Emäntä neuvoo: Koiran pahoinpitelyn alkeet

Koirien kanssa arkea eläessä tapahtuu jatkuvasti kummallisia asioita. Yksi ovat pienet onnettomuudet, joihin ihminen päätyy osalliseksi joskus ihan järkevistä ja joskus täysin mystisistä syistä. Ainakin meillä koiria potkitaan, poljetaan, tönitään, huidotaan ja litistetään jatkuvasti.

Kerron lisää.

dsc_0168-2

Urho ja Väinö ovat liukasliikkeisiä. Ulkona liikkuessa voi helposti käydä esimerkiksi niin, että kun olen ottamassa isoa askelta vaikkapa ojan yli, siinä ihmisen jalan maasta irtoamisen ja taas maahan osumisen välillä kengän täsmälliseen maahanosumiskohtaan voi ilmestyä koira. Tuosta noin vain. Siinä se katsoo minua liikuttavalla ilmeellä suoraan silmiin samalla kun näen kengänpohjani varjon liikkuvan koirani naamalla – enkä pysty tekemään asialle enää yhtään mitään. Painovoiman lait hoitavat hommansa ja rusikoin koirani maan pintaan.

Joskus kävellessä jalkani eteen ilmestyy koira sillä tavalla, että joko a) koira kamppaa minut tai b) minä potkaisen koiraa. Dramaattisin esimerkki tällaisesta koirahärmistymisestä on se, kun isäntä oli koirien kanssa juoksulenkillä ja Väinö matkusti ajassa sillä tavalla, että se ensin juoksi normaalilla paikallaan tien sivussa ja sitten yhtäkkiä ilmestyi isännän jalan eteen. Seurauksena oli Väinöön osuva vauhdikas potku ja metrikaupalla kovaa asfalttia pitkin lentävä Väinö.

Kotona potkin koiria koko ajan, esimerkiksi keittiön pöydän alle. Sohvalta noustessani poljen niitä. Astun niiden varpaille. Isken niitä ovella päähän tai litistän oven väliin. Joskus ne saavat nyrkistä, kun en huomaa katsoa, minne huiskin. Olen vierinyt sängyssä järkyttyneen Väinön päälle. Ehkä yksi oudoimmista onnettomuuksista oli tässä taannoin se, kun venyttelin illalla makuuhuoneessa sängyssä maaten – ja etusormeni liikkui ilman halki pilkkopimeässä suoraan syvälle Väinön korvakäytävään ja ainakin tuntui, että saatoin koskettaa aivoja. Joskus sormeni on tehnyt samanlaisen yllättävän syväsukelluksen Kekkosen sieraimeen.

Urhon kanssa kickbike-puuhaa harjoitellessa sattui paljon kaikenlaista. Kului aika monta kilometriä ennen kuin Uke huomasi, että kickbiken vierellä on pakko juosta siivosti ja hötkyilemättä. Sitä ennen sattui muun muassa sellainen tilanne, jossa Urho villiintyi kaupan parkkipaikalla ohi lentävistä kuivista puunlehdistä, lähti kesken pyöräilyn jahtaamaan niitä ja sotki hihnansa vauhdikkaasti kickbiken takarenkaaseen. Koko tilanteeseen kului aikaa ehkä sekunti. Urho ulisi, vinkui ja vonkui renkaaseen jumittuneena ja minä en voinut päästää kikkerön sarvista irti kaatamatta samalla pyörää Kekkosen päälle. Kaupan pihaan syntyi pieni liikenneruuhka. Urho kärsi sekä fyysisesti että psyykkisesti, minä lähinnä psyykkisesti.

