Piru merrassa peltotiellä, eli kuinka paholainen karkotetaan

Jjep, nyt se on selvinnyt. Meidän naapurissa asuu itse perkele. Se tekee torttunsa Mahtiterrierien tontille, mutta ennen sunnuntaita tuo paholainen ei ollut näyttänyt naamaansa talon isännille – se oli piiloutunut salaisuuksien verhon taa jättäen vain haisevia merkkejään pihapiiriin. Viikonloppuna tilanne muuttui ja Keisarit saivat nähdä tuon pirulaisen ilmielävänä.

Olimme olleet erittäin onnistuneella päivälenkillä pelloilla. Syyskuun aurinko paistoi. Kun sunnuntaikävely tuli päätökseen, piskit pinkaisivat tyytyväisinä Kirpun takapenkille. Istuin kuskin paikalle ja katsoin taakseni: kaksi hymyilevää koiran naamaa. Kaikki ihanasti. Lyhyt paluumatka pitkin hiekkatietä takaisin kotiin alkoi. Piskit asettuivat väliköllötykseen (varsinkin Väne osaa ottaa tehot irti lyhyistäkin automatkoista). Kun autolla oli ajettu pari minuuttia, huomasin vanhahkon miehen kävelevän hitaasti edelläni tiellä. Ja samassa miehen seuraksi tielle ryntäsi myös iso vaalea labradorinnoutaja ilman hihnaa. Tunnistin tuon komean ryökäleen heti (koiran siis). Vanha mies ei kuullut autoani, joten hidastin vauhtia ja jäin köröttelemään koirakon perään. Mutta eipä mennyt aikaakaan, kun koira huomasi meidät – ja siinä kohtaa oli isäntä jo myöhässä. Hän yritti ottaa kiinni pannasta, mutta epäonnistui. Kun koira lähti juoksemaan kohti meidän autoa, näin jo elämäni vilisevän filminauhan lailla silmissäni…

Väinö oli ensimmäinen, joka havahtui pysähtyneeseen autoon. Se nousi katsomaan ulos ikkunasta, ja mitä sen silmät näkivätkään: valtava hurtta suoraan helvetin porteilta juoksemassa kohti meitä!! Luikku päästi hälytyskiljunnan, ja myös Kekkonen ryntäsi ikkunaan. Nyt oli piru merrassa!! Piskit arvioivat nopeasti tilanteen ja johtopäätös oli yhteinen: Tämän täytyy olla nyt Se, joka jättää pökylöitä. Terrierit nyökkäsivät toisilleen yhteisymmärryksen merkiksi.

Keisarit huusivat kuorossa takapenkiltä: ”Hoi, pelsepuupi – paljasta meille nimesi!” Ja tuo keltainen paholainen lähestyi, ponkaisi takajaloilleen vasten autoa, linttasi märän kirsunsa kiinni auton takalasiin, katsoi terrierejä silmästä silmään ja hönkäisi iloisesti: ”Minä oon Nalle!” Terrierit kauhistuivat ja tekivät takapenkillä ristinmerkkejä, osoittivat perkelettä valkosipulilla ja sylkivät kolmesti olan yli. Sitten ne alkoivat muistella kaikkia oppimiaan demoninkarkotusloitsuja ja antoivat tulla täyslaidallisen: ”Herkkuluun nimeen temoni mene pois…”, ”… riivaaja ulos nyt…”, ”…hus hus pelsepuupi!” Möykkä autossa oli mahtava ja majesteetillinen! Saattoi olla, että juuri sillä hetkellä yläpuolellamme pilvet hajaantuivat ja auringonsäteet lankesivat suoraan Kirpun perällä äänekkäitä loitsuja tahkoaviin pikku eksorkisteihin. Ja sitten – kuin taikaiskusta kuvaan asteli vanha mies, joka otti keltaista ja iloista hirviötä pannasta kiinni ja talutti sen pois.

