Yön ritari Kekkonen observoi, eli kuinka emännälle on kehittynyt allergia tieteellishenkistä luonnontutkimusta kohtaan

Siunattuja olkaa te, joilla on oma (aidattu) piha, jolle voitte päästää koiranne iltatarpeille. Kiittäkää tilanteestanne korkeampia voimia ja universumia, älkääkä enää ikinä valittako mistään koskaan. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoisa nääs.

Herrat Kekkonen ja Väinämöinen asuvat rivitaloasunnossa. Pihoja ei ole aidattu (ainakaan niin että ukot voisi sinne huoletta jättää touhuamaan keskenään). Se tarkoittaa sitä, että kun koirilla on pissahätä, omistaja pukeutuu, valjastaa hurtat ja lähtee kävelylle. Tämä on pääsääntöisesti ihan normaali juttu eikä herätä erityisempiä tunteita. Takki niskaan vain ja ulos. Myös normaalit aamu- ja päivälenkit ovat ihan ok, useimmiten tosi mukavakin juttu. Mutta se kohta, jossa kauheus vyöryy ylitse, on iltapissakävely. Kyllä, luit oikein. Jos selkäpiitäsi karmii ja iho menee kananlihalle, voit vielä lopettaa lukemisen tähän.

Meillä iltapissalle mennään ihan viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Jos koirat käyttää ulkona liian aikaisin, ne joko haluavat pissalle keskellä yötä tai heräävät aamulla kohtuuttoman varhain. Niinpä ulosmenon kellonajaksi on vakiintunut noin 22.30. Ihan hirveätä siis. Olen yleensä tuossa vaiheessa jo REM-unessa, ja koiratkin ovat torkuskelleet jo pari tuntia. Jos menisin ulos kahdestaan Väinön kanssa, homma hoituisi vielä aivan hyvin. Väinö tekee tarpeensa nopeasti, kävellä viputtaa reippaasti vuorokaudenajasta riippumatta ja kipittää tomerasti takaisin sisälle operaation päätteeksi. Kekkonen sen sijaan… Voi huoh.

 

DSC_0061

Tämä

Ulos mennessään Kekkonen venyttelee raukeasti. Se haukottelee ja tupsauttaa sieraimistaan ulos vähän räkää, että haistaisi ulkoilmassa leijuvia yötuoksuja paremmin. Se kiipeää hitaasti lumivuorelle ja ajattelee siellä rintakarvat tuulessa hiljalleen liehuen tovin sitä, miten se todella on tämän kaupungin uljain uros. Sitten se laskeutuu taas samalla tasolle meidän muiden kuolevaisten kanssa ja aloittaa tarkastuksen. Jokainen lumikökkäre, -paakku ja -nyppylä on tarkistettava. Paakut on tutkittava joka puolelta. Jos tarve vaatii, niihin on jätettävä myös oma signeeraus. Sitä ei voi kuitenkaan jättää miten sattuu tai huolimattomasti: On tutkittava, mikä kohta on merkille kaikkein optimaalisin. Paakkua on siis tarkasteltava monesta eri suunnasta ja eri etäisyyksiltä. Siihen on mallattava ensin molempien jalkojen nostoa, ennen kuin lopullisen päätöksen voi tehdä. Jonkun paakun kohdalla saattaa käydä myös niin, että huolellinen tarkastelu ja signeerauksen koeponnistaminen osoittavat merkin tarpeettomaksi. Silloin sitä ei sittenkään laiteta. Samalla tavalla on tarkistettava kaikki kepit sekä muut maasta kohoavat ja erityishuomiota herättävät kohteet. Kun kohde on tarkastettu ja siihen on mahdollisesti laitettu myös oma merkki, Kekkonen siirtyy eteenpäin, mutta huom: hitaasti. Mikään ei saa jäädä Kekkoselta huomaamatta, siksi kiirehtiä ei voi. Kävelyreitin jokainen neliösentti on tutkittava. Kekkonen painaa kirsuaan tiukasti maata vasten saadakseen toissapäiväisestä Kino-kaverin tassunjäljestä paremman haisun. Se vetää vainua ensin toisella ja sitten toisella sieraimella. On todella tärkeää selvittää, oliko Kino saanut iltapalalla todella lihapullia, kuten ensinuuhkaisulla vaikutti. Jos muu ei auta, Kekkonen saattaa ottaa myös lipaisunäytteen. Välillä Urho työntää päänsä syvälle lumipenkkaan selvittääkseen, oliko naapurin Saimilla tosiaan toissaviikolla juoksu (pissanäyte on pitkälle kevääseen saakka säilöttynä lumihankeen).

Emännän silmin Urhon tieteellinen tarkkuus ympäristön tutkimisessa on tuskallisen raastavaa. Uni painaa silmäluomia, on pimeää, usein märkää, kylmää. Väinö odottaa hihnan päässä eteenpäin pääsemistä. Unikuvat työntyvät väkisin mieleen, ja viereisessä metsikössä näyttää olevan jotain epämääräistä liikettä. Puut narisevat pimeässä. Toissailtana pöllö lensi hiljaa meidän ylitse ja olin vahingossa kuolla säikähdyksestä. Muuta kuin sänkyyn rojahtamista ei jaksa edes ajatella. Huumori on nolla. Ja Kekkonen sen kuin nuuhkuttaa. Kun välillä saa otettua muutaman reippaan askeleen kohti kotia, Kekkonen heittäytyy taas ankkurin lailla tienpientareeseen eikä irtoa sieltä millään ennen kuin kaikki on selvitetty.

dsc_0062.jpg

Oma älyllinen kapasiteetti ei riitä ratkaisemaan tätä ikuista yökävelyongelmaa, varsinkaan, kun asiaa ei ikinä tule pohdittua ja ratkottua päivällä. Joka ilta huomaan vain olevani saman tilanteen edessä: Pissakävelylle pitää mennä, ja Kekkonen alkaa venytellä…

 

Mainokset

Emännän kauhukoulu: Näin aiheutat koirallesi traumoja, osa 703

Hop – ja kas noin on taas päivän traumatisoiva työ tehty! Huomio: Älä tee tätä kotona.