Joskus myöhemmin kikkeröidessämme vastaan tuli tiellä iso ja syvä vesilammikko. Minä laskeskelin, että meidän kannattaa kiertää se vasemmalta, koska sillä puolella oli hiukan leveämpi kuiva kaistale. Kekkosen laskelmat osoittivat, että oikea puoli on ohitukseen optimaalisempi. Lopputuloksena oli se, että hihnan pituus loppui lammikon yllä kesken, kun kiersimme lammikkoa eri puolilta. Siinä vesi roiskui, emännän kengät lotisivat, polvet rutisivat ja vastaantulijat katsoivat silmät selällään, kun rynnäköimme Kekkosen kanssa mahtavalla rytinällä lampareeseen. (Tämän tarinan opetus: Jos et voi välttää onnettomuutta, tee siitä spektaakkeli.)

Kummallisinta näissä onnettomuuksissa on se, että kun niitä sattuu tarpeeksi, niihin ei enää juuri edes kiinnitä huomiota. Kun Kekkonen oli vielä pieni, emännän sydän meni kauhusta sykkyrälle milloin mistäkin pikku kolhusta. Nykyään olen oppinut ottamaan aamuteeni kanssa näkymättömän kourallisen rauhoittavia mielikuvituspillereitä, jotta voin lipua tyynesti läpi päivän riippumatta siitä, millainen hilpeän kaoottinen aussiperformanssi ympärilläni milloinkin pyörii.

Mainokset

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Kekkonen on aina ollut potra poika. Ei mikään lihava, mutta eipä laihakaan.

dsc_0719-2

Viimeksi eläinlääkäriaseman vaa’alla Kekkosta punnitessani näin mittarissa melkoisen lukeman: 9,9 kiloa. Puolitoista vuotta sitten Urho painoi vielä 8,4 kiloa. Paino on noussut siis kokonaista 1,5 kilogrammaa – melkein 18 prosenttia. Kilo per vuosi! Kaveri pääsee tätä menoa pian kymppikerhoon.

Urho on nykyään aikamoinen ahmatti. Ollessaan vielä meidän ainoana koirana Kekkonen saattoi nyrpistellä ruualle ja paastota joskus päiväkausia. Väinö muutti tilanteen totaalisesti, ja ruokailutilanteesta tuli Urholle kilpailu. Jos ei pidä varaansa, Kekkonen lohnii kitaansa molempien koirien ruuat. Näin kävi viimeksi eilen aamulla. Huomasin tilanteen vasta, kun Urho nuoleskeli Väinön kupin viimeisiä murusia ja Väinö katsoi minua hämmentyneenä: ”Äiti, eikö minulle anneta tänään ruokaa ollenkaan? Miksi Urho saa kaksi kupillista?”

Vahinkoja sattuu, mutta pääsyy Urhon painonnousuun istuu tässä kirjoittelemassa blogia. Annoskoot ovat liian isoja. Osan ruuasta voisi myös kokeilla korvata kuitupitoisilla kasviksilla ja vaikka raejuustolla, jotta Kekkosen ei ainakaan tarvitse alkaa näkemään nälkää. Omat haasteensa ruokavalion koostamiseen tuovat Urhon maksaongelmat.

Kekkosen ruumiinrakenne tulee joka tapauksessa olemaan aina paremminkin tuhti kuin hoikka. Kekkosta itseään muhkea vartalo ei näytä häiritsevän, päin vastoin: Sehän on omasta mielestään täydellinen koira, paksu juuri sopivista kohdista. Ja eipähän kylkiluut kolise metsässä rymytessä, kun on paksu kerros iskunvaimenninta päällä!

Kekkonen ja Luikkunen linssiluteena, eli kuinka emäntä kohtaa mahdottoman haasteen

Kuvien ottaminen kahdesta vikkelästä terrieristä on hetkittäin melko haastavaa. Väinö tosin on melko hyvä poseeraamaan kameralle, jos sen vain saa houkuteltua muista kiireistään kuvattavaksi. Kekkonen sen sijaan… toivoton tapaus. Siinä, missä Väinö tököttää miehekkäästi sama ilme naamallaan pitkän tovin kuvattavana, Kekkonen ehtii tekemään monenlaista… Ainoa keino saada kamerareissulta edes pari onnistunutta kuvaa on ottaa kuvia paljon.

