Väinö sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

Kuinka moni osaa sytyttää kotona lamppuun valot? Ohhoh, noin! Aika monta karvaista etujalkaa nousi pystyyn. Valojen sytyttäminen onkin hieno vieraille esitettävä temppu, ja erityisesti se ilahduttaa laiskaa koiranomistajaa, joka voi löhöillä sohvalla sen aikaa kun piski käy tuuppaamassa kuonolla seinässä olevaa katkaisijaa tai painamassa tassulla lattialla olevaa kytkintä.

Väinö on hionut tämän jalon valojensytytystaidon huippuunsa. Se nimittäin sytyttää valot äänen voimalla. Kuka olisi uskonut? Sehän on melkein sama kuin ajatuksen voimalla sytyttäminen. Väinöhän on siis erikoistunut päästämään voimallisia, yllättäviä ääniä – siksi kyseinen herra myös Kilju-Väinönä tunnetaan. Äkillinen ulkoa kuuluva ryminä, oven takaa kuuluva koiran haukku tai jokin muu kova melu saa Väinön karauttamaan kurkkuaan ja päästämään muutamia sulokkaita säveliä piskitonisen asteikon yläpäästä. Kaikkein juhlavimmat soinnut Väinö luikauttaa kuitenkin ambulanssille. (Vajaan kilometrin päässä meidän kotoa on sairaala, ja meidän kodin ohi menevällä isolla tiellä kulkee ambulansseja liki päivittäin pillit vonkuen.) Kun piipaa alkaa vähitellen lähestyä, Väinö ottaa tukevan haara-asennon, odottaa pienen hetken – ja kun ambulanssi on sopivalla etäisyydellä, Väinö antaa ylä-C:n virrata vapaana ulos kitusistaan: ”HUUUUUUU-uuuuuuuu!”

Naps. Ja niin valot syttyvät liesituulettimeen.

Siinä on taikaa.

 

Mainokset

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Ken olisi uskonut – kesä tuli tänne meillekin, katso kuvat!

Hahaa, VIHDOINKIN! Kesä, täällä meillä! Namm. Aah.

Kekkonen, Luikuttelija ja ehkä ennen kaikkea emäntä ovat kaikki vihdoinkin päässeet rentouttaville metsäkävelyille. Verenpaine ja stressikäyrä laskevat sitä mukaa kun syke nousee ja piskien läähätys tihenee.

Tässä kuvapommitusta parilta edelliseltä päivältä, kun väsyneet aivot ei tällä(kään) kertaa parempaan pysty! Onneksi tuo ihana auringonvalo lataa tyhjät akut nopeasti täyteen. 🙂

DSC_0275 (2)

– Väinö, ethän sitten kiipeile kiville. Polvea pitää vielä varoa… VÄINÖ!! – Elä elä äiskä hermoile, vähäsen kurkkaan tänne vaan. Kaikki kunnossa, voin tulla alas!

DSC_0230 (2)

– Jos äiskä oikein tarkasti mietit ja katson syvälle nappisilmiini, niin huomaat, että olen ihan viaton pieni koira. Tosi viaton. Oikein niin viaton, että herkkua voisin taskusta ottaa… Pikku murun vain, tosi pienen…

DSC_0153 (2)

Metsää

DSC_0192 (2)

– Mitä sitten tehään? Minne sitten mennään?

DSC_0222 (2)

Sieni-ihmisen sydän jättää lyöntejä välistä kun tämmöisiä tulee vastaan.

DSC_0088 (2)

Hurjaturkki aka Leijonakuningas kiinni hommantyngässä

DSC_0134 (2)

– Kato äiskä! Suussa ei oo mitään! Ihan oikeasti ei oo! Nielin jo sen kävyn.

DSC_0041 (2)

Akrobaatti-Kekkonen näyttää, miten herkkuja napataan kiinni ilmasta.

DSC_0197 (2)

Kevät

DSC_0034 (2)

Kekkonen miettii vihreitä asioita.

DSC_0050 (2)

Hänen Majesteettinsa Keisari Väinö I Uljas poseeraa alamaiselleen.

Kekkosen kieli se ei millään meinaa pysyä suussa kuvanottohetkellä. Tälläkin kertaa kuvasaalis kyseisestä karvajalasta oli isolta osin tällainen:

DSC_0209 (2)

– Hähhähhää, etpä saa yhtään hyvää kuvaa minusta! Sabotoin ne kaikki!!

