Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Mainokset

Mahtimurkula superdieetillä, eli kun paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa

Viime perjantain eläinlääkärireissulla koin taas melkoisen järkytyksen, kun Kekkonen asteli vaa’alle. Lukema oli kokonaista 10,9 kiloa – siis kilon verran enemmän kuin pari kuukautta aiemmin, ja jo silloin kyseinen koirayksilö oli melko tuhti poika. Käsittämättömän asiasta tekee se, että Urho on ollut dieetillä parisen kuukautta. Annoskokoa on pienennetty ja erityisesti on vahdittu, ettei Kekkonen popsi Väinön murkinoita. Isäntä on saanut säännöllisesti osakseen papatusta sorruttuaan antamaan Kekkoselle jonkin murusen ruuastaan, mutta papatus on kyllä myös alkanut puremaan. Kilon painonnousu tuon kokoisella koiralla on hurja. Voikohan se selittyä kastraatioimplantaatilla? Kastroidun koiran painohan nousee tunnetusti helposti, mutta olen luullut, että se johtuu siitä, että niillä on vain aiempaa parempi ruokahalu. Kekkosen ruokahalu on nykyään melko mahtipontinen jopa entiseen verrattuna, mutta joka tapauksessa se syö vähemmän kuin ennen.

Nyt Kekkos-rukka on joutunut sitten kunnon vyönkiristysdieetille. Kupissa on entistäkin pienempi määrä maksanappulaa aamulla ja illalla. Eläinlääkärin ohje oli, että ruokavaliota ei kannata vielä muuttaa, vaan maksanappulaa annetaan vain vähemmän kuin ennen. Nyt sitten ruokamäärä on jo todella pieni. Parina yönä Kekkis on haahuillut hereillä ja etsinyt kätköistään puruluita järsittäväksi. Barbaari-raukka, ja sen suurella vaivalla rakennettu uljas ja muhkea keho. Ylipainohan on ylivoimaa. Tuntuu, että pitäisi keksiä jokin keino, jolla annoskokoa saisi vähän suuremmaksi ruokavalion muuttumatta ja energiamäärän kasvamatta. Pitää mietiskellä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Loppuun on vielä edelliseen mitenkään liittymättä kerrottava, että Urhon ja Väinön pihapissakäyttäytyminen on joskus melko viihdyttävää seurattavaa. Ne käyvät siis lenkkien välillä joskus pissalla omalla takapihalla. Väinö on vähän sellaista taivaanrannanmaalarityyppiä, se voi tökötellä pihalla hyvinkin pitkään tuulta nuuhkien ja turkki hulmuten ennen kuin malttaa heittää pisut. Kekkonen taas on hyvin napakka asioiden toimittaja ja pissaa kätevästi myös käskystä. Kun sitten kehottelen taivaanrannanmaalari-Väinöä pissaamaan, se saattaa katsella minua hajamielisesti, olla etsivinään sopivaa pissapaikkaa – ja sitten se jää taas tuijottamaan kaukaisuuteen. Kekkonen sen sijaan hanskaa homman: Joka kerta, kun käsken Väinöä pissaamaan (”Pissaa!”), Kekkonen nostaa jalkaa. Äsken ulkona käydessäni laskin, että kehotin Väinöä pissalle seitsemän kertaa. Urho nosti siis jalkaa seitsemän kertaa. Viimeisellä kerralla koipea kohottaessaan (pissaakaan ei enää tullut) se katsoi minua jo vähän hitaasti…

Tulinpa vain sanomaan…

… että kahden koiran kanssa voi tapahtua sellaisia outoja asioita, joita ei voi tapahtua yhden koiran kanssa. Olin tänä aamuna pahaa aavistamatta aamukävelyllä. Käppäilin tökkyrässä, siristelin kirkkaassa auringonpaisteessa ja katselin yön aikana miellyttävästi turvonneiden silmäluomieni raosta lumen sulamista ja ruohonkorsien heilumista samalla kun piskit toimittivat aamuaskareitaan metsikössä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että Kekkonen oli pyllistynyt kakille ja Väinöllä oli samaan aikaan jokin erittäin tärkeä operaatio käynnissä Kekkosen takana. Lopputulos: Urho kakkasi Väinön kylkeen. Noin vain. Pikkuisen tahmea pökylä tarttui Vänen kylkikarvoihin ja valui siitä hitaasti alas.

