Mahtiterrierien sopeuttaminen uuteen arkeen – emännän resepti

Kuten aiempia postauksia lukeneet tietävät, Kekkis ja Väinis ovat olleet melko stressaantuneita muutosta ja kaikista uusista kuvioista. Menihän meillä koko arki uusiksi, ja tutut kuviot jäivät linnuntietä pitkin noin 400 kilometriä pohjoisemmaksi. Erityisesti Urholle samanlaisina toistuvat päivittäiset rutiinit ovat aina olleet tärkeitä, ja muuton myötä iso osa rutiineista meni hetkeksi kokonaan rikki. Niinpä Kekkonen purki tuntojaan aluksi muun muassa haukkumalla ja ulvomalla yksin ollessaan. Väinön stressi on ollut enemmän liiallista valppautta, ylivireyttä ja vaikeutta ryhtyä lepäämään lepoaikoina. Jokainen talon rasahdus on saanut Väinöltä tömäkän lastin äänekkäitä ärräpäitä. Molemmat ovat ottaneet kierroksia pienimmistäkin asioista, ja Urhon spesialiteettina on ollut voimakas läähättäminen milloin minkäkin pikku tapahtuman seurauksena. Ensimmäisten viikkojen aikana muutamana yönä lattioille oli ilmestynyt pissalätäköitä ja yhtenä yönä pari pökylääkin. Syyllinen jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Nyt neljä viikkoa muuton jälkeen tilanne alkaa olla aika hyvä. Parin aiemman muuton koulimana osasin varautua stressiin etukäteen ja laatia mielessäni karkean suunnitelman koirien sopeuttamiseksi. Urhon huutelut työpäivän aikana ovat loppuneet aiemmin aina silloin, kun arkipäivistä aikatauluineen on tullut koirille tuttuja ja ennustettavia. Niinpä nyt neljän viikon aikana olen panostanut mahdollisimman tylsinä toistuviin rutiineihin: Aamukävely aina samaan aikaan ja samaa reittiä. Aamupala joka aamu samaan aikaan. Aamupalan jälkeen hellintää ja rapsuttelua, minkä jälkeen olen jättänyt koirat pitkälti huomiotta, jotta ne malttavat alkaa köllöttelemään. Ne seuraavat joka päivä samanlaisina toistuvia lähtövalmistelujani omilta köllötyspaikoiltaan. Viimeisenä kilistelen keittiön pöydältä avaimet kaulaan ja laukkuun, ennen kuin menen ulos ja laitan oven kiinni. Töistä palattuani annan koirille ensimmäisenä pienen herkun, jota syödessään ne rauhoittuvat eivätkä riehu ja hypi kaistapäinä (Väinö osaa jo hienosti odottaa herkkuaan riehumatta – aluksi sekin oli hankalaa). Herkun jälkeen hellitellään ennen pissakävelyä. Päivälenkin, iltapalan ja iltalenkin yritän mahduttaa tiettyihin kellonaikoihin. Myös nukkumaanmeno sujuu tutuin rutiinein.

En ole harrastanut koirien kanssa mitään erikoista, enkä ole kouluttamalla kouluttanut mitään neljän viikon aikana. Ei paikallaoloa, ei luoksetuloa, ei mitään. Nameja on kulunut vähemmän kuin koskaan. Piskiopiston sijaan olen panostanut rentoihin ja hihnattomiin ulkoiluihin, spontaaneihin leikkihetkiin, rauhallisiin luunsyöntisessioihin, hellittelyyn ja kiireettömään oleiluun aina kun mahdollista. Koirat ovat saaneet tulla lähelle ja syliin (erityisesti Väinöstä on kehkeytynyt varsinainen sylikoira), ja olen pyrkinyt tarttumaan tavallista enemmän niiden ehdotuksiin ja ideoihin: leikkiinkutsuihin ja ulosmenopyyntöihin noin esimerkiksi. Totuuden nimissä en olisi koiria jaksanutkaan viime viikkoina kouluttaa tai touhuta muutenkan mitään aivotoimintaa vaativaa, mutta mielestäni tämä koulutuksellisesti passiivinen jakso on ollut aidosti piskien sopeutumista palveleva ratkaisu.

Viimeisten parin viikon aikana Urhon aamuhaukkuminen on loppunut, ja töistä palatessa talo on ollut hiljainen (aluksi huolestuttavan hiljainen – ensimmäisinä päivinä oli kiire päästä katsomaan, ovatko kaverukset edes hengissä kun mitään ei kuulu). Aamulla koirat ovat rauhallisia, ja iltapäivällä ilahduttavan jälleennäkemisen jälkeen ne osaavat taas rauhoittua hyvin nopeasti. Kun illalla ei ole mitään erikoista ohjelmaa, ne asettautuvat nukkumaan. Sataprosenttisen normaaliin olotilaan on varmaan vielä vähän matkaa, mutta olen jo nyt tyytyväinen. Yhtenä iltana tällä viikolla Urho kaivoi lökäpöksyjeni taskusta paperinenäliinan ja silppusi sen huolellisesti ja aikaa säästämättä kymmeniksi pieniksi kappaleiksi. Siinä mieleeni tuli, että koirat voivat pian alkaa kaipaamaan jo uusia haasteita ja virikkeitä. Tulevien viikkojen aikana täytyy varmaan kaivella esille maastokartta ja paikallisten koirakurssien tarjonta, jos vaikka sieltä löytyisi meille mukavia uusia seikkailuja ja haasteita entisten selätettyjen tilalle. Tai sitten voisi etsiä jostain jonkun pennunkasvatusopuksen ja palauttaa mieleen, että miten niitä peruskäskyjä nyt taas pitikään opetella…

Mainokset

Nips naps, eli kokemuksia uroskoiran kastraatiosta

Väinön leikkaamisesta on nyt kulunut vajaat viisi kuukautta, Urhon kastraatioimplantaattiasennuksesta nelisen kuukautta. Oletan, että isoimmat kastraatioon liittyvät muutokset näkyvät nyt eikä isoja yllätyksiä ole enää varmaankaan luvassa. Mitäs ajatuksia kahden uroksen kastraatiosta on nyt sitten näillä kokemuksilla jäänyt käpälään?