DSC_0093 (2)

Mutta jälleen emäntä oli Kekkosta ovelampi. Näissä hommissa taskunpohjalta kaivettu muinaisnami ei petä koskaan. Jopa Kekkis herkistyi näyttämään söpöintä ilmettään leivänmurun voimalla.

DSC_0164 (2)

– No, tässä me nyt ollaan. Otahan kuva.

DSC_0079 (2)

Oh yes, kesä. Me ollaan valmiita.

Aurinko alkaa (taas pikku välimyrskyn jälkeen) paistaa risukasaan

Kun taannoin tuli luvattua olla narisematta täällä blogissa enää yhtään mistään, niin olen joutunut sitten viettämään hiukan virtuaalista hiljaiseloa. Elämä on nimittäin tintannut meidän päähän vielä pari tujakkaa potkua rautakärkimaiharilla, eikä menossa ole ollut hirveästi kehumista. Niinpä päätin sitten mieluummin olla hiljaa kuin päästää sisäistä murheitteni Niagaraa virtaamaan vapaana täällä blogiosastolla. Sitä sorttia tuli kokeiltua tässä kevään mittaan ehkä vähän turhankin kanssa.

Nyt aurinko alkaa taas vähitellen paistella tähän kevään aikana reilusti kokoa keränneeseen epämääräiseen risukasaan, joten – I’m back.

Piskirintamalla kävi siis niin, että reilu viikko sitten Kekkonen, tuo lihaisa köllykkä, otti ja törmäsi ulkona Väinöön vauhdilla. Kilju-Väinö kiljui ja alkoi taas ontua jalkaansa. Se ei astunut sillä yhtään, ja jossain vaiheessa se alkoi nuolla polvea. Muutama päivä meni kaverin toipumista seuraillessa, ja kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan – päin vastoin – kiikutin Väinön maanantaina eläinlääkäriin. Lopputuloksena oli röntgenkuvaus ja kuvien lähettäminen Kuopioon Väinön leikanneelle eläinlääkärille. Lisäksi Väinö määrättiin taas kipulääkkeelle ja lepoon. Muutama päivä myöhemmin Kuopiosta kajahti viesti, että jalkaa nyt vain seuraillaan pari viikkoa, ja jos se ei lepokuurin päätteeksi ole lähes entisellään, on syytä ottaa uudelleen yhteyttä tohtoriin. Patella näytti kuvien perusteella olevan oikeassa paikassa, eli se kaikkein pahin ei ainakaan vaikuttaisi tapahtuneen.

Nyt Väinö on sitten alkanut taas vähitellen astua jalalla, nuoleminen on loppunut, ja se jopa taivuttaa polvea välillä. Meno alkaa hetkittäin äityä taas turhankin hurjaksi, kun kaveri innostuneena kiepsauttelee leikkausjalalla piruetteja. Nyt siis kaikki kuulolla olevat: Laittakaa kädet ristiin, peukalot pystyyn ja jos teillä on jotakin muita tilanteeseen sopivia onnea tuovia rituaaleja, niin nyt olisi aika hyvä hetki niille. Jos tästä törmäysepisodista sittenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä ja kipulääkkeellä, niin universumille ylistys!

Kekkosenkin vyötäröpoimuille ja komealle mahanköllykälle tulee nyt häätö, kun eläinlääkäri lupasi, että maksaruokavalio voidaan lopettaa. Ainakin aluksi kokeillaan kastroitujen koirien nappularuokaa varmaankin kotiruualla höystettynä, ja jos se ei vielä tepsi, niin sitten otetaan raskaan sarjan dieettieväät käyttöön. Toivottavasti Kekkoselle joka tapauksessa koittaa taas vähän paremmat päivät, kun ruokakuppiin ropisee sellainen annos, jolla myös nälkä lähtee.

