Mökkivieras, jolla on neljä liian isoa alauloketta sekä kammoittava kita täynnä teräviä piikkejä – uhka vai mahdollisuus?

Nyt on sattunut sen sortimentin tapaus, että oli tultava keskeyttämään tämä hyvin sujunut blogin kesätauko. Kekkonen ja Liukas Luikku olivat viettämässä terrierien tapaan ihan viattomasti täysin tavallista kesäpäivää mökillä, aurinko pilkotteli, isokoskelo uitteli poikasiaan rannassa, moottoriveneilijät surisivat järvellä, ja sitten PAM:

DSC_0051 (2)

Eli tööt.

Siinä meni pöksyhousuilla pasmat pikkuisen sekaisin, kun metrisillä hontelojaloilla varustettu yhdeksän viikon ikäinen hauenhampainen pyörremyrskyriiviö pamahti pihaan. Kekkonen ei oikein aluksi tiennyt miten suhtautua tulijaan: Kaveri oli Kekkosen mittapuulla ihan miehen mitoissa, mutta käyttäytyi kuin vauva? Se haukkui kimeästi, paiskautui tuon tuosta ennalta arvaamattomasti pitkin pituuttaan nurmikkoon, söi koko ajan jotakin eikä selvästikään ihan tiennyt, miten sen alla olevia neljää pitkää uloketta pitäisi käyttää. Se käytteli myös hampaitaan varsin huolimattomasti, eikä ihan saanut selvää, mitä sen päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Kekkonen määräsi terroristin ensimmäiseksi auton alle, ja kun Almeran alta kaksoi kaksi nappisilmää, Kekkonen tutki tulijan. Lopulta se laski vieraan pihaan, mutta suhtautui siihen pienellä varauksella. Ei kai noin iso mies oikeasti voi olla vauva? Hommaan oli pakko olla jokin koira haudattuna.

DSC_0031 (2)

Väne sen sijaan otti jännittävän alun jälkeen Jekku-vauvan ihan kaverikseen. Parrasta vetämistä Väinö ei suvainnut eikä muutakaan naamaan tökkimistä kimeällä haukulla höystettynä. Mutta kun nämä säännöt oli tehty selväksi, niin Vänkky-setä innostui jopa leikkimään pikkuterminaattorin kanssa.

DSC_0027 (2)

DSC_0035 (2)

– Karjun sinun KORVAAN VÄY!!

DSC_0076 (2)

DSC_0009 (2)

– Jano tulloo kun pitää riehuskella niin kovasti. – Ota kamu ryyppy. Näytän sulle vesikupin. Tuu mukkaan.

 

DSC_0005 (2)

DSC_0065 (2)

Paikallaanolon maksimisuoritus namin voimalla: 2,5 sekuntia.

Ja sittenpä kiihkeän riehumisen ja päättömän sekoilun päätteeksi pikkuinen tuhon airut nostettiin autoon ja se hurautti taas tiehensä. Luojan kiitos ettei se tullut pysyvästi meille, tuumaili Kekkonen. Vähempikin melskaaminen olisi riittänyt. Mutta jos joku nainen, siis naiskoira, haluaa tulla tänne mökille, niin saa tulla. Naisia tänne kyllä otetaan ihan mielellään.

DSC_0221 (2)

Hänen Majesteettinsa pitää rauhallisesta menosta. Paitsi jos riehu on itse omin käpälin järjestetty, sitten sekin sopii.

Mainokset

Emännälle aamiaiseksi itikoita, eli jokunen kuva pikku patikkaretkeltä

Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

DSC_0108 (2)

Nöö nöö

Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

DSC_0036 (2)

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

DSC_0012 (3)

Offroad-koirat

DSC_0068 (2)

Aurinkoakin saatiin.

DSC_0059 (3)

Väinön yksityiset kiihdytysajot

DSC_0080 (3)

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

DSC_0167 (2)

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

DSC_0161 (2)

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

DSC_0205 (2)

Lähikuva LKT:stä.

DSC_0174 (2)

Uljaita vuoristoterrierejä

DSC_0050 (3)

Söpöliiniterrieri

DSC_0229 (2)

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

DSC_0094 (2)

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…

Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.

