Piru merrassa peltotiellä, eli kuinka paholainen karkotetaan

Jjep, nyt se on selvinnyt. Meidän naapurissa asuu itse perkele. Se tekee torttunsa Mahtiterrierien tontille, mutta ennen sunnuntaita tuo paholainen ei ollut näyttänyt naamaansa talon isännille – se oli piiloutunut salaisuuksien verhon taa jättäen vain haisevia merkkejään pihapiiriin. Viikonloppuna tilanne muuttui ja Keisarit saivat nähdä tuon pirulaisen ilmielävänä.

Olimme olleet erittäin onnistuneella päivälenkillä pelloilla. Syyskuun aurinko paistoi. Kun sunnuntaikävely tuli päätökseen, piskit pinkaisivat tyytyväisinä Kirpun takapenkille. Istuin kuskin paikalle ja katsoin taakseni: kaksi hymyilevää koiran naamaa. Kaikki ihanasti. Lyhyt paluumatka pitkin hiekkatietä takaisin kotiin alkoi. Piskit asettuivat väliköllötykseen (varsinkin Väne osaa ottaa tehot irti lyhyistäkin automatkoista). Kun autolla oli ajettu pari minuuttia, huomasin vanhahkon miehen kävelevän hitaasti edelläni tiellä. Ja samassa miehen seuraksi tielle ryntäsi myös iso vaalea labradorinnoutaja ilman hihnaa. Tunnistin tuon komean ryökäleen heti (koiran siis). Vanha mies ei kuullut autoani, joten hidastin vauhtia ja jäin köröttelemään koirakon perään. Mutta eipä mennyt aikaakaan, kun koira huomasi meidät – ja siinä kohtaa oli isäntä jo myöhässä. Hän yritti ottaa kiinni pannasta, mutta epäonnistui. Kun koira lähti juoksemaan kohti meidän autoa, näin jo elämäni vilisevän filminauhan lailla silmissäni…

Väinö oli ensimmäinen, joka havahtui pysähtyneeseen autoon. Se nousi katsomaan ulos ikkunasta, ja mitä sen silmät näkivätkään: valtava hurtta suoraan helvetin porteilta juoksemassa kohti meitä!! Luikku päästi hälytyskiljunnan, ja myös Kekkonen ryntäsi ikkunaan. Nyt oli piru merrassa!! Piskit arvioivat nopeasti tilanteen ja johtopäätös oli yhteinen: Tämän täytyy olla nyt Se, joka jättää pökylöitä. Terrierit nyökkäsivät toisilleen yhteisymmärryksen merkiksi.

Keisarit huusivat kuorossa takapenkiltä: ”Hoi, pelsepuupi – paljasta meille nimesi!” Ja tuo keltainen paholainen lähestyi, ponkaisi takajaloilleen vasten autoa, linttasi märän kirsunsa kiinni auton takalasiin, katsoi terrierejä silmästä silmään ja hönkäisi iloisesti: ”Minä oon Nalle!” Terrierit kauhistuivat ja tekivät takapenkillä ristinmerkkejä, osoittivat perkelettä valkosipulilla ja sylkivät kolmesti olan yli. Sitten ne alkoivat muistella kaikkia oppimiaan demoninkarkotusloitsuja ja antoivat tulla täyslaidallisen: ”Herkkuluun nimeen temoni mene pois…”, ”… riivaaja ulos nyt…”, ”…hus hus pelsepuupi!” Möykkä autossa oli mahtava ja majesteetillinen! Saattoi olla, että juuri sillä hetkellä yläpuolellamme pilvet hajaantuivat ja auringonsäteet lankesivat suoraan Kirpun perällä äänekkäitä loitsuja tahkoaviin pikku eksorkisteihin. Ja sitten – kuin taikaiskusta kuvaan asteli vanha mies, joka otti keltaista ja iloista hirviötä pannasta kiinni ja talutti sen pois.

Takapenkillä terrierit katsoivat ensin hölmistyneenä toisiaan. Tajuttuaan voittonsa ne heittivät yläfemmat, iskivät nyrkit yhteen ja tekivät aaltoja. Joten:

Oletko manauksen tarpeessa? Riivaako sinua demoni? Tilaa nyt paholaisen häätämisesi suoraan Kekkosen ja Väinämöisen Laatueksorkismipalvelut Oy:ltä! Liittymismaksu kanta-asiakkaaksi syyskuussa vain nolla herkkuluuta. Ole nopea, rähinää riittää vain muutamalle ensimmäiselle tilaajalle! Tilaukset suoraan Urhon ja Väinön postilaatikkotelineeseen tai portin pieleen. Räyhällä on laatutakuu – jos et ole tyytyväinen saamaasi palveluun, saat herkkuluusi takaisin (pikkuprintti: jos niitä ei ole vielä syöty ja jos Urho suostuu luopumaan niistä).