Myös tämän huushollin ihmisten elämässä on ollut kevään aikana (koiriin liittymätöntä) vastatuulta. Eipä silti voi muuta kuin onneaan kiittää, että joka kerta kun emäntä raahustaa kotiin maahan lyötynä ja olkapäällä istuva pikku paholainen tökkii atraimella ja kuiskuttaa korvaan kaikenlaista (”Luovuta! Ei sinusta mihinkään ole!”), vastassa on aina ja joka kerta kaksi paria luottavaisia nappisilmiä ja kaksi iloisena heiluvaa häntää, ja sitten maailma ja kaikki murheet asettuvat taas oikeaan mittakaavaan. Entä sitten, jos elämä vähän vastustaa? Kaipa se on tärkeintä, että on koti, jossa voi punkea itsensä sohvannurkkaan ja molempiin kainaloihin saa oman, ihanan, täydellisen koiran. Ja koirilta paljon intohimoisia ja kosteanpuoleisia terrierisuukkoja.

Perusteellisehko kertomus erään Väinön polvileikkauksen jälkihoidosta sekä viralliset juhlakuvat

Väinö täytti sunnuntaina kaksi vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika menee. Vastahan meille kannettiin tuo pikkuinen ja touhukas poikapallero. Onnea Väinö!

DSC_0119 (3)

Syndesankari juhlapäivänään – tässä siis virallinen synttärikuva

Väinön potilasaika alkaa olla nyt päätöksessä. Leikkauksesta on tänään kolme viikkoa – aika kului todella nopeasti. Aluksi koiria piti käyttää ulkona erikseen, kun jalka oli kipeä ja sitä piti varoa. Urho kaipasi jo muutaman päivän jälkeen kovasti leikkikaveria ja jos koirat olivat ulkona yhtä aikaa, Kekkonen alkoi heti viritellä kaikkien aikojen mahtiriehua Väinön kanssa. Isännän kanssa saatiin ulkoilutukset kuitenkin lutviintumaan melko kivuttomasti, eikä tuplalenkkejä tarvinnut huhkia kovin paljoa.

Yksin ollessaan Väinö hengasi (ihan tyytyväisenä) olohuoneeseen rakennetussa aitauksessa, mutta meidän ollessa kotona kaveri sai käppäillä vapaasti asunnossa, kun malttoi itse varoa jalkaansa tosi hyvin. Itse värkättyä haavapukua Väinö käytti ensimmäisten päivien jälkeen vain silloin, kun sitä ei oltu vahtimassa. Jostakin syystä se ei ollut juuri kiinnostunut haavasta oikeastaan pariin viikkoon. Välillä se saattoi hajamielisesti yrittää nuolaista sitä. Enemmän näytti häiritsevän se, että myös sukukalleuksien pesu oli estetty. Vasta nyt, kun haava on jo kunnolla umpeutunut, jalkaa on alkanut kutittaa. Se saattaa kyllä johtua ihan vain takaisin kasvavasta karvasta. Muutama suihkaus Dermacool-suihketta on auttanut kutinaan tosi hyvin.

Lääkityksenä Väinöllä oli antibiootti kymmenen päivää ja kipulääke kaksi viikkoa. Lisäksi isännän kanssa tehtiin omatoiminen päätös Diapamin antamisesta muutamana ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen. Eläinlääkäri ei tällä kertaa määrännyt Diapamia, mutta Väinö sai sitä syksyllä kastraatioleikkauksen jälkihoitoa varten. Diapamin kanssa annettava kipulääke oli syksyllä sama kuin nyt, joten päätös uskallettiin tehdä. Silloin lääke auttoi Väinöä rauhoittumaan ja vähensi sen levottomuutta. Niinpä samoja jäljellä olevia lääkkeitä annettiin nytkin, ja vaikutti siltä, että ne tulivat tarpeeseen. Ilman Diapamia Väinö ei tehnyt tarpeitaan ulkona, tärisi ja tökötti vain – välillä sisälläkin. Se myös vikisi apaattisena korvat luimussa. Diapamia saatuaan Väinö kävi hyvin pissalla ja nukkui tai köllötteli tyytyväisenä.

Haavanhoitokin oli hyvin mutkatonta. Ulkoilujen jälkeen haava suihkuteltiin vedellä, kuivattiin, ja viimeistelyksi riitti suihkaukset Septidiniä ja Dermacoolia. Paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Tikitkin sain poistettua itse hyvin kätevästi. Ajattelin, että otan haavan tämänhetkisestä tilanteesta kuvan tätä tekstiä varten, mutta sitten huomasin, että jalassa ei ole enää kerrassaan mitään kuvattavaa. Arpi on jo aivan vaalea, ja muutaman millin mittainen karva on peittänyt viimeisetkin jäljet. Aika ällistyttävä paranemisnopeus.