Ken olisi uskonut – kesä tuli tänne meillekin, katso kuvat!

Hahaa, VIHDOINKIN! Kesä, täällä meillä! Namm. Aah.

Kekkonen, Luikuttelija ja ehkä ennen kaikkea emäntä ovat kaikki vihdoinkin päässeet rentouttaville metsäkävelyille. Verenpaine ja stressikäyrä laskevat sitä mukaa kun syke nousee ja piskien läähätys tihenee.

Tässä kuvapommitusta parilta edelliseltä päivältä, kun väsyneet aivot ei tällä(kään) kertaa parempaan pysty! Onneksi tuo ihana auringonvalo lataa tyhjät akut nopeasti täyteen. 🙂

DSC_0275 (2)

– Väinö, ethän sitten kiipeile kiville. Polvea pitää vielä varoa… VÄINÖ!! – Elä elä äiskä hermoile, vähäsen kurkkaan tänne vaan. Kaikki kunnossa, voin tulla alas!

DSC_0230 (2)

– Jos äiskä oikein tarkasti mietit ja katson syvälle nappisilmiini, niin huomaat, että olen ihan viaton pieni koira. Tosi viaton. Oikein niin viaton, että herkkua voisin taskusta ottaa… Pikku murun vain, tosi pienen…

DSC_0153 (2)

Metsää

DSC_0192 (2)

– Mitä sitten tehään? Minne sitten mennään?

DSC_0222 (2)

Sieni-ihmisen sydän jättää lyöntejä välistä kun tämmöisiä tulee vastaan.

DSC_0088 (2)

Hurjaturkki aka Leijonakuningas kiinni hommantyngässä

DSC_0134 (2)

– Kato äiskä! Suussa ei oo mitään! Ihan oikeasti ei oo! Nielin jo sen kävyn.

DSC_0041 (2)

Akrobaatti-Kekkonen näyttää, miten herkkuja napataan kiinni ilmasta.

DSC_0197 (2)

Kevät

DSC_0034 (2)

Kekkonen miettii vihreitä asioita.

DSC_0050 (2)

Hänen Majesteettinsa Keisari Väinö I Uljas poseeraa alamaiselleen.

Kekkosen kieli se ei millään meinaa pysyä suussa kuvanottohetkellä. Tälläkin kertaa kuvasaalis kyseisestä karvajalasta oli isolta osin tällainen:

DSC_0209 (2)

– Hähhähhää, etpä saa yhtään hyvää kuvaa minusta! Sabotoin ne kaikki!!

DSC_0093 (2)

Mutta jälleen emäntä oli Kekkosta ovelampi. Näissä hommissa taskunpohjalta kaivettu muinaisnami ei petä koskaan. Jopa Kekkis herkistyi näyttämään söpöintä ilmettään leivänmurun voimalla.

DSC_0164 (2)

– No, tässä me nyt ollaan. Otahan kuva.

DSC_0079 (2)

Oh yes, kesä. Me ollaan valmiita.

Perusteellisehko kertomus erään Väinön polvileikkauksen jälkihoidosta sekä viralliset juhlakuvat

Väinö täytti sunnuntaina kaksi vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika menee. Vastahan meille kannettiin tuo pikkuinen ja touhukas poikapallero. Onnea Väinö!

DSC_0119 (3)

Syndesankari juhlapäivänään – tässä siis virallinen synttärikuva

Väinön potilasaika alkaa olla nyt päätöksessä. Leikkauksesta on tänään kolme viikkoa – aika kului todella nopeasti. Aluksi koiria piti käyttää ulkona erikseen, kun jalka oli kipeä ja sitä piti varoa. Urho kaipasi jo muutaman päivän jälkeen kovasti leikkikaveria ja jos koirat olivat ulkona yhtä aikaa, Kekkonen alkoi heti viritellä kaikkien aikojen mahtiriehua Väinön kanssa. Isännän kanssa saatiin ulkoilutukset kuitenkin lutviintumaan melko kivuttomasti, eikä tuplalenkkejä tarvinnut huhkia kovin paljoa.