Tänä aamuna yritin ottaa jampoista yhteiskuvia, saldona ensin tämä kuvasarja:

Ja lopputulos:

dsc_0023-2

Tööt.

Ja tässä vielä toinen kuvasarja, jossa lopputulos oli kohtuullisen onnistunut. Huomio kannattaa kiinnittää Väinön värähtämättömään passikuvailmeeseen.

dsc_0074-2

Uskomaton suoritus!

APUA! SOS! MAYDAY!

Nyt on ystävät kalliit paha paikka. ERITTÄIN PAHA. E-R-I-T-T-Ä-I-N.

Emäntään on nimittäin iskenyt se kunnon wanhan ajan koirakuume. Kuumemittari näyttää liki neljääkymmentä astetta, emännän sydän väpättää ja elintoiminnot heikkenevät. Ainoa vastalääke näihin kauheisiin oireisiin on pikkuinen, tomerasti touhuava ja väpättävän sydämen välittömästi murskaava aussinpoikanen.

Katsokaa nyt ihmiset näitäkin kuvia.

dsc_0034

dsc_0027_2

dsc_0030_2

dsc_0024

dsc_0027_1

dsc_0024_1

dsc_0037_5

dsc_0006_2

urho-9-viikkoa

uke4

Huoh. Olen ajatellut, että kaksi koiraa on meille sopiva määrä, mutta menisihän tässä arkitouhujen jatkeena vielä kolmaskin. Ehkä pikkuinen ja touhukas tyttöaussi, Sylvi tai Tyyne? Olisi taas pikkutassujen töminää ja kummallisia rapinoita milloin missäkin nurkassa. Pennun tuhinaa ja illalla tyytyväinen, pullea pikku massu kohoilemassa kuorsauksen tahtiin…

Nyt joku voisi ystävällisesti muistuttaa minua niistä miljoonista syistä, miksi meille ei todellakaan voi tulla kolmatta koiraa. Itselle ei tule mieleen yhtään.

Liukas Luikku Vänkky-baanalla, eli kuinka Kekkonen joutui jälleen kerran antamaan velimiehelle kurinpalautusta

Käytiin eilen taas ulkoilemassa ja kamerakin sattui lähtemään mukaan. Ilmeisesti latukonekuski oli yllättävästi mutta ilahduttavasti oikaissut metsän läpi tieltä toiselle täsmälleen sen polun päältä, jota pitkin ollaan käyty viime aikoina muutaman kerran tarpomassa. Varsinaista latu-uraa kone ei ollut tehnyt, joten katsoin oikeudeksemme jatkaa käppäilyä kyseisellä reitillä.

Pikkumiehille baana oli siis auki ja riehumiselle vain taivas rajana. Jälleen kerran tuli todettua, että Väinöllä on uskomattoman nopeat jalat. Saman huomasi myös Urho…

uv4

– Minne Urho jäi? Huhkiiko se vielä ylös rinnettä? Onpa hyvä turbo tässä meikäläisen rakettirepussa…

 

uv3

Kekkosen höyrykone lämpenee hitaasti mutta varmasti. Urho ei käsitä, miksi Väinö pääsee ulkona niin paljon lujempaa. Aika usein Kekkonen joutuu ensin huutamaan, kun Väinö vain kaahailee Kekkos-paran tunteista piittaamatta, irvistelee Kekkoselle ja sopivan hetken tullen nappaa tukon karvoja kaverin kauluksesta… Kun huuto ei tepsi, Urhon täytyy lopulta antaa mokomalle viikarille isoveljen käpälästä.

uv2

– Olepas paikallasi, mokoma kakara, kun annan sinulle köniin!

uv1

Väinö ei ole ihan vakuuttunut kurinpitotoimien tarpeellisuudesta. 