Kaikki käytännön hoitotoimenpiteet ovat olleet mutkattomia, eikä arki ole ihan hirveästi hankaloitunut tässä toipilasaikana. Myös Väinön pää on kestänyt sairaslomaa hyvin, vaikka ulos ei ole päässyt samaan tahtiin kuin normaalisti. Väinön viihtyvyyteen on kyllä panostettu sen verran, että sitäkin on käytetty asiasta tehden metsässä lyhyillä hihnakävelyillä nuuhkuttelemassa. Sisällä on leikitty naminpiilotusta, mutta mihinkään äärimmäisiin aktivointitoimenpiteisiin meillä ei ole muuten tarvinnut venyä. Väinö on viihtynyt paljon sylissä ja lähellä, ja se on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä sohvannurkassa tai kainalossa köllötellessään.

Tänään kävin koirien kanssa jo yhteisellä metsälenkillä niin, että Väinö sai olla irti. Pahin painajaiseni ei toteutunut, eikä Väinö kadonnut horisonttiin. Väinön kävely on hetkittäin jo aivan normaalin ja tasapainoisen näköistä, ja se liikkuu jo lähes koko ajan neljällä jalalla. Väinö näyttää itse varovan jalkaansa todella hyvin, ja siksi uskalsin päästää sen irti Urhon kanssa. Kekkis oli kyllä aika riemuissaan toipuvasta leikkikaveristaan, mutta Väinö jätti omatoimisesti vielä riehut välistä – vaikka heiluttelikin innoissaan häntää ja viestitti pärisevälle Urholle, että on hengessä mukana.

Kaiken kaikkiaan kauhistelin koipioperaatiota etukäteen ihan turhaan. Toki meillä kävi mäihä – jos reisiluun telauraa olisi pitänyt syventää tai patellajänteen kiinnittymispaikkaa sääriluussa olisi siirretty (tämä oli meillä vaihtoehtoinen toimenpide, jonka toipumisaika olisi ollut 6 viikkoa ja joka saattaa huonolla tuurilla olla joskus vielä edessä, jos nyt leikkauksessa tehty kiristys löystyy), urakka olisi ollut isompi ja toipumisaika reilusti pitempi. Silloin olisi voinut joutua jo tosissaan miettimään ratkaisuja esimerkiksi koirien ulkoilun tai Väinön pään kasassapysymisen suhteen.

Seuraava haaste meillä on fysioterapiaan pääseminen. Meidän paikkakunnalla ei ole omaa koirafyssaria, joten luvassa on päivän mittainen fysioterapiareissu toiseen kaupunkiin. Hankaluus on siinä, että työtahti on nyt kiivaimmillaan, eikä sopivaa hetkeä reissulle oikein ole. No, eiköhän tämäkin asia jotenkin järjesty.

Hyvinhän tässä kävi. ❤

DSC_0118 (3)

Sydänkäpyli

Kauan eläköön pikkuritari ja tarinat hänen sankarillisista teoistaan!

Eilen oli tähänastisen kevään lämpimin päivä. Piskit lekottelivat terassilla ja lenkillä tuli kuuma. Postilaatikolla istuskeli muina ötököinä kevään ensimmäinen perhonen.

Illalla mentiin sitten nukkumaan. Urho kölli koiranpetissä (!), Väinö oli käpertynyt kainalooni. Sitten kuului se ääni.

Bzz! Bzz! Kops. Kops. Sur. Surr!

Makkarissa lenteli jokin. Koska kyseessä saattoi olla ihmisen ihon alle muniva pistiäinen tai verenimijälepakko, hätyytin isännän ylös sängystä metsästyshommiin. Pörriäistä etsittiin. Oli hiljaista. Isäntä kävi läpi muitakin huoneita. Sitten se taas kuului: BZZ! SURR! Ja niin lihava kärpänen pörisi piilostaan kiertelemään makuuhuoneen lampun ympärille.

