Terrierit landepaukkuina: eräitä havaintoja elämästä pellon laidalla

Niin siinä sitten kävi, että Kekkosesta ja Liukas Luikusta tuli maalla asuvia heinähattukoiria. Eihän sitä ennenkään kovin urbaanisti eletty, pienen kaupungin rauhallisella omakotitaloalueella omassa rivitalonpätkässä vain. Mutta oli arki ennen erilaista. Isäntäkin asui saman katon alla. Nyt täytyy taas tyytyä pelkkään emäntään. Tässä eräitä havaintoja uudesta arjesta.

  1. Täällä uudessa talossa on tosi paljon outoja ääniä, ja ulkona myös. Kun ääni on riittävän outo ja huolestuttava, Väinö ottaa tukevan haaran, laittaa nyrkit pystyyn ja huutaa ennaltaehkäisevästi: ”Hiivattiiii!! Meitin tontille ei tullaaaaaa!! Tai annan köniiiiin!!” Joskus Kekkonen yhtyy kuorolauluun.
  2. Puulämmitteisessä talossa voi tulla kylmä, jos taloa ei lämmitä. Väinö on huomannut tämän, ja nykyään se ei tingi enää millinkään vertaa lämpöisestä yöunipaikastaan ihmissängyssä. Jos Väinön siirtää illalla omaan petiinsä, se singahtaa kahdessa sekunnissa takaisin sänkyyn. Jos Väinön hätistää sängystä verbaalisin keinoin, se odottaa lattialla häveliäästi muutaman sekunnin ennen kuin kimpaisee taas sänkyyn ja asettautuu tyytyväisenä ja iloisena takaisin mukavaan asentoon. Väinön kanssa on täysin turhaa alkaa vääntämään tästä asiasta: taistelua voidaan käydä vaikka kuinka pitkään, mutta Väinö pitää päänsä joka tapauksessa. Emäntä viettää yönsä siis Väinö joko kylkipoimun väliin ahtautuneena tahi jalkaterien ympärille kietoutuneena. (Nykyisen sängyn leveys on 80 cm, mikä aiheuttaa sen, että ylimääräistä tilaa esimerkiksi kyljen kääntämiselle ei aina jää. Varsinkaan, jos myös Kekkonen haluaa oman osansa joukkueköllötyksestä…)
  3. Silloin kun taloa lämmitetään ja olohuoneen nurkassa olevasta kakluunista hohkaa lämmin tulenkajo, tulisijan edessä olevasta koiranpetistä saattaa löytää aika lämpimän, tyytyväisen ja unisen Kekkosen.
  4. Aamukävelyt on ihan hullun jännittäviä! (Vaikka emännän silmään hiljaisella kylätiellä ei käytännössä koskaan tapahdu mitään. Auto saattaa ajaa ohi.) Meillä on saman tien varrella yksi naapuri, joka käy kahtena arkiaamuna viikossa juoksulenkillä ja kipittää siis meitä vastaan tiellä. Kun askeleet alkavat kuulua mutkan takaa, koirat vilkuilevat toisiaan: ”Kuulitko tuon? Mikäseoli?!” Kun naapuri tulee näkyviin, piskit repeävät liitoksistaan: ”Ihminen!! Ihan oikea elävä!! IHANA!!! VOITASKO OTTAA SE KOTIIN??? ÄISKÄ?!?!” Siinä saa emäntä punastella, kun Kekkonen yrittää lähteä uuden elämänsä naisen mukaan ja Vänkky härvää hommassa mukana kaikki kehon ulokkeet eri suuntiin viuhuen. Ja jos tiellä ei näy naapuria, muita tilanteita kyllä riittää. Esimerkiksi yhtenä aamuna puusta oli pudonnut omena keskelle tietä. Voitteko uskoa – skandaali! Onneksi koirat huomasivat tilanteen jo tosi kaukaa.
