestä toivuttuani aloitin pikamarssin takaisin autolle. Väinö ei näyttänyt olevan moksiskaan, päin vastoin: Ilo oli ylimmillään paluumatkan ajan. Väinö teki riemuhyppyjä vieressäni ja kutsui Urhoa leikkiin pylly vimmatusti pyörien. (Saattaa tosin olla, että Luikkunen kerkesi vähän säikähtää ja jännitys purkautui villinä hurjasteluna. Tai sitten se vain oli oikein tyytyväinen itseensä.)

Tilannehan luultavasti oli siis se, että Väinö arvasi, etten antaisi sen pulahtaa ojaan, jos sattuisin näkemään talviturkinheittoyrityksen. Niinpä se odotti että menen edeltä ja kun reitti oli selvä, se lumpsahti ojaan omassa rauhassaan. Kun aikaa ehti kulua puolisen minuuttia, se varmaan kroolasi ja ui selkää avannossa ilman kiireen häivää. Minun saavuttuani paikalle se ryntäsi äkkiä ylös esittäen ojaan pudonnutta koiraraukkaa…

Kotiin tultuamme tuo pieni ryökäle söi aamiaisensa ja meni täysin tyytyväisenä sohvalle nukkumaan. Sillä näytti olevan vilu ja turkki oli vielä paikoin hiukan kostea, joten peittelin sen viltillä. Koirasta näkyy tällä hetkellä nenänpää. Jotenkin minusta tuntuu, että viikarin naamalla saattaa parasta aikaa olla iloinen mutta salainen virnistys: Talviturkki on heitetty!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s