dsc_0020-2

Väinöhän leikattiin, koska oli oikeastaan pakko (se piilokives). Väinö on aina ollut käytökseltään helppo koira, mieluummin hiukan arka kuin tyhmänrohkea, ja sen sukupuolikäyttäytyminen on ollut todella laimeaa. Suvunjatkaminen oli Väinöllä mielessä lähinnä muutamina öinä, kun se rapisteli ja vikisi ovella naapurintyttöjen juoksutuoksujen perään. Eipä muuta. Näistä lähtökohdista käsin leikkaaminen jänskätti meitä vähän etukäteen – Väinön käytöksen ei toivottu muuttuvan yhtään. Eikä se muuttunut. Väinö on yhtä reipas ja samalla vähän ujo viipottaja kuin ennenkin. Arkimeno on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Välillä Vänkkyli ei suostu entiseen malliin Urhon pomotettavaksi, mikä voi johtua kyllä ihan vain Väinön aikuistumisesta. Eläinlääkärin uhkauksista huolimatta Rääpyli ei myöskään ole lihonut varmaan grammaakaan. Kaveri on entisessä tikissä, eikä ruokavaliota ole muutettu. Herkkujen perään Väinö on ollut aina, joten siinäkään suhteessa muutosta ei ole tapahtunut.

dsc_0023-2

Ainoa selvä merkki kastraatiosta on Vänen turkin huononeminen (no, ehkä myös ne puuttuvat kivekset). Pikkukaverin karva on muuttunut pehmeämmäksi ja se takkuuntuu todella helposti. Myös entinen kiilto on kadonnut. Kun aussin turkki vaatii hoitoa normaalisti muutaman kerran vuodessa, Väinöä saa nykyään olla kampaamassa muutaman päivän välein. Varsinkin ulkona käytettävät vaatteet hierovat karvaa solmuille. Väinöä nykyinen jatkuva turkinhoito närkästyttää varsin suuresti. Olen ehtinyt jo miettiä, että tarviikohan Vänskää jatkossa nyppiä enää ollenkaan, kun takkuja selvitellessä tulee irroteltua niin paljon vanhaa karvaa.

dsc_0043-2

Väinön kastraation hyöty-haitta-vaakakuppi kallistuu siis reilusti hyötyjen puolelle. Turkkiasiakaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai huono – tilanne on vain erilainen kuin ennen. Ja parasta tietysti on, että vatsaontelossa muhivaa piilokivestä ja sen aiheuttamia terveysriskejä ei tarvitse enää miettiä yhtään.

No, entäs Kekkonen sitten?

dsc_0194-4

Urhon kastrointia on mietitty siitä lähtökohdasta, että kyseinen koira kuvittelee varmaan oikeasti olevansa tämän universumin mahtavin ja maskuliinisin eliö sekä evoluution uljas huipentuma. Urhon sukupuolivietti on ollut voimakas, sen mielestä yksi maallisen vaelluksen parhaista viihdykkeistä on tyttökoirien pissojen nuoleminen suu vaahdossa ja silmät kuopissa muljuten. Kaikenlainen sukupuolinen aktiivisuus on taas poikinut hankaluuksia uuun muassa lenkeillä, kun Urho on mielellään rähjännyt pissakiihkoissaan vastaantuleville koirille. Urho on myös nopeasti ja helposti monenlaisiin ärsykkeisiin reagoiva koira.

dsc_0204-3

Kastraatiolla ei kuviteltukaan näiden Urhon ominaisuuksien taianomaisesti muuttuvan meille ihmisille helpompaan suuntaan. Implantaatti on kuitenkin toiminut juuri toivotulla tavalla: Se on nostanut hiukan Urhon reagointikynnystä ja laimentanut sukupuolikäyttäytymisen todella vähäiseksi. Oletettavaa kai on, että se vähä, mitä noista pissannuolentasessioista on nyt jäljellä, on lähinnä vuosien saatossa opittua käytöstä.

dsc_0038-2

Nyt onkin käynyt niin, että Urhon kiinnostus on aiempaa helpompaa säilyttää ulkona, kun huomiosta eivät enää kilpaile (ainakaan entisissä määrin) tienpientareelta leijuvat ihanaiset tuoksut. Urhon reaktiot ovat hiukan hidastuneet aiemmasta, mikä antaa taluttimen toista päätä pitelevälle sen ehkä noin ratkaisevan sekunnin verran aikaa palkita kyseinen herra halutusta käytöksestä, mikä taas vahvistaa toivottua ja heikentää ei-toivottua käytöstä. Olen saanut purettua Kekkoselta ainakin osittain jo muutamia aiempia hankalia käytösmalleja tällä tavalla, ja tilalle on kehitelty uusia, minulle paremmin sopivia käytöksiä. Esimerkkinä mainittakoon meidän normaalin lenkkireitin varrella kulkeva latu, jonka hiihtäjät saivat aiemmin Urholta hyvin usein haukut – nyt Kekkonen painautuu hiihtäjän nähdessään usein jo ilman erillistä pyyntöä säärtäni vasten ja odottaa namien satavan suuhunsa. Myös kehut käyvät Urholle nykyään ihan kelpo palkkiosta useissa tilanteissa. Urho on kehitellyt myös itse ainakin yhden uuden toimintatavan kiihdyttäviä tilanteita varten: Se painautuu vasten jalkaani ja alkaa siinä kävellessään mutisemaan ja puhisemaan kovasti. Tämä on aivan loistavaa – minullahan on runsain mitoin aikaa ohjata Urhon käytös siitä haluamaani suuntaan. Tästä käytöksestä hyvä esimerkki on yksi meidän lähellä kulkeva polku, jonka varrella on monta häkissä haukkuvaa koiraa. Urhoa haukkuminen suivaannuttaa ja se haluaisi kajauttaa haukkujille takaisin muutaman painavan sanasen, mutta nykyään se tyytyy jupisemaan säärtäni vasten. En voi sanoin kuvata, miten hämmentävän ilahduttavaa tämä on!

dsc_0036-2

Käytöksen osalta implantaatti on siis toiminut juuri sillä tavalla kuin villeimmissä haaveissani uskalsin toivoa. Urhon turkki on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi ennallaan, ja sen painonnousuakaan ei voi oikein laittaa kastraation piikkiin. Kivekset ovat kutistuneet, kuten implantaatin laittamisen jälkeen pitikin. Uke on virkeä veikko ja omasta mielestä edelleenkin aikamoinen mahtisonni. Kaikki on hyvin.

DSC_0108 (3)

Mahtiuros

Summa summarum: Omien kokemusteni perusteella poikakoiran kastraatio ei ole ainakaan huono juttu. Minulla on nyt kaksi virkeätä, reipasta ja yhteistyöhön innokasta koiraa. Ajatuksena on leikata myös Urho implantaattikokeilun päättyessä. Oletan, että leikkauksen jälkihoito on vielä mutkattomampaa kuin Väinöllä, kun leikattavana on kaksi normaalisti laskeutunutta kivestä.