  5. Iltakävelyt on ihan hullun jännittäviä! Tiellä vilisee supikoiria ja kissoja – erityisesti kissoja. Ne saattavat seisoa hämärällä tiellä ja lällätellä koirille turvavälin päästä. Pimeässä isot kivet ja puut näyttävät varsinkin Väinön mielestä aika epäilyttäviltä. Niitä pitää tarkkailla, ja joskus pitää päästää ennakoiva karjahdus, jos näyttää, että jokin kivi melkein liikkuu. Myöhään illalla tuuli yleensä tyyntyy, ja kaukaa kuuluu koirien haukkua. Sekin on epäilyttävää ja vaatii joskus äänekkäitä toimenpiteitä.
  6. Ulkoiluolosuhteet ovat täällä piskien mielestä erinomaiset. On monenlaista maastoa, paljon kaikkea haisteltavaa ja mestoille päästäkseen ei välttämättä tarvitse liikkua autolla ollenkaan. Vaikka rannikolla ollaan, yhtään punkkiakaan ei olla vielä nähty (koirat on kylläkin myrkytetty liuoksella). Very nice!
  7. Emäntä on iltaisin väsynyt, mikä on terrierien mielestä tietysti varsin typerää, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Tarjoilu mehukkaitten luitten suhteen nimittäin pelaa vihdoinkin sillä tavalla kuin pitääkin! Herkullista luuydintä kaivellessa kuluu rattoisasti illasta tunti jos toinenkin.
  8. Omasta pihasta huolehtiminen on kauhean rankkaa. Päivittäin pitää tutkia kaikki paikat ja laittaa omia merkkejä tasaisesti kriittisiin paikkoihin. Tunkeutuja-Nallen (naapurin labbis) reitit on kartoitettu ja niitä pidetään nyt silmällä.
  9. Isännän puuttuminen sekä emännän osin fyysinen ja osin henkinen poissaolevuus ovat syypäitä siihen, että kun iltaisin pitkän päivän päätteeksi ollaan kolmestaan kotona, yhdessäoloajasta ei voi heittää sekuntiakaan hukkaan. Piskit sulloutuvat syliin, viereen, olkapäälle ja jalkaterien päälle istumaan tai makaamaan, ja jos ei älyä varoa, jopa vessassa istuessaan voi saada terrierin tai pari syliinsä. Sitten sitä halitaan, pusitaan, hellitellään ja ollaan lähekkäin erittäin huolellisesti.
  10. Ilman koiria tämäkin uusi arki olisi varsin harmaata. Vaikka aamukävely sateessa tai lenkillelähtö töitten jälkeen väsyneenä ei aina nostata ihokarvoja pystyyn silkasta ilosta, nuo pienet karvaiset landepaukut tekevät edelleenkin elämästä ja arjesta kiinnostavaa, yllättävää ja ilahduttavaa. Siksipä toivotan kaikesta huolimatta Väinön mielessäni lämpimästi tervetulleeksi öisin pieneen sänkyyni enkä anna Urhon aamuisten kaihoamisten naapurin naisen perään vaivata päätäni. Ei muuta kuin purjeet auki, perämiehet Urho ja Väinö, tyyrpuuriin, paapuuriin, ja rohkeasti kohti uuden arjen uusia kujeita – kapteeni käskee! (Tai pyytää. Ystävällisesti pyytää.)
DSC_2423