Yksin ollessaan Väinö hengasi (ihan tyytyväisenä) olohuoneeseen rakennetussa aitauksessa, mutta meidän ollessa kotona kaveri sai käppäillä vapaasti asunnossa, kun malttoi itse varoa jalkaansa tosi hyvin. Itse värkättyä haavapukua Väinö käytti ensimmäisten päivien jälkeen vain silloin, kun sitä ei oltu vahtimassa. Jostakin syystä se ei ollut juuri kiinnostunut haavasta oikeastaan pariin viikkoon. Välillä se saattoi hajamielisesti yrittää nuolaista sitä. Enemmän näytti häiritsevän se, että myös sukukalleuksien pesu oli estetty. Vasta nyt, kun haava on jo kunnolla umpeutunut, jalkaa on alkanut kutittaa. Se saattaa kyllä johtua ihan vain takaisin kasvavasta karvasta. Muutama suihkaus Dermacool-suihketta on auttanut kutinaan tosi hyvin.

Lääkityksenä Väinöllä oli antibiootti kymmenen päivää ja kipulääke kaksi viikkoa. Lisäksi isännän kanssa tehtiin omatoiminen päätös Diapamin antamisesta muutamana ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen. Eläinlääkäri ei tällä kertaa määrännyt Diapamia, mutta Väinö sai sitä syksyllä kastraatioleikkauksen jälkihoitoa varten. Diapamin kanssa annettava kipulääke oli syksyllä sama kuin nyt, joten päätös uskallettiin tehdä. Silloin lääke auttoi Väinöä rauhoittumaan ja vähensi sen levottomuutta. Niinpä samoja jäljellä olevia lääkkeitä annettiin nytkin, ja vaikutti siltä, että ne tulivat tarpeeseen. Ilman Diapamia Väinö ei tehnyt tarpeitaan ulkona, tärisi ja tökötti vain – välillä sisälläkin. Se myös vikisi apaattisena korvat luimussa. Diapamia saatuaan Väinö kävi hyvin pissalla ja nukkui tai köllötteli tyytyväisenä.

Haavanhoitokin oli hyvin mutkatonta. Ulkoilujen jälkeen haava suihkuteltiin vedellä, kuivattiin, ja viimeistelyksi riitti suihkaukset Septidiniä ja Dermacoolia. Paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Tikitkin sain poistettua itse hyvin kätevästi. Ajattelin, että otan haavan tämänhetkisestä tilanteesta kuvan tätä tekstiä varten, mutta sitten huomasin, että jalassa ei ole enää kerrassaan mitään kuvattavaa. Arpi on jo aivan vaalea, ja muutaman millin mittainen karva on peittänyt viimeisetkin jäljet. Aika ällistyttävä paranemisnopeus.

Kaikki käytännön hoitotoimenpiteet ovat olleet mutkattomia, eikä arki ole ihan hirveästi hankaloitunut tässä toipilasaikana. Myös Väinön pää on kestänyt sairaslomaa hyvin, vaikka ulos ei ole päässyt samaan tahtiin kuin normaalisti. Väinön viihtyvyyteen on kyllä panostettu sen verran, että sitäkin on käytetty asiasta tehden metsässä lyhyillä hihnakävelyillä nuuhkuttelemassa. Sisällä on leikitty naminpiilotusta, mutta mihinkään äärimmäisiin aktivointitoimenpiteisiin meillä ei ole muuten tarvinnut venyä. Väinö on viihtynyt paljon sylissä ja lähellä, ja se on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä sohvannurkassa tai kainalossa köllötellessään.

Tänään kävin koirien kanssa jo yhteisellä metsälenkillä niin, että Väinö sai olla irti. Pahin painajaiseni ei toteutunut, eikä Väinö kadonnut horisonttiin. Väinön kävely on hetkittäin jo aivan normaalin ja tasapainoisen näköistä, ja se liikkuu jo lähes koko ajan neljällä jalalla. Väinö näyttää itse varovan jalkaansa todella hyvin, ja siksi uskalsin päästää sen irti Urhon kanssa. Kekkis oli kyllä aika riemuissaan toipuvasta leikkikaveristaan, mutta Väinö jätti omatoimisesti vielä riehut välistä – vaikka heiluttelikin innoissaan häntää ja viestitti pärisevälle Urholle, että on hengessä mukana.