Takapenkillä terrierit katsoivat ensin hölmistyneenä toisiaan. Tajuttuaan voittonsa ne heittivät yläfemmat, iskivät nyrkit yhteen ja tekivät aaltoja. Joten:

Oletko manauksen tarpeessa? Riivaako sinua demoni? Tilaa nyt paholaisen häätämisesi suoraan Kekkosen ja Väinämöisen Laatueksorkismipalvelut Oy:ltä! Liittymismaksu kanta-asiakkaaksi syyskuussa vain nolla herkkuluuta. Ole nopea, rähinää riittää vain muutamalle ensimmäiselle tilaajalle! Tilaukset suoraan Urhon ja Väinön postilaatikkotelineeseen tai portin pieleen. Räyhällä on laatutakuu – jos et ole tyytyväinen saamaasi palveluun, saat herkkuluusi takaisin (pikkuprintti: jos niitä ei ole vielä syöty ja jos Urho suostuu luopumaan niistä).

Ei rähinällä rajaa kun demonia pois ajaa!

Mainokset

Mökkivieras, jolla on neljä liian isoa alauloketta sekä kammoittava kita täynnä teräviä piikkejä – uhka vai mahdollisuus?

Nyt on sattunut sen sortimentin tapaus, että oli tultava keskeyttämään tämä hyvin sujunut blogin kesätauko. Kekkonen ja Liukas Luikku olivat viettämässä terrierien tapaan ihan viattomasti täysin tavallista kesäpäivää mökillä, aurinko pilkotteli, isokoskelo uitteli poikasiaan rannassa, moottoriveneilijät surisivat järvellä, ja sitten PAM:

DSC_0051 (2)

Eli tööt.

Siinä meni pöksyhousuilla pasmat pikkuisen sekaisin, kun metrisillä hontelojaloilla varustettu yhdeksän viikon ikäinen hauenhampainen pyörremyrskyriiviö pamahti pihaan. Kekkonen ei oikein aluksi tiennyt miten suhtautua tulijaan: Kaveri oli Kekkosen mittapuulla ihan miehen mitoissa, mutta käyttäytyi kuin vauva? Se haukkui kimeästi, paiskautui tuon tuosta ennalta arvaamattomasti pitkin pituuttaan nurmikkoon, söi koko ajan jotakin eikä selvästikään ihan tiennyt, miten sen alla olevia neljää pitkää uloketta pitäisi käyttää. Se käytteli myös hampaitaan varsin huolimattomasti, eikä ihan saanut selvää, mitä sen päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Kekkonen määräsi terroristin ensimmäiseksi auton alle, ja kun Almeran alta kaksoi kaksi nappisilmää, Kekkonen tutki tulijan. Lopulta se laski vieraan pihaan, mutta suhtautui siihen pienellä varauksella. Ei kai noin iso mies oikeasti voi olla vauva? Hommaan oli pakko olla jokin koira haudattuna.

DSC_0031 (2)

Väne sen sijaan otti jännittävän alun jälkeen Jekku-vauvan ihan kaverikseen. Parrasta vetämistä Väinö ei suvainnut eikä muutakaan naamaan tökkimistä kimeällä haukulla höystettynä. Mutta kun nämä säännöt oli tehty selväksi, niin Vänkky-setä innostui jopa leikkimään pikkuterminaattorin kanssa.

DSC_0027 (2)

DSC_0035 (2)

– Karjun sinun KORVAAN VÄY!!

DSC_0076 (2)

DSC_0009 (2)

– Jano tulloo kun pitää riehuskella niin kovasti. – Ota kamu ryyppy. Näytän sulle vesikupin. Tuu mukkaan.

 

DSC_0005 (2)

DSC_0065 (2)

Paikallaanolon maksimisuoritus namin voimalla: 2,5 sekuntia.

Ja sittenpä kiihkeän riehumisen ja päättömän sekoilun päätteeksi pikkuinen tuhon airut nostettiin autoon ja se hurautti taas tiehensä. Luojan kiitos ettei se tullut pysyvästi meille, tuumaili Kekkonen. Vähempikin melskaaminen olisi riittänyt. Mutta jos joku nainen, siis naiskoira, haluaa tulla tänne mökille, niin saa tulla. Naisia tänne kyllä otetaan ihan mielellään.