Koiranomistajan elämä…

 

Emäntä masennuksen syöverissä: Kun elämä potkii päähän

Nyt muuten tökkii tämä elämä. Tahmaa ihan huolella. Väinö alkaa kyllä olla jo onneksi melko hyvässä kunnossa. Se kipittelee pitkiä matkoja neljällä jalalla kuitenkin vähän polvea varoen. Kovimmat kiihdyttelyt se hoitaa vielä kolmijalkaisesti. Vauhtia alkaa hetkittäin ollakin siinä määrin, että toipilasajan toivoisi olevan jo pikapuoliin takanapäin. Kipulääke jatkuu vielä muutaman päivän. Tikit otetaan pois tänään.

Kekkonen taas… PUUUHHH. Lyhyesti: Hierominen ei tosiaan enää auttanut Urhon hyppimättömyyteen ja selkäjumiin. Ajatuksena oli viedä Uke Väinön kanssa yhtä aikaa fysioterapeutin käpälöitäväksi. Tällä viikolla tiistaina monsieur Kekkonen meni kuitenkin niin kipeäksi, että jouduin varaamaan ajan eläinlääkäriin. Urho makasi paikallaan, läähätti ja urahteli. Kun käden laittoi hellästi sen selkään, kaveri meni kyykkyyn tai maahan ja liukeni pois alta. Kun selkää kosketti kahdella sormella selkärangan molemmin puolin, selkälihakset nytkähtelivät ja Urho uikutti. Ulkona se ärisi kävellessään ja oli koko ajan jotenkin kireä ja nihkeällä tuulella. Tyyppi oli siis selvästi kipeä. Perjantaina menin sen kanssa tohkeissani lääkäriin, selitin kaiken pitkän kaavan mukaan ja painotin että nyt on tämä koira tässä kipeä. Urho nostettiin pöydälle ja kas – lääkäri ei puolen tunnin painelun, tökkimisen, vatkaamisen, venyttelyn ja nitkuttelun aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista kipureaktiota. Kun ”kipeitä” selkälihaksia painoi, Urho kääntyi ihmeissään mutta ystävällisesti katsomaan painelijaa – siinä oli dramaattisin reaktio. Oma olo oli lievästi ilmaistuna nolo. Aloin epäillä omia havaintojani ja mielenterveyttäni – olenkohan ihan hysteerinen ja luulotautinen. Eläinlääkäri kehotti minua seuraavalla kerralla tuomaan Urhon pahimman kivun aikana vastaanotolle, jos kivun lähde sitten selviäisi paremmin, ja lähettämään tarvittaessa videota tilanteesta sähköpostiin. Hyvin ystävällistä siis. Urho sai myös viikon lepoloman ja kipulääkekuurin, jotka aloitettiin toissailtana, ja kappas, eilen Urho pinkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti pitkästä aikaa auton kyytiin. Mystistä. Varsin mystistä. En tajua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että meillä on kaksi koiraa kipulääkekuurilla. Survon aamuin illoin pillereitä kitoihin, hoidan Väinön haavaa ja käyn vain lyhyillä hihnakävelyillä. Kun on tottunut kulkemaan metsälenkkejä pari kertaa päivässä, tämmöinen meno alkaa ahdistaa. Pitäisi saada hiljaisuutta, vihreätä ja puhdasta ilmaa keuhkoihin. Sitten meneillään on vielä kevään pahin kelirikkoaika ja metsässä märkää. Pitäisi jaksaa nyt odotella pari viikkoa lumen sulamista. Pipo alkaa melkein huomaamatta kiristää ja kaikki ärsyttää vähäsen. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä kun koirilla on jatkuvasti jokin terveysongelma päällä. Muukin elämä stressaa. (Ai niin, positiiviset uutiset: Perjantain eläinlääkärireissulla mitattiin myös Urhon ALAT-arvo. Se oli ensimmäistä kertaa ikinä normaalin rajoissa. Onko hepatiitti nyt historiaa? Iloitsen tästä joskus myöhemmin.)

Kun jatkuvasti on joku ihmetilanne päällä, alkaa väsyttää, kyllästyttää ja masentaa. Ihana ja reipas normaalielämä iloisten koirien kanssa touhuten tuntuu kaukaiselta unelta. Mitenkähän tästä suosta nyt noustaan? Onko helppo ja mukava koira-arki lopullisesti historiaa? Mitä tein väärin?