Kaiken kaikkiaan kauhistelin koipioperaatiota etukäteen ihan turhaan. Toki meillä kävi mäihä – jos reisiluun telauraa olisi pitänyt syventää tai patellajänteen kiinnittymispaikkaa sääriluussa olisi siirretty (tämä oli meillä vaihtoehtoinen toimenpide, jonka toipumisaika olisi ollut 6 viikkoa ja joka saattaa huonolla tuurilla olla joskus vielä edessä, jos nyt leikkauksessa tehty kiristys löystyy), urakka olisi ollut isompi ja toipumisaika reilusti pitempi. Silloin olisi voinut joutua jo tosissaan miettimään ratkaisuja esimerkiksi koirien ulkoilun tai Väinön pään kasassapysymisen suhteen.

Seuraava haaste meillä on fysioterapiaan pääseminen. Meidän paikkakunnalla ei ole omaa koirafyssaria, joten luvassa on päivän mittainen fysioterapiareissu toiseen kaupunkiin. Hankaluus on siinä, että työtahti on nyt kiivaimmillaan, eikä sopivaa hetkeä reissulle oikein ole. No, eiköhän tämäkin asia jotenkin järjesty.

Hyvinhän tässä kävi. ❤

DSC_0118 (3)

Sydänkäpyli

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

On hanget korkeat nietokset, eli Maltti ja Valtti jokakoiraluokan hankiralleissa

Ai nami mitkä hanget! Oijoijoijoi. Kyllä se vain kummasti ihmislapsella läikähtelee rinnassa, kun aurinko häikäisee, hanki hohtaa, puista kuuluu tauotonta liverrystä ja metsässä voi uppoamatta kävellä sinne minne kenkä sattuu osoittamaan! Ei tarvitse etsiä vanhoja hiihtojälkiä tai kelkkauria. Ja mikä parasta: Esimerkiksi tunnin kävelyllä ehtii käydä jo vaikka kuinka kaukana, kun käppäily kovalla hangella on kevyttä kuin kesäasfaltilla! Aijai. Kyllä elämä on joskus helppoa ja mukavaa.

Ja arvatkaa: En ollut tämänkään päivän retkellä ainoa joka nautti täysin rinnoin.

DSC_0386 (2)

Njauu! Nöö nöö! Pärr pärr!

DSC_0340 (2)

Väinön pää on aerodynaaminen puikula. Urhon pää on pyörähdyssymmetrinen ellipsoidi, lähes pallo. Voi olla, että Urhon Väinöä hitaampi rallivauhti johtuu pallopään tuottamasta suuresta ilmanvastuksesta.

DSC_0299 (2)

Ristiaskel-Väinö, eli kun askel-askel-hyppy ei enää riitä

DSC_0294 (2)

Kun katson tätä koiraa, näen mm. turkinhoidollisen suururakan.

DSC_0241 (2)

Sydämenmurskaaja Väinö I Häikäilemätön metsän hämärässä

 

DSC_0451 (2)

Joskus tuntuu, että Väinön elämä kuluu noin 60-prosenttisesti neljä jalkaa ilmassa. Loppuaika kuluu jalat kattoa kohti kölliessä.

DSC_0408 (2)

Jokin pieni ja pitkähäntäinen on mennyt tästä. Koirien mielestä vaikutti joltain herkulliselta eläimeltä, ehkä maukkaalta namimyyrältä.

DSC_0466 (2)

Näin metsässä jonkin isokorvaisen eläimen! Se vaani minua kumpareen takaa!!

DSC_0499 (2)

Kuuraparrat odottavat, josko jotain voimaannuttavaa herkkua saisi. Verensokeri ei saa päästä laskemaan! Taskusta kaivettavalla välipalalla varmistetaan se, että mestaripörheltäjät jaksavat päristä perille asti.

Kyllä nyt kelpaa suunnata ladatuilla akuilla ja hyvällä mielellä kohti seuraavia haasteita!