DSC_0221 (2)

Hänen Majesteettinsa pitää rauhallisesta menosta. Paitsi jos riehu on itse omin käpälin järjestetty, sitten sekin sopii.

Suur-hurmuttaja Punainen barbaari: ”Naiset lakoavat käsivarsilleni”

Urho on koira, jolta ei itseluottamusta puutu. Omasta mielestään se on kaikkien aikojen Koira ja kaikkien aikojen Mies, eikä tämä seikka jää taatusti kenellekään epäselväksi. Viime aikoina sen ego on saanut melkoisesti lisäboostia ja Suur-Äijä on päässyt myös testaamaan vikittelytaitojaan uusiin naisiin. Charmi on tallella.

virallinen-3-vuotisjuhlakuva-1

My name is Kekkonen. Urho Kekkonen.

Meillä kävi eilen koirahieroja. Molemmat koirat muokattiin. Väinö oli luihakkaassa kunnossa, eikä jumeja ollut. Kekkosessa olikin sitten hierojalla vähän enemmän puuhaa. Vaikka itse hieronta oli Urhon mielestä isoksi osaksi mukavaa, välillä vähän kivuliasta, parasta sen mielestä oli kuitenkin se, että hieroja oli ihana, ihana – ihana nainen! Urho otti välittömästi käyttöön koko naistenvikittelyrepertuaarinsa. Hierojalle satoi miehistä huomiota monipuolisten hellittelyjen muodossa. Kekkosen oli vaikeaa malttaa olla hierottavana, kun pötköttelyajan olisi voinut käyttää aktiiviseen hurmaamiseen. Aina kun hieroja kehui Urhoa (”Hienosti! Hyvä!”), Urhon silmistä pulpahteli ilmaan sydämiä ja se yritti nousta hellimään uutta sydänkäpystään.

Mahtisulttaanin itseluottamus oli revetä liitoksistaan siinä vaiheessa, kun hieroja äkkäsi Kekkosen isot lihakset. Kookkaat ja hyväkuntoiset muskelit saivat kehuja moneen otteeseen. Meidän on siis alettava hyväksyä, että talouteemme kuuluu kehonrakentajakoira, Punainen barbaari.

Jotta Kekkosen päivästä muotoutui varmasti täydellinen, se pääsi vielä illalla varmistamaan vikittelykeinojensa toimivuuden toiseen uuteen naisvieraaseen. Urho oli ihan lääpällään, naisvieras oli kertakaikkiaan täydellisen viehättävä, eikä tainnut herran uusi mielitiettykään jäädä kylmäksi Kekkosen hurmuttaessa täysillä iso vaihde silmässä. Pyörryksiin viekoittelemisessa piti toki pitää välillä vähän taukoa ja Kekkonen kävikin nauttimassa hiukan haukkapalaa järsimällä sonnin sutia – ja sitten se palasi takaisin hellittelypuuhiin kita likipitäen kuolemalle löyhkäten. Ei pidä antaa pikkuseikkojen hidastaa tärkeitä asioita.

Kun Kekkonen tänä aamuna heräsi ja venytteli mahtimuskeleitaan, sen päässä alkoi soida yksi kappale. Sanat menivät jotenkin näin: Kun luotiin koira tää pinnalle maan, niin seisoi enkeli mallina kai… Mua katselee niin pitkään muutkin naiset, sen kyllä huomaan… Dubidubidubiduu… Siinä rintalihakset vain pompahtelivat, kun Kekkonen töpötteli päivän askareisiin.

