Hurraa, hurraa, hurraa!

Ja vielä jippii, jes ja wuhuu! Käytiin nimittäin Urhon kanssa eläinlääkärissä. Menin sinne liki itku kurkussa (Urho meni sinne häntä heiluen). Kuvasin tilanteen lääkärille, joka päätti lyhyen tutkimisen jälkeen ottaa röntgenkuvat. Samalla reissulla otettiin myös Kekkosen kontrolliverinäyte, jotta saatiin tieto hepatiitin tämänhetkisestä tilanteesta. Urholta seurataan siis maksan alaniinaminotransferaasia eli ns. ALAT-arvoa, joka kertoo maksasolujen vaurioitumisesta. Mitä isompi ALAT, sitä huonompi juttu. Kekkonen rauhoitettiin kevyesti Nukku-Matin maille ja kiikutettiin röntgeniin. Minä jäin odottelemaan tuloksia.

Röntgenissä Kekkonen oli rauhoittamisesta huolimatta osoittanut olevansa varsin sitkeä sissi koiraksi ja kieltäytynyt menemästä kyljelleen kuvanottoa varten. Tilanteeseen oli tarvittu kaksi hoitajaa pitelemään pitelemätöntä piskiä paikallaan. Toisaalta tämä saattoi olla myös naisista pitävän Kekkosen salajuoni saada enemmän heimaisevia neitoja ympärilleen. Joka tapauksessa kuvat oli saatu lopulta otettua ja uutiset olivat iloisia: Sekä Urhon selkäranka nikamineen, molemmat etujalat että oikean jalan tassu olivat täysin virheettömiä. Nivelet näyttivät superhyviltä. Luultavasti Kekkosen känkkääminen ja kivut johtuvat siis vain fyysisestä rasituksesta ja kipeytyneistä lihaksista. Vaikka koirat ovat viime aikoina eläneet muuten melko aktiviteetitonta elämää, liikuntaa ne ovat saaneet paljon. Tavallisena päivänä hihnattomien lenkkien kesto on ollut yhteensä liki pari tuntia, ja aika usein ollaan rämmitty rankkoja metsälenkkejä. Muutaman päivän vanhan moottorikelkan uran seuraaminen on ihmiselle melko kevyttä, mutta alle kymmenkiloiselle koiralle ehkä yllättävänkin raskasta. Näiden lenkkien lisäksi useimpina päivinä koirat käyvät vielä lyhyehköillä aamu- ja iltakävelyillä hihnassa. Eläinlääkäri myönsi, että on mahdollista, että Urhon jalassa tai selässä on jotain sellaista vikaa, joka ei näy tavallisessa röntgenissä. Kuitenkin luultavampaa on lihaskipu. Niinpä Kekkonen sai kymmenen päivän kipulääkekuurin, rankan liikunnan kiellon muutamaksi viikoksi ja ohjeen pitää lihakset lämpiminä. Myös ensi viikoksi varattu hieronta sattuu sopivaan saumaan.

Ehkä vielä puhtaita röntgenkuviakin iloisempi asia oli verikokeen tulos: ALAT-arvo oli 131 viitevälin ollessa 10-125. Tulos on paras sen jälkeen, kun Kekkoselta toissakesänä otettiin ensimmäinen huolestuttava verinäyte, jossa ALAT oli reilusti kohonnut. (Tuon ensimmäisen verikokeen seurauksena maksa-arvoja ensin kontrolloitiin kuukauden välein, minkä jälkeen maksa ultrattiin ja siitä otettiin lopuksi vielä koepala. Tuloksena oli lievä hepatiitti, jota on sittemmin hoidettu ruokavaliolla ja Samylin-ravintolisällä.) Eläinlääkäri jopa sanoi, että maksasairaan koiran ruokaa kannattaa syöttää vielä ainakin jonkin aikaa – ja minä kun olin valmistautunut siihen, että Kekkonen pomminvarmasti on hepatiittikoira koko loppuelämänsä! Olisin heittänyt kärrynpyöriä siinä vastaanottohuoneessa, jos olisi ollut enemmän tilaa. Tyydyin kuitenkin sitten vain hihkumaan hillitysti. Tulos on joka tapauksessa hyvä, vaikka tulehduksesta ei eroon päästäisikään.

Kekkonen oli Höyhensaarilla suurimman osan reissusta, mutta sen mielestä parhaat jutut kerrottiinkin heti tutkimusten aluksi. Urhon jalkaa kokeillessaan lääkäri sanoi: ”Onpa lihaksikas jalka”. Kekkonen röyhisti tässä kohtaa rintaansa ja myhäili tyytyväisenä. Ja myöhemmin, kun puhuttiin Urhon noususuunnassa (kröhöm) olleesta painosta, viehättävä lääkäri totesi Urhon olevan ”tosi lihaksikas” ja painon olevan ihan sopiva, vaikka Kekkonen onkin melko massiivinen köntti ja vaa’an lukema huitelee jo liki kymmenessä kilossa. Urho oli melkein pyörtyä onnesta, kun sen miehistä itsetuntoa näin voimallisesti hiveltiin.