DSC_0145 (4)

Speedy Gonzales

Olisi mukavaa kuulla myös teidän muiden kokemuksia kastraatiosta – kommenttiloota on auki!

Hihnakävelyn uusi autuus ja ihanuus – mikä on tämä tunne?

Joku meidän menoa aiemmin seurannut on saattanut huomata, että emäntä on hihnanatsi. Minusta on tärkeätä opettaa koiralle siivo hihnakävely oikeastaan kahdesta syystä, jotka ovat turvallisuus ja mukavuus. Hihnassa henkensä edestä kiskova koira tekee huonoa omalle terveydelleen, eikä hihnassa kiskominen tunnu varmasti koirasta sen enempää mukavalta kuin ihmisestäkään. Kevätjäillä vetävä pienikin koira on vaarallinen myös ihmiselle.

Kekkosen kanssa hihnaharjoittelussa kuljettiin pitkä tie osin koirasta ja osin omistajasta riippuvista syistä. Kekkonen on varsin impulsiivinen ja monenlaisiin ärsykkeisiin herkästi reagoiva, ja minä taas olin aluksi hämmentynyt, kun Urhon oppiminen ei tapahtunutkaan juuri sillä tavalla kuin koirankoulutusoppaissa ja opetusvideoilla kerrottiin. Lopulta yhteinen sävel kuitenkin löytyi. Ja sitten meille tulikin Väinö.

dsc_0007

Väinö oppi hyvin nopeasti kävelemään hihnassa aivan arvosanan 10+ arvoisesti – kunhan vain Kekkonen ei ollut mukana. Kun liikkeellä oltiin kolmestaan, tapahtui kaikenlaisia kummia asioita. Olin mitä ihmeellisimmissä solmuissa hihnan kanssa, joskus jompi kumpi koirista meinasi kuristua kaulan ympäri kiertyvään hihnaan ja jokainen meistä kamppasi ja kaatoi toisiaan vahingossa vuoron perään. Välillä tunsin syvää epätoivoa ja tuskastumista, mietin fleksiostoksille lähtemistä ja luovuttamista.

Ja sitten, simsalabim: Yhtäkkiä kävely sujuu liki täydellisesti. Hämmästyttävää! Liian hyvää ollakseen totta? Liekö syynä Väinön kasvaminen, jokapäiväinen harjoittelu vai koirien askelkuvioiden hitsautuminen yhteen, kävelyssä ei ole enää käytännössä mitään ongelmia. Hihnassa vetämistä esiintyy pienissä määrin enää muutamissa tilanteissa: aamulla, kun ukoilla on kova pissahätä ja hirveä kiire lähimetsikköön asioille tai joskus autosta lähtiessä, kun luvassa on kohtapuoliin huippuhauskaa pärinää ilman hihnaa. Lisäksi vikkelä-Väinön kiireetön ja rento perusaskellus on vain niin lennokasta, että jos se unohtaa olevansa kiinni hihnassa, se kävelee niin nopeasti että tulee vahingossa vetäneeksi. En aio enää koulutella pois näitä viimeisiä vetotilanteita. Edelleenkin aion pitää lenkillä namit mukana ja palkata koiria varsinkin kehuilla erinomaisista kävelysuorituksista, erityisesti uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. Mutta olen oikein tyytyväinen nyt – hihnataistelu on vihdoin tauonnut. Hihnarintamalla kaikki hyvin.

Täten julistan Urhon ja Väinön hienoiksi hihnakävelymiehiksi. Aplodit maailman upeimmille ukkeleille!

Karvakupolien raivokasta ja varovaista raapimista, eli vähän emännän pulinoita sheippailusta

Koska opiskelu on rankkaa puuhaa, piskien sivistystyö on ollut viime aikoina melko vähäistä tässä huushollissa. Nyt olen kuitenkin yrittänyt aktivoitua taas silläkin saralla. Aikaa on käytetty lähinnä kaikenlaiseen pieneen temppuiluun ja erityisesti jonkinasteisiin sheippailuhommiin. Joka ei ole perillä sheippaamisen saloista voi aloittaa aiheeseen liittyvän seikkailun vaikkapa Googlen ihmeellisessä maailmassa. Tiivistetysti kyseessä on kuitenkin jonkin liikkeen tai toiminnan tai liikesarjan opettaminen piskille vaiheittain. Koirulaisen on tarkoitus itse yrittää keksiä (ehkä vihjeiden avulla) mitä siltä halutaan ja ihmisyksilö sitten pyrkii palkitsemaan koiraa aina kun se sattuu tekemään oikeansuuntaisen liikkeen. Meidän aktivointipuuhissa en aina odota saavani mitään tiettyä liikettä, vaan usein annan piskien keksiä mahdollisimman paljon erilaisia liikkeitä uusilla esineillä tai joskus ilman esinettä.

No niin. Taloudessamme asustaa kaksi ihan erilaista sheippailijakoiraa. Mr. Kekkonen eli Tohtori Raivo lähestyy annettuja ongelmia asteittain kohoavalla sykkeellä ja verenpaineella. Jos tarjolla on jokin esine, Kekkosen joka kerta tarjoamien perusliikkeitten joukkoon kuuluvat esineen koskettaminen kuonolla, sen rapsuttaminen erikseen molemmilla tassuilla ja esineen päälle makaaminen. Näiden liikkeiden jälkeen päästäänkin sitten nousevan raivon osioon. Kun perusliikkeillä ei enää heru herkkunamusia, Kekkonen alkaa turhautua. Se öhkii, ähisee, vinkuu, ärjyy… Samalla se heittelee kaikki osaamansa kuperkeikat ja voltit. Kun näin on saavutettu optimaalinen ongelmanratkaisumieliala (= kiukku), alkaa hedelmällinen osio, jossa Kekkis voi yltää huimiin suorituksiin. Kekkonen on harjaantunut sheippailija ja jaksaa tehdä liikkeitä monta sarjaa. Se ei itse asiassa väsy kunnolla koskaan ja sen mielestä on erityisen raivostuttavaa pitää taukoja (varsinkin kun Rääpäle saa silloin namia!).