Herrat koirat kotiutuivat juuri kosteanpuoleiselta metsälenkiltä (naamaa ja niskaa pitkin valuva räntäsade tuntuu aina yhtä hyvältä) ja sisälle kömmittyämme huomasin, että Väinö siristelee toista silmäänsä. Aloin katsomaan tilannetta tarkemmin ja huomasin, että silmän pinnassa oli runsain mitoin jotain rähmää. Muuten silmä vaikutti ihan normaalilta. Urhon katupölystä rähmiviä ja vuotavia silmiä eläinlääkäri käski hoitamaan silmähuuhdetipoilla, ja niinpä nappasin nytkin kaapista silmätippaputelin aikeenani hoitaa asia nopeasti kuntoon.

Siinä jossain sisälletuloa ja rähmädiagnoosia seuranneiden kenkien riisumisen ja teepannun virittämisen välillä takaraivossani käväisi nopeasti ajatus, että Väinölle ei ole taidettu ennen laittaa silmätippoja. Varustauduin siis silmätipoilla, talouspaperilla ja lahjontajuustolla, ja tälläsin itseni istumaan sohvalle. Kutsuin Väinöä viereeni mukaviattomana maireasti huhuillen ja sohvaa taputtaen, ja Väinö viisaana poikana tietysti heti huomasi, että tilanne on tosi outo ja siihen on jokin koira haudattuna. Se katseli minua sohvapöydän takaa epäluuloisena. Kun olin syöttänyt puolet lahjontaherkuista tilanteen epäilyttävyydestä piittaamattomalle Urholle, Väinö huolestui omasta naminsaannistaan ja pinkaisi viereeni. Syötin sille juustoa haihduttaakseni kaikki epäilykset (ei toiminut). Myönnettäköön, että minulla oli hiukan kiire päästä lukemaan tenttiin ja juomaan teetä, joten otin Väinöstä kiinni ja ajattelin lurauttaa tipat sen silmään niin nopeasti, että meistä kumpikaan ei ehtisi edes huomata sitä. Samalla kun silmätippapurkki kohosi Väinön ylle, Väinö jäykistyi kauhusta. Sitten tapahtui jotakin hallitsematonta, Väinö teki uskomattoman nopean liikesarjan, minun käteni puristi tippapurkkia ja silmähuuhdetta lensi kaaressa Väinön korvaan, silmään ja ympäri sen naamaa. Pikapoika sai kaikkien aikojen sätkyn, se otti rintakehästäni etutassuilla vauhtia ja ponnisti siitä halki olkkarin ilman vapauteen. Hämmästyksestä selvittyäni aloin kokoilla ajatuksiani uutta yritystä varten (ja samalla kaduin jo syvästi tätä valitsemaani lähestymistapaa) ja siinä harmistuneen Väinön kanssa toisiamme olkkarin pöydän yli silmiin katsoessamme huomasin, että rähmä oli jo lähtenyt silmästä. Kaikki oli ohi.

Aiheutin siis Väinölle kauhunhetkiä ihan turhaan. Nyt se mököttää makuuhuoneessa. Ja arvatkaapa, kunhan Väinölle joskus sitten tulee ensimmäinen silmätulehdus jota on hoidettava silmätipoilla, tuleeko meillä kaikilla olemaan hauskaa. Väinöllä suorastaan ratkiriemukasta. Tarinan opetus: Jos haluat hoitotoimenpiteestä koiralle mukavan tai vähintään siedettävän, harjoittele sitä hyvissä ajoin. Älä hyökkää viattoman koiran kimppuun katalin aikein. Jos silti hyökkäät, niin hyväksy se, että koiralla on oikeus murjottaa niin kauan kuin haluaa ja saada myös aika paljon hyvittelyherkkuja.

Myrskyn jälkeen on poutasää, eli joitakin koiranomistajan oivalluksia

No niin. Itsesäälissä ja itsesyytöksissä kieriskely on nyt päättynyt. Väinölle on varattu tutkimus- ja leikkausaika pätevälle ammattilaiselle, asioista on otettu selvää ja paniikki on laantunut. Elämä jatkuu. Väinöstä leivotaan entistä ehompi taskuraketti.

Viimeisen vuorokauden aikana olen pohdiskellut (Väinön polven ja terveyden lisäksi) kahta asiaa. Toinen on koiran kanssa elämiseen liittyvä syyllisyydentunne, toinen on potentiaalinen ristiriita koiran hyvän elämän ja omistajan haaveiden välillä.

dsc_0005

Syyllisyyden tunteminen ei ole mitään erikoisen mukavaa puuhaa, ja tämä emäntä on oikein hyvä siinä. Kun koirat makoilevat aamulenkin jälkeen pitkin pituuttaan sohvalla ja niiden kuorsaus kuuluu keittiöön asti, emäntä miettii, nukkuvatko ne vain kun ei ole parempaakaan tekemistä. Kun koirat syövät iltapalaa tyytyväisesti maiskuttaen kupeistaan, emäntä miettii, että tämänkin ruokailuhetken olisi voinut toimittaa jotenkin enemmän aktivoiden. Kun tavallisena viikkona kuluu kolme päivää ilman minkäänlaista treeniä, emäntä kieriskelee syyllisyydentunteessa ja pohtii, onko koirien elämä ihan huonoa. Kun koirat joutuvat olemaan muutaman pitkän päivän ajan keskenään, kun Väinö saa pelkosätkyn eläinlääkärissä, kun Urho ei uskalla hypätä autoon, kun jompi kumpi koirista on kipeä, kun jonakin päivänä ei jaksa käydä yhtään pitkää lenkkiä vaan pissat tehdään muutamalla puolen tunnin korttelikävelyllä – emäntä syyllistyy.

