Emäntä masennuksen syöverissä: Kun elämä potkii päähän

Nyt muuten tökkii tämä elämä. Tahmaa ihan huolella. Väinö alkaa kyllä olla jo onneksi melko hyvässä kunnossa. Se kipittelee pitkiä matkoja neljällä jalalla kuitenkin vähän polvea varoen. Kovimmat kiihdyttelyt se hoitaa vielä kolmijalkaisesti. Vauhtia alkaa hetkittäin ollakin siinä määrin, että toipilasajan toivoisi olevan jo pikapuoliin takanapäin. Kipulääke jatkuu vielä muutaman päivän. Tikit otetaan pois tänään.

Kekkonen taas… PUUUHHH. Lyhyesti: Hierominen ei tosiaan enää auttanut Urhon hyppimättömyyteen ja selkäjumiin. Ajatuksena oli viedä Uke Väinön kanssa yhtä aikaa fysioterapeutin käpälöitäväksi. Tällä viikolla tiistaina monsieur Kekkonen meni kuitenkin niin kipeäksi, että jouduin varaamaan ajan eläinlääkäriin. Urho makasi paikallaan, läähätti ja urahteli. Kun käden laittoi hellästi sen selkään, kaveri meni kyykkyyn tai maahan ja liukeni pois alta. Kun selkää kosketti kahdella sormella selkärangan molemmin puolin, selkälihakset nytkähtelivät ja Urho uikutti. Ulkona se ärisi kävellessään ja oli koko ajan jotenkin kireä ja nihkeällä tuulella. Tyyppi oli siis selvästi kipeä. Perjantaina menin sen kanssa tohkeissani lääkäriin, selitin kaiken pitkän kaavan mukaan ja painotin että nyt on tämä koira tässä kipeä. Urho nostettiin pöydälle ja kas – lääkäri ei puolen tunnin painelun, tökkimisen, vatkaamisen, venyttelyn ja nitkuttelun aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista kipureaktiota. Kun ”kipeitä” selkälihaksia painoi, Urho kääntyi ihmeissään mutta ystävällisesti katsomaan painelijaa – siinä oli dramaattisin reaktio. Oma olo oli lievästi ilmaistuna nolo. Aloin epäillä omia havaintojani ja mielenterveyttäni – olenkohan ihan hysteerinen ja luulotautinen. Eläinlääkäri kehotti minua seuraavalla kerralla tuomaan Urhon pahimman kivun aikana vastaanotolle, jos kivun lähde sitten selviäisi paremmin, ja lähettämään tarvittaessa videota tilanteesta sähköpostiin. Hyvin ystävällistä siis. Urho sai myös viikon lepoloman ja kipulääkekuurin, jotka aloitettiin toissailtana, ja kappas, eilen Urho pinkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti pitkästä aikaa auton kyytiin. Mystistä. Varsin mystistä. En tajua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että meillä on kaksi koiraa kipulääkekuurilla. Survon aamuin illoin pillereitä kitoihin, hoidan Väinön haavaa ja käyn vain lyhyillä hihnakävelyillä. Kun on tottunut kulkemaan metsälenkkejä pari kertaa päivässä, tämmöinen meno alkaa ahdistaa. Pitäisi saada hiljaisuutta, vihreätä ja puhdasta ilmaa keuhkoihin. Sitten meneillään on vielä kevään pahin kelirikkoaika ja metsässä märkää. Pitäisi jaksaa nyt odotella pari viikkoa lumen sulamista. Pipo alkaa melkein huomaamatta kiristää ja kaikki ärsyttää vähäsen. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä kun koirilla on jatkuvasti jokin terveysongelma päällä. Muukin elämä stressaa. (Ai niin, positiiviset uutiset: Perjantain eläinlääkärireissulla mitattiin myös Urhon ALAT-arvo. Se oli ensimmäistä kertaa ikinä normaalin rajoissa. Onko hepatiitti nyt historiaa? Iloitsen tästä joskus myöhemmin.)

Kun jatkuvasti on joku ihmetilanne päällä, alkaa väsyttää, kyllästyttää ja masentaa. Ihana ja reipas normaalielämä iloisten koirien kanssa touhuten tuntuu kaukaiselta unelta. Mitenkähän tästä suosta nyt noustaan? Onko helppo ja mukava koira-arki lopullisesti historiaa? Mitä tein väärin?

Mainokset

Leikkauspotilaan hoito ja elämä: eräitä huomioita

Sairaanhoitoarkea on meidän huushollissa takana nyt neljä päivää. Tässä muutamia tekemiäni huomioita.