Sokean emännän tumpeloinnit vol. 7896, eli varsin huonoja uutisia maailman tärkeimmälle Väinölle ja kaikille Väinön ihmisille

Olipa kerran kaukaisessa Suomenmaassa pieni rivitaloasunto, jossa asui yksi isäntä, yksi pöljä emäntä ja kaksi pientä ja ihanaa koiraa. (Lukija rakas, yritä kestää tämä itsesäälikieriskely. Tämä vaihe on taas vain käytävä läpi.) Pienistä koirista toinen, Väinö nimeltään, oli oikein vikkelä ja nopea koira. Se oli niin nopea, että muuttui välillä melkein näkymättömäksi. Se hyppeli iloisesti, kiipesi kaikenlaisiin paikkoihin ja hoiteli ahkerasti monenlaisia tärkeitä pienten koirien asioita. Se oli niin reipas, että pöljä emäntä ei melkein kahteen vuoteen huomannut, että Väinö ei lähes koskaan juossut tasaista ravia kuten koirat yleensä. Se joko laukkasi vauhdikkaasti tai sitten se kipitteli etujaloilla ravia ja pomputteli peräpäällä pupuloikkaa tasajalkaa.

V2

Sitten eräänä tavallisena iltana Väinön koirakouluopettaja kysyi emännältä, pomputteleeko Väinö paljonkin pupuloikkaa. Emäntä laittoi vielä tuolloinkin pupuloikat treenikentällä olleen paksuhkon lumen syyksi, mutta alkoi kuitenkin tarkkailla Väinön liikettä.

V1

Ja niin kävi, että emäntä kauhistui. Väinö tosiaan pomputteli paljon tasajalkaa. Se teki välillä myös pienen takapotkun, ja talvella se oli ulkona hetkittäin ontunut toista takajalkaansa, minkä emäntä oli laittanut aina Väinön kylmettyneiden varpaiden piikkiin.

DSC_0067

Sydän kylmänä emäntä vei Väinön eläinlääkäriin, ja eläinlääkäri sanoi niitä sanoja, joita emäntä ei olisi halunnut kuulla: Patellaluksaatio. Leikkaus.

U&V1

Eläinlääkärireissun jälkeen Väinö katsoi autossa pöljää emäntäänsä suoraan sieluun ja kysyi, mikset pidä parempaa huolta omasta rakkaasta pikkuystävästäsi, vaikka kyseessä on sentään maailman tärkein ja täysin korvaamaton koira. Siihenpä en osannut vastata mitään.

V, mustavalko

Kaksi uroskoiraa saman katon alla, eli onko kaikki pilalla vai onko kaikki ihanasti?

Ennen Väinön meille tulemista mietin kovasti sitä, pitääkö ihmisen puuttua saman talouden koirien välisiin suhteisiin ja jos pitää, niin millä tavalla. Tämä on aihe, joka kirvoittaa monenlaisia näkemyksiä: Jonkun mielestä koirien keskinäisiin tekemisiin ei saa puuttua vaikka joku osapuoli olisi likimain pääsemässä hengestään, jonkun mielestä ihmisen pitää varmuuden vuoksi säännellä kaikkea koirien tekemistä, ja monet asettuvat mielipiteineen jonnekin näiden kahden ääripään välille. Pontimena pohdinnoilleni oli erityisesti se, että sain useammasta suusta kuulla kahden urosterrierin yhteiselon olevan tyystin mahdotonta: Tyypit eivät kuulemma pitkän päälle voisi sietää toisiaan.

DSC_0050 (2)

HÄHÄÄ! PÖÖ!!

Tein sitten periaatepäätöksen: Koska kyseessä oli kaksi normaalia ja tervettä koiraa, en puutu niiden puuhiin muuten kuin siinä tapauksessa, että toinen koirista tarpeettomasti kiusaa toista. Miten ajattelin määritellä koirakiusaamisen? No, sillä tavalla, että toinen piskeistä viestittää ahkerasti ja tosissaan toiselle tarvitsevansa tilaa ja rauhaa, eikä toinen sitä ymmärrä antaa.