Näin omasta päästä ulos puristettuna tämä kuulostaa tietysti ihan höpsöltä, turhalta itsensä kiusaamiselta. Onhan se tietysti joskus vähän sitäkin. Mutta kuitenkin ajattelen, että syyllisyyden tuntemisesta on myös hyötyä. Eilisen Väinön polvidiagnoosista seuranneen itsesyyttelyn jälkeen voin olla varma, että jatkossa seuraan molempien piskien liikkumista aika ajoin hyvin tarkalla silmällä. On eri asia tietää, että koirien liikkumista kannattaa tarkkailla, kuin todella tuntea se luita ja ytimiä myöten. En halua joutua katsomaan peiliin toista kertaa saman asian takia. Olen siis oppinut jotakin! Ehkä olen nyt myös piirun verran parempi ja osaavampi ihminen jakamaan elämää koirien kanssa kuin toissapäivänä. Harmillista on se, että Väinö joutui minun oppituntini välikappaleeksi, mutta näin nyt kävi. Enää asialle ei voi mitään. Olen jatkossa viisaampi.

Samaa pohdintaa sovellan muihinkin asioihin. Jos tiedän, että kolmen päivän treenitauko saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, en sitten pidä kolmen päivän treenitaukoa. Jos korttelinympärikävely neljä kertaa päivässä vyöryttää niskaani lastillisen itsesyytöksiä, seuraavana päivänä teen taatusti koirien kanssa taas kunnon lenkin.

Olen iät kaiket ollut perfektionismiin taipuvainen, ja arki koirien kanssa on ollut minulle hyvä oppitunti myös siinä suhteessa: Kaiken ei tarvitse olla tip top. Perushyvä riittää, aina ei tarvitse pingottaa. Rento meininki ja hetkessä eläminen ovat varmin tae mukavaan yhteiseloon. Kaikki muu suunniteltu toiminta ja erikoispuuhat ovat vain ekstraa ja bonusta, joskin niillekin on toki aikansa ja paikkansa. Niinpä olen opetellut vain elämään pienen takaraivossa koputtelevan syyllisyydentunteen kanssa. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, eikä tarvitsekaan.

Ja sitten se toinen asia: koiran hyvä elämä, omistajan haaveet ja mahdollinen ristiriita näiden välillä. Eilen Väinön polviuutisten jälkeen ensimmäisenä ajattelin kaikenlaista Väinön terveyteen ja vointiin liittyvää, ja sitten jossakin vaiheessa päähäni pamahti ajatus, että haaveilemani agilityharrastus voi olla nyt mahdoton. En tiedä, miten patellaluksaation korjaaminen leikkaamalla vaikuttaa polven käyttöön myöhemmin elämässä, mutta voisin kuvitella, että kova hyppiminen ei välttämättä ole suotavaa. En tiedä. Joka tapauksessa tein eilen (muutenkin murheen laaksossa vaeltaessani) surutyötä myös harrastushaaveisiin liittyen. Surkuttelin sitä, miten täksi kevääksi kaavailtu agin yksityiskurssi peruuntuu ja Väinö ei pääse edes kokeilemaan lajia. Väinö on vikkelä ja menee mielellään ohjattuna (ja muutenkin vain) kaikenlaisille esteille, joita keksin sille osoittaa. Se kiipeilee, hyppii, pinkoo, sujahtaa ja pujottelee sillä tavalla, että mielessäni näin meidät jo pitelemässä SM-palkintopystiä korokkeella.

Sirottelin siinä sitten aikani tuhkaa päälleni ja tapailin itkuvirsiä, kunnes hoksasin ajatella asiaa Väinön näkökulmasta. Eihän Väinö kaipaa agilityä. Ei se edes tiedä mitä se on. Juu, totta varmaan on, että se voisi nauttia siitä – mutta se nauttii kyllä monesta muustakin asiasta, joita se saa tehdä yhdessä minun kanssani. Tai isännän tai Urhon kanssa. Väinölle tuskin on olennaista tulla agilitymestariksi (tosin varma en voi olla). Jos Väinö saisi päättää, sen elämässä olisi varmaan aika paljon ulkoilua (sisältäen monenlaista liikkumista, riehua, leikkiä, syötävän etsimistä, pikkueläinten kaivamista koloistaan, keppien nakertamista…), hyviä herkkuruokia, rauhallisia ja turvallisia kavereita, säännöllistä puuhailua yhdessä oman ihmisen kanssa, runsaasti hellittelyjä ja muuta huomiota sekä tarpeeksi lepoa ja köllimistä.

Niinpä niin. Olin sortunut juuri siihen, mitä itse pidän koiranomistajassa typeryytenä: ajattelemaan koiraa itseni jatkeena. Ei Väinö ole mikään emännän lisäosa, jonka tehtävä on mahdollistaa emännän agilityharrastus. Väinö on koira, jolla on koiran ajatukset ja koiran tarpeet, ja Väinö voi olla myös koira, jota ei voi viedä agilityyn. Samalla kun sisäistin tämän ajatuksen, huokaisin myös helpotuksesta. Tapahtuupa mitä tahansa, meidän kenenkään hyvä elämä ei ole kiinni yhdestäkään harrastuksesta. Meidän hyvä elämä on kiinni siitä, että jokainen saa olla oma itsensä, tehdä niitä asioita joista nauttii ja tulla hyväksytyksi, hellityksi ja huomioiduksi juuri sellaisena kuin on. Esimerkiksi juuri Väinönä.