Ei rähinällä rajaa kun demonia pois ajaa!

Mainokset

Mahtiterrierien sopeuttaminen uuteen arkeen – emännän resepti

Kuten aiempia postauksia lukeneet tietävät, Kekkis ja Väinis ovat olleet melko stressaantuneita muutosta ja kaikista uusista kuvioista. Menihän meillä koko arki uusiksi, ja tutut kuviot jäivät linnuntietä pitkin noin 400 kilometriä pohjoisemmaksi. Erityisesti Urholle samanlaisina toistuvat päivittäiset rutiinit ovat aina olleet tärkeitä, ja muuton myötä iso osa rutiineista meni hetkeksi kokonaan rikki. Niinpä Kekkonen purki tuntojaan aluksi muun muassa haukkumalla ja ulvomalla yksin ollessaan. Väinön stressi on ollut enemmän liiallista valppautta, ylivireyttä ja vaikeutta ryhtyä lepäämään lepoaikoina. Jokainen talon rasahdus on saanut Väinöltä tömäkän lastin äänekkäitä ärräpäitä. Molemmat ovat ottaneet kierroksia pienimmistäkin asioista, ja Urhon spesialiteettina on ollut voimakas läähättäminen milloin minkäkin pikku tapahtuman seurauksena. Ensimmäisten viikkojen aikana muutamana yönä lattioille oli ilmestynyt pissalätäköitä ja yhtenä yönä pari pökylääkin. Syyllinen jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Nyt neljä viikkoa muuton jälkeen tilanne alkaa olla aika hyvä. Parin aiemman muuton koulimana osasin varautua stressiin etukäteen ja laatia mielessäni karkean suunnitelman koirien sopeuttamiseksi. Urhon huutelut työpäivän aikana ovat loppuneet aiemmin aina silloin, kun arkipäivistä aikatauluineen on tullut koirille tuttuja ja ennustettavia. Niinpä nyt neljän viikon aikana olen panostanut mahdollisimman tylsinä toistuviin rutiineihin: Aamukävely aina samaan aikaan ja samaa reittiä. Aamupala joka aamu samaan aikaan. Aamupalan jälkeen hellintää ja rapsuttelua, minkä jälkeen olen jättänyt koirat pitkälti huomiotta, jotta ne malttavat alkaa köllöttelemään. Ne seuraavat joka päivä samanlaisina toistuvia lähtövalmistelujani omilta köllötyspaikoiltaan. Viimeisenä kilistelen keittiön pöydältä avaimet kaulaan ja laukkuun, ennen kuin menen ulos ja laitan oven kiinni. Töistä palattuani annan koirille ensimmäisenä pienen herkun, jota syödessään ne rauhoittuvat eivätkä riehu ja hypi kaistapäinä (Väinö osaa jo hienosti odottaa herkkuaan riehumatta – aluksi sekin oli hankalaa). Herkun jälkeen hellitellään ennen pissakävelyä. Päivälenkin, iltapalan ja iltalenkin yritän mahduttaa tiettyihin kellonaikoihin. Myös nukkumaanmeno sujuu tutuin rutiinein.

En ole harrastanut koirien kanssa mitään erikoista, enkä ole kouluttamalla kouluttanut mitään neljän viikon aikana. Ei paikallaoloa, ei luoksetuloa, ei mitään. Nameja on kulunut vähemmän kuin koskaan. Piskiopiston sijaan olen panostanut rentoihin ja hihnattomiin ulkoiluihin, spontaaneihin leikkihetkiin, rauhallisiin luunsyöntisessioihin, hellittelyyn ja kiireettömään oleiluun aina kun mahdollista. Koirat ovat saaneet tulla lähelle ja syliin (erityisesti Väinöstä on kehkeytynyt varsinainen sylikoira), ja olen pyrkinyt tarttumaan tavallista enemmän niiden ehdotuksiin ja ideoihin: leikkiinkutsuihin ja ulosmenopyyntöihin noin esimerkiksi. Totuuden nimissä en olisi koiria jaksanutkaan viime viikkoina kouluttaa tai touhuta muutenkan mitään aivotoimintaa vaativaa, mutta mielestäni tämä koulutuksellisesti passiivinen jakso on ollut aidosti piskien sopeutumista palveleva ratkaisu.