v1

– Tämä on vetoomus kaikille eläinsuojelujärjestöille ja eläinten ystäville, erityisesti ihanien ja kilttien pienten koirien ystäville: Auttakaa. Elän Kekkos-diktatuurissa. Minua sorretaan tosi kovasti. Saan köniin joka päivä, vaikka en olisi tehnyt mitään! Tai ainakaan juuri mitään. Kekkonen hirmustuu milloin mistäkin pikkuasiasta! En saa edes kaahailla kaistapäänä. Ihmiset ovat myös mukana sortotoimissa. En saa tarpeeksi herkkuja, se on kauheaa. Minulta yritetään pestä hampaita ja turkkini kammataan vähän väliä. Joskus minut viedään kesken päikkärien ulkoilemaan, ja mikä pahinta, minulle laitetaan monesti päälle villapusero!! En myöskään saa istua päivällä tarpeeksi ihmisten sylissä vaan minut laitetaan julmasti lattialle. Kärsin niin paljon. Auttakaa. Apua. 

 

Terrierit ilakoivat: Itsevillintäharjoitus maasto-olosuhteissa

Äly ja Väläys kävivät nyt pakkasen vihdoinkin laskettua irrottelemassa metsässä. Ehkä voi arvata, että kun ensin keräilee viikon verran sisällä villienergiaa, meno saattaa äityä ulkona kohtalaisen hurjaksi. Juuri näin kävi. Onnistuneen reissun jälkeen autoon kiipesi kaksi varsin tyytyväistä ja väsähtänyttä terrieriä.

dsc_0062-3

dsc_0154-2

dsc_0186-2

dsc_0278-2

dsc_0277-2

dsc_0242-2

dsc_0225-2

 

dsc_0231-2

Väinö…

dsc_0192-2

dsc_0193-2

…………

Lopuksi vielä muutama normaali kuva, jotta älykäs vaikutelma säilyy.

dsc_0102-2

dsc_0098-2

dsc_0013-2

dsc_0137-3

Suur-hurmuttaja Punainen barbaari: ”Naiset lakoavat käsivarsilleni”

Urho on koira, jolta ei itseluottamusta puutu. Omasta mielestään se on kaikkien aikojen Koira ja kaikkien aikojen Mies, eikä tämä seikka jää taatusti kenellekään epäselväksi. Viime aikoina sen ego on saanut melkoisesti lisäboostia ja Suur-Äijä on päässyt myös testaamaan vikittelytaitojaan uusiin naisiin. Charmi on tallella.

virallinen-3-vuotisjuhlakuva-1

My name is Kekkonen. Urho Kekkonen.

Meillä kävi eilen koirahieroja. Molemmat koirat muokattiin. Väinö oli luihakkaassa kunnossa, eikä jumeja ollut. Kekkosessa olikin sitten hierojalla vähän enemmän puuhaa. Vaikka itse hieronta oli Urhon mielestä isoksi osaksi mukavaa, välillä vähän kivuliasta, parasta sen mielestä oli kuitenkin se, että hieroja oli ihana, ihana – ihana nainen! Urho otti välittömästi käyttöön koko naistenvikittelyrepertuaarinsa. Hierojalle satoi miehistä huomiota monipuolisten hellittelyjen muodossa. Kekkosen oli vaikeaa malttaa olla hierottavana, kun pötköttelyajan olisi voinut käyttää aktiiviseen hurmaamiseen. Aina kun hieroja kehui Urhoa (”Hienosti! Hyvä!”), Urhon silmistä pulpahteli ilmaan sydämiä ja se yritti nousta hellimään uutta sydänkäpystään.

Mahtisulttaanin itseluottamus oli revetä liitoksistaan siinä vaiheessa, kun hieroja äkkäsi Kekkosen isot lihakset. Kookkaat ja hyväkuntoiset muskelit saivat kehuja moneen otteeseen. Meidän on siis alettava hyväksyä, että talouteemme kuuluu kehonrakentajakoira, Punainen barbaari.