Sokean emännän tumpeloinnit vol. 7896, eli varsin huonoja uutisia maailman tärkeimmälle Väinölle ja kaikille Väinön ihmisille

Olipa kerran kaukaisessa Suomenmaassa pieni rivitaloasunto, jossa asui yksi isäntä, yksi pöljä emäntä ja kaksi pientä ja ihanaa koiraa. (Lukija rakas, yritä kestää tämä itsesäälikieriskely. Tämä vaihe on taas vain käytävä läpi.) Pienistä koirista toinen, Väinö nimeltään, oli oikein vikkelä ja nopea koira. Se oli niin nopea, että muuttui välillä melkein näkymättömäksi. Se hyppeli iloisesti, kiipesi kaikenlaisiin paikkoihin ja hoiteli ahkerasti monenlaisia tärkeitä pienten koirien asioita. Se oli niin reipas, että pöljä emäntä ei melkein kahteen vuoteen huomannut, että Väinö ei lähes koskaan juossut tasaista ravia kuten koirat yleensä. Se joko laukkasi vauhdikkaasti tai sitten se kipitteli etujaloilla ravia ja pomputteli peräpäällä pupuloikkaa tasajalkaa.

V2

Sitten eräänä tavallisena iltana Väinön koirakouluopettaja kysyi emännältä, pomputteleeko Väinö paljonkin pupuloikkaa. Emäntä laittoi vielä tuolloinkin pupuloikat treenikentällä olleen paksuhkon lumen syyksi, mutta alkoi kuitenkin tarkkailla Väinön liikettä.

V1

Ja niin kävi, että emäntä kauhistui. Väinö tosiaan pomputteli paljon tasajalkaa. Se teki välillä myös pienen takapotkun, ja talvella se oli ulkona hetkittäin ontunut toista takajalkaansa, minkä emäntä oli laittanut aina Väinön kylmettyneiden varpaiden piikkiin.

DSC_0067

Sydän kylmänä emäntä vei Väinön eläinlääkäriin, ja eläinlääkäri sanoi niitä sanoja, joita emäntä ei olisi halunnut kuulla: Patellaluksaatio. Leikkaus.

U&V1

Eläinlääkärireissun jälkeen Väinö katsoi autossa pöljää emäntäänsä suoraan sieluun ja kysyi, mikset pidä parempaa huolta omasta rakkaasta pikkuystävästäsi, vaikka kyseessä on sentään maailman tärkein ja täysin korvaamaton koira. Siihenpä en osannut vastata mitään.

V, mustavalko

Kaksi uroskoiraa saman katon alla, eli onko kaikki pilalla vai onko kaikki ihanasti?

Ennen Väinön meille tulemista mietin kovasti sitä, pitääkö ihmisen puuttua saman talouden koirien välisiin suhteisiin ja jos pitää, niin millä tavalla. Tämä on aihe, joka kirvoittaa monenlaisia näkemyksiä: Jonkun mielestä koirien keskinäisiin tekemisiin ei saa puuttua vaikka joku osapuoli olisi likimain pääsemässä hengestään, jonkun mielestä ihmisen pitää varmuuden vuoksi säännellä kaikkea koirien tekemistä, ja monet asettuvat mielipiteineen jonnekin näiden kahden ääripään välille. Pontimena pohdinnoilleni oli erityisesti se, että sain useammasta suusta kuulla kahden urosterrierin yhteiselon olevan tyystin mahdotonta: Tyypit eivät kuulemma pitkän päälle voisi sietää toisiaan.

DSC_0050 (2)

HÄHÄÄ! PÖÖ!!

Tein sitten periaatepäätöksen: Koska kyseessä oli kaksi normaalia ja tervettä koiraa, en puutu niiden puuhiin muuten kuin siinä tapauksessa, että toinen koirista tarpeettomasti kiusaa toista. Miten ajattelin määritellä koirakiusaamisen? No, sillä tavalla, että toinen piskeistä viestittää ahkerasti ja tosissaan toiselle tarvitsevansa tilaa ja rauhaa, eikä toinen sitä ymmärrä antaa.

DSC_0073 (3)

Kun Väinö oli pieni, energinen ja villi hurjastelija, se ei aina välittänyt valkoista lippua liehuttavan, leikissä uupuneen Kekkosen rauhantarjouksista. Urho saattoi kääntää selkäänsä Väinölle, haukotella ja yrittää kävellä pois, mutta pikku Terminaattori vain liehui kiinni Kekkosessa. Joskus taas Urho hermostui pikavauhtia ympäriinsä paahtavan Väinön sätkimiseen ja alkoi jahdata hätääntyvää Väinöä karjuen leijonan lailla. Aiemmin Kekkonen harrasti useinkin nukkuvan Väinön tökkimistä lähinnä hellittelytarkoituksessa, mistä Väinö aina närkästyi kovin. Tällaisiin tilanteisiin olen sitten mennyt väliin.