Viimeisten parin viikon aikana Urhon aamuhaukkuminen on loppunut, ja töistä palatessa talo on ollut hiljainen (aluksi huolestuttavan hiljainen – ensimmäisinä päivinä oli kiire päästä katsomaan, ovatko kaverukset edes hengissä kun mitään ei kuulu). Aamulla koirat ovat rauhallisia, ja iltapäivällä ilahduttavan jälleennäkemisen jälkeen ne osaavat taas rauhoittua hyvin nopeasti. Kun illalla ei ole mitään erikoista ohjelmaa, ne asettautuvat nukkumaan. Sataprosenttisen normaaliin olotilaan on varmaan vielä vähän matkaa, mutta olen jo nyt tyytyväinen. Yhtenä iltana tällä viikolla Urho kaivoi lökäpöksyjeni taskusta paperinenäliinan ja silppusi sen huolellisesti ja aikaa säästämättä kymmeniksi pieniksi kappaleiksi. Siinä mieleeni tuli, että koirat voivat pian alkaa kaipaamaan jo uusia haasteita ja virikkeitä. Tulevien viikkojen aikana täytyy varmaan kaivella esille maastokartta ja paikallisten koirakurssien tarjonta, jos vaikka sieltä löytyisi meille mukavia uusia seikkailuja ja haasteita entisten selätettyjen tilalle. Tai sitten voisi etsiä jostain jonkun pennunkasvatusopuksen ja palauttaa mieleen, että miten niitä peruskäskyjä nyt taas pitikään opetella…

Terrierit landepaukkuina: eräitä havaintoja elämästä pellon laidalla

Niin siinä sitten kävi, että Kekkosesta ja Liukas Luikusta tuli maalla asuvia heinähattukoiria. Eihän sitä ennenkään kovin urbaanisti eletty, pienen kaupungin rauhallisella omakotitaloalueella omassa rivitalonpätkässä vain. Mutta oli arki ennen erilaista. Isäntäkin asui saman katon alla. Nyt täytyy taas tyytyä pelkkään emäntään. Tässä eräitä havaintoja uudesta arjesta.