Mä maalaispoika oon.

Mainokset

Mökkivieras, jolla on neljä liian isoa alauloketta sekä kammoittava kita täynnä teräviä piikkejä – uhka vai mahdollisuus?

Nyt on sattunut sen sortimentin tapaus, että oli tultava keskeyttämään tämä hyvin sujunut blogin kesätauko. Kekkonen ja Liukas Luikku olivat viettämässä terrierien tapaan ihan viattomasti täysin tavallista kesäpäivää mökillä, aurinko pilkotteli, isokoskelo uitteli poikasiaan rannassa, moottoriveneilijät surisivat järvellä, ja sitten PAM:

DSC_0051 (2)

Eli tööt.

Siinä meni pöksyhousuilla pasmat pikkuisen sekaisin, kun metrisillä hontelojaloilla varustettu yhdeksän viikon ikäinen hauenhampainen pyörremyrskyriiviö pamahti pihaan. Kekkonen ei oikein aluksi tiennyt miten suhtautua tulijaan: Kaveri oli Kekkosen mittapuulla ihan miehen mitoissa, mutta käyttäytyi kuin vauva? Se haukkui kimeästi, paiskautui tuon tuosta ennalta arvaamattomasti pitkin pituuttaan nurmikkoon, söi koko ajan jotakin eikä selvästikään ihan tiennyt, miten sen alla olevia neljää pitkää uloketta pitäisi käyttää. Se käytteli myös hampaitaan varsin huolimattomasti, eikä ihan saanut selvää, mitä sen päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Kekkonen määräsi terroristin ensimmäiseksi auton alle, ja kun Almeran alta kaksoi kaksi nappisilmää, Kekkonen tutki tulijan. Lopulta se laski vieraan pihaan, mutta suhtautui siihen pienellä varauksella. Ei kai noin iso mies oikeasti voi olla vauva? Hommaan oli pakko olla jokin koira haudattuna.

DSC_0031 (2)

Väne sen sijaan otti jännittävän alun jälkeen Jekku-vauvan ihan kaverikseen. Parrasta vetämistä Väinö ei suvainnut eikä muutakaan naamaan tökkimistä kimeällä haukulla höystettynä. Mutta kun nämä säännöt oli tehty selväksi, niin Vänkky-setä innostui jopa leikkimään pikkuterminaattorin kanssa.

DSC_0027 (2)

DSC_0035 (2)

– Karjun sinun KORVAAN VÄY!!

DSC_0076 (2)

DSC_0009 (2)

– Jano tulloo kun pitää riehuskella niin kovasti. – Ota kamu ryyppy. Näytän sulle vesikupin. Tuu mukkaan.

 

DSC_0005 (2)

DSC_0065 (2)

Paikallaanolon maksimisuoritus namin voimalla: 2,5 sekuntia.

Ja sittenpä kiihkeän riehumisen ja päättömän sekoilun päätteeksi pikkuinen tuhon airut nostettiin autoon ja se hurautti taas tiehensä. Luojan kiitos ettei se tullut pysyvästi meille, tuumaili Kekkonen. Vähempikin melskaaminen olisi riittänyt. Mutta jos joku nainen, siis naiskoira, haluaa tulla tänne mökille, niin saa tulla. Naisia tänne kyllä otetaan ihan mielellään.

DSC_0221 (2)

Hänen Majesteettinsa pitää rauhallisesta menosta. Paitsi jos riehu on itse omin käpälin järjestetty, sitten sekin sopii.

Käkkärikäännös-Kekkonen ja Suuri Johtaja iltakävelyllä, eli kuinka emännälle kirkastui taas jotakin olennaista elämästä

Eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minulla onkaan koiria. (Joskus sitä vain paahtaa arkea kiskoja pitkin laput silmillä siihen malliin, että tärkeät asiat meinaavat unohtua.) Se kauhea iltapissakävely pääsi tällä kertaa yllättämään minut. Kello oli paljon, väsytti, ulkona oli kylmää, ja pissalenkki tuntui ikävältä velvollisuudelta. Mentiin sitten kuitenkin, pakkohan se oli.

Ensimmäisenä laitoin valjaat Urholle ja päästin sen jo portista ulos omalle takapihalle nuuhkimaan yöilmaa. Kun sitten olin hetken päästä Väinön kanssa valmis ja menin ulos, näin kukkapenkin mullan lentävän halki ilman korkeissa kaarissa. Kekkonenhan se siellä oli käärinyt hihat ja pisti vastikään istutettuja perennojani uuteen järjestykseen. Koska huumorintajuni vaipuu yöhorrokseen normaalisti noin kello 20, hämmästyin itsekin, kun suupieleni alkoivat nykiä holtittomasti ylöspäin touhukkaan viherpeukalon toimia seuratessani. (Äitinsä poika muuten tuo Urho.) Kun Kekkonen oli saanut hommat hoidettua, se lähti iltakävelylle oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Luulen, että se oli katsonut kukkapenkkiä jo muutaman päivän (”ei näin, ei näin…”) ja nyt mieli oli iloinen, kun takapihan feng shui oli taas hyväksi hoidettu. Oman pihan portista ulos päästyään Kekkonen raapaisi iloisena takajaloilla nurmikkoa ilmaan, niin kertakaikkisen mukavaa oli.