DSC_0072 (3)

Muuten koirat ovat saaneet setviä sotkunsa keskenään. Jos leikissä on tullut erimielisyyttä, en ole enää Väinön pikkupentuaikojen jälkeen puuttunut niihin – seurannut olen varmuuden vuoksi vierestä kylläkin. Piskit saattavat karjua ja irvistellä voimainsa takaa, ja tilanne välähtelevine kulmahampaineen on joskus saattanut näyttää aikamoiselta – mutta lopulta toinen koirista tekee rauhoittavan eleen ja tilanne tasoittuu hyvin nopeasti. Miksi sitten en puutu näihin sapelinkalisteluihin? Siksi, että en ole vahtimassa koiria 24/7 ja haluan, että niillä on itsellään käytössä opittuja välineitä konfliktin lopettamiseen. Muutaman rähinän jälkeen molemmat myös tietävät, ettei tilanne ole vaarallinen ja oikea hyökkääminen hampaat tanassa on ihan tarpeetonta.

DSC_0103 (3)

Nyt en enää edes muista, milloin olen viimeksi joutunut puuttumaan johonkin tilanteeseen. Ulkona lenkeillä saatan kyllä keskeyttää niiden leikkikähinät, jos en halua kierrosten nousevan turhan korkealle, mutta oikeita puuttumisen arvoisia tilanteita ei käytännössä ole enää pitkiin aikoihin ollut.

DSC_0147 (3)

Nykyään ukot ovat keskenään kuin paita ja peppu. Ne selvästi nauttivat toisistaan. Välillä vähän ihmetyttääkin, että miten ne jaksavat aina leikkiä yhdessä innostuneesti kuin ensimmäistä kertaa, vaikka ovat toistensa seurassa koko ajan. Ne voivat syödä ruokaa samasta kupista, pelata yhdessä samaa älypeliä ja nykyään myös kouluttaminen ja temppuilu onnistuu vaikkapa vierekkäin istuen ja välillä rauhallisesti omaa vuoroa odotellen. Unetkin ne ottavat usein kylki kyljessä köllöttäen. Kaipa se vain on niin, että hyvän kaverin kanssa kaikki on hauskempaa, ja kaikkein mahtavinta on, jos paras kaveri on myös kämppis!

Painokas loppulause vielä: Kyllä: kaksi terrieriurosta voi asua saman katon alla.

(Kuvat on otettu viikonlopun mummulareissun makkaranpaisto-osion aikana. Sää oli hieno, makkara hyvää, koirat hurjia, tee lämmintä ja nuotio tunnelmallinen. Retken jälkeen maistui päikkäri kaikille.)

Mitäs läksit, eli joitakin koiranomistajan elämän kauheuksia

Olen tässä tänään mietiskellyt sitä, mihin kaikkiin tilanteisiin sitä koiranomistajana joutuukaan. Kun koirasta vasta haaveilee, mielessä siintävät loistavat onnistumiset harrastuskentillä, kirmailu yhdessä kukkaniityllä hymyilevän kesäauringon alla ja sielun syvimpiä säikeitä kosketteleva uskollisen ystävän katse. Ja sitten pentu tulee taloon.

Olipa sää mikä hyvänsä, koiran kanssa on mentävä ulos. Tämä on universumitason totuus. Kun naapurit katsovat kauhuissaan lähestyvää vuosisadan massiivisinta sade- ja ukkosrintamaa, koiranomistaja pukeutuu sadetakkiin, sydvestiin ja uimalaseihin ja avaa oven. Räntäsade, kämmenen kokoiset taivaalta naamaan putoilevat jäälaatat tai valkoisena seinänä näyttäytyvä lumimyrsky eivät koiranomistajaa pidättele. Navakka tuuli ja sen mukana ilmaan kohoava koira ovat koiranomistajalle peruskauraa, samoin nyrkinkokoiset, naamaan iskeytyvät rakeet. Hautovalla helteellä pissalenkin voi vaikka ryömiä koiran kanssa, jos kävelemään ei enää lämpöhalvaukselta pysty.

Kaikkien noiden luonnonvoimien uhmaamisen lisäksi oma spesialiteettinsa ulkoilussa on vielä ulosteiden kerääminen. Hänen Majesteettinsa Koira lipuu kävelyllä kuninkaallisesti tiluksiaan tarkastellen, ja mikä on ihmisen tehtävä? Kävellä perässä ja pussittaa koiran kakka. Koiranomistajan arjessa ulosteet ja muut eritteet ovatkin kiinteästi läsnä. Pentuvaiheessa pissan- ja kakansiivous luonnollisesti korostuu, mutta eriteshow ei suinkaan lopu aikuisikään tultaessa. Ripulia ja oksennusta piisaa. Koirilla on muuten geeneissä tieto siitä, mikä on oman kodin matoista kallein ja hankalin pestä. Sitä ne alkavat käyttää huussina kun mahatauti yllättää. Tähän liittyen annan tuleville, tätä tekstiä lukeville koiranomistajalle kaksi kullanarvoista vinkkiä: Älä hanki pitkälankaista nukkamattoa, tai jos sinulla on sellainen, polta se ennen pennun tuloa. Ja toinen vinkki: Suhtaudu vakavasti pesulan seitsemäs matto ilmaiseksi -tarjoukseen.

Kolmas iso asia on raha. Koirahan ei maksa lopulta kovinkaan paljon, mutta sitten on hankittava kaikenlaisia perusarjen tarvikkeita, uusia vaatteita, treenikamoja, hienoja ja erilaisia hihnoja, herkkuja, uusia leluja, vaikka mitä. Mustin ja Mirrin kassalla Visaa vinguttaessa sitä joskus havahtuu yhtäkkiä todellisuuteen ja sitten itkee. Koiraa on vietävä eläinlääkäriin joskus oikeista ja joskus höpsön koiranomistajan omasta päästä keksimistä syistä. (Tästä tulisikin vielä oma pitkä listansa outouksia: Miten koiranomistaja valvoo yöllä kello neljä ja miettii, onkohan eilen tavallista vaisumpana esiintyneellä koiralla syöpä vai akuutti ja parantumaton diabetes.) Sitten on päästävä sille, tälle ja tuolle koirakurssille, harrastukseen ja koulutukseen. On koirahierojaa, koiranhoitajaa ja ja ja… Ja kahden koiran kanssa eläessä kaiken tämän voi huoletta kertoa ainakin kahdella.