DSC_0073 (3)

Kun Väinö oli pieni, energinen ja villi hurjastelija, se ei aina välittänyt valkoista lippua liehuttavan, leikissä uupuneen Kekkosen rauhantarjouksista. Urho saattoi kääntää selkäänsä Väinölle, haukotella ja yrittää kävellä pois, mutta pikku Terminaattori vain liehui kiinni Kekkosessa. Joskus taas Urho hermostui pikavauhtia ympäriinsä paahtavan Väinön sätkimiseen ja alkoi jahdata hätääntyvää Väinöä karjuen leijonan lailla. Aiemmin Kekkonen harrasti useinkin nukkuvan Väinön tökkimistä lähinnä hellittelytarkoituksessa, mistä Väinö aina närkästyi kovin. Tällaisiin tilanteisiin olen sitten mennyt väliin.

DSC_0072 (3)

Muuten koirat ovat saaneet setviä sotkunsa keskenään. Jos leikissä on tullut erimielisyyttä, en ole enää Väinön pikkupentuaikojen jälkeen puuttunut niihin – seurannut olen varmuuden vuoksi vierestä kylläkin. Piskit saattavat karjua ja irvistellä voimainsa takaa, ja tilanne välähtelevine kulmahampaineen on joskus saattanut näyttää aikamoiselta – mutta lopulta toinen koirista tekee rauhoittavan eleen ja tilanne tasoittuu hyvin nopeasti. Miksi sitten en puutu näihin sapelinkalisteluihin? Siksi, että en ole vahtimassa koiria 24/7 ja haluan, että niillä on itsellään käytössä opittuja välineitä konfliktin lopettamiseen. Muutaman rähinän jälkeen molemmat myös tietävät, ettei tilanne ole vaarallinen ja oikea hyökkääminen hampaat tanassa on ihan tarpeetonta.

DSC_0103 (3)

Nyt en enää edes muista, milloin olen viimeksi joutunut puuttumaan johonkin tilanteeseen. Ulkona lenkeillä saatan kyllä keskeyttää niiden leikkikähinät, jos en halua kierrosten nousevan turhan korkealle, mutta oikeita puuttumisen arvoisia tilanteita ei käytännössä ole enää pitkiin aikoihin ollut.

DSC_0147 (3)

Nykyään ukot ovat keskenään kuin paita ja peppu. Ne selvästi nauttivat toisistaan. Välillä vähän ihmetyttääkin, että miten ne jaksavat aina leikkiä yhdessä innostuneesti kuin ensimmäistä kertaa, vaikka ovat toistensa seurassa koko ajan. Ne voivat syödä ruokaa samasta kupista, pelata yhdessä samaa älypeliä ja nykyään myös kouluttaminen ja temppuilu onnistuu vaikkapa vierekkäin istuen ja välillä rauhallisesti omaa vuoroa odotellen. Unetkin ne ottavat usein kylki kyljessä köllöttäen. Kaipa se vain on niin, että hyvän kaverin kanssa kaikki on hauskempaa, ja kaikkein mahtavinta on, jos paras kaveri on myös kämppis!

Painokas loppulause vielä: Kyllä: kaksi terrieriurosta voi asua saman katon alla.

(Kuvat on otettu viikonlopun mummulareissun makkaranpaisto-osion aikana. Sää oli hieno, makkara hyvää, koirat hurjia, tee lämmintä ja nuotio tunnelmallinen. Retken jälkeen maistui päikkäri kaikille.)

Nips naps, eli kokemuksia uroskoiran kastraatiosta

Väinön leikkaamisesta on nyt kulunut vajaat viisi kuukautta, Urhon kastraatioimplantaattiasennuksesta nelisen kuukautta. Oletan, että isoimmat kastraatioon liittyvät muutokset näkyvät nyt eikä isoja yllätyksiä ole enää varmaankaan luvassa. Mitäs ajatuksia kahden uroksen kastraatiosta on nyt sitten näillä kokemuksilla jäänyt käpälään?