Isäntä raapi päätään. Mitenkähän kärpäsen saisi kohtuullisessa ajassa kiinni, kun se ei näyttänyt mielellään istuvan mihinkään? Kyseessä oli vieläpä lisäksi selkeästi kärpästen lentoformulakisoissa vähintään kolmen parhaan joukkoon sijoittunut yksilö. Se lensi niin nopeasti, että katosi välillä näkyvistä.

Siinä aikamme asiaa pohdiskeltuamme kärpänen (tekisi melkein mieleni sanoa kärpäsrukka) teki kohtalokkaan virheen. Sillä alkoi vähän väsyttää ja se ajatteli lepuuttaa siipiään muutaman sekunnin istumalla hetkeksi johonkin. Valitettavasti se valikoi istumapaikakseen Väinön paljaaksi ajellun, leikatun ja sorjan säären. Tämän jälkeen kaikki tapahtui kuin hidastetusti.

Kärpänen aloitti matkansa Väinön jalalle. Se pörisi jalkaa kohti, kunnes aloitti laskeutumisen. Jalkapari kerrallaan tömähti karvansänkeen, Väinön kutisevan ihon pintaan. Ja silloin se tapahtui: Väinön silmät laajenivat, selkäkarvat nousivat pystyyn, ylähuuli nousi paljastaen pedon terävät hampaat. Pää alkoi kääntyä kohti takajalkaa, silmät nauliutuivat tuohon kirottuun siivekkääseen lohikäärmeen serkkupoikaan…

Väinön liike oli uskomattoman nopea: NAPS. Sankar’koira-Väinö puraisi pikkuhirviön niskat nurin yhdellä haukkauksella. Sen jälkeen se poimi raadon sängyltä ja popsi sen yöpalaksi. Rousk rousk. Lopuksi se lipoi huolellisesti huulensa ja jatkoi uniaan.

Hurraa, hurraa, hurraa! Kauan eläköön lohikäärmeitä nitistävä ritari Don Vänkkyte!

Emännän pyhä lupaus, eli kuinka murjotus ja synkistely saa luvan loppua

Tämä kevät on ollut kyllä melkoista tunne-elämän pottupellolla rytyyttämistä. Juuri kun olen luullut, että nyt aurinko taas paistaa risukasaan, olen mätkähtänyt takaisin lietekuopan pohjalle, väännellyt siellä maailman surkeimpana ja huonoimpana käsiäni ja rypenyt huolellisesti itsesäälissä, heitellyt tuhkaa päälleni ja ollut kaiken kaikkiaan varma, että Jobin kirja kirjoitettiin oikeasti minusta (Emännän kirja). Nyt olen kuitenkin juhlallisesti päättänyt, että kaikenlainen negatiivissävytteinen vellominen saa luvan loppua, ja alan keskittymään vain ja ainoastaan tämän koiraelämän hyviin puoliin. Koska niitä edelleen on, ja paljon. Olkoonkin, että kremppaa löytyy vaikka eläinlääkäriopiskelijoitten kesäleirimateriaaliksi asti. En välitä. Nyt hoidetaan piskit kuntoon ja sitten aletaan nauttia kesästä. Ai nam.

(Jos seuraavassa postauksessa tästä pyhästä lupauksesta huolimatta vetelen taas itseltäni ranteita auki, joku saa tulla ja mäjäyttää minua röhkypossulla päähän, että nainen, nyt järki.)

Koska tämän elämän meren arvaamattomilla laineilla kelluvan purtilon purjeet alkavat taas vähitellen pullistua ja kokka osoittaa kohti uusia, jännittäviä seikkailuja, teen nyt kattavan listan koiraelämän positiivisista asioista. Voin tulla tänne sitten katsomaan listaa, kun meri seuraavan kerran tyyntyy, vene seisoo paikallaan ja keskipäivän aurinko paahtaa siihen malliin, että odottelen taas vain varmaa kuolemaa. (Aina joskus blogia kirjottaessa tulee sellainen tunne, että liioittelenkohan minä. Mutta sitten se menee ohi.)