  1. Täällä uudessa talossa on tosi paljon outoja ääniä, ja ulkona myös. Kun ääni on riittävän outo ja huolestuttava, Väinö ottaa tukevan haaran, laittaa nyrkit pystyyn ja huutaa ennaltaehkäisevästi: ”Hiivattiiii!! Meitin tontille ei tullaaaaaa!! Tai annan köniiiiin!!” Joskus Kekkonen yhtyy kuorolauluun.
  2. Puulämmitteisessä talossa voi tulla kylmä, jos taloa ei lämmitä. Väinö on huomannut tämän, ja nykyään se ei tingi enää millinkään vertaa lämpöisestä yöunipaikastaan ihmissängyssä. Jos Väinön siirtää illalla omaan petiinsä, se singahtaa kahdessa sekunnissa takaisin sänkyyn. Jos Väinön hätistää sängystä verbaalisin keinoin, se odottaa lattialla häveliäästi muutaman sekunnin ennen kuin kimpaisee taas sänkyyn ja asettautuu tyytyväisenä ja iloisena takaisin mukavaan asentoon. Väinön kanssa on täysin turhaa alkaa vääntämään tästä asiasta: taistelua voidaan käydä vaikka kuinka pitkään, mutta Väinö pitää päänsä joka tapauksessa. Emäntä viettää yönsä siis Väinö joko kylkipoimun väliin ahtautuneena tahi jalkaterien ympärille kietoutuneena. (Nykyisen sängyn leveys on 80 cm, mikä aiheuttaa sen, että ylimääräistä tilaa esimerkiksi kyljen kääntämiselle ei aina jää. Varsinkaan, jos myös Kekkonen haluaa oman osansa joukkueköllötyksestä…)
  3. Silloin kun taloa lämmitetään ja olohuoneen nurkassa olevasta kakluunista hohkaa lämmin tulenkajo, tulisijan edessä olevasta koiranpetistä saattaa löytää aika lämpimän, tyytyväisen ja unisen Kekkosen.
  4. Aamukävelyt on ihan hullun jännittäviä! (Vaikka emännän silmään hiljaisella kylätiellä ei käytännössä koskaan tapahdu mitään. Auto saattaa ajaa ohi.) Meillä on saman tien varrella yksi naapuri, joka käy kahtena arkiaamuna viikossa juoksulenkillä ja kipittää siis meitä vastaan tiellä. Kun askeleet alkavat kuulua mutkan takaa, koirat vilkuilevat toisiaan: ”Kuulitko tuon? Mikäseoli?!” Kun naapuri tulee näkyviin, piskit repeävät liitoksistaan: ”Ihminen!! Ihan oikea elävä!! IHANA!!! VOITASKO OTTAA SE KOTIIN??? ÄISKÄ?!?!” Siinä saa emäntä punastella, kun Kekkonen yrittää lähteä uuden elämänsä naisen mukaan ja Vänkky härvää hommassa mukana kaikki kehon ulokkeet eri suuntiin viuhuen. Ja jos tiellä ei näy naapuria, muita tilanteita kyllä riittää. Esimerkiksi yhtenä aamuna puusta oli pudonnut omena keskelle tietä. Voitteko uskoa – skandaali! Onneksi koirat huomasivat tilanteen jo tosi kaukaa.
  5. Iltakävelyt on ihan hullun jännittäviä! Tiellä vilisee supikoiria ja kissoja – erityisesti kissoja. Ne saattavat seisoa hämärällä tiellä ja lällätellä koirille turvavälin päästä. Pimeässä isot kivet ja puut näyttävät varsinkin Väinön mielestä aika epäilyttäviltä. Niitä pitää tarkkailla, ja joskus pitää päästää ennakoiva karjahdus, jos näyttää, että jokin kivi melkein liikkuu. Myöhään illalla tuuli yleensä tyyntyy, ja kaukaa kuuluu koirien haukkua. Sekin on epäilyttävää ja vaatii joskus äänekkäitä toimenpiteitä.
  6. Ulkoiluolosuhteet ovat täällä piskien mielestä erinomaiset. On monenlaista maastoa, paljon kaikkea haisteltavaa ja mestoille päästäkseen ei välttämättä tarvitse liikkua autolla ollenkaan. Vaikka rannikolla ollaan, yhtään punkkiakaan ei olla vielä nähty (koirat on kylläkin myrkytetty liuoksella). Very nice!
  7. Emäntä on iltaisin väsynyt, mikä on terrierien mielestä tietysti varsin typerää, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Tarjoilu mehukkaitten luitten suhteen nimittäin pelaa vihdoinkin sillä tavalla kuin pitääkin! Herkullista luuydintä kaivellessa kuluu rattoisasti illasta tunti jos toinenkin.
  8. Omasta pihasta huolehtiminen on kauhean rankkaa. Päivittäin pitää tutkia kaikki paikat ja laittaa omia merkkejä tasaisesti kriittisiin paikkoihin. Tunkeutuja-Nallen (naapurin labbis) reitit on kartoitettu ja niitä pidetään nyt silmällä.
  9. Isännän puuttuminen sekä emännän osin fyysinen ja osin henkinen poissaolevuus ovat syypäitä siihen, että kun iltaisin pitkän päivän päätteeksi ollaan kolmestaan kotona, yhdessäoloajasta ei voi heittää sekuntiakaan hukkaan. Piskit sulloutuvat syliin, viereen, olkapäälle ja jalkaterien päälle istumaan tai makaamaan, ja jos ei älyä varoa, jopa vessassa istuessaan voi saada terrierin tai pari syliinsä. Sitten sitä halitaan, pusitaan, hellitellään ja ollaan lähekkäin erittäin huolellisesti.
  10. Ilman koiria tämäkin uusi arki olisi varsin harmaata. Vaikka aamukävely sateessa tai lenkillelähtö töitten jälkeen väsyneenä ei aina nostata ihokarvoja pystyyn silkasta ilosta, nuo pienet karvaiset landepaukut tekevät edelleenkin elämästä ja arjesta kiinnostavaa, yllättävää ja ilahduttavaa. Siksipä toivotan kaikesta huolimatta Väinön mielessäni lämpimästi tervetulleeksi öisin pieneen sänkyyni enkä anna Urhon aamuisten kaihoamisten naapurin naisen perään vaivata päätäni. Ei muuta kuin purjeet auki, perämiehet Urho ja Väinö, tyyrpuuriin, paapuuriin, ja rohkeasti kohti uuden arjen uusia kujeita – kapteeni käskee! (Tai pyytää. Ystävällisesti pyytää.)
DSC_2423

Mä maalaispoika oon.