dsc_0020-2

Väinöhän leikattiin, koska oli oikeastaan pakko (se piilokives). Väinö on aina ollut käytökseltään helppo koira, mieluummin hiukan arka kuin tyhmänrohkea, ja sen sukupuolikäyttäytyminen on ollut todella laimeaa. Suvunjatkaminen oli Väinöllä mielessä lähinnä muutamina öinä, kun se rapisteli ja vikisi ovella naapurintyttöjen juoksutuoksujen perään. Eipä muuta. Näistä lähtökohdista käsin leikkaaminen jänskätti meitä vähän etukäteen – Väinön käytöksen ei toivottu muuttuvan yhtään. Eikä se muuttunut. Väinö on yhtä reipas ja samalla vähän ujo viipottaja kuin ennenkin. Arkimeno on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Välillä Vänkkyli ei suostu entiseen malliin Urhon pomotettavaksi, mikä voi johtua kyllä ihan vain Väinön aikuistumisesta. Eläinlääkärin uhkauksista huolimatta Rääpyli ei myöskään ole lihonut varmaan grammaakaan. Kaveri on entisessä tikissä, eikä ruokavaliota ole muutettu. Herkkujen perään Väinö on ollut aina, joten siinäkään suhteessa muutosta ei ole tapahtunut.

dsc_0023-2

Ainoa selvä merkki kastraatiosta on Vänen turkin huononeminen (no, ehkä myös ne puuttuvat kivekset). Pikkukaverin karva on muuttunut pehmeämmäksi ja se takkuuntuu todella helposti. Myös entinen kiilto on kadonnut. Kun aussin turkki vaatii hoitoa normaalisti muutaman kerran vuodessa, Väinöä saa nykyään olla kampaamassa muutaman päivän välein. Varsinkin ulkona käytettävät vaatteet hierovat karvaa solmuille. Väinöä nykyinen jatkuva turkinhoito närkästyttää varsin suuresti. Olen ehtinyt jo miettiä, että tarviikohan Vänskää jatkossa nyppiä enää ollenkaan, kun takkuja selvitellessä tulee irroteltua niin paljon vanhaa karvaa.

dsc_0043-2

Väinön kastraation hyöty-haitta-vaakakuppi kallistuu siis reilusti hyötyjen puolelle. Turkkiasiakaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai huono – tilanne on vain erilainen kuin ennen. Ja parasta tietysti on, että vatsaontelossa muhivaa piilokivestä ja sen aiheuttamia terveysriskejä ei tarvitse enää miettiä yhtään.

No, entäs Kekkonen sitten?

dsc_0194-4

Urhon kastrointia on mietitty siitä lähtökohdasta, että kyseinen koira kuvittelee varmaan oikeasti olevansa tämän universumin mahtavin ja maskuliinisin eliö sekä evoluution uljas huipentuma. Urhon sukupuolivietti on ollut voimakas, sen mielestä yksi maallisen vaelluksen parhaista viihdykkeistä on tyttökoirien pissojen nuoleminen suu vaahdossa ja silmät kuopissa muljuten. Kaikenlainen sukupuolinen aktiivisuus on taas poikinut hankaluuksia uuun muassa lenkeillä, kun Urho on mielellään rähjännyt pissakiihkoissaan vastaantuleville koirille. Urho on myös nopeasti ja helposti monenlaisiin ärsykkeisiin reagoiva koira.

dsc_0204-3

Kastraatiolla ei kuviteltukaan näiden Urhon ominaisuuksien taianomaisesti muuttuvan meille ihmisille helpompaan suuntaan. Implantaatti on kuitenkin toiminut juuri toivotulla tavalla: Se on nostanut hiukan Urhon reagointikynnystä ja laimentanut sukupuolikäyttäytymisen todella vähäiseksi. Oletettavaa kai on, että se vähä, mitä noista pissannuolentasessioista on nyt jäljellä, on lähinnä vuosien saatossa opittua käytöstä.