Jatkettiin siis matkaa. Väinö oli touhukkaalla tuulella. Se johti joukkiota määrätietoisella askeleella etummaisena kulkien. Kun Väinö juoksee tai sen askel on muuten erityisen tarmokas, sen oikea korva alkaa nyökytellä. Niinpä marssimme suunnan ja nopeuden määräsi seitsemän kilon painoinen, pystyhäntäinen ja tarmokas pikkuterrieri, jonka toinen hörökorva vipatti askelten tahtiin ja etujalat ojentuivat korkealle eteen suoriksi kuin sotilailla Venäjän armeijan paraatissa ikään. Ilme naamalla oli vakava, eikä varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi, että liikkeellä oli erittäin vakavasti otettava Johtaja. Tässä kohtaa jouduin jo välillä vähän hihittelemään itsekseni. Kuikuilin taakseni, ettei kukaan (tuttu ainakaan) vain satu näkemään hölmöä virnettä naamallani.

Sitten tultiin talojen reunustaman puistoalueen vieressä olevalle pienelle hiekkakentälle. Siinä iloisen Kekkosen moottoriin tuli vika. Urho-rukan jalat lähtivät juoksemaan sellaista vauhtia, ettei muhevan piskin muu ruppi meinannut pysyä perässä. Urho säntäsi ensin yhteen suuntaan, teki käkkärikäännökset, ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, kierähti katon kautta ympäri, ryntäsi, teki ilmassa vaakavoltin, ryntäsi, kiskoi käkkäristä, ryntäsi, kuperkeikka, voltti, piruetti… Kaiken tämän uskomattoman nopean liikehdinnän (vauhtia liki 100 km/h) lomassa tuo pulska vekkuli heitteli Väinölle merkitseviä katseita: Tuu mukkaan! Mutta Johtaja Väinö vain istuutui toiselle kankulleen, otti naamalleen kyllästyneen (teinin) närkästyneen ilmeen, käänsi katseensa muualle ja sanoi: ”Ei kiinnosta.” Tämä kahden koiran suorittama performanssi meni väsyneen ihmisen sietokyvyn rajan yli. Nauroin hiekkakentällä kaksin kerroin, pissaa taisi lirahtaa housuun, enkä edes välittänyt, näkeekö joku vai ei. Vedet valuivat silmistä, koirat innostuivat entisestään, ja lopulta en tiennyt, ovatko ne vatsa- vai poskilihat jotka ovat eniten kipeät nauramisesta. Lopuksi kävelimme kotiin oikein hyvällä tuulella.

Voi taivas. Ehkä se vain on niin, että joskus on mentävä yöllä nauramaan jonnekin naapuruston talojen väliin niin, että pissa tulee housuun. Sillä tavalla elämästä voi kirkastua taas hetkeksi jotain tärkeitä asioita.

Väinö sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

Kuinka moni osaa sytyttää kotona lamppuun valot? Ohhoh, noin! Aika monta karvaista etujalkaa nousi pystyyn. Valojen sytyttäminen onkin hieno vieraille esitettävä temppu, ja erityisesti se ilahduttaa laiskaa koiranomistajaa, joka voi löhöillä sohvalla sen aikaa kun piski käy tuuppaamassa kuonolla seinässä olevaa katkaisijaa tai painamassa tassulla lattialla olevaa kytkintä.