Jotta Kekkosen päivästä muotoutui varmasti täydellinen, se pääsi vielä illalla varmistamaan vikittelykeinojensa toimivuuden toiseen uuteen naisvieraaseen. Urho oli ihan lääpällään, naisvieras oli kertakaikkiaan täydellisen viehättävä, eikä tainnut herran uusi mielitiettykään jäädä kylmäksi Kekkosen hurmuttaessa täysillä iso vaihde silmässä. Pyörryksiin viekoittelemisessa piti toki pitää välillä vähän taukoa ja Kekkonen kävikin nauttimassa hiukan haukkapalaa järsimällä sonnin sutia – ja sitten se palasi takaisin hellittelypuuhiin kita likipitäen kuolemalle löyhkäten. Ei pidä antaa pikkuseikkojen hidastaa tärkeitä asioita.

Kun Kekkonen tänä aamuna heräsi ja venytteli mahtimuskeleitaan, sen päässä alkoi soida yksi kappale. Sanat menivät jotenkin näin: Kun luotiin koira tää pinnalle maan, niin seisoi enkeli mallina kai… Mua katselee niin pitkään muutkin naiset, sen kyllä huomaan… Dubidubidubiduu… Siinä rintalihakset vain pompahtelivat, kun Kekkonen töpötteli päivän askareisiin.

dsc_0011

Playboy

Tästä voi  https://www.youtube.com/watch?v=4YwwAdWCWwA

Rämäpääasteikon ääripäät Drama queen ja Rymy-Eetu ulkoiluhommissa

Nämä pakkaset ovat taas paiskanneet emännän kasvoille sen tosiasian, että meillä on kaksi ihan erilaista koiraa. Onhan näistä tullut kirjoiteltua tänne blogiinkin aiemmin: Siinä missä toinen on paksu, toinen on laiha – kuin itäeurooppalainen kuulantyöntäjä ja kenialainen pitkänmatkanjuoksija. Kun toinen ahmii ruokansa hetkessä silmät pullottaen, toinen vasta hieroo lautasliinaa kaulukseensa ja tutkiskelee huolella haarukan kiillotusastetta. Yksi nauttii hoitotoimenpiteistä ja toinen kammoaa niitä. Urho taistelee viimeiseen saakka, jotta sen ei tarvitsisi syödä lääkkeitä – Väinölle lääkkeet voi antaa vaikkapa laittamalla ne lattialle. Kun toisella ei ole kärsivällisyyttä yhtään, toisella on kahden koiran edestä. Kun toinen hoksaa uuden tempun heti, toisen pitää miettiä vielä seuraavanakin päivänä. Toisella on voimaa, toisella nopeutta. Toiselle tulee ripuli, toinen oksentaa. Yksi on kulmakunnan kovin rämäpää, toinen äärimmäisen varovainen hissuttelija.

dsc_0377-2

 

 

Rymy-Eetu-Kekkosen elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Pieniltä onnettomuuksilta ei voi mitenkään välttyä. Metsäretkillä tapahtuu viikoittain kaikenlaista. Jättiläishypyt epäonnistuvat ja lopputuloksena on karmeita laskeutumisia milloin mihinkin ryteikköön tai kivikkoon. Kepit ja risut tökkivät Urhoa, sen jalat jäävät jumiin ja mitähän kaikkea. Mutta ei hätää: Kekkonen päästää ehkä pari tuskaista ähkäisyä ja meno jatkuu yhtä päättömänä kuin aiemminkin. Ja sitten se pakkanen: Mittarilukeman pitää olla jo melkoinen, että Urho alkaa nostella ulkona jalkojaan. Liki kahteenkymmeneen asteeseen asti se porhaltaa samaan tahtiin kuin kesähelteillä, hiki hatussa ja koko ajan kiinni hommantyngässä.

dsc_0820-2

 

 