Joskus pilkkopimeässä syksy-yössä nilkkojaan myöten loskassa seistessä ja koiran kakkaamista odotellessa sitä miettii, että pitikö ryhtyä. Tai kun kadulla meitä lähestyy yhtä aikaa juoksija, pyöräilijä, rullalautailija, varjoliitäjä, neljä remmirähjää koiraa ja kolme humalaista, ja samaan aikaan molemmat koirat alkavat pusertaa kakkaa keskelle katua. Tänään koirakoulutunnilla Urho nykäisi alkutunnista kitaansa kädestäni paitsi namin myös keskisormen kynsinauhat. Veri virtasi pitkin kättä, ja aina kun haava ehti leikkitauon aikana vähän tyrehtyä, Kekkonen kohta riipaisi sen uudelleen auki. Huhkin sitten käsi verta valuen kaksi tuntia kentällä ja elin todeksi sitä sanontaa verestä, hiestä ja kyyneleistä. (Ja jäin toivomaan, että koirat eivät kovin päässeet tänään ihmislihan makuun. Joudun muuten jatkossa hankkimaan meille treeninamit varsin kyseenalaisilla keinoilla.) Ja Urhon treenien aikana autossa vuoroaan odotti Väinö, joka oli ennen tuntia turauttanut hanurikarvoihinsa kunnon ripulikakan. Ripulihan siis ei lähde koiran karvoista pyyhkimällä, vaan takapuoli on vietävä pesulle. Niinpä kun menin hakemaan Vänkkyä autosta, vastaan leijaili Webaston lämmössä muhinut ripulilöyhkä. Pieni, suloinen, autossa kiltisti nököttävä Väinö ei yhtään ymmärtänyt, miksi emäntä takaluukun avatessaan haukkoi henkeään ja vaipui rastit silmien kohdalla kanveesiin.

Ja se kaikkein kummallisin juttu tässä kaikessa on, että mitään näistä outouksista ei vaihtaisi pois. Ei, vaikka koiriin uponneella rahalla olisi käynyt vähintään muutaman kerran ulkomaanmatkoilla ja vaikka naapurit pitävät meitä varmaan pähkähulluina. Ei, koska tämä kummien tilanteiden rytökasa on meidän elämä ja ihanaa juuri tällaisena.

Nips naps, eli kokemuksia uroskoiran kastraatiosta

Väinön leikkaamisesta on nyt kulunut vajaat viisi kuukautta, Urhon kastraatioimplantaattiasennuksesta nelisen kuukautta. Oletan, että isoimmat kastraatioon liittyvät muutokset näkyvät nyt eikä isoja yllätyksiä ole enää varmaankaan luvassa. Mitäs ajatuksia kahden uroksen kastraatiosta on nyt sitten näillä kokemuksilla jäänyt käpälään?

dsc_0020-2

Väinöhän leikattiin, koska oli oikeastaan pakko (se piilokives). Väinö on aina ollut käytökseltään helppo koira, mieluummin hiukan arka kuin tyhmänrohkea, ja sen sukupuolikäyttäytyminen on ollut todella laimeaa. Suvunjatkaminen oli Väinöllä mielessä lähinnä muutamina öinä, kun se rapisteli ja vikisi ovella naapurintyttöjen juoksutuoksujen perään. Eipä muuta. Näistä lähtökohdista käsin leikkaaminen jänskätti meitä vähän etukäteen – Väinön käytöksen ei toivottu muuttuvan yhtään. Eikä se muuttunut. Väinö on yhtä reipas ja samalla vähän ujo viipottaja kuin ennenkin. Arkimeno on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Välillä Vänkkyli ei suostu entiseen malliin Urhon pomotettavaksi, mikä voi johtua kyllä ihan vain Väinön aikuistumisesta. Eläinlääkärin uhkauksista huolimatta Rääpyli ei myöskään ole lihonut varmaan grammaakaan. Kaveri on entisessä tikissä, eikä ruokavaliota ole muutettu. Herkkujen perään Väinö on ollut aina, joten siinäkään suhteessa muutosta ei ole tapahtunut.

dsc_0023-2

Ainoa selvä merkki kastraatiosta on Vänen turkin huononeminen (no, ehkä myös ne puuttuvat kivekset). Pikkukaverin karva on muuttunut pehmeämmäksi ja se takkuuntuu todella helposti. Myös entinen kiilto on kadonnut. Kun aussin turkki vaatii hoitoa normaalisti muutaman kerran vuodessa, Väinöä saa nykyään olla kampaamassa muutaman päivän välein. Varsinkin ulkona käytettävät vaatteet hierovat karvaa solmuille. Väinöä nykyinen jatkuva turkinhoito närkästyttää varsin suuresti. Olen ehtinyt jo miettiä, että tarviikohan Vänskää jatkossa nyppiä enää ollenkaan, kun takkuja selvitellessä tulee irroteltua niin paljon vanhaa karvaa.

dsc_0043-2

Väinön kastraation hyöty-haitta-vaakakuppi kallistuu siis reilusti hyötyjen puolelle. Turkkiasiakaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai huono – tilanne on vain erilainen kuin ennen. Ja parasta tietysti on, että vatsaontelossa muhivaa piilokivestä ja sen aiheuttamia terveysriskejä ei tarvitse enää miettiä yhtään.