dsc_0011

Playboy

Tästä voi  https://www.youtube.com/watch?v=4YwwAdWCWwA

Love is all around us…

Syksy saa, eli on taas se vuodenaika, kun eräillä terrieripojilla alkaa pyöriä tyttöystävät mielessä. Ulkona tämän tästä vastaan tulee vastustamattomia, pensaikkoon tai ruohomättääseen jätettyjä treffikutsuja: ”Olen Daisy 3v. Tykkään pienehköistä ja pystykorvaisista uroksista. Antennihäntä ja isot pulisongit plussaa. Etsinkö juuri sinua? Asun kaupan vieressä isossa talossa, ensimmäinen ovi kadulta päin. Tule.” Nämä viestit saavat poikakoiran ihan sekaisin – rakkaudesta tietenkin. Kekkonen on viime päivinä ulos mennessä laittanut heti ulko-ovella kainaloon isoimmat mahdolliset koripallot ja tallustellut pakarat piukeina ympäriinsä kuin isompikin isäntä. Viestittelyyn se osallistuu huolella ja hartaudella, ja mieluiten viestejä antaumuksella maistelemalla (silloin kun emäntä ei huomaa). Suhautettuaan vastausviestin se potkii maata ympäriinsä itsekseen kovasti äristen ja haukahdellen, tuo Suur-Äijä eli Mahtisulttaani. Jos Pikkuveli yrittää päästä tarkistamaan kaikkien aikojen kaikkein ihanimman tyttöystäväkandidaatin treffikutsun, Kekkonen raivostuu. Tyttöjen vikittely ei ole Pikkuveljelle sopivaa hommaa.

Väinökin on siis keksinyt viestittelyn ihanuuden. Valitettavasti se joutuu tyytymään assistentin virkaan Kekkosen hoitaessa pääcasanovan tointa. Luikku saa nuuhkia viestit, kun Kekkonen on jo tarkistanut ne. Kuitenkin oikein ihanan viestin tullessa vastaan Rääpäle suihkauttaa pikaisesti vastauksen, potkii vähän maata takajaloilla ja päästää pusikon suojissa pikkuisen äijämurinan.

Kotona Väinö joutuu lemmenkipeän Kekkosen lähentelyn uhriksi. Kekkis lippoo Pikkuveljen pakoputken seutua, eikä auta, vaikka Väinö kuinka näyttäisi murjotusilmettä. Ainoa keino välttää epämieluisa huomio on istua takaluukku tiukasti vasten mattoa. Muutaman kerran olen puuttunut tilanteeseen, jossa Rääpäle istuu matolla kovasti irvistellen, ja Kekkonen sen kuin jatkaa lipostelutoimia. En ole ollut vielä valmis näkemään, kuinka hirvittäväksi kiusatun Pikkuveljen raivo voi yltyä…

Kaksi aussiurosta saman katon alla = kaikki pilalla?

Silloin, kun isännän kanssa vielä vasta haaveilimme Väinöstä, sain kuulla muutaman kerran kauhistuneita kommentteja, että kaksi uroskoiraa eivät missään tapauksessa voi asua saman katon alla ja terrieriurokset eivät varsinkaan. Kuulosti siltä, että ottamalla toisen aussiuroksen teemme helvettiä niin Urhon, uuden pennun kuin omastakin elämästämme. No, perheen teini on nyt kohta yhdeksän kuukauden ikäinen ja arki näyttää keskimäärin tältä:

DSC_0023

Kaverukset tekevät kaiken tiiminä. Urho Voimamies on kaksikon selkeä liideri ja Väinö Pikapoika touhuaa sata lasissa mukana kaikissa seikkailuissa. Kuvassa parivaljakko on ryhtymässä reippaan aamulenkin ja herkkuaamiaisen (joka sisälsi muun muassa suurherkkuja kanaa ja hirvenlihaa) jälkeen voimapäikkäreille. Kylki kyljessä siis. Välillä tietysti nahistellaan, kuten asiaan kuuluu, mutta nahistelun jälkeen on mukavaa taas lipaista toisen päälakea, olla sovussa ja parhaat kaverukset. Kekkoselle pikkuveli on tuonut lisää mielekästä sisältöä ja seuraa elämään, ja Juniorikin nauttii isoveikan läsnäolosta. Kaikki seikkailut ovat jännittävämpiä, kun niitä on kokemassa kaksi karvakiituria. 🙂 Väinö on täydentänyt meidän poppoota hienosti, eikä enää voi kuvitellakaan elämää ilman tuota pikkukaveria.