Väinön pakkasensieto on luokkaa -3 astetta. Tuota kovemmissa lukemissa pakkasukko alkaa hipelöidä sen varpaanvälejä varsin epämiellyttävästi, ja Luikkunen saattaa päästellä varoittavia pikkukiljahduksia jo melkein heti kun päästään ulos. Väinö ottaa käyttöön erilaisia kolmi- ja jopa kaksijalkakävelytyylejä, vilkuilee ulkoiluttajaa korvat luimussa sydäntäsärkevällä katseella ja ulkoilu on kokonaisuudessaan kyseisen Drama queenin osalta melko, noh, dramaattista. Koska koiraa ei tietenkään voi liiaksi kiduttaa, Väinön tuskantäyteinen ulkoilu kestää näissä oloissa muutaman minuutin ja pikku-ukko kiidätetään sisälle tai lämpimään autoon toipumaan koettelemuksistaan. Siellä se huokailee syvään ja on tyytyväinen, että selvisi täpärästi hengissä.

dsc_0764-2

Kohtuullisissa pakkaslukemissa ulkoilu onnistuu Väinöltäkin. Kuvassa koiraleijuntaharjoitukset vuoden takaiselta tammikuulta. 

Urhon ja Väinön vinkit talvipäivän ratoksi

Pakkanen. Tähtitaivas. Revontulet. Narskuva lumi. Höyryävä hengitys. Kuun valossa hohtava hanki. Puissa kimaltava kuura. Talven taianomainen kauneus…

Sisällä kaksi pientä, syvään huokailevaa koiraa. Paljon kaihoisia katseita ulos ikkunasta.

Mitäpä sitä voi tehdä silloin, kun pakkanen paukkuu siinä määrin, ettei ulos ole pissakävelyjä lukuun ottamatta koirien kanssa mitään asiaa? Meillä on muutama vakkaripuuha näitä hetkiä varten, ja lisää vinkkejä otetaan vastaan!

Älypelit ovat mukavaa peruspuuhaa. Urholle meidän muutamat pelit ovat käyneet jo vähän helpoiksi, mutta Väinölle niissä on vielä jonkin verran tekemistä. Pitäisi melkein hankkia uusia tai vaihtaa jonkun kanssa. Parasta älypeleissä on se, että koirien pelatessa emäntä voi nostaa jalat pöydälle ja uppoutua teekuppi kädessä jonkin tärkeän draamasarjan juonenkäänteisiin.

dsc_0004

Tämä peli on siitä hyvä, että isoihin laatikoihin ja lokeroihin mahtuu paljon täytettä. Tässä herrat nauttivat aamiaistaan yhteistoiminnallisesti.

Sitten on pyyheleikki. Pyyhkeen sisässä on herkkuja ja pyyhe on solmussa. Tähän kuluu mukavasti aikaa.

dsc_0022

– Jokojokojoko…

Naminetsintäleikissä namit on piilotettu ympäri asuntoa joko sellaisinaan tai vessapaperi- ja talouspaperihylsyjen sisälle. Hylsyistä tulee mahtisiivo, mutta koirilla on varsin hauskaa. En saanut eilisiltaisesta hylsypiilotuksesta yhtään kunnon kuvaa, kun äijät kiisivät ympäri huushollia niin lennokkaasti ja repivät hylsyjä niin raivoisasti, että kaikki kuvat olivat epätarkkoja.

Tämän talven uusi peli on topsipuikon etsintä. Jemmaan käsissäni pyörittelemäni topsipuikon sopivaan piiloon, ja ukkelien pitää löytää se ja koskettaa sitä kuonolla. Tätä voi pelata vain yksi terrieri kerrallaan, ja emännän täytyy olla pelissä koko ajan aktiivisesti mukana. Molemmat äijät ovat jo hoksanneet jutun juonen, ja piilopaikkaa on voinut vähitellen alkaa vaikeuttamaan. Topsipuikko on hyvin vaikea löydettävä, joten piilon kanssa saa olla tarkkana ettei se mene liian vaikeaksi. Väinön mielestä puikon pitäisi olla hyvin nopeasti löydettävissä, mieluiten kolmessa sekunnissa, tai koko peli muuttuu äkkiä varsin typeräksi.

dsc_0028

– Om nom nom nom…

Ruokaa, esimerkiksi ihan perus aamu- tai iltaruuan, voisi myös jäädyttää ja jemmata etsittäväksi. Tätä ei ole nyt talven aikana tullut tehtyä, vaikka aivan hyvin voisi. Temppuja meillä opetellaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeisen viikon ajan ollaan harjoiteltu kyljelleen menemistä ja asennossa pysymistä hieronta-aikaa silmälläpitäen (Kekkoselle tämä on vanha temppu, Väinön mielestä kylkiasentohommaan on jokin koira haudattuna).