  1. Kikkerökausi on avattu! Vyötin Kekkosen, isäntä kaivoi meille kikkerön varastosta ja niin sitä lähdettiin! Tuuli puhalsi kasvoille, lumen alta paljastuvat koirankakat löyhkäsivät ja Kekkonen ähisi perässä sunnuntaikävelyvauhtia täysin kyllästyneenä koko touhuun heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin!
  2. Väinö alkaa olla erittäin hyvissä voimissa. Siis erittäin. Epäilen, että kunhan ensi viikolla tulee se hetki, että Väinön saa päästää irti hihnasta, en näe tuota pikku vekkulia enää. Luultavasti paineistettu rakettireppu kantaa Väinön kohti ääretöntä ja sen yli.
  3. DSC_1772Tänäkin aamuna sain herätä kahden uljaan ja karvaisen koiramiehen vierestä. Olen nyt ihan alistunut ajatukseen, että piskit tulevat sänkyyn ja nukkuvat siinä missä haluavat. Entä sitten! Onni on kaksi tuhisevaa (Väinö), kuorsaavaa (Urho) ja lämmintä koiraa, jotka aamulla ensimmäisenä heiluttavat minulle häntää, kun vain raottelenkin silmiäni. Suukkoja saan aamulla niin paljon, ettei tarvitse käydä edes suihkussa! S-kirjaimen muodossa tai pää lattialla nukkuminen on hyvin pieni hinta tästä onnesta.
  4. Myös terassikausi on avattu. Pikkutyypit nauttivat mielellään näin lämpimänä päivänä takapihan terassilla loikoilusta. Kuinka monella oman elämänsä kleopatralla on kaksi näin uljasta koirasfinksiä vartioimassa takapihaa! Kysynpä vaan.
  5. Ihan kohta, siis tosi kohta, alkaa taas meidän sulan maan metsäsamoilukausi. Metsä tekee ihmisen ja koiran onnelliseksi, siellä ajatus kirkastuu ja nämä kevään hupsuttelut saa jättää kokonaan taakse.
  6. Jos Kekkonen onkin nykyään melkoinen vappupallo, Väinö on erittäin sutjakka mies. Ja nimenomaan mies, ei enää mikään pikkupoika. Herra Vaka-Vanha täyttää ylihuomenna kaksi vuotta. Sydän murtuu, kun pentuajan tajuaa nyt tosissaan olevan ohi – mutta toisaalta kukaan ei enää pissaa täällä lattialle tai roiku kiinni Kekkosen naamassa. Olen tyytyväinen.
  7. Ylihuomennahan siis juhlitaan! Baila baila.
  8. Väinö on alkanut nukkumaan pitkään. Meillä kukaan ei enää herää vapaapäivänä kello 6.30. Vaikka aikaisin heräämisessä on puolensa, erityisesti näin stressaavina ja vähäunisina aikoina sitä osaa arvostaa mahdollisuutta pitkiin aamu-uniin aina välillä. Väinöstä on muuten itse asiassa kuoritunut ainakin viime aikoina koko porukan aamu-unisin tyyppi. Muut saattavat jo hommailla päiväaskareitten kimpussa, kun Väinö kiskoo vielä sängyssä zetaa naamakarvat sojottaen ja viiksikarvat hengityksen tahtiin huojuen.DSC_1802
  9. Voi olla, että Kekkonen korkkaa tänä viikonloppuna mökkikauden. Luvassa on kenties yksityisloma isännän kanssa myyrien, keppien, haravoimattomien lehtien ja tärkeiden kevätaskareiden luvatussa maassa. Voiko koira viikonlopulta enempää toivoa? Toiveissa on, että sunnuntaina kotiin palaa rentoutunut pikkumies.
  10. Koirat tekevät elämästä täyttä, värikästä ja merkityksellistä. En halua edes ajatella olemista ilman noita yleismiesjantusia. Koirat osaavat ottaa arjesta ilon (ja mehut) irti! Tunteet ovat suuria ja aitoja, ja herkut hyviä! Oikeasti päivä paistaa risukasaan ihan koko ajan, vaikkei aina siltä tunnu. Itsepä noita pään päällä leijuvia ja auringonpaisteen estäviä myrskypilviä tulee kehiteltyä. Pitäisi ottaa koirista oppia ja elää enemmän nyt.

Ah. Nyt otan nuo sohvalla lojuvat karvaeläimet mukaani ja menen nauttimaan kevään lämpimimmästä päivästä. Olisikohan jätskikioskin myyjä kärrännyt menopelinsä jo torin laidalle?