DSC_0031

Karvaisia ja siivekkäitä kulkijoita kesäillassa

Urho on viettänyt kesäloman alkupuolta niittäen varauksetonta suosiota mummulassa, maalausapurina kotona ja nyt viimeisimmän viikon aikana hoivaten flunssaan sairastunutta isäntää. Koska kesä on ollut tähän mennessä sateinen, jännittävimmät seikkailut esimerkiksi mökillä ovat vielä antaneet odottaa itseään. Jospa tämä sateinen juhannus enteilisi hurjaakin hurjempien kesäriehujen lähestymistä. 🙂

Kesä on tuonut tähän meidän kodin ympäristöön kaikenlaisia pikku vieraita, jotka liikkuvat lähinnä hämärän aikaan. Iltakävelyllä Keisari on törmännyt lukuisia kertoja herra Siiliin, jonka iltaverryttelyreitti kulkee hyvin pitkälti samoja polkuja pitkin kuin meidänkin. Yhden läheisen omakotitalon pihalla ja lähiympäristössä viettää keskeytymättömiä juhliaan muutamien pulujen, erinäisten poikamiessorsien ja runsaslukuisen naurulokkijoukkion muodostama poppoo, jonka kemuista ei ainakaan melua puutu. Kekkonen seurailee siipiniekkojen puuhia paheksuvana, mutta salaa kiinnostuneena. Se esittää tuohtumuksensa puhisemalla väheksyvästi mokomille pullannokkijoille, kun kuljemme niistä ohi.

Eniten Kekkosta kuitenkin kiihdyttää rämäpäinen neljän jäniksen muodostama jengi, joka aivan estottoman hävyttömästi kirmailee pitkin asuinalueemme talojen pihoja. Iltahämärissä ne pomppivat polulla vastaan ja saavat hihnan päässä tassuttelevan herrasmiehen ajoittain aivan kiihdyksiin. Ne popsivat naapurinrouvien kukkapenkkien antimia keskellä kirkasta päivää! Sellaista ei todellinen herraskoira voi hyväksyä. Muita paheksuntaa aiheuttavia kulkijoita ovat jonkun naapurin mustavalkoinen kissa, joka tassuttelee törkeästi pitkin talomme vieruksia öisillä retkillään sekä oravakaksikko, joka tulee joskus ilkkumaan ja osoittelemaan sormella Kekkosta, joka joutuu katselemaan verenpaine kohoten olohuoneen ikkunan läpi Kekkosen omalla terassilla rälläävää parivaljakkoa. Kohtuutonta!!

Urho tekee lähtemättömän vaikutuksen

Huhhuh, onpa kuuma. Iltalenkillä ajattelin poiketa koirapuistoon, jossa Kekkonen saa kirmailla oman jaksamisensa mukaan, eikä tarvitse viipottaa pitkin kuumaa asfalttia emännän vauhdissa. Samat aatokset oli ollut myös mukavien westie- ja lhasa apso -poikien omistajilla, ja niinpä karvaiset veikkoset viettivät iltaa juosten ja merkkaillen pitkin koirapuistoa.

Jossakin vaiheessa temmellystä Urho huomasi puistossa mukavan pystyn pötkylän, jolle se nosti rinta rottingilla jalkaa. Harmillista minun kannaltani oli se, että kyseinen pötkylä sattui olemaan lhasa apso -pojun isännän jalka. Onneksi kyseessä oli pitkähermoinen herra, sillä Urho piti tätä mieshenkilöä niin herkullisena, että suhautti myöhemmin vielä toisenkin signeerauksen lenkkarille. Rehellisesti sanottuna minua olisi naurattanut ihan hirveästi, mutta häveliäänä naisena yritin punastella nolona mahdollisimman aidosti. Onnistuin kuitenkin moittimaan Urhoa melkein uskottavasti.