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

Sokean emännän tumpeloinnit vol. 7896, eli varsin huonoja uutisia maailman tärkeimmälle Väinölle ja kaikille Väinön ihmisille

Olipa kerran kaukaisessa Suomenmaassa pieni rivitaloasunto, jossa asui yksi isäntä, yksi pöljä emäntä ja kaksi pientä ja ihanaa koiraa. (Lukija rakas, yritä kestää tämä itsesäälikieriskely. Tämä vaihe on taas vain käytävä läpi.) Pienistä koirista toinen, Väinö nimeltään, oli oikein vikkelä ja nopea koira. Se oli niin nopea, että muuttui välillä melkein näkymättömäksi. Se hyppeli iloisesti, kiipesi kaikenlaisiin paikkoihin ja hoiteli ahkerasti monenlaisia tärkeitä pienten koirien asioita. Se oli niin reipas, että pöljä emäntä ei melkein kahteen vuoteen huomannut, että Väinö ei lähes koskaan juossut tasaista ravia kuten koirat yleensä. Se joko laukkasi vauhdikkaasti tai sitten se kipitteli etujaloilla ravia ja pomputteli peräpäällä pupuloikkaa tasajalkaa.

V2

Sitten eräänä tavallisena iltana Väinön koirakouluopettaja kysyi emännältä, pomputteleeko Väinö paljonkin pupuloikkaa. Emäntä laittoi vielä tuolloinkin pupuloikat treenikentällä olleen paksuhkon lumen syyksi, mutta alkoi kuitenkin tarkkailla Väinön liikettä.

V1

Ja niin kävi, että emäntä kauhistui. Väinö tosiaan pomputteli paljon tasajalkaa. Se teki välillä myös pienen takapotkun, ja talvella se oli ulkona hetkittäin ontunut toista takajalkaansa, minkä emäntä oli laittanut aina Väinön kylmettyneiden varpaiden piikkiin.

DSC_0067

Sydän kylmänä emäntä vei Väinön eläinlääkäriin, ja eläinlääkäri sanoi niitä sanoja, joita emäntä ei olisi halunnut kuulla: Patellaluksaatio. Leikkaus.

U&V1

Eläinlääkärireissun jälkeen Väinö katsoi autossa pöljää emäntäänsä suoraan sieluun ja kysyi, mikset pidä parempaa huolta omasta rakkaasta pikkuystävästäsi, vaikka kyseessä on sentään maailman tärkein ja täysin korvaamaton koira. Siihenpä en osannut vastata mitään.

V, mustavalko

Mitäs läksit, eli joitakin koiranomistajan elämän kauheuksia

Olen tässä tänään mietiskellyt sitä, mihin kaikkiin tilanteisiin sitä koiranomistajana joutuukaan. Kun koirasta vasta haaveilee, mielessä siintävät loistavat onnistumiset harrastuskentillä, kirmailu yhdessä kukkaniityllä hymyilevän kesäauringon alla ja sielun syvimpiä säikeitä kosketteleva uskollisen ystävän katse. Ja sitten pentu tulee taloon.

Olipa sää mikä hyvänsä, koiran kanssa on mentävä ulos. Tämä on universumitason totuus. Kun naapurit katsovat kauhuissaan lähestyvää vuosisadan massiivisinta sade- ja ukkosrintamaa, koiranomistaja pukeutuu sadetakkiin, sydvestiin ja uimalaseihin ja avaa oven. Räntäsade, kämmenen kokoiset taivaalta naamaan putoilevat jäälaatat tai valkoisena seinänä näyttäytyvä lumimyrsky eivät koiranomistajaa pidättele. Navakka tuuli ja sen mukana ilmaan kohoava koira ovat koiranomistajalle peruskauraa, samoin nyrkinkokoiset, naamaan iskeytyvät rakeet. Hautovalla helteellä pissalenkin voi vaikka ryömiä koiran kanssa, jos kävelemään ei enää lämpöhalvaukselta pysty.