Pikkuveli on mietteliäs sheippaaja. Se harkitsee jokaista liikettä pitkään. Väinön perusliikkeitä ovat esineen koskettaminen kuonolla (varovasti), esineen lipaisu kielellä ihan pikkuisen ja pään painaminen esinettä vasten (varovasti tietenkin). Liukas Luikku lähestyy annettua ongelmaa hypnoottisen katseen ja maagisen keskittymisen kautta. Oikein voi nähdä, miten hammasrattaat raksuttavat sen pikku kupolissa. Väinö on hitaanpuoleinen keksimään uusia liikkeitä, mutta keksittyään uuden liikkeen se tatuoituu Väinön aivoihin ikuisiksi ajoiksi. Luikkusella on norsun muisti. Kolmen sarjan jälkeen Väinön katse muuttuu tyhjäksi ja siitä voi päätellä puuhahetken päättyneen pikkumaestron osalta. Väinö tietysti mielellään syö silti kaiken jäljelle jääneen maksamakkaran tai loput nakinpalat. Pitää pikkuveljilläkin jotakin oikeuksia olla!!

Keilaamisen sietämätön ihanuus

Kekkonen ja Härveli opettelevat keilaamaan. Harjoittelussa on päästy nyt siihen vaiheeseen, että pojat yrittävät sihdata lähietäisyydeltä tennispallolla tyhjään puolen litran limpparipulloon. Koska molemmat eivät voi keilata yhtä aikaa, toinen joutuu aina vuorollaan odottamaan, kun toinen treenaa. Koska keilaaminen luonnollisesti on likimain parasta mitä voi olla (eikä vähiten siitä syystä, että palkintona on grillimakkaraa), oman vuoron odottaminen on vastaavasti sietämättömintä pienen koiran maallisessa vaelluksessa. Molemmat ovat kuitenkin sisäistäneet sen, että toisen vuorolla palloa ei saa mennä koskemaan, mutta sehän ei tietenkään estä puuhailemasta odotellessa kaikkea muuta…

1. Kekkonen valmistautuu keilaamaan. Väinö tuijottaa tennispalloa viiden sentin päästä silmät pullollaan ja häntä täristen. Kekkonen on malttamaton ja emäntä saa toistaa paikkakäskyn viisi kertaa ennen kuin tähtikeilaaja malttaa olla tönimättä palloa sen aikaa, että emäntä saa keilaradan viritettyä ja tarkasti tilannetta seuraavan Väinön paikalleen katsomoon. Kun lopulta keila-Kekkonen virittää keilausnenänsä, ottaa vauhtia, tuuppaa pallon vierimään ja limpparipullo kaatuu, yleisö villiintyy. Emäntä nousee hurjiin suosionosoituksiin ja palkitsee voitokkaan pelaajan, joka heiluttaa häntää maksiminopeudella. Väinö hurjistuu ja aloittaa villin voittorallin ympäri katsomoa: se tekee vaakavoltin, kirmaa täysillä eteisen päästä päähän ja esittää hurjan loppuloikan. Se tutkii kaatunutta limsapulloa ja yrittää pihistää pallon. Urhoa pallon pölliminen suivaannuttaa ja se karjuu Luikkua palauttamaan pallon välittömästi. Emäntä yrittää palauttaa järjestyksen, ja Kekkosen vuoro jatkuu vielä muutaman kierroksen ajan.

2. Väinö aloittelee vuoroaan. Se istuu jämäkästi paikoillaan radan päässä ja tuijottaa palloa hypnoottisesti. Keskittyminen suoritukseen on äärimmäistä. Katsomon Kekkonen on kiukussa, kun sen pelivuoro keskeytettiin juuri kun se oli pääsemässä vireeseen. Se vikisee ensin äkäisenä ja aloittaa sitten mielenosoituksen: se hyppii, tekee asennon, kierii, ojentaa tassua, menee maahan ja selälleen… Lyhyesti sanottuna se tekee kaikki osaamansa temput ja yrittää saada keilavuoron takaisin itselleen. Vuorojen jakaminen on niiiiin typerää… Urho voisi pelata koko ajan. Lopulta Väinö saa luvan aloittaa, ja se lähestyy palloa määrätietoisesti. Täyskaato-Väinö tuuppaa pallon liikkeelle, hitaasti pallo vierii… vierii… vierii…, limsapullo kaatuu… Ja kauhistunut pelaaja luikkii pikavauhtia emännän taakse piiloon kolisevaa pulloa! Kun emäntä aloittaa hurraamisen, Härveli villiintyy taas ja suorittaa hurjan voittoriehun ryntäämällä sohvalle ja hyppäämällä selkänojan kautta alas, juoksemalla 10 metrin ennätyksen käytävällä ja kierimällä lopuksi Urhon alle, jolloin Urho hermostuu ja karjuu Luikulle. Kekkonen ei välitä osallistua ilonpitoon, vaan se hyödyntää Väinön riehuun käyttämän ajan treenaamalla itsekseen palloa tuuppimalla.

Meillä on ehkä vielä hiukan mietittävä näitä keilaamisen käytännönjärjestelyjä…

Oi aikoja, oi koiranomistajien tapoja – kurttuotsaista papatusta kanssakoirailijoista

Kaikenlaisia koiranomistajia sitä leipä elättää. Tämän tästä lenkkipoluilla tulee vastaan sellaisia kaksijalkaisia, että ei voi muuta kuin loksauttaa suun auki ja antaa leuan tippua maahan asti. Esittelen tässä muutamia tällaisia jännempiä tyyppejä, joista osa on tullut vastaan kerran, osa useammin, jotkut ihan säännöllisesti. Näiden lisäksi olisi vielä varmasti liuta muita tapauksia, joita en enää edes jaksa muistaa…

1. Fleksikampittajat eli ”Tuo meidän Leevi on kaikkien kaveri” ja ”Tämä Roosa tykkää kaikista koirista”. Varmaan jokainen koiranomistaja tunnistaa tämän tyypin. Isäntä/emäntä on iloisen rentoa sorttia ja vakaasti sitä mieltä, että koira kärsii hirvittävästi, ellei se pääse lenkillä tervehtimään muita koiria. Näin ollen toisen koirakon bongatessaan isäntä/emäntä virittäytyy heti sosialisointitunnelmaan, ehkä jopa pysähtyy, ja antaa koiran mennä fleksinsä päähän tuijottamaan vastaantulijaa. Koiran fleksi muodostaa ylittämättömän esteen keskelle tietä. Jos haluaisin luotsata oman koirani tuon esteen ohi ja vieläpä niin, että koirat eivät pääse tervehtimään, joudun siirtymään ulos tieltä ja sittenkin innokas tervehtijä seuraa meitä sinne. Tilanne on ihan mahdoton ja erinomaisen raivostuttava. Meidän nurkilla näitä tämän sortin urpoja omistajia on ainakin kaksi: Leevin isäntä ja Roosan emäntä. Molempiin piti törmätä pari kertaa ennen kuin opin tekemään tiukan U-käännöksen heidät nähdessäni, jos muuta pakotietä ei ole näkösällä. Ehkä eniten noissa fleksiestetilanteissa ärsyttää se, että koska minulla on täysi työ ohjata oma koirani kunnialla ohi törpöstä vastaantulijasta, en pysty koskaan antamaan sitä täyslaidallista tiukkaa palautetta, joka päässäni muhii jo valmiina. Jos joskus törmään noihin tonttuihin ilman koiraa, niin minulla on jo vuorosanat aivoihini tatuoituina…