No, entäs Kekkonen sitten?

dsc_0194-4

Urhon kastrointia on mietitty siitä lähtökohdasta, että kyseinen koira kuvittelee varmaan oikeasti olevansa tämän universumin mahtavin ja maskuliinisin eliö sekä evoluution uljas huipentuma. Urhon sukupuolivietti on ollut voimakas, sen mielestä yksi maallisen vaelluksen parhaista viihdykkeistä on tyttökoirien pissojen nuoleminen suu vaahdossa ja silmät kuopissa muljuten. Kaikenlainen sukupuolinen aktiivisuus on taas poikinut hankaluuksia uuun muassa lenkeillä, kun Urho on mielellään rähjännyt pissakiihkoissaan vastaantuleville koirille. Urho on myös nopeasti ja helposti monenlaisiin ärsykkeisiin reagoiva koira.

dsc_0204-3

Kastraatiolla ei kuviteltukaan näiden Urhon ominaisuuksien taianomaisesti muuttuvan meille ihmisille helpompaan suuntaan. Implantaatti on kuitenkin toiminut juuri toivotulla tavalla: Se on nostanut hiukan Urhon reagointikynnystä ja laimentanut sukupuolikäyttäytymisen todella vähäiseksi. Oletettavaa kai on, että se vähä, mitä noista pissannuolentasessioista on nyt jäljellä, on lähinnä vuosien saatossa opittua käytöstä.

dsc_0038-2

Nyt onkin käynyt niin, että Urhon kiinnostus on aiempaa helpompaa säilyttää ulkona, kun huomiosta eivät enää kilpaile (ainakaan entisissä määrin) tienpientareelta leijuvat ihanaiset tuoksut. Urhon reaktiot ovat hiukan hidastuneet aiemmasta, mikä antaa taluttimen toista päätä pitelevälle sen ehkä noin ratkaisevan sekunnin verran aikaa palkita kyseinen herra halutusta käytöksestä, mikä taas vahvistaa toivottua ja heikentää ei-toivottua käytöstä. Olen saanut purettua Kekkoselta ainakin osittain jo muutamia aiempia hankalia käytösmalleja tällä tavalla, ja tilalle on kehitelty uusia, minulle paremmin sopivia käytöksiä. Esimerkkinä mainittakoon meidän normaalin lenkkireitin varrella kulkeva latu, jonka hiihtäjät saivat aiemmin Urholta hyvin usein haukut – nyt Kekkonen painautuu hiihtäjän nähdessään usein jo ilman erillistä pyyntöä säärtäni vasten ja odottaa namien satavan suuhunsa. Myös kehut käyvät Urholle nykyään ihan kelpo palkkiosta useissa tilanteissa. Urho on kehitellyt myös itse ainakin yhden uuden toimintatavan kiihdyttäviä tilanteita varten: Se painautuu vasten jalkaani ja alkaa siinä kävellessään mutisemaan ja puhisemaan kovasti. Tämä on aivan loistavaa – minullahan on runsain mitoin aikaa ohjata Urhon käytös siitä haluamaani suuntaan. Tästä käytöksestä hyvä esimerkki on yksi meidän lähellä kulkeva polku, jonka varrella on monta häkissä haukkuvaa koiraa. Urhoa haukkuminen suivaannuttaa ja se haluaisi kajauttaa haukkujille takaisin muutaman painavan sanasen, mutta nykyään se tyytyy jupisemaan säärtäni vasten. En voi sanoin kuvata, miten hämmentävän ilahduttavaa tämä on!

dsc_0036-2

Käytöksen osalta implantaatti on siis toiminut juuri sillä tavalla kuin villeimmissä haaveissani uskalsin toivoa. Urhon turkki on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi ennallaan, ja sen painonnousuakaan ei voi oikein laittaa kastraation piikkiin. Kivekset ovat kutistuneet, kuten implantaatin laittamisen jälkeen pitikin. Uke on virkeä veikko ja omasta mielestä edelleenkin aikamoinen mahtisonni. Kaikki on hyvin.

DSC_0108 (3)

Mahtiuros

Summa summarum: Omien kokemusteni perusteella poikakoiran kastraatio ei ole ainakaan huono juttu. Minulla on nyt kaksi virkeätä, reipasta ja yhteistyöhön innokasta koiraa. Ajatuksena on leikata myös Urho implantaattikokeilun päättyessä. Oletan, että leikkauksen jälkihoito on vielä mutkattomampaa kuin Väinöllä, kun leikattavana on kaksi normaalisti laskeutunutta kivestä.

DSC_0145 (4)

Speedy Gonzales

Olisi mukavaa kuulla myös teidän muiden kokemuksia kastraatiosta – kommenttiloota on auki!

Emäntä ruokabloggaa, eli bon appétit, rakkaat karvakuonot

Nyt seuraa tärkeä tiedote: Ei ole tuohesta koirankaan suu. Se on vanha sanonta (no, hiukan muutin sitä tarkoitukseen sopivaksi) ja tarkoittaa sitä, että myös pienet koirat tarvitsevat ravitsevan arkiruuan lisäksi joskus vähän jotain spesiaalimpaa herkkua. Elämässä pitää olla nautintoja. Mieluiten paljon.