Koska Urhon suoli on melko ennalta-arvattava, osasin odotella myös iltakakkaa puistossa. Täytyy kuitenkin sanoa, etten millään muodoin osannut odottaa sellaista ulostussuoritusta, joka myöhemmin seurasi. Urho nimittäin kiersi erästä puuta kakka-aikeissa, asettautui ensin tavanomaiseen kakka-asentoon – ja ykskaks nousi seisomaan pelkille etujaloilleen takajalat puuta vasten niin, että näytti, kuin se olisi yrittänyt kiivetä takapuoli edellä puuhun. Siinä se sitten toimitti asiansa pylly kohti taivasta. Lhasa apso -mies tuumasi vain: ”Enpä ole tuollaista koskaan nähnyt.”

Voitto!!1!!1

Urho on vajaan parin viikon kaupunkilomalla emännän residenssissä. Kerrostalossa on aika erilaista kuin isännän luona rivitalossa: täällä ei voi livahtaa aamupissalle omalle aidatulle pihalle ilman hihnaa, ja rappukäytävästä kuuluu päiväsaikaan jatkuvasti kummia ääniä. Ääniin Kekkonen suhtautuu onneksi melko rennosti. Se käy välillä kuuntelemassa korvat höröllä ovella, mutta palaa aika nopeasti olkia kohauttaen jatkamaan tärkeitä puuhiaan. Aamupissa tuli tänään paperille, kun emäntä ei saanut tarpeeksi nopeasti kiskottua ylleen säällistä vaatetta pihalla näyttäytymistä varten.

Viimeisen viikon sisällä Urhon kanssa on otettu merkittäviä edistysaskelia hihnakävelyn saralla. Lauantaina isännän luona Kekkonen käveli koirapuiston parkkipaikalta puistoon ihan itse – siis kiskomatta ja riuhtomatta! Uskomatonta, jos minulta kysytään. Puistossa sentään kirmaili odottelemassa Urhon beagle-kaveri Sulo. Toki hihna muutamaan otteeseen kiristyi, mutta Kekkonen palasi itse oikealle paikalleen ja tapitti oikein sievästi silmiin (saatoin olla hiukan sulaa vahaa tässä kohtaa). Tänään taas täällä emännän huudeilla koettiin varsinainen työvoitto. Meiltä on koirapuistoon matkaa noin 600 metriä, ja kyseinen väli on luonnollisesti näin kaupunkiolosuhteissa täynnä ihmisiä, pyöräilijöitä, vauvanrattaita, koiranulkoiluttajia, koiranvihaajia, koiria rakastavia mummeleita… Siis kaikkea mahdollista. Olin toki varustautunut valtavalla pussilla herkullista juustoa, mutta menomatkalla innokas Kekkonen käyttäytyi vähän yllättäenkin jälleen oikein hienosti ja palasi aina hihnan kiristyessä takaisin oikealle paikalleen. Paluumatkalla enimmän intonsa koirapuistoon purkanut Kekkos-ukko käveli niin loistavasti, että olin aivan hämmästynyt. Pikkumies teputteli kaikessa rauhassa vasemmalla puolellani ja nuuhkutteli kevään tuoksuja tienpientareelta. Vastaantulijat saivat kulkea aivan rauhassa, kun hieno pikku herrasmies tarjosi aina vastaantulijan lähestyessä oma-aloitteisesti katsekontaktia ja välitti piutpaut kulkijoista. Olin niin ylpeä pikku töpöstyksestäni, että pusuttelin tyypin tukkatupsua kotona vaikka kuinka pitkään (mikä Urhon mielestä oli tietysti ällöttävää, koska Urho on sentään koiramies eikä mikään vauva). Nyt Hurmuri nukkuu rankan reissun päätteeksi sohvalla ansaittuja kauneusunia.

Ahkerointi hihnakoulutuksen parissa tietysti jatkuu edelleen, mutta nyt karvainen oppilas on selvästi huomannut, mitä siltä odotetaan – ja emännän hampaitten kiristely ja pinnan venytys on viimein palkittu. 😉 Kokeneempi kouluttaja olisi varmasti pystynyt olemaan selkeämpi, johdonmukaisempi ja nopeampi tässäkin asiassa, mutta koska Urho-rukka on kuitenkin vasta ensimmäinen uhrini, olen ihan tyytyväinen tähänkin tulokseen. Pääasiahan on, että oppiminen on viimein tapahtunut ja kunhan oikeanlaista teputtelua nyt vahvistetaan, lenkkeilystä tulee vähitellen meille molemmille huippukiva juttu. Hyvä Urho, hyvä me! 🙂

Kuva

Ahkera koirakouluoppilas ottaa ansaitusti lepiä.

