Emännälle aamiaiseksi itikoita, eli jokunen kuva pikku patikkaretkeltä

Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

DSC_0108 (2)

Nöö nöö

Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

DSC_0036 (2)

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

DSC_0012 (3)

Offroad-koirat

DSC_0068 (2)

Aurinkoakin saatiin.

DSC_0059 (3)

Väinön yksityiset kiihdytysajot

DSC_0080 (3)

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

DSC_0167 (2)

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

DSC_0161 (2)

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

DSC_0205 (2)

Lähikuva LKT:stä.

DSC_0174 (2)

Uljaita vuoristoterrierejä

DSC_0050 (3)

Söpöliiniterrieri

DSC_0229 (2)

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

DSC_0094 (2)

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…

Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.

Mainokset

On hanget korkeat nietokset, eli Maltti ja Valtti jokakoiraluokan hankiralleissa

Ai nami mitkä hanget! Oijoijoijoi. Kyllä se vain kummasti ihmislapsella läikähtelee rinnassa, kun aurinko häikäisee, hanki hohtaa, puista kuuluu tauotonta liverrystä ja metsässä voi uppoamatta kävellä sinne minne kenkä sattuu osoittamaan! Ei tarvitse etsiä vanhoja hiihtojälkiä tai kelkkauria. Ja mikä parasta: Esimerkiksi tunnin kävelyllä ehtii käydä jo vaikka kuinka kaukana, kun käppäily kovalla hangella on kevyttä kuin kesäasfaltilla! Aijai. Kyllä elämä on joskus helppoa ja mukavaa.

Ja arvatkaa: En ollut tämänkään päivän retkellä ainoa joka nautti täysin rinnoin.

DSC_0386 (2)

Njauu! Nöö nöö! Pärr pärr!

DSC_0340 (2)

Väinön pää on aerodynaaminen puikula. Urhon pää on pyörähdyssymmetrinen ellipsoidi, lähes pallo. Voi olla, että Urhon Väinöä hitaampi rallivauhti johtuu pallopään tuottamasta suuresta ilmanvastuksesta.

DSC_0299 (2)

Ristiaskel-Väinö, eli kun askel-askel-hyppy ei enää riitä

DSC_0294 (2)

Kun katson tätä koiraa, näen mm. turkinhoidollisen suururakan.

DSC_0241 (2)

Sydämenmurskaaja Väinö I Häikäilemätön metsän hämärässä

 

DSC_0451 (2)

Joskus tuntuu, että Väinön elämä kuluu noin 60-prosenttisesti neljä jalkaa ilmassa. Loppuaika kuluu jalat kattoa kohti kölliessä.

DSC_0408 (2)

Jokin pieni ja pitkähäntäinen on mennyt tästä. Koirien mielestä vaikutti joltain herkulliselta eläimeltä, ehkä maukkaalta namimyyrältä.

DSC_0466 (2)

Näin metsässä jonkin isokorvaisen eläimen! Se vaani minua kumpareen takaa!!

DSC_0499 (2)

Kuuraparrat odottavat, josko jotain voimaannuttavaa herkkua saisi. Verensokeri ei saa päästä laskemaan! Taskusta kaivettavalla välipalalla varmistetaan se, että mestaripörheltäjät jaksavat päristä perille asti.

Kyllä nyt kelpaa suunnata ladatuilla akuilla ja hyvällä mielellä kohti seuraavia haasteita!

Hihnakävelyn uusi autuus ja ihanuus – mikä on tämä tunne?

Joku meidän menoa aiemmin seurannut on saattanut huomata, että emäntä on hihnanatsi. Minusta on tärkeätä opettaa koiralle siivo hihnakävely oikeastaan kahdesta syystä, jotka ovat turvallisuus ja mukavuus. Hihnassa henkensä edestä kiskova koira tekee huonoa omalle terveydelleen, eikä hihnassa kiskominen tunnu varmasti koirasta sen enempää mukavalta kuin ihmisestäkään. Kevätjäillä vetävä pienikin koira on vaarallinen myös ihmiselle.