DSC_0069 (2)

Hiihtolomalaiset kalliolla kukkulalla tänään

Koska meidän leveyksillä vietetään parasta aikaa hiihtolomaa, päätin juhlistaa lomamaanantaita kietaisemalla eteeni Michelin-essun ja loihtimalla karvaisille elämänlaaduntarkkailijoilleni erikoisannokset kokki-emännän namilistalta. Lopputulos näytti tältä:

DSC_0081 (2)

Kupissa on siis vihanneksia kolmella tavalla jauhelihapedillä, raejuustoruusukkeella höystettynä. No, ruusuke vähän levisi, mutta koirat olivat silti ihan tyytyväisiä esillepanoon. Tai niin ainakin päättelin siitä, että molemmat lipoivat innoissaan huuliaan kun laitoin annokset tarjolle.

Tässä vihannesresepti innokkaimmille koirakeittiön huippukokeille. Lisänä voi tarjota (kevyesti maustettua) naudan jauhelihaa (tällä kertaa meidän annoksessa oli mausteena hiukan paprikajauhetta, myös esimerkiksi curry maistuu – maustamisessa täytyy kuitenkin olla oikein varovainen), raejuustoa, kanaa tai mitä nyt mieleen juolahtaa.

Vihanneksia kolmella tavalla (melko iso annos)

1 kukkakaali

1 valkokaali

1 parsakaali

1 kiinankaali

4 isoa porkkanaa

noin 1,5 dl täysjyväriisiä

Pese, kuori ja lohko kaalit ja porkkanat sopiviksi paloiksi. Keitä kaikki ainekset täysin kypsiksi kolmessa erässä: kukkakaali ja valkokaali yhdessä, parsakaali ja kiinankaali yhdessä sekä porkkana ja riisi yhdessä. Kaada keitinvesi pois ja soseuta kasvikset sauvasekoittimella edelleen kolmessa erässä. Jäähdytä ja nauti!

(Kokeilen myös parasta aikaa soseiden jäädyttämistä jääpalamuoteissa pakastimessa. Aikeenani on säilöä valmiita jäisiä kuutioita pakastepusseihin ja napata sieltä nopeasti sulavia paloja tarpeen mukaan ruuan sekaan tai herkkupalana järsittäväksi. Näytti nimittäin maistuvan.)

(Kiireisimmät voivat iskeä kaikki ainekset sekaisin, joskin mössön värit eivät ole silloin yhtä komeat.)

DSC_0086 (2)

Koirahuippukokki haussa -kilpailun tuomari Väinö tarkastelee emännän loihtiman annoksen esillepanoa läheltä. Emäntää jännittää – miten jatkopaikan käy?

Hihnakävelyn uusi autuus ja ihanuus – mikä on tämä tunne?

Joku meidän menoa aiemmin seurannut on saattanut huomata, että emäntä on hihnanatsi. Minusta on tärkeätä opettaa koiralle siivo hihnakävely oikeastaan kahdesta syystä, jotka ovat turvallisuus ja mukavuus. Hihnassa henkensä edestä kiskova koira tekee huonoa omalle terveydelleen, eikä hihnassa kiskominen tunnu varmasti koirasta sen enempää mukavalta kuin ihmisestäkään. Kevätjäillä vetävä pienikin koira on vaarallinen myös ihmiselle.

Kekkosen kanssa hihnaharjoittelussa kuljettiin pitkä tie osin koirasta ja osin omistajasta riippuvista syistä. Kekkonen on varsin impulsiivinen ja monenlaisiin ärsykkeisiin herkästi reagoiva, ja minä taas olin aluksi hämmentynyt, kun Urhon oppiminen ei tapahtunutkaan juuri sillä tavalla kuin koirankoulutusoppaissa ja opetusvideoilla kerrottiin. Lopulta yhteinen sävel kuitenkin löytyi. Ja sitten meille tulikin Väinö.

dsc_0007

Väinö oppi hyvin nopeasti kävelemään hihnassa aivan arvosanan 10+ arvoisesti – kunhan vain Kekkonen ei ollut mukana. Kun liikkeellä oltiin kolmestaan, tapahtui kaikenlaisia kummia asioita. Olin mitä ihmeellisimmissä solmuissa hihnan kanssa, joskus jompi kumpi koirista meinasi kuristua kaulan ympäri kiertyvään hihnaan ja jokainen meistä kamppasi ja kaatoi toisiaan vahingossa vuoron perään. Välillä tunsin syvää epätoivoa ja tuskastumista, mietin fleksiostoksille lähtemistä ja luovuttamista.

Ja sitten, simsalabim: Yhtäkkiä kävely sujuu liki täydellisesti. Hämmästyttävää! Liian hyvää ollakseen totta? Liekö syynä Väinön kasvaminen, jokapäiväinen harjoittelu vai koirien askelkuvioiden hitsautuminen yhteen, kävelyssä ei ole enää käytännössä mitään ongelmia. Hihnassa vetämistä esiintyy pienissä määrin enää muutamissa tilanteissa: aamulla, kun ukoilla on kova pissahätä ja hirveä kiire lähimetsikköön asioille tai joskus autosta lähtiessä, kun luvassa on kohtapuoliin huippuhauskaa pärinää ilman hihnaa. Lisäksi vikkelä-Väinön kiireetön ja rento perusaskellus on vain niin lennokasta, että jos se unohtaa olevansa kiinni hihnassa, se kävelee niin nopeasti että tulee vahingossa vetäneeksi. En aio enää koulutella pois näitä viimeisiä vetotilanteita. Edelleenkin aion pitää lenkillä namit mukana ja palkata koiria varsinkin kehuilla erinomaisista kävelysuorituksista, erityisesti uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. Mutta olen oikein tyytyväinen nyt – hihnataistelu on vihdoin tauonnut. Hihnarintamalla kaikki hyvin.

Täten julistan Urhon ja Väinön hienoiksi hihnakävelymiehiksi. Aplodit maailman upeimmille ukkeleille!