 

Kekkosen rakkauselämä kukoistaa

Urholla on tyttöystävä, Vilma. Vilma on hieno collielady, joka räpsyttelee kainosti ripsiä mantelinmuotoisten silmiensä ympärillä ja jonka hameenhelmat keinuvat neidon sipsutellessa valkoisissa sukissaan. Vilma myös käyttäytyy todellisen ladyn tavoin: se liikkuu arvokkaasti ja turhia hötkyilemättä ja luo hitaasti silmäyksiä ympäristöönsä. Vilmasta suorastaan huokuu ylhäisyys – sen täytyy olla oikeata siniveristen koirien sukua.

Urho on lääpällään Vilmaan, eikä vähiten sen takia, että Vilmalla on ihana, tuuhea, kiiltävä, paksu, pitkä, täydellinen turkki, josta saa kunnon otteen hampailla. Vilma myös antaa Kekkosen meuhkata sydämensä kyllyydestä, ja vain välillä murahtamalla varoittaa pikku naskalihammasta liian kovista otteista. Välillä Vilma koppaa turhan kiihkeäksi käyvän (itseään puolta pienemmän) poikaystävän kainaloon jäähylle tai litistää pikkumiehen alleen lattialle, ja Urho on pyörtyä onnesta. Vilmaa ei haittaa, että Urho on nuorempi ja jätkämäisine ulkomuotoineen selvästi alemmasta luokasta kuin hän: tosirakkaus ei katso ikää tai sosiaaliluokkaa.

Rakastavaiset Vilma ja Urho tapaavat silloin tällöin, Urhon mielestä liian harvoin. Tänään emännällä kävi vieraita, ja Vilma tuli mukana kyläilemään. Urho kiisi halki lattioitten korvat selkää myöten painettuina ja esitteli nartulleen nopeuttaan ja ketteryyttään. Tunnelma kohosi lempiväisten kesken hetkittäin sangen kiihkeäksi, ja pöydän alla melskaavan kaksikon näykkäisyistä saivat osansa myös pöydässä kahvittelevien vieraitten varpaat. Miehekkäänä uroksena Urho esitteli Vilmalle välillä myös mieskuntoaan. Häveliäänä neitona Vilma yritti harhauttaa näiden romanttisten kohtausten ihmiskatselijoita haukottelemalla makeasti ja esittämällä, ettei huomaa häntäänsä lempivää Kekkosta. Onnellinen Kekkonen läähätti niin, että kieli laahasi maata.

Sisäsiisteyden suhteen viime aikoina aimo harppauksia ottanut Kekkonen hullaantui neidostaan niin paljon, että ulosmeno ei käynyt nuorella miehellä mielessäkään. Kekkonen suhautti pikapissat siihen, missä pisuhätä sattui kulloinkin yllättämään, ja emäntä siivosi lattioilta toistakymmentä pissaa. Taisipa joku pisuli sattua matollekin. Häveliäisyysaspektit eivät siis Urhoa pidätelleet: kyllä aito rakkaus kestää tällaiset pikkujutut.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin Vilma viimein lähti uroonsa luota. Urho oli surullinen, mutta hyväksyi tosiasiat nopeasti ja kiipesi sohvalle nukkumaan. Naisten viihdyttäminen on niin raskasta. Nyt se kuorsaa selällään ja raottaa vain laiskasti silmiään, kun joku kävelee ohi. Näkee varmaan unta ihanasta Vilmasta.

Ja muuten: Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Urho on käynyt kaksilla sokkotreffeillä. Tulisieluinen Toffe ei halunnut sitoutua, ja eksoottinen neito Deisi piti Urhoa itselleen liian nuorena. No, aina ei voi voittaa.