2. ”Älä anna sille niitä namusia” -mies. Tämä keski-iän ohittanut herrahenkilö ulkoilee ison sekarotuisen koiran kanssa. Jostakin syystä kyseistä henkilöä kaivelee ihan hillittömästi se, että joku toinen ihminen antaa omalle koiralleen taskusta herkkuja. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun tämä parivaljakko on lähestynyt meitä ulkoillessa, ja olen sitten alkanut antaa omalle piskilleni ohitusnameja. Siinä hetkessä tuo mies aloittaa maailmanloppua enteilevän karjumisen: ”ÄLÄ ANNA SILLE KOIRALLE NIITÄ NAMUSIA!!!! ÄLÄ ANNA NAMUSIA!!!!!!!” Kun isäntä koirineen samalla koko ajan lähestyy, voi aiheellisesti olettaa, että ohitustilanne ei ihan välttämättä suju parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä liukenenkin mieluummin vaikka viereiseen metsään tai sukellan koiran kanssa likaojaan järvikortetta snorkkelina käyttäen kuin ohitan kyseisen herran.

3. ”OHI! OHI! OHI! OHI!”-nainen. Kyseinen lady lenkkeilee sakemannin kanssa. Kun nainen huomaa vastaan tulevan koirakon, hän alkaa huutaa koiralleen raivokkaan palosireenin tapaan: ”Ohi! Ohi! Ohi! Ohi!” Ja mitä lähemmäs päästään, sitä kovemmat volyymit otetaan käyttöön: ”OHI! OHI! OHI!!!!!!” Koiraparka näyttää siltä, että se kävelisi vastaantulijan ohi mielellään vaikka pelkillä etukäpälillään, jos vain pääsisi kuuntelemasta mokomaa vihaista ulinaa. Ja vaikka alistuneelta näyttävän koiran ohittaminen sujuisi meidän koirien osalta muuten hyvin, tuo hirvittävällä tavalla huutava ihminen laittaa Kekkosen ja Väinämöisen pasmat ihan sekaisin. Molemmat vilkuilevat minua kevyesti hädissään ja eivät oikein osaa päättää, seuraisivatko minua, naista vai koiraa.

4. Tämän tarinan pariskunnalle en keksi edes nimeä, niin paljon heidän toimintansa ottaa kupoliin. Olin viime syksynä tulossa pois metsästä koirien kanssa. Olin ottanut koirat kiinni hyvissä ajoin ennen metsänreunaan saapumista, ja huomasin, että meidän auton viereen oli parkkeerannut toinen auto. Ja kappas vain, autosta nousi juuri silloin ehkä jo eläkeikäinen pariskunta, joka näki minut ja koirat. Samassa huomion kiinnitti takapenkillä matkustava bichon frisé, joka alkoi räyhäämään ja möykkäämään niin, että auto heilui. Se irvisteli hirvittävällä tavalla, rynkytti ikkunaa ja kuolasi. Pahimmissakaan kauhuelokuvissa koiraa ei ole saatu näyttämään niin kammottavalta. Urho ja Väinö murisivat riehujalle, joten aloin kiirehtiä koirien saamista autoon. Mitä tuo pariskunta teki silloin? Maireasti hymyillen mies avasi oven ja päästi bichonin ryntäämään fleksissä meitä kohti. Koirat pysähtyivät hihnojen päähän noin metrin päässä toisistaan, ja terrierit eivät tietystikään halunneet jäädä rähinöinnissä kakkoseksi mokomalle pulloharjalle. Hirvittävän metelin saattelemana hinasin omat koirani autoon. Kun sain takaluukun kiinni, olin niin raivoissani, että veri jyskytti korvissa. Mieleeni ei tullut mitään rakentavaa sanottavaa ja pariskunta oli kiskonut koiransa jo metsän puolelle, joten ”keskustelu” jäi käymättä. Olin aivan pöyristyksessä. Jos kahelit olisivat malttaneet odottaa 20 sekuntia, niin olisin saanut koirat autoon ja välikohtaukselta olisi vältytty. Bichon oli selvästi aivan järkyttynyt ja ahdistunut jo autossa, ja silti omistajat päättivät antaa sen kohdata ne samat koirat, jotka sille niin pahan olon aiheuttivat jo auton ikkunan läpi. Argh. Typeryys tiivistyi siinä hetkessä.

5. Niskaanhengittäjät. Näitä omistajia piisaa varmasti joka nurkalle. Lenkkipolulla rauhassa käppällessä saattaa huomata, että takaapäin lähestyy toinen koirakko. Jotta käppäily saa jatkua edelleenkin seesteisenä, valitsen pienen sivupolun, jonne käännyn koirineni. Toinen koirakko seuraakin perässä. Käännyn edelleen pikkupolulle – vieras koirakko seuraa perässä. Kiristän tahtia ja käännyn taas risteyksestä. Takaa-ajajat lähestyvät. Vaikka kävelisin poluilla ympyrää, perässätulijat eivät karisisi kannoilta. Lisäksi tilanne kehittyy kävelykilpailuksi, jossa takaa-ajaja on tosiaan päättänyt saada meidät kiinni. Ajatuksena varmaan on antaa koirien tervehtiä, mutta minun verenpaineeni kohoaa näissä tilanteissa sellaisiin lukemiin, että olisi oikeasti viisautta vain mennä pois…

6. Kuristajat. Jotkut ihmiset elävät siinä käsityksessä, että koirien ohittaminen sujuu parhaiten sillä tavalla, että vähän ennen kohtaamista he asettuvat seisomaan tien reunaan tukevaan haara-asentoon ja ottavat koiraansa pannasta tai hihnasta läheltä pantaa kiinni ja pitävät koiraa tiukassa otteessa. Seurauksena tästä on se, että koira nojaa silmät päässä pullottaen eteenpäin ja näyttää vastaantulevien koirien silmissä melko uhkaavalta. Vastaantulijalla voi olla tekemistä siinä, että saa omien koiriensa huomion pysymään itsessään eikä kuristuvassa lajitoverissa…

7. Potkija. Tähän mieheen törmäsin joitakin kertoja aiemmalla kotipaikkakunnallani. Mies tuli koirapuistoon täysikasvuisen kultaisennoutajan kanssa. Koiraa ei selvästikään oltu opetettu kävelemään vetämättä hihnassa, mutta mies vaati silti koiralta löysää hihnaa. Koska koirapuisto iloisena kirmailevine koirineen on sangen huono ympäristö hihnakäytöksen alkeiden harjoitteluun, koira innostui vetämään muutaman sekunnin välein. Silloin mies nykäisi koiraa hihnasta taaksepäin ja potkaisi sitä erikoisella tavalla sivuttain kylkeen.