Väinö on hionut tämän jalon valojensytytystaidon huippuunsa. Se nimittäin sytyttää valot äänen voimalla. Kuka olisi uskonut? Sehän on melkein sama kuin ajatuksen voimalla sytyttäminen. Väinöhän on siis erikoistunut päästämään voimallisia, yllättäviä ääniä – siksi kyseinen herra myös Kilju-Väinönä tunnetaan. Äkillinen ulkoa kuuluva ryminä, oven takaa kuuluva koiran haukku tai jokin muu kova melu saa Väinön karauttamaan kurkkuaan ja päästämään muutamia sulokkaita säveliä piskitonisen asteikon yläpäästä. Kaikkein juhlavimmat soinnut Väinö luikauttaa kuitenkin ambulanssille. (Vajaan kilometrin päässä meidän kotoa on sairaala, ja meidän kodin ohi menevällä isolla tiellä kulkee ambulansseja liki päivittäin pillit vonkuen.) Kun piipaa alkaa vähitellen lähestyä, Väinö ottaa tukevan haara-asennon, odottaa pienen hetken – ja kun ambulanssi on sopivalla etäisyydellä, Väinö antaa ylä-C:n virrata vapaana ulos kitusistaan: ”HUUUUUUU-uuuuuuuu!”

Naps. Ja niin valot syttyvät liesituulettimeen.

Siinä on taikaa.

 

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Kekkonen ja Luikkunen linssiluteena, eli kuinka emäntä kohtaa mahdottoman haasteen

Kuvien ottaminen kahdesta vikkelästä terrieristä on hetkittäin melko haastavaa. Väinö tosin on melko hyvä poseeraamaan kameralle, jos sen vain saa houkuteltua muista kiireistään kuvattavaksi. Kekkonen sen sijaan… toivoton tapaus. Siinä, missä Väinö tököttää miehekkäästi sama ilme naamallaan pitkän tovin kuvattavana, Kekkonen ehtii tekemään monenlaista… Ainoa keino saada kamerareissulta edes pari onnistunutta kuvaa on ottaa kuvia paljon.

Tänä aamuna yritin ottaa jampoista yhteiskuvia, saldona ensin tämä kuvasarja:

Ja lopputulos:

dsc_0023-2

Tööt.

Ja tässä vielä toinen kuvasarja, jossa lopputulos oli kohtuullisen onnistunut. Huomio kannattaa kiinnittää Väinön värähtämättömään passikuvailmeeseen.

dsc_0074-2

Uskomaton suoritus!

Rati riti ralla, eli kuinka Väinö heitti talviturkin tammikuussa

On tammikuun loppu. Ulkona on pakkasta, lunta on useampi kymmenen senttimetriä ja lisää sataa. Väinö heräsi tänä aamuna kerältä emännän kyljestä, ja venytellessään miehekkäitä pikku koipiaan se tuumaili itsekseen, joskohan viimein tänään olisi hyvä päivä heittää talviturkki tälle vuodelle.

dsc_0676-2

Läksimme sitten kolmen koplana ulkoilemaan metsään. Käppäilimme pitkin moottorikelkan ja suksien jälkiä. Emäntä ryöhälsi edellä hiki hatussa ja piskit välillä huohottivat perässä ja välillä kirmailivat edellä. Kun reissu alkoi vähitellen kääntyä paluumatkalle, vastaan tuli oja. Se oli paikoin sula. Menin yli etunenässä kiertäen isoimman sulapaikan. Pääsin yli helposti ja laskeskelin myös koirien tulevan samasta paikasta ongelmitta – ylitys oli niin helppo, etten juuri edes ajatellut asiaa. Ojan jälkeen alkoi ylämäki, ja ehdin raahata itseäni rinnettä pitkin noin kolmenkymmenen metrin verran ennen kuin havahduin siihen, että takaani kuului vain yksi huohotus. Käännyin katsomaan taaksepäin: Väinö oli kadonnut. Nielaisin kurkkuun hypänneen sydämeni takaisin oikealle paikalleen ja aloin kutsumaan Väinöä. Haravoin katsellaani metsää ja mietin, mihin suuntaan se olisi voinut lähteä. Lunta oli sen verran, että ilman valmiiksi tallattua jälkeä se ei olisi ehtinyt vielä juuri minnekään, mutta moottorikelkan jälkiä kulki kyllä ristiin rastiin… Huhuiltuani tovin päätin palata takaisin. Juuri kun olin pääsemässä ojan luo, veden syöveristä syöksyi ulos likomärkä Väinö, joka rojahti vauhdilla umpihankeen. Lumi tarttui märkään koiraan ja hetken Väinö näytti pystykorvaiselta bichon friséeltä. Sen silmissä oli hämmästynyt katse, ja se seistä tökötti töppyrässä paikallaan. Kiskoin siltä heti pois märän villapaidan ja valjaat. Onneksi Väinön selkä ja hartiat olivat puseron ansiosta säilyneet melko kuivana. Vapauduttuaan märän villapuseron kahleista Liukas Luikku aloitti kuivattelurallin: Se syöksyi huippunopeuksilla rinnettä ylös ja alas. Järkytyksestä toivuttuani aloitin pikamarssin takaisin autolle. Väinö ei näyttänyt olevan moksiskaan, päin vastoin: Ilo oli ylimmillään paluumatkan ajan. Väinö teki riemuhyppyjä vieressäni ja kutsui Urhoa leikkiin pylly vimmatusti pyörien. (Saattaa tosin olla, että Luikkunen kerkesi vähän säikähtää ja jännitys purkautui villinä hurjasteluna. Tai sitten se vain oli oikein tyytyväinen itseensä.)