Varsinkin koirien mielestä erityisen hyvää talvipäivän viihdykettä ovat tietysti kaikenlaiset riehuisat leikit. Lelukorin possut ja ketut saavat säännöllisesti osakseen monipuolisia ja mielikuvituksekkaita kaltoinkohteluita ja pahoinpitelyjä ihan puhtaasti viihdemielessä. Pienten koirien kanssa voi pelata pallonheittoa (tai pallonnoutoa ja -vetoa Urhon tapaan, tai pallonpihistystä Väinön tapaan) tarpeen vaatiessa myös sisällä.

Parhaita ovat spontaanisti syntyvät koirien omat leikit. Herrat ovat hyviä keksimään itse uusia yhteisleikkejä, jos niiden kanssa asustelevat ihmisyksilöt vain malttavat irrottautua hetkeksi ihmiselämän tylsyyksistä ja heittäytyä mukaan villiin menoon! Toisaalta ilman ihmisseuraakin ne kyllä saavat tarvittaessa hurjastelua aikaiseksi. Väinön spesiaali on Kekkosen nykäiseminen poskiparrasta ja pikainen pako. Urho taas suosii Väinön tärykalvojen kestävyyden testaamista huutamalla nupit kaakossa suoraan Luikkusen korvaan. Molemmilla tavoilla saa kehiteltyä nyrkkeily-pikajuoksu-painimatsin talvipäivän ratoksi.

Kekkonen + rankan liikunnan kielto = Salli mun nauraa

Tulinpa vain kertomaan, että australianterrieriyksilö Kekkonen + kymmenen päivän kipulääkekuuri ja rankan liikunnan kielto = mission totally impossible.

Lenkillä on käytävä samaan tahtiin kuin ennenkin ja pikkuviuhake-Väinö tarvitsee ihan normaalin määrän liikuntaa Urhon sairaslomasta huolimatta. Koska vuorokaudessa on edelleen sama määrä tunteja kuin aiemminkin, koirat on lenkitettävä yhtä aikaa. Olen yrittänyt ratkaista asian niin, että olen vienyt herrat suhteellisen tasaisiin maastoihin hihnattomille lenkeille ja ottanut taskut pullolleen namia ajatuksena pitää Kekkonen kävelyvauhdissa namien avulla. Hah hah haa, miten typerä idea – salli mun nauraa. Kun hihnan lukko irtoaa Kekkosen valjaista, äijä katoaa horisonttiin. Kun ukkeli palaa lumi pöllyten takaisin, se ottaa erinäisiä painimatseja innokkaan nyrkkeily-Väinön kanssa, minkä jälkeen se tekee vähän parkour-hyppyjä lumipenkkoihin tai isoille kiville tai mihin tahansa, minkä jälkeen se suorittaa muutamia spurtteja useampaan ilmansuuntaan ja esittelee pikajuoksuominaisuuksiaan. Kun tämä alkulämmittely on hoidettu alta pois, se voi palata läähättäen ja kieli maassa roikkuen vierelleni kävelemään ja nauttimaan liikkuvasta noutopöydästä – ellei sitten pikku-Väne käy lällättämässä: ”Olet iso ja paksu ja hidas etkä saa minua kiinni!” Seurauksena on tietysti keuhkojen täydeltä karjuva Kekkonen, Kekkosta sieltä täältä karvoista kiskova pika-Väinö ja täysimittainen taistelu. Että se siitä kevyestä liikunnasta.