Mahtimurkula superdieetillä, eli kun paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa

Viime perjantain eläinlääkärireissulla koin taas melkoisen järkytyksen, kun Kekkonen asteli vaa’alle. Lukema oli kokonaista 10,9 kiloa – siis kilon verran enemmän kuin pari kuukautta aiemmin, ja jo silloin kyseinen koirayksilö oli melko tuhti poika. Käsittämättömän asiasta tekee se, että Urho on ollut dieetillä parisen kuukautta. Annoskokoa on pienennetty ja erityisesti on vahdittu, ettei Kekkonen popsi Väinön murkinoita. Isäntä on saanut säännöllisesti osakseen papatusta sorruttuaan antamaan Kekkoselle jonkin murusen ruuastaan, mutta papatus on kyllä myös alkanut puremaan. Kilon painonnousu tuon kokoisella koiralla on hurja. Voikohan se selittyä kastraatioimplantaatilla? Kastroidun koiran painohan nousee tunnetusti helposti, mutta olen luullut, että se johtuu siitä, että niillä on vain aiempaa parempi ruokahalu. Kekkosen ruokahalu on nykyään melko mahtipontinen jopa entiseen verrattuna, mutta joka tapauksessa se syö vähemmän kuin ennen.

Nyt Kekkos-rukka on joutunut sitten kunnon vyönkiristysdieetille. Kupissa on entistäkin pienempi määrä maksanappulaa aamulla ja illalla. Eläinlääkärin ohje oli, että ruokavaliota ei kannata vielä muuttaa, vaan maksanappulaa annetaan vain vähemmän kuin ennen. Nyt sitten ruokamäärä on jo todella pieni. Parina yönä Kekkis on haahuillut hereillä ja etsinyt kätköistään puruluita järsittäväksi. Barbaari-raukka, ja sen suurella vaivalla rakennettu uljas ja muhkea keho. Ylipainohan on ylivoimaa. Tuntuu, että pitäisi keksiä jokin keino, jolla annoskokoa saisi vähän suuremmaksi ruokavalion muuttumatta ja energiamäärän kasvamatta. Pitää mietiskellä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Loppuun on vielä edelliseen mitenkään liittymättä kerrottava, että Urhon ja Väinön pihapissakäyttäytyminen on joskus melko viihdyttävää seurattavaa. Ne käyvät siis lenkkien välillä joskus pissalla omalla takapihalla. Väinö on vähän sellaista taivaanrannanmaalarityyppiä, se voi tökötellä pihalla hyvinkin pitkään tuulta nuuhkien ja turkki hulmuten ennen kuin malttaa heittää pisut. Kekkonen taas on hyvin napakka asioiden toimittaja ja pissaa kätevästi myös käskystä. Kun sitten kehottelen taivaanrannanmaalari-Väinöä pissaamaan, se saattaa katsella minua hajamielisesti, olla etsivinään sopivaa pissapaikkaa – ja sitten se jää taas tuijottamaan kaukaisuuteen. Kekkonen sen sijaan hanskaa homman: Joka kerta, kun käsken Väinöä pissaamaan (”Pissaa!”), Kekkonen nostaa jalkaa. Äsken ulkona käydessäni laskin, että kehotin Väinöä pissalle seitsemän kertaa. Urho nosti siis jalkaa seitsemän kertaa. Viimeisellä kerralla koipea kohottaessaan (pissaakaan ei enää tullut) se katsoi minua jo vähän hitaasti…

Tulinpa vain sanomaan…

… että kahden koiran kanssa voi tapahtua sellaisia outoja asioita, joita ei voi tapahtua yhden koiran kanssa. Olin tänä aamuna pahaa aavistamatta aamukävelyllä. Käppäilin tökkyrässä, siristelin kirkkaassa auringonpaisteessa ja katselin yön aikana miellyttävästi turvonneiden silmäluomieni raosta lumen sulamista ja ruohonkorsien heilumista samalla kun piskit toimittivat aamuaskareitaan metsikössä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että Kekkonen oli pyllistynyt kakille ja Väinöllä oli samaan aikaan jokin erittäin tärkeä operaatio käynnissä Kekkosen takana. Lopputulos: Urho kakkasi Väinön kylkeen. Noin vain. Pikkuisen tahmea pökylä tarttui Vänen kylkikarvoihin ja valui siitä hitaasti alas.

Koiranomistajan elämä…