Tilannehan luultavasti oli siis se, että Väinö arvasi, etten antaisi sen pulahtaa ojaan, jos sattuisin näkemään talviturkinheittoyrityksen. Niinpä se odotti että menen edeltä ja kun reitti oli selvä, se lumpsahti ojaan omassa rauhassaan. Kun aikaa ehti kulua puolisen minuuttia, se varmaan kroolasi ja ui selkää avannossa ilman kiireen häivää. Minun saavuttuani paikalle se ryntäsi äkkiä ylös esittäen ojaan pudonnutta koiraraukkaa…

Kotiin tultuamme tuo pieni ryökäle söi aamiaisensa ja meni täysin tyytyväisenä sohvalle nukkumaan. Sillä näytti olevan vilu ja turkki oli vielä paikoin hiukan kostea, joten peittelin sen viltillä. Koirasta näkyy tällä hetkellä nenänpää. Jotenkin minusta tuntuu, että viikarin naamalla saattaa parasta aikaa olla iloinen mutta salainen virnistys: Talviturkki on heitetty!

 

Elämää suurien tunteiden ristiaallokossa

Urhon ja Väinön kanssa elellessä ei voi välttyä suurilta tunteilta. Välillä herrojen edesottamukset ottavat aivoon ihan huolella (esimerkkinä mainittakoon vaikka tilanteet, joissa Väinö katsoo tarpeelliseksi varoittaa pihalla huopatossuilla kävelevästä naapurista yöllä kello 2.37 ryntäämällä eteiseen ja huutamalla minkä kitusista lähtee). Välillä pelottaa, ahdistaakin. Huolettaa. Turhauttaa. Surettaa. Itkettää oikein. Sitten naurattaa pissat housussa. Ihmetyttää, ihastuttaa ja hämmästyttää niin, että silmät pullahtavat päästä ja alaleuka putoaa lattiaan. Jännittää hyvällä ja huonolla tavalla. Huvittaa. Myhäilyttää, ja suupielet nousevat tahtomatta korviin. Ylpeyttäkin pääsee joskus tuntemaan. Iloa ja onnea. Sitten taas ärsyttää.

Mutta uskokaa tai älkää, päällimmäisiä tunteita kaikesta häsläämisestä huolimatta ovat kuitenkin kiintymys, hellyys, lämpö ja rakkaus. Kiitollisuuskin. Terminaattorien toilailuja seuratessa sydän meinaa pakahtua ilosta ja onnesta joka päivä. Välillä on pakko upottaa kasvot turkkiin ja ihmetellä, miten sitä onkaan sattunut päätymään elämässä näin onnekkaasti saamapuolelle.

dsc_0011

… Kunnes siinä naamaa koiran kylkeen hieroessa huomaa, että piski on päästänyt taas pierun. Autuas onnenhetki on ohi.