Kaikkien noiden luonnonvoimien uhmaamisen lisäksi oma spesialiteettinsa ulkoilussa on vielä ulosteiden kerääminen. Hänen Majesteettinsa Koira lipuu kävelyllä kuninkaallisesti tiluksiaan tarkastellen, ja mikä on ihmisen tehtävä? Kävellä perässä ja pussittaa koiran kakka. Koiranomistajan arjessa ulosteet ja muut eritteet ovatkin kiinteästi läsnä. Pentuvaiheessa pissan- ja kakansiivous luonnollisesti korostuu, mutta eriteshow ei suinkaan lopu aikuisikään tultaessa. Ripulia ja oksennusta piisaa. Koirilla on muuten geeneissä tieto siitä, mikä on oman kodin matoista kallein ja hankalin pestä. Sitä ne alkavat käyttää huussina kun mahatauti yllättää. Tähän liittyen annan tuleville, tätä tekstiä lukeville koiranomistajalle kaksi kullanarvoista vinkkiä: Älä hanki pitkälankaista nukkamattoa, tai jos sinulla on sellainen, polta se ennen pennun tuloa. Ja toinen vinkki: Suhtaudu vakavasti pesulan seitsemäs matto ilmaiseksi -tarjoukseen.

Kolmas iso asia on raha. Koirahan ei maksa lopulta kovinkaan paljon, mutta sitten on hankittava kaikenlaisia perusarjen tarvikkeita, uusia vaatteita, treenikamoja, hienoja ja erilaisia hihnoja, herkkuja, uusia leluja, vaikka mitä. Mustin ja Mirrin kassalla Visaa vinguttaessa sitä joskus havahtuu yhtäkkiä todellisuuteen ja sitten itkee. Koiraa on vietävä eläinlääkäriin joskus oikeista ja joskus höpsön koiranomistajan omasta päästä keksimistä syistä. (Tästä tulisikin vielä oma pitkä listansa outouksia: Miten koiranomistaja valvoo yöllä kello neljä ja miettii, onkohan eilen tavallista vaisumpana esiintyneellä koiralla syöpä vai akuutti ja parantumaton diabetes.) Sitten on päästävä sille, tälle ja tuolle koirakurssille, harrastukseen ja koulutukseen. On koirahierojaa, koiranhoitajaa ja ja ja… Ja kahden koiran kanssa eläessä kaiken tämän voi huoletta kertoa ainakin kahdella.

Joskus pilkkopimeässä syksy-yössä nilkkojaan myöten loskassa seistessä ja koiran kakkaamista odotellessa sitä miettii, että pitikö ryhtyä. Tai kun kadulla meitä lähestyy yhtä aikaa juoksija, pyöräilijä, rullalautailija, varjoliitäjä, neljä remmirähjää koiraa ja kolme humalaista, ja samaan aikaan molemmat koirat alkavat pusertaa kakkaa keskelle katua. Tänään koirakoulutunnilla Urho nykäisi alkutunnista kitaansa kädestäni paitsi namin myös keskisormen kynsinauhat. Veri virtasi pitkin kättä, ja aina kun haava ehti leikkitauon aikana vähän tyrehtyä, Kekkonen kohta riipaisi sen uudelleen auki. Huhkin sitten käsi verta valuen kaksi tuntia kentällä ja elin todeksi sitä sanontaa verestä, hiestä ja kyyneleistä. (Ja jäin toivomaan, että koirat eivät kovin päässeet tänään ihmislihan makuun. Joudun muuten jatkossa hankkimaan meille treeninamit varsin kyseenalaisilla keinoilla.) Ja Urhon treenien aikana autossa vuoroaan odotti Väinö, joka oli ennen tuntia turauttanut hanurikarvoihinsa kunnon ripulikakan. Ripulihan siis ei lähde koiran karvoista pyyhkimällä, vaan takapuoli on vietävä pesulle. Niinpä kun menin hakemaan Vänkkyä autosta, vastaan leijaili Webaston lämmössä muhinut ripulilöyhkä. Pieni, suloinen, autossa kiltisti nököttävä Väinö ei yhtään ymmärtänyt, miksi emäntä takaluukun avatessaan haukkoi henkeään ja vaipui rastit silmien kohdalla kanveesiin.

Ja se kaikkein kummallisin juttu tässä kaikessa on, että mitään näistä outouksista ei vaihtaisi pois. Ei, vaikka koiriin uponneella rahalla olisi käynyt vähintään muutaman kerran ulkomaanmatkoilla ja vaikka naapurit pitävät meitä varmaan pähkähulluina. Ei, koska tämä kummien tilanteiden rytökasa on meidän elämä ja ihanaa juuri tällaisena.

Emäntä neuvoo: Koiran pahoinpitelyn alkeet

Koirien kanssa arkea eläessä tapahtuu jatkuvasti kummallisia asioita. Yksi ovat pienet onnettomuudet, joihin ihminen päätyy osalliseksi joskus ihan järkevistä ja joskus täysin mystisistä syistä. Ainakin meillä koiria potkitaan, poljetaan, tönitään, huidotaan ja litistetään jatkuvasti.