  1. Väinö osaa ottaa tilanteestaan kaiken hyödyn irti. Se on huomannut, että nyt jos koskaan on aika lypsää itselleen pieniä etuoikeuksia. Kun sille työnnetään kuonon eteen kupillinen tavallista ruokaa, se nostaa etutassun otsalleen ja huokaa silmät kiinni: ”Voi voi kun heikottaa. Pitäisi varmaan saada jotain maukkaampaa ruokaa.” Ja niin isäntä alkaa etsiä jääkaapin uumenista jotain pikkuisen parempaa murkinaa – jotta heikko leikkauspotilas söisi edes jotain. Sillä välin Väinö hieroo lautasliinan kaulukseensa ja kaivaa takataskusta esille haarukan ja veitsen.
  2. Väinö on huomannut myös, että sille on yhtäkkiä annettu valta määräillä Urhoa. Jos Liukas Luikku on asettautunut sohvalle oikein makoisaan asentoon ja Kekkonen alkaa pyöriä sohvan ympärillä sopivaa köllötyspaikkaa etsien, Hänen Pikkumajesteettinsa antaa korkeuksista kuninkaallisen murahduksen ja Kekkonen häipyy nöyrästi maisemista.
  3. Väinön mielestä on täysin ja dramaattisella tavalla väärin, että Kekkosta viedään ulkoilemaan ihan normaalisti ja ennen kaikkea autokyydillä, ja Väinöä ei. Kun isäntä ja Kekkonen lähtevät metsäretkelle autolla ja Väinö suoraan ovelta hihnakävelylle emännän kanssa, Väinö vie itsensä ja taluttajansa suoraan parkkipaikalle autokyydin toivossa. Tänä aamuna seisoskelin Väinön kanssa tuijottamassa naapurin farkku-Corollan takaluukkua noin 15 minuuttia, kun Väinö oli oman auton puuttuessa vakaasti päättänyt mennä naapurin autoon. Lopulta jouduin kantamaan sairaslomalaisen takaisin sisälle, kun kaveri ankkuroitui parkkipaikalle eikä suostunut liikkumaan ennen auton perässä olevan ihmeellisen onnenluukun avautumista.
  4. Edelliseen liittyen: Väinön on tietysti saatava nyt päättää, mihin lyhyillä ulkoilureissuilla mennään. Yleensä askeleet johtavat ainakin ensin parkkipaikalle, mutta välillä on tassuteltu ihan uusia reittejä naapurustossa.
  5. Kun leikkaushaava pitää huuhtoa ja desinfioida, Väinö ottaa käyttöön tehokkaimmat säälinkeräysmenetelmänsä: Se tärisee ja katsoo kiduttajaansa silmät suurina ja korvat selkää vasten painettuina. Sairaanhoitaja tuntee olonsa varsinaiseksi roistoksi ja megaluokan paskiaiseksi.
  6. Hellittely on nyt in. Kaikenlainen kylki kyljessä kyhnääminen ja suukkojen suikkailu sopii Pikkukeisarille. Väinöllä on pieni ja vikkelä vaalenpunainen kieli, joka saattaa tehdä yllätysratsian esimerkiksi pahaa-aavistamattoman ihmisen korvakäytävään.
  7. Jos Hänen Pikkumajesteettiaan haluaa lähestyä esimerkiksi sohvalla, on anottava audienssia. Mikäli typerä ihminen vain istahtaa nukkuvan Väinön viereen niin että sohva hiukan taipuu kipeän jalan alla, Fränk päästää sellaisen hälytyskiljunnan että paikallisella paloasemalla palomiehet hyppivät kypäriä päähän hieroen tankoihin liukumaan.

Sellaisia havaintoja tällä kertaa. Palataan.

DSC_1741

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

On hanget korkeat nietokset, eli Maltti ja Valtti jokakoiraluokan hankiralleissa

Ai nami mitkä hanget! Oijoijoijoi. Kyllä se vain kummasti ihmislapsella läikähtelee rinnassa, kun aurinko häikäisee, hanki hohtaa, puista kuuluu tauotonta liverrystä ja metsässä voi uppoamatta kävellä sinne minne kenkä sattuu osoittamaan! Ei tarvitse etsiä vanhoja hiihtojälkiä tai kelkkauria. Ja mikä parasta: Esimerkiksi tunnin kävelyllä ehtii käydä jo vaikka kuinka kaukana, kun käppäily kovalla hangella on kevyttä kuin kesäasfaltilla! Aijai. Kyllä elämä on joskus helppoa ja mukavaa.

Ja arvatkaa: En ollut tämänkään päivän retkellä ainoa joka nautti täysin rinnoin.

DSC_0386 (2)

Njauu! Nöö nöö! Pärr pärr!

DSC_0340 (2)

Väinön pää on aerodynaaminen puikula. Urhon pää on pyörähdyssymmetrinen ellipsoidi, lähes pallo. Voi olla, että Urhon Väinöä hitaampi rallivauhti johtuu pallopään tuottamasta suuresta ilmanvastuksesta.

DSC_0299 (2)

Ristiaskel-Väinö, eli kun askel-askel-hyppy ei enää riitä

DSC_0294 (2)

Kun katson tätä koiraa, näen mm. turkinhoidollisen suururakan.

DSC_0241 (2)

Sydämenmurskaaja Väinö I Häikäilemätön metsän hämärässä

 

DSC_0451 (2)

Joskus tuntuu, että Väinön elämä kuluu noin 60-prosenttisesti neljä jalkaa ilmassa. Loppuaika kuluu jalat kattoa kohti kölliessä.