8. Karjuva mies ja kermaperunat. Tässä meidän lähellä asuu pariskunta, joka selvästikään ei ainakaan sylje lasiin. Heillä on kaksi koiraa, jotka näyttävät tappijalkaisilta, valkoisilta lapinkoirilta. Pariskunta nimittää koiriaan kermaperunoiksi. Nimi on osuva. Koirat ovat ihan kivoja ja kilttejä, mutta koirien isäntä katsoo tärkeäksi huutaa ja kiroilla koirille aina lenkkeillessä. Tyypillistä monologia on seuraava: ”JUMALAUTA ei mene sinne. Perkele. EI SINNE. OLE NYT KUNNOLLA JUMALAUTA. MITÄ SINÄ TEET?! JA ENTÄ SINÄ?!!” Emäntä voi säestää väliin: ”Perkeleen rakit.” Isäntä jatkaa: ”EI SYÖ PIKKUKIVIÄ. EI SYÖ HEINÄÄ. Ole nyt kunnolla. TÄNNE SAATANA JUMALAUTA! PERKELE!! EI VEDÄ!!” Ymmärrettävästi tällainen kaukaa havaittava älämölö aiheuttaa vastaantulijoissa hämmennystä.

9. Villit ja vapaat. Edellisen kohdan pariskunta harrastaa tuplakoiratreffejä toisen kosteista illoista (ja päivistä ja aamuista) pitävän pariskunnan kanssa. Kun nämä iloiset ystävykset tapaavat, meno on railakasta, koirat villejä ja järjestyslaki vain suositus. Koiria on yhteensä neljä kappaletta ja ne saavat kirmata vapaana. Kaupan pihalla, puistossa, kävelytiellä… Vain taivas on rajana! Toisin sanoen: paetkoon ken voi. Itse pötkin mahdollisimman pitkälle heti, kun saan tästä joukkiosta näköhavainnon.

Bonuksena koiraton ihminen: Mies, joka viheltää pilliin. Tätä herraa en ole itse tavannut, olen vain kuullut huhuja… Huomioliivissä tässä lähialueilla ulkoileva herra kuljettaa mukanaan pilliä. Kun vastaan tulee koirakko, mies viheltää tomerasti pilliin. Kysymys kuuluu: ??????????

Kaksi koiraa ei ole sama kuin yksi koira, ja kuinka hihnasta tuli emännän vihollinen numero yksi

Katastrofi peruttu: lemmenliekki on sammunut. Elämä palautuu taas vähitellen normaaliksi. Urho on alkanut syömään eikä uikuta enää ovella. Ulos mennessä äly pysyy taas kutakuinkin päässä. Kerkesin painaa jo paniikkinappulaa, kutsua Batmania ja ottaa yhteyttä koirakouluopeen, kun en tiennyt, mitä tehdä kummasti käyttäytyvälle Kekkoselle. Urhon ope onneksi osasi rauhoittelun jalon taidon enkä sitten pahentanut Kekkosen tuskaisaa tilannetta viemällä sitä kaiken lisäksi vielä koulunpenkille.

Ennen kuin Väinö tuli sulostuttamaan (kröhöm, hih) arkeamme, ajattelin, että kaksi koiraa menee arjessa varmaan melkein siinä missä yksikin… No, nyt tuo useasti kuulemani lausahdus on mielestäni yhtä totta kuin se, että aurinko kiertää maata.

Kaksi koiraa =

  • kaksinkertainen määrä kakkaa
  • kaksinkertainen määrä lemmentuskaa
  • kaksi kahelia vastassa ja rauhoiteltavana, kun palaan kotiin
  • kaksinkertainen määrä harjoittelua
  • moninkertainen määrä älyttömiä keksintöjä (joukossa tyhmyys tiivistyy)
  • jokaista älyvapaata ideaa on toteuttamassa yhden sijasta kaksi koiraa (”Hei kiivetäänkö tuonne hullun korkealle kivelle ja hypätäänkö sieltä alas tuonne louhikkoon?” – ”Jes hypätään!!”)
  • reilusti enemmän lenkkeilyä (molemmat kahelit tarvitsevat myös omaa aikaa ulkona emännän kanssa)
  • kaksi säärten- ja varpaanvälinnuolijaa suihkun jälkeen (kosteusvoiteet ovat molempien herkkua)

No okei, myös nämä kuuluvat listalle:

  • enemmän suukkoja emännälle (ei kuitenkaan kaksinkertaisesti, koska pojat suukottelevat suurimman osan ajasta toisiaan…)
  • kaksi varpaitten- ja päänlämmittäjää sängyssä
  • kaksinkertaisesti onnistumisen tunteita, kun kahelit vaihtavat älykkövaihteen silmään ja alkavat esitellä hienostuneita käytöstapojaan ja osaamiaan temppuja
  • vähintään kaksinkertaisesti viihdettä, jota vain sekoilevat ja hassuttelevat terrierit voivat tarjota

Koska Väinö alkaa vähitellen saavuttaa miehen mittoja, olen alkanut noin kuukausi sitten harjoitella aktiivisesti hihnakävelyä molempien herrojen kanssa yhtä aikaa. Tavoitteena hamassa tulevaisuudessa on siis parivaljakko, joka ei vedä eikä rieku hihnassa. Kuulostaa aika simppeliltä. Molemmat hanskaavat homman jo aika hyvin yksin kävelyllä ollessaan: ei kai siinä sitten muuta, kuin hihnat käteen, jampat ulos ja kävelemään. HAHHAH. Niinhän sitä luulisi. Jos jotakin kahden koiran kanssa elosta olen oppinut niin sen, että koskaan et voi etukäteen tietää, miten paljon harjoittelua pieni ja helpolta kuulostava asia vaatii. Olen ehkä hiukan epätoivon syöverissä tämän asian kanssa hetkittäin. Onneksi joitakin toivonpilkahduksia on silloin tällöin havaittavissa.