Kerron lisää.

dsc_0168-2

Urho ja Väinö ovat liukasliikkeisiä. Ulkona liikkuessa voi helposti käydä esimerkiksi niin, että kun olen ottamassa isoa askelta vaikkapa ojan yli, siinä ihmisen jalan maasta irtoamisen ja taas maahan osumisen välillä kengän täsmälliseen maahanosumiskohtaan voi ilmestyä koira. Tuosta noin vain. Siinä se katsoo minua liikuttavalla ilmeellä suoraan silmiin samalla kun näen kengänpohjani varjon liikkuvan koirani naamalla – enkä pysty tekemään asialle enää yhtään mitään. Painovoiman lait hoitavat hommansa ja rusikoin koirani maan pintaan.

Joskus kävellessä jalkani eteen ilmestyy koira sillä tavalla, että joko a) koira kamppaa minut tai b) minä potkaisen koiraa. Dramaattisin esimerkki tällaisesta koirahärmistymisestä on se, kun isäntä oli koirien kanssa juoksulenkillä ja Väinö matkusti ajassa sillä tavalla, että se ensin juoksi normaalilla paikallaan tien sivussa ja sitten yhtäkkiä ilmestyi isännän jalan eteen. Seurauksena oli Väinöön osuva vauhdikas potku ja metrikaupalla kovaa asfalttia pitkin lentävä Väinö.

Kotona potkin koiria koko ajan, esimerkiksi keittiön pöydän alle. Sohvalta noustessani poljen niitä. Astun niiden varpaille. Isken niitä ovella päähän tai litistän oven väliin. Joskus ne saavat nyrkistä, kun en huomaa katsoa, minne huiskin. Olen vierinyt sängyssä järkyttyneen Väinön päälle. Ehkä yksi oudoimmista onnettomuuksista oli tässä taannoin se, kun venyttelin illalla makuuhuoneessa sängyssä maaten – ja etusormeni liikkui ilman halki pilkkopimeässä suoraan syvälle Väinön korvakäytävään ja ainakin tuntui, että saatoin koskettaa aivoja. Joskus sormeni on tehnyt samanlaisen yllättävän syväsukelluksen Kekkosen sieraimeen.

Urhon kanssa kickbike-puuhaa harjoitellessa sattui paljon kaikenlaista. Kului aika monta kilometriä ennen kuin Uke huomasi, että kickbiken vierellä on pakko juosta siivosti ja hötkyilemättä. Sitä ennen sattui muun muassa sellainen tilanne, jossa Urho villiintyi kaupan parkkipaikalla ohi lentävistä kuivista puunlehdistä, lähti kesken pyöräilyn jahtaamaan niitä ja sotki hihnansa vauhdikkaasti kickbiken takarenkaaseen. Koko tilanteeseen kului aikaa ehkä sekunti. Urho ulisi, vinkui ja vonkui renkaaseen jumittuneena ja minä en voinut päästää kikkerön sarvista irti kaatamatta samalla pyörää Kekkosen päälle. Kaupan pihaan syntyi pieni liikenneruuhka. Urho kärsi sekä fyysisesti että psyykkisesti, minä lähinnä psyykkisesti.

Joskus myöhemmin kikkeröidessämme vastaan tuli tiellä iso ja syvä vesilammikko. Minä laskeskelin, että meidän kannattaa kiertää se vasemmalta, koska sillä puolella oli hiukan leveämpi kuiva kaistale. Kekkosen laskelmat osoittivat, että oikea puoli on ohitukseen optimaalisempi. Lopputuloksena oli se, että hihnan pituus loppui lammikon yllä kesken, kun kiersimme lammikkoa eri puolilta. Siinä vesi roiskui, emännän kengät lotisivat, polvet rutisivat ja vastaantulijat katsoivat silmät selällään, kun rynnäköimme Kekkosen kanssa mahtavalla rytinällä lampareeseen. (Tämän tarinan opetus: Jos et voi välttää onnettomuutta, tee siitä spektaakkeli.)

Kummallisinta näissä onnettomuuksissa on se, että kun niitä sattuu tarpeeksi, niihin ei enää juuri edes kiinnitä huomiota. Kun Kekkonen oli vielä pieni, emännän sydän meni kauhusta sykkyrälle milloin mistäkin pikku kolhusta. Nykyään olen oppinut ottamaan aamuteeni kanssa näkymättömän kourallisen rauhoittavia mielikuvituspillereitä, jotta voin lipua tyynesti läpi päivän riippumatta siitä, millainen hilpeän kaoottinen aussiperformanssi ympärilläni milloinkin pyörii.