dsc_0038-2

Nyt onkin käynyt niin, että Urhon kiinnostus on aiempaa helpompaa säilyttää ulkona, kun huomiosta eivät enää kilpaile (ainakaan entisissä määrin) tienpientareelta leijuvat ihanaiset tuoksut. Urhon reaktiot ovat hiukan hidastuneet aiemmasta, mikä antaa taluttimen toista päätä pitelevälle sen ehkä noin ratkaisevan sekunnin verran aikaa palkita kyseinen herra halutusta käytöksestä, mikä taas vahvistaa toivottua ja heikentää ei-toivottua käytöstä. Olen saanut purettua Kekkoselta ainakin osittain jo muutamia aiempia hankalia käytösmalleja tällä tavalla, ja tilalle on kehitelty uusia, minulle paremmin sopivia käytöksiä. Esimerkkinä mainittakoon meidän normaalin lenkkireitin varrella kulkeva latu, jonka hiihtäjät saivat aiemmin Urholta hyvin usein haukut – nyt Kekkonen painautuu hiihtäjän nähdessään usein jo ilman erillistä pyyntöä säärtäni vasten ja odottaa namien satavan suuhunsa. Myös kehut käyvät Urholle nykyään ihan kelpo palkkiosta useissa tilanteissa. Urho on kehitellyt myös itse ainakin yhden uuden toimintatavan kiihdyttäviä tilanteita varten: Se painautuu vasten jalkaani ja alkaa siinä kävellessään mutisemaan ja puhisemaan kovasti. Tämä on aivan loistavaa – minullahan on runsain mitoin aikaa ohjata Urhon käytös siitä haluamaani suuntaan. Tästä käytöksestä hyvä esimerkki on yksi meidän lähellä kulkeva polku, jonka varrella on monta häkissä haukkuvaa koiraa. Urhoa haukkuminen suivaannuttaa ja se haluaisi kajauttaa haukkujille takaisin muutaman painavan sanasen, mutta nykyään se tyytyy jupisemaan säärtäni vasten. En voi sanoin kuvata, miten hämmentävän ilahduttavaa tämä on!

dsc_0036-2

Käytöksen osalta implantaatti on siis toiminut juuri sillä tavalla kuin villeimmissä haaveissani uskalsin toivoa. Urhon turkki on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi ennallaan, ja sen painonnousuakaan ei voi oikein laittaa kastraation piikkiin. Kivekset ovat kutistuneet, kuten implantaatin laittamisen jälkeen pitikin. Uke on virkeä veikko ja omasta mielestä edelleenkin aikamoinen mahtisonni. Kaikki on hyvin.

DSC_0108 (3)

Mahtiuros

Summa summarum: Omien kokemusteni perusteella poikakoiran kastraatio ei ole ainakaan huono juttu. Minulla on nyt kaksi virkeätä, reipasta ja yhteistyöhön innokasta koiraa. Ajatuksena on leikata myös Urho implantaattikokeilun päättyessä. Oletan, että leikkauksen jälkihoito on vielä mutkattomampaa kuin Väinöllä, kun leikattavana on kaksi normaalisti laskeutunutta kivestä.

DSC_0145 (4)

Speedy Gonzales

Olisi mukavaa kuulla myös teidän muiden kokemuksia kastraatiosta – kommenttiloota on auki!

Kekkonen ja Luikkunen linssiluteena, eli kuinka emäntä kohtaa mahdottoman haasteen

Kuvien ottaminen kahdesta vikkelästä terrieristä on hetkittäin melko haastavaa. Väinö tosin on melko hyvä poseeraamaan kameralle, jos sen vain saa houkuteltua muista kiireistään kuvattavaksi. Kekkonen sen sijaan… toivoton tapaus. Siinä, missä Väinö tököttää miehekkäästi sama ilme naamallaan pitkän tovin kuvattavana, Kekkonen ehtii tekemään monenlaista… Ainoa keino saada kamerareissulta edes pari onnistunutta kuvaa on ottaa kuvia paljon.

Tänä aamuna yritin ottaa jampoista yhteiskuvia, saldona ensin tämä kuvasarja:

Ja lopputulos:

dsc_0023-2

Tööt.

Ja tässä vielä toinen kuvasarja, jossa lopputulos oli kohtuullisen onnistunut. Huomio kannattaa kiinnittää Väinön värähtämättömään passikuvailmeeseen.

dsc_0074-2

Uskomaton suoritus!