Kun ovesta mennään ulos, molemmat säntäävät kiireesti hihnan päähän katsomaan, mitä pihalla tapahtuu (harjoittelun kohde 1: herrojen palkkaaminen heti kun ovi on avattu, jotta ne jäävät ulosmenon jälkeen viereen odottamaan ulko-oven sulkemista, eivätkä vedä hihnaa niin tiukalle että henkitorvi rutistuu kasaan). Minun on turha yrittää saada herroihin yhtään minkäänlaista kontaktia, ennen kuin Väinö on suhauttanut neitipissat ja Urho nostanut koipea erinäisiin kohteisiin ainakin kolme kertaa. Tämän jälkeen voin namipussi turvanani pyytää herroja vierelleni. Aluksi tehdään vähän seuruuharjoitusta pihalla, jotta päästään lähtemään varsinaiselle lenkille. Väinö napittaa minua viereltä siivosti niin kauan kuin namia riittää. Jos kaikista kauhein asia tapahtuu eli nami loppuu kesken matkan, Väinö vetää hihnassa kotiin asti kuin raivokkain kyntöhärkä (harjoittelun kohde 2: emäntä voi opetella ottamaan namia mukaan mieluummin liikaa kuin liian vähän). Kun Väinö on mukana, Urholla on kauhea kiire lenkillä: se käy välillä ottamassa kontaktia ja kipittää sitten nopeasti Väinön edelle, ja taas hihna kiristyy (harjoittelun kohde 3: Urhon palkkaaminen niin tiheästi, että se ei ehdi rynnätä eteen).

Vaikka tiedän, että Väinö on syntymässä saanut nopeat jalat, se pääsee silti aika ajoin yllättämään: takaviistoon tehty vikkelä ja ennalta-arvaamaton loikka tai jalkojeni välistä sujahtaminen laittaa hetkeksi koko konkkaronkalta pasmat sekaisin. Samalla kun selvittelen jalkojani sekaisin menneestä hihnavyyhdistä, Urho yleensä keksii jonkin huumaavan tuoksun, jota kohti se kiskoo minkä jaksaa. Samalla Väinö suorittaa lisää jännittäviä liikeratoja, ja emännän vieteri kiristyy (harjoittelun kohde 4: emäntä voi opetella hermon venyttämistä ja odotella Väinön kasvamista ja liikehdinnän muuttumista hiukan ennalta-arvattavammaksi). Kun vastaan tulee koira, kilju-Väinö astuu esiin. Se kajauttaa ilmoille kiljahduksen, joka merkitsee: ”Varokaa-aa-aa, koira tulossa!” Jostakin syystä se ei näe tarpeelliseksi kiljua silloin, kun lenkillä ollaan kahdestaan… Silloin se ei välitä vieraista koirista mitään. No, joka tapauksessa kiljahduksen havahduttamana myös mr. Mucho Machon epäilykset heräävät. Ellei tässä kohtaa tajua puuttua tilanteeseen, seuraa räyhäämistä, johon Väinö osallistuu innoissaan kiljahtelemalla Urhon takana. Jos tilanteeseen älyää puuttua, vastaan tuleva koirakko pääsee jatkamaan matkaansa ilman välikohtausta.

Kaikenlaisten pikku tilanteiden lisäksi ongelmia liittyy myös hyvästä käytöksestä palkkaamiseen: Sillä välin, kun Väinö kävelee siivosti ja kehun ja palkkaan sitä, Urho saattaa rynnätä holtittomasti pusikkoon. Kun siis sanon Väinölle ”hyvä”, Urho ajattelee: ”Kas vain, toivoinkin, että emäntä tykkäisi tästä rynnistämisestä. Hienoa. Pitääpä ryntäillä enemmänkin…” (Harjoittelun kohde 5: ehkäpä palkkaaminen enemmän namilla eikä kehumalla, jotta väärä koira ei saisi väärällä hetkellä palkkiota? Silloin kyllä palkkauksen ajoittaminen huononee…”)

Huoh. Onkohan tämä hihnakoulutus meidän huushollin päättymätön tarina? Jos joku haluaa antaa tähän hetkeen toivoa luovia lohdun sanoja, kommenttiboksi on käytettävissänne.

Temppuja ja pikkukoirien erikoiskaasua, eli kuinka asunnostamme tuli myyntikelvoton

Hieron Kekkosen kanssa älynystyröitä melkein joka päivä kertaamalla vanhoja temppuja tai opettelemalla uusia. Vanhoista tempuista aina noin 30% unohtuu vähitellen, ja uusia temppuja tulee tilalle. Emännän aivojen tempputumake on selvästi rajallisen kokoinen…

Tänä aamuna sirkustuokioon oman pikantin lisänsä toivat Kekkosen ilmavaivat. Eilen illalla hartaudella jyrsitty naudannahkapala taisi tehdä tehtävänsä, ja Keisarin suolistoon oli kertynyt normaalia enemmän pikkukoirien erikoiskaasua. Niinpä sitten joka toisen tempun kruunasi joko Kekkosen peräpäästä kuuluva vaimea ”rups” tai pelkkä piskin suunnasta hitaasti leijuva löyhkä… Kekkosta itseään masu ei näyttänyt vaivaavan, joten minäkään en sitten antanut sen häiritä. Hypyt, takajaloilla seisomiset ja kävelyt, ryömimiset, selälleen kääntymiset, kierähtämiset, petille juoksemiset, pujottelut ja muut liikkeet sujuivat oikein mainiosti, ja huusholli haisi lopulta niin kauhealle, että jouduin avaamaan ovet ja ikkunat.

Palkkiona Urho sai aina pienen palan juustoa, ja parisenkymmentä minuuttia kestäneen temppuilun aikana se tietenkin ehti syödä herkkua melkoisen määrän. Niinpä kun lopulta ajattelin temppuilun riittävän ja annoin viimeisenä käskynä ”kierähdä”, Kekkonen heittäytyi tomerana poikana kyljelleen kenttään, ja samassa pitkin Maestron ruokatorvea nousi yksi historian järeimmistä röyhtäyksistä, joka sai Kekkosen suupielet liehumaan ilmavirran mukana kuin Homer Simpsonilla ikään. Meinasin pissata housuun, mutta päättelin myös, että herrasmieskoiran älyä (ja suolta) oli stimuloitu riittävästi tälle päivälle. Urho vietti seuraavan varttitunnin tuulettuen terassilla. Lähteeköhän tämä koiranpierunhaju asunnostamme koskaan…

Mamin vauvasta tulee mies! Machomies!