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Kekkonen on aina ollut potra poika. Ei mikään lihava, mutta eipä laihakaan.

dsc_0719-2

Viimeksi eläinlääkäriaseman vaa’alla Kekkosta punnitessani näin mittarissa melkoisen lukeman: 9,9 kiloa. Puolitoista vuotta sitten Urho painoi vielä 8,4 kiloa. Paino on noussut siis kokonaista 1,5 kilogrammaa – melkein 18 prosenttia. Kilo per vuosi! Kaveri pääsee tätä menoa pian kymppikerhoon.

Urho on nykyään aikamoinen ahmatti. Ollessaan vielä meidän ainoana koirana Kekkonen saattoi nyrpistellä ruualle ja paastota joskus päiväkausia. Väinö muutti tilanteen totaalisesti, ja ruokailutilanteesta tuli Urholle kilpailu. Jos ei pidä varaansa, Kekkonen lohnii kitaansa molempien koirien ruuat. Näin kävi viimeksi eilen aamulla. Huomasin tilanteen vasta, kun Urho nuoleskeli Väinön kupin viimeisiä murusia ja Väinö katsoi minua hämmentyneenä: ”Äiti, eikö minulle anneta tänään ruokaa ollenkaan? Miksi Urho saa kaksi kupillista?”

Vahinkoja sattuu, mutta pääsyy Urhon painonnousuun istuu tässä kirjoittelemassa blogia. Annoskoot ovat liian isoja. Osan ruuasta voisi myös kokeilla korvata kuitupitoisilla kasviksilla ja vaikka raejuustolla, jotta Kekkosen ei ainakaan tarvitse alkaa näkemään nälkää. Omat haasteensa ruokavalion koostamiseen tuovat Urhon maksaongelmat.

Kekkosen ruumiinrakenne tulee joka tapauksessa olemaan aina paremminkin tuhti kuin hoikka. Kekkosta itseään muhkea vartalo ei näytä häiritsevän, päin vastoin: Sehän on omasta mielestään täydellinen koira, paksu juuri sopivista kohdista. Ja eipähän kylkiluut kolise metsässä rymytessä, kun on paksu kerros iskunvaimenninta päällä!

Kekkonen + rankan liikunnan kielto = Salli mun nauraa

Tulinpa vain kertomaan, että australianterrieriyksilö Kekkonen + kymmenen päivän kipulääkekuuri ja rankan liikunnan kielto = mission totally impossible.

Lenkillä on käytävä samaan tahtiin kuin ennenkin ja pikkuviuhake-Väinö tarvitsee ihan normaalin määrän liikuntaa Urhon sairaslomasta huolimatta. Koska vuorokaudessa on edelleen sama määrä tunteja kuin aiemminkin, koirat on lenkitettävä yhtä aikaa. Olen yrittänyt ratkaista asian niin, että olen vienyt herrat suhteellisen tasaisiin maastoihin hihnattomille lenkeille ja ottanut taskut pullolleen namia ajatuksena pitää Kekkonen kävelyvauhdissa namien avulla. Hah hah haa, miten typerä idea – salli mun nauraa. Kun hihnan lukko irtoaa Kekkosen valjaista, äijä katoaa horisonttiin. Kun ukkeli palaa lumi pöllyten takaisin, se ottaa erinäisiä painimatseja innokkaan nyrkkeily-Väinön kanssa, minkä jälkeen se tekee vähän parkour-hyppyjä lumipenkkoihin tai isoille kiville tai mihin tahansa, minkä jälkeen se suorittaa muutamia spurtteja useampaan ilmansuuntaan ja esittelee pikajuoksuominaisuuksiaan. Kun tämä alkulämmittely on hoidettu alta pois, se voi palata läähättäen ja kieli maassa roikkuen vierelleni kävelemään ja nauttimaan liikkuvasta noutopöydästä – ellei sitten pikku-Väne käy lällättämässä: ”Olet iso ja paksu ja hidas etkä saa minua kiinni!” Seurauksena on tietysti keuhkojen täydeltä karjuva Kekkonen, Kekkosta sieltä täältä karvoista kiskova pika-Väinö ja täysimittainen taistelu. Että se siitä kevyestä liikunnasta.