Kauhukuvien michelangelo kertoo: Näin inspiraatio syntyy

Mitä saadaan, kun yhdistetään massaan nähden aivan liian tehokas moottori, kaksivaihteinen vaihteisto (nolla ja sata), hyvä ohjaus ja ketterät liikkeet sekä vähän turhan nopea reaktiokyky? Varmaan jotain tapaturma-altista…

Australianterrieri on koira, jonka kanssa elämä ei käy pitkästyttäväksi. Koskaan. Juuri silloin, kun luulet elämän lipuvan lempeän keskipäivän auringon alla rauhaisassa poukamassa, suuren ja verkkaisen joen suvantokohdassa, kun paarmat surisevat ja perhoset lennähtävät lepäämään olkapäällesi, huomaatkin katsovasi juuri alas satametrisen vesiputouksen jyrkimmältä kohdalta ja aussin melovan yhteistä kanottianne hiki hatussa kohti alhaalla odottavia veitsenteräviä kiviä.

No, ehkä vähän liioittelen. Mutta tilanteita riittää. En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kertaa olen koirien vuoksi ollut sydänkohtauksen partaalla. Jokainen tietää varmaan sen tunteen, kun joko äkillinen säikähdys ja paniikki tai koko ajan voimakkaammaksi yltyvä puhdas kauhu puristaa rintaa ja saa haukkomaan henkeä. Puhun juuri tuosta tunteesta.

Viime viikolla olin läheisessä metsässä kävelemässä koirien kanssa. Lunta on jo sen verran, että Urho ja Väinö pysyttelivät mieluiten valmiiksi tallatulla polulla tai minun jäljessäni. Umpihangessa niiden eteneminen oli aivan toivottoman hidasta. Yhtäkkiä Väinö vainusi jotakin. Samassa näin noin sadan metrin päässä meistä kaksi metsäkaurista. Väinö loikkasi pois polulta ja lähti kömpimään hajun perässä lumessa kohti kauriita. En reagoinut aluksi mitenkään – ajattelin, että liikkumisen työläys palauttaa pienen vainukoiran pian takaisin polulle. Yllättäen se ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Kun se oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, aloin huolestua ja huudella sitä takaisin. Väinö ei ottanut käskyjäni kuuleviin korviinsa, vaan ryöhälsi paisti mielessään kohti kuusikkoa. Kauriit olivat jo kadonneet näkyvistä. Väinö jatkoi etenemistään. Huusin koko ajan kovempaa, mutta pian sinnikäs metsämies oli jo hävinnyt. Aloin kuulla pelon omassa äänessäni. Luultavasti kauriit pötkivät vain pakoon, mutta mieleen hiipivät väkisin hirvikoiria polkevat hirvet. Väinö on pieni koira ja pelokas kauris voisi varmasti tehdä sille vahinkoa. Tai Väinö voisi eksyä minusta ja kierrellä polkuja pitkin autotielle ja jäädä auton alle. Tai se voisi pudota jään läpi ojaan. Lähdin raahustamaan Väinön perään. Urhon laitoin varmuuden vuoksi hihnaan. Etenin lumessa samaa vauhtia kuin Väinö, siis hitaasti. Niiden parin minuutin aikana, jotka Väinö oli hukassa, kerkesin ajatella ihan liian paljon kaikenlaista… Kun metsästäjä-vainukoiran korvat lopulta lähestyivät kumpareen takaa, olin niin helpottunut, että teki mieli alkaa itkemään. Väinökin vaikutti ilahtuneelta minut ja Urhot nähdessään, mutta se oli selvästi myös tyytyväinen ja tohkeissaan päästyään toviksi mielipuuhiinsa. Ehkäpä Väinön ilo oli muutaman emännän päähän ilmestyneen harmaan hiuskarvan arvoista?