Urhelin taaperoaika alkaa vähitellen lähestyä loppuaan. Viimeisen kuukauden aikana Kekkosta on vaivannut mörkökausi: pimeässä ulkona pikkutyyppiä on salaa hiukan pelottanut, ja esimerkiksi metsässä törröttäviä mustia kantoja Sankari on tuijottanut epäilevästi päivälläkin pitkiä aikoja. Nyt möröt ovat väistymässä, ja tilalle on vähitellen tulossa se hirvittävä ikäkausi, josta koiranomistajien kesken kauhistuneina kuiskaillaan: murkkuikä. Toistaiseksi Kekkonen on vasta kevyesti angstinen varhaisteini: mamin komentelu on useimmiten ihan jees, mutta joskus vaan EVVK ja KEK. Viime päivinä minimies on ottanut harppauksia koiramiesten maailmaan ja kunnostautunut merkkailutreenien saralla. Lenkkipolulla Äijä nostaa kinttua puitten juurille kuin machompikin alfauros, ja koirapuistossa uroskoirien virallinen merkkauspaikka tulee signeerattua vierailun aikana vähintään kolmeen kertaan – ja mahdollisimman korkealle. Pitänee nauttia näistä mahdollisesti viimeisistä hetkistä, kun karvalapsi kipittää tiukan paikan tullen vielä mamin koipien taakse piiloon…

Katselin isännän kanssa jokunen päivä sitten kuvia marraskuulta, jolloin Urho haettiin kotiin. Kylläpä kehitys on ollut neljän kuukauden aikana huima! Pikkupentua ei enää ole, mikä tuntuu vähän surulliseltakin (kunnes muistaa taas silloisen pissan siivoamisen määrän eikä ole enää yhtään surullinen). Kekkosesta on kasvamassa sangen hieno nuorimies. Kunhan Töpöstys tuosta hiukan rauhoittuu ja aikuistuu (ja emäntä opettelee hallitsemaan hermonsa eikä heti polje hattua, kun joku asia ei kerralla suju), voidaan koulutuksessa päästä vaikka mihin asti! Aika kivaa. Täytyy toivoa, että näiden neljän kuukauden aikana Urhon koulutukseen ja sen kanssa yhdessä puuhailuun kulutettu aika on luonut hyvän pohjan myös uhmaikämyrskyistä selviämiselle. Olen yrittänyt jo henkisesti valmistautua siihen, että Kekkosen korvat voivat tässä kevään mittaan kadota muutamiksi kuukausiksi kokonaan, ja silloin täytyy tyytyä viettämään aikaa wannabe-machon kanssa ilman sen suurempia koulutustavoitteita. Näillä hermoilla noinkin yksinkertainen asia voi muuten tehdä tiukkaa. 😉

Voitto!!1!!1

Urho on vajaan parin viikon kaupunkilomalla emännän residenssissä. Kerrostalossa on aika erilaista kuin isännän luona rivitalossa: täällä ei voi livahtaa aamupissalle omalle aidatulle pihalle ilman hihnaa, ja rappukäytävästä kuuluu päiväsaikaan jatkuvasti kummia ääniä. Ääniin Kekkonen suhtautuu onneksi melko rennosti. Se käy välillä kuuntelemassa korvat höröllä ovella, mutta palaa aika nopeasti olkia kohauttaen jatkamaan tärkeitä puuhiaan. Aamupissa tuli tänään paperille, kun emäntä ei saanut tarpeeksi nopeasti kiskottua ylleen säällistä vaatetta pihalla näyttäytymistä varten.

Viimeisen viikon sisällä Urhon kanssa on otettu merkittäviä edistysaskelia hihnakävelyn saralla. Lauantaina isännän luona Kekkonen käveli koirapuiston parkkipaikalta puistoon ihan itse – siis kiskomatta ja riuhtomatta! Uskomatonta, jos minulta kysytään. Puistossa sentään kirmaili odottelemassa Urhon beagle-kaveri Sulo. Toki hihna muutamaan otteeseen kiristyi, mutta Kekkonen palasi itse oikealle paikalleen ja tapitti oikein sievästi silmiin (saatoin olla hiukan sulaa vahaa tässä kohtaa). Tänään taas täällä emännän huudeilla koettiin varsinainen työvoitto. Meiltä on koirapuistoon matkaa noin 600 metriä, ja kyseinen väli on luonnollisesti näin kaupunkiolosuhteissa täynnä ihmisiä, pyöräilijöitä, vauvanrattaita, koiranulkoiluttajia, koiranvihaajia, koiria rakastavia mummeleita… Siis kaikkea mahdollista. Olin toki varustautunut valtavalla pussilla herkullista juustoa, mutta menomatkalla innokas Kekkonen käyttäytyi vähän yllättäenkin jälleen oikein hienosti ja palasi aina hihnan kiristyessä takaisin oikealle paikalleen. Paluumatkalla enimmän intonsa koirapuistoon purkanut Kekkos-ukko käveli niin loistavasti, että olin aivan hämmästynyt. Pikkumies teputteli kaikessa rauhassa vasemmalla puolellani ja nuuhkutteli kevään tuoksuja tienpientareelta. Vastaantulijat saivat kulkea aivan rauhassa, kun hieno pikku herrasmies tarjosi aina vastaantulijan lähestyessä oma-aloitteisesti katsekontaktia ja välitti piutpaut kulkijoista. Olin niin ylpeä pikku töpöstyksestäni, että pusuttelin tyypin tukkatupsua kotona vaikka kuinka pitkään (mikä Urhon mielestä oli tietysti ällöttävää, koska Urho on sentään koiramies eikä mikään vauva). Nyt Hurmuri nukkuu rankan reissun päätteeksi sohvalla ansaittuja kauneusunia.

Ahkerointi hihnakoulutuksen parissa tietysti jatkuu edelleen, mutta nyt karvainen oppilas on selvästi huomannut, mitä siltä odotetaan – ja emännän hampaitten kiristely ja pinnan venytys on viimein palkittu. 😉 Kokeneempi kouluttaja olisi varmasti pystynyt olemaan selkeämpi, johdonmukaisempi ja nopeampi tässäkin asiassa, mutta koska Urho-rukka on kuitenkin vasta ensimmäinen uhrini, olen ihan tyytyväinen tähänkin tulokseen. Pääasiahan on, että oppiminen on viimein tapahtunut ja kunhan oikeanlaista teputtelua nyt vahvistetaan, lenkkeilystä tulee vähitellen meille molemmille huippukiva juttu. Hyvä Urho, hyvä me! 🙂

Kuva

Ahkera koirakouluoppilas ottaa ansaitusti lepiä.