Kekkosen kanssa hihnaharjoittelussa kuljettiin pitkä tie osin koirasta ja osin omistajasta riippuvista syistä. Kekkonen on varsin impulsiivinen ja monenlaisiin ärsykkeisiin herkästi reagoiva, ja minä taas olin aluksi hämmentynyt, kun Urhon oppiminen ei tapahtunutkaan juuri sillä tavalla kuin koirankoulutusoppaissa ja opetusvideoilla kerrottiin. Lopulta yhteinen sävel kuitenkin löytyi. Ja sitten meille tulikin Väinö.

dsc_0007

Väinö oppi hyvin nopeasti kävelemään hihnassa aivan arvosanan 10+ arvoisesti – kunhan vain Kekkonen ei ollut mukana. Kun liikkeellä oltiin kolmestaan, tapahtui kaikenlaisia kummia asioita. Olin mitä ihmeellisimmissä solmuissa hihnan kanssa, joskus jompi kumpi koirista meinasi kuristua kaulan ympäri kiertyvään hihnaan ja jokainen meistä kamppasi ja kaatoi toisiaan vahingossa vuoron perään. Välillä tunsin syvää epätoivoa ja tuskastumista, mietin fleksiostoksille lähtemistä ja luovuttamista.

Ja sitten, simsalabim: Yhtäkkiä kävely sujuu liki täydellisesti. Hämmästyttävää! Liian hyvää ollakseen totta? Liekö syynä Väinön kasvaminen, jokapäiväinen harjoittelu vai koirien askelkuvioiden hitsautuminen yhteen, kävelyssä ei ole enää käytännössä mitään ongelmia. Hihnassa vetämistä esiintyy pienissä määrin enää muutamissa tilanteissa: aamulla, kun ukoilla on kova pissahätä ja hirveä kiire lähimetsikköön asioille tai joskus autosta lähtiessä, kun luvassa on kohtapuoliin huippuhauskaa pärinää ilman hihnaa. Lisäksi vikkelä-Väinön kiireetön ja rento perusaskellus on vain niin lennokasta, että jos se unohtaa olevansa kiinni hihnassa, se kävelee niin nopeasti että tulee vahingossa vetäneeksi. En aio enää koulutella pois näitä viimeisiä vetotilanteita. Edelleenkin aion pitää lenkillä namit mukana ja palkata koiria varsinkin kehuilla erinomaisista kävelysuorituksista, erityisesti uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. Mutta olen oikein tyytyväinen nyt – hihnataistelu on vihdoin tauonnut. Hihnarintamalla kaikki hyvin.

Täten julistan Urhon ja Väinön hienoiksi hihnakävelymiehiksi. Aplodit maailman upeimmille ukkeleille!

Liukas Luikku Vänkky-baanalla, eli kuinka Kekkonen joutui jälleen kerran antamaan velimiehelle kurinpalautusta

Käytiin eilen taas ulkoilemassa ja kamerakin sattui lähtemään mukaan. Ilmeisesti latukonekuski oli yllättävästi mutta ilahduttavasti oikaissut metsän läpi tieltä toiselle täsmälleen sen polun päältä, jota pitkin ollaan käyty viime aikoina muutaman kerran tarpomassa. Varsinaista latu-uraa kone ei ollut tehnyt, joten katsoin oikeudeksemme jatkaa käppäilyä kyseisellä reitillä.

Pikkumiehille baana oli siis auki ja riehumiselle vain taivas rajana. Jälleen kerran tuli todettua, että Väinöllä on uskomattoman nopeat jalat. Saman huomasi myös Urho…

uv4

– Minne Urho jäi? Huhkiiko se vielä ylös rinnettä? Onpa hyvä turbo tässä meikäläisen rakettirepussa…

 

uv3

Kekkosen höyrykone lämpenee hitaasti mutta varmasti. Urho ei käsitä, miksi Väinö pääsee ulkona niin paljon lujempaa. Aika usein Kekkonen joutuu ensin huutamaan, kun Väinö vain kaahailee Kekkos-paran tunteista piittaamatta, irvistelee Kekkoselle ja sopivan hetken tullen nappaa tukon karvoja kaverin kauluksesta… Kun huuto ei tepsi, Urhon täytyy lopulta antaa mokomalle viikarille isoveljen käpälästä.

uv2

– Olepas paikallasi, mokoma kakara, kun annan sinulle köniin!

uv1

Väinö ei ole ihan vakuuttunut kurinpitotoimien tarpeellisuudesta. 

v1

– Tämä on vetoomus kaikille eläinsuojelujärjestöille ja eläinten ystäville, erityisesti ihanien ja kilttien pienten koirien ystäville: Auttakaa. Elän Kekkos-diktatuurissa. Minua sorretaan tosi kovasti. Saan köniin joka päivä, vaikka en olisi tehnyt mitään! Tai ainakaan juuri mitään. Kekkonen hirmustuu milloin mistäkin pikkuasiasta! En saa edes kaahailla kaistapäänä. Ihmiset ovat myös mukana sortotoimissa. En saa tarpeeksi herkkuja, se on kauheaa. Minulta yritetään pestä hampaita ja turkkini kammataan vähän väliä. Joskus minut viedään kesken päikkärien ulkoilemaan, ja mikä pahinta, minulle laitetaan monesti päälle villapusero!! En myöskään saa istua päivällä tarpeeksi ihmisten sylissä vaan minut laitetaan julmasti lattialle. Kärsin niin paljon. Auttakaa. Apua. 