DSC_0408 (2)

Jokin pieni ja pitkähäntäinen on mennyt tästä. Koirien mielestä vaikutti joltain herkulliselta eläimeltä, ehkä maukkaalta namimyyrältä.

DSC_0466 (2)

Näin metsässä jonkin isokorvaisen eläimen! Se vaani minua kumpareen takaa!!

DSC_0499 (2)

Kuuraparrat odottavat, josko jotain voimaannuttavaa herkkua saisi. Verensokeri ei saa päästä laskemaan! Taskusta kaivettavalla välipalalla varmistetaan se, että mestaripörheltäjät jaksavat päristä perille asti.

Kyllä nyt kelpaa suunnata ladatuilla akuilla ja hyvällä mielellä kohti seuraavia haasteita!

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.

Hyvää päivää.

Kelmeäihoisten ja päivänvaloa kaihtavien vampyyrien pimeästä luolasta päivää. Näin henkilökohtaisesti pidän varsin onnekkaina sellaisia ihmisiä, jotka saavat keväisestä auringonpaisteesta energiaa, virtaa suorittaa ällistyttäviä massiivisiivousoperaatioita ja aloittaa kaikenlaisia uusia projekteja ja saatella vanhoja talven jäljiltä päätökseen. Tämä emäntä nimittäin kuuluu siihen ihmissakkiin, joka kevään ensimmäisiä auringonsäteitä nähdessään muuttuu kiveksi tai vaihtoehtoisesti joutuu vetäytymään tällä tavalla luolan perälle odottelemaan parempia aikoja. Fyysinen väsymys on tällä hetkellä sitä luokkaa, että unikuola valuu suupielestä koko ajan ja ihmisten ilmoilla pitää yrittää olla kuorsaamatta kovin kovaäänisesti ja huomiotaherättävästi. Hereilläolo on itsessään ponnistus ja esimerkiksi katseen tarkka kohdistaminen vaatii ylimaallista itsekuria. Välillä käyn töissä larppaamassa pätevää työntekijää, ja noin 20 vuoden treenin tuloksena näytän kevätväsymyksestä huolimatta ilmeisesti verrattain normaalilta, koska kukaan ei ainakaan vielä ole uskaltanut tulla kysymään, miksi tulen töihin sammuneena. Kun en ole töissä, esitän kotosalla itselleni ahkeraa opiskelijaa ja tuijotan tietokoneen näyttöä ja kirjoja vuorotellen tasatahtisesti. Todellisesta uupumuksesta kielii erityisesti se, että teenkulutukseni on noin puolittunut normaalista. Juon teetä enää parisen litraa päivässä. En vain jaksa virittää teehaudutinta. Pitäisi kaataa vettä pannuun ja laittaa puruja suodattimeen. Liian työlästä.

Tämä on siis pitkänpuoleinen verukkeeni sille, miksi blogi on vaipunut pikkuiseen horrokseen. Myös koirat ovat kevätkanveesissa. Uni maistuu, ja niin ällistyttävältä kuin tämä Väinön nukkumistottumukset huomioiden kuulostaakin, piskit nukkuvat aamuisin niin pitkään, että nousen useimmiten ennen niitä. Käsittämätöntä. Unbelievable. Vaihtelevien ulkoilukelienkin vuoksi liikuttu ollaan tavallista vähemmän, ja terrierit vaikuttavat olevan täysin tyytyväisiä oloonsa. Kukaan ei istu ovella odottamassa lenkillelähtöä. Suurin osa ajasta kuluu sohvalla kolmestaan sikin sokin maatessa. Isäntä menee töihin ja tulee töistä, aurinko nousee ja laskee, kuu kasvaa ja pienenee ja kalenterissa sivut kääntyilevät. Emännällä tukka ja säärikarvat kasvavat, piskeillä turkit tursottavat kauheassa kunnossa ja kynnet ovat kuin hirveimmistä Jörö-Jukka-tarinoista. On minulla sellainen tavoite, että pyrin antamaan koirille joka päivä jotain ruokaa. Itse olen ajatellut kutistaa joululomalta jääneitä jenkkakahvoja ja elää takapuoleni vararavinnolla. Ruuan hakeminen jääkaapista = liian työlästä.

No, tällaista se on. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, elämä jatkuu taas noin kolmen viikon luolassa kyyristelyn jälkeen. Silloin vien kalpean naamani, pakastebroilerin sävyiset sääreni ja kaksi tukkajumalaterrieriäni auringonpaisteeseen ja kevät saa tulla. Nyt ryömin kuitenkin takaisin lämpöiseen ja turvalliseen äidin kohtuun, työnnän peukalon suuhuni ja kellun painottomana ikuisessa ja ajattomassa pimeässä…

(Tuota ajatusta häiritsee hiukan se, että nykyään sinne kohtuun on tulossa mukaan myös kaksi terrieriä, jotka kroolaavat lapsivedessä selkää ristiin rastiin…)