Muutama viikko sitten olin myös ulkoilemassa koirien kanssa. Oli aurinkoinen ja mukava päivä. Koirat olivat rallituulella kirmaillessaan irti. Ne viskoivat käpyjä ja keppejä ja painivat keskenään maassa turkki pöllyten. Minä olin ajatuksissani ja nautin kävelystä. Jossakin vaiheessa huomasin Väinön säntäilevän edelläni tyytyväisenä, mutta Kekkonen oli jäänyt taakseni köpöttelemään. Kun käännyin katsomaan sitä, se irvisteli kummallisesti. En kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan yllytin Urhoa juoksemaan Väinön kanssa kun kerran ulkona oltiin. Hetken päästä katsoin taas taakseni ja näin Kekkosen edelleen irvistelevän. Nyt tajusin pysähtyä katsomaan, mistä irvistely johtuu. Avasin Urhon suun ja sieltä putosi verta lumelle. Sydän luonnollisesti hyppäsi kurkkuun, kun sain avattua suuta paremmin ja näin sinne jumittuneen kepin. Se oli poikittain ylhäällä kitalaessa, molemmista päistään kiinni ylähampaissa ja ikenissä. Yritin varovasti irrottaa sitä, mutta kiinni oli ja pysyi. Soitin isännälle. Suusta putoili koko ajan verta ja Kekkonen näytti kipeältä. Nytkyttelin keppiä puhelun aikana ja lopulta se kaikeksi onneksi irtosi. Veren määrä oli näin jälkeenpäinkin ajatellen aika mahtipontinen. Sovittiin, että soitan eläinlääkäriin. Urho luvattiin ottaa sisään heti kun pääsemme asemalle. Loppumatka autolle tuntui loputtoman pitkältä ja automatkan aikana liikenne rasittavalta. Perillä Urho pääsi suoraan tarkastettavaksi. Mitään vahinkoa ei onneksi ollut tullut, suussa oli vain pienet haavat, jotka olivat sopivasti vähän rikkoneet pieniä verisuonia. Eläinlääkäri ei perinyt edes maksua tarkistuksesta. Kun pääsin Urhon kanssa taas autoon, tunsin itseni ihan veltoksi. Istuin autossa penkinmyötäisesti hyvän tovin ennen kuin jaksoin startata ja lähteä kotiin. Kekkonen oli heti kotona kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki hyvin.

Toissasyksynä Urho hyppäsi metsässä ojan yli huolimattomasti niin, että se putosi vastapuolella ranteen paksuisen koivun kannon päälle. Kanto tökkäsi sitä alavatsaan tai nivuseen – ja taisi muuten käydä melko kipeästi, ainakin jäykästä kävelystä päätellen. Väinö sai kerran pentuna sisällä rallikohtauksen ja säntäili aivan päättömästi joka paikkaan. Valtava kruisailu päättyi siihen, kun se hyppäsi sohvalle, siitä sohvan selkänojalle ja lopulta huonossa asennossa korkealta alas liukkaalle laminaattilattialle. Se kaatui ja alkoi huutaa. Kun wannabe-Räikkönen nousi seisomaan, sen toinen takajalka osoitti likipitäen kohti kattoa. Urho meinasi kerran hukkua mökillä. Väinö on syönyt ulkona kokonaisia käpyjä. Kekkonen ahmi kerran oikeaa luuta isoja paloja, ja sen suoli oli vähällä mennä tukkoon. Parafiiniöljyä kului. Jännitysnäytelmä kesti monta päivää. Väne juoksi vuosi sitten metsässä jääriitteen läpi pää edellä suoraan syvään mutaojaan. Nostin litimärän, p*skaisen ja hämmästyneen pennun valjaista ylös ja autolle palattiin pakkasessa ennätysvauhtia. Urho juoksi tänä syksynä koivun kylkeen kupoli tanassa niin, että päästä kuului valtava kumahdus ja kaveri meni hetkeksi pökkyrään. Väinöllä oli kesällä tassussa haava, jonka syntytarina jäi minulle arvoitukseksi.

Näitä tarinoita riittää. Eilisen vaaranpaikkakirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, miksi tosiaan maalailen vaaratilanteiden suhteen piruja seinille isolla pensselillä kuin mikäkin kauhukuvien michelangelo. Ehkäpä vastaus tuohon kysymykseen piilee näissä tämänpäiväisissä kertomuksissa: Koskaan ei voi tietää, ja kun vähiten odotat…