 

Terrierit ilakoivat: Itsevillintäharjoitus maasto-olosuhteissa

Äly ja Väläys kävivät nyt pakkasen vihdoinkin laskettua irrottelemassa metsässä. Ehkä voi arvata, että kun ensin keräilee viikon verran sisällä villienergiaa, meno saattaa äityä ulkona kohtalaisen hurjaksi. Juuri näin kävi. Onnistuneen reissun jälkeen autoon kiipesi kaksi varsin tyytyväistä ja väsähtänyttä terrieriä.

dsc_0062-3

dsc_0154-2

dsc_0186-2

dsc_0278-2

dsc_0277-2

dsc_0242-2

dsc_0225-2

 

dsc_0231-2

Väinö…

dsc_0192-2

dsc_0193-2

…………

Lopuksi vielä muutama normaali kuva, jotta älykäs vaikutelma säilyy.

dsc_0102-2

dsc_0098-2

dsc_0013-2

dsc_0137-3

Rämäpääasteikon ääripäät Drama queen ja Rymy-Eetu ulkoiluhommissa

Nämä pakkaset ovat taas paiskanneet emännän kasvoille sen tosiasian, että meillä on kaksi ihan erilaista koiraa. Onhan näistä tullut kirjoiteltua tänne blogiinkin aiemmin: Siinä missä toinen on paksu, toinen on laiha – kuin itäeurooppalainen kuulantyöntäjä ja kenialainen pitkänmatkanjuoksija. Kun toinen ahmii ruokansa hetkessä silmät pullottaen, toinen vasta hieroo lautasliinaa kaulukseensa ja tutkiskelee huolella haarukan kiillotusastetta. Yksi nauttii hoitotoimenpiteistä ja toinen kammoaa niitä. Urho taistelee viimeiseen saakka, jotta sen ei tarvitsisi syödä lääkkeitä – Väinölle lääkkeet voi antaa vaikkapa laittamalla ne lattialle. Kun toisella ei ole kärsivällisyyttä yhtään, toisella on kahden koiran edestä. Kun toinen hoksaa uuden tempun heti, toisen pitää miettiä vielä seuraavanakin päivänä. Toisella on voimaa, toisella nopeutta. Toiselle tulee ripuli, toinen oksentaa. Yksi on kulmakunnan kovin rämäpää, toinen äärimmäisen varovainen hissuttelija.

dsc_0377-2

 

 

Rymy-Eetu-Kekkosen elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Pieniltä onnettomuuksilta ei voi mitenkään välttyä. Metsäretkillä tapahtuu viikoittain kaikenlaista. Jättiläishypyt epäonnistuvat ja lopputuloksena on karmeita laskeutumisia milloin mihinkin ryteikköön tai kivikkoon. Kepit ja risut tökkivät Urhoa, sen jalat jäävät jumiin ja mitähän kaikkea. Mutta ei hätää: Kekkonen päästää ehkä pari tuskaista ähkäisyä ja meno jatkuu yhtä päättömänä kuin aiemminkin. Ja sitten se pakkanen: Mittarilukeman pitää olla jo melkoinen, että Urho alkaa nostella ulkona jalkojaan. Liki kahteenkymmeneen asteeseen asti se porhaltaa samaan tahtiin kuin kesähelteillä, hiki hatussa ja koko ajan kiinni hommantyngässä.

dsc_0820-2

 

 

Väinön pakkasensieto on luokkaa -3 astetta. Tuota kovemmissa lukemissa pakkasukko alkaa hipelöidä sen varpaanvälejä varsin epämiellyttävästi, ja Luikkunen saattaa päästellä varoittavia pikkukiljahduksia jo melkein heti kun päästään ulos. Väinö ottaa käyttöön erilaisia kolmi- ja jopa kaksijalkakävelytyylejä, vilkuilee ulkoiluttajaa korvat luimussa sydäntäsärkevällä katseella ja ulkoilu on kokonaisuudessaan kyseisen Drama queenin osalta melko, noh, dramaattista. Koska koiraa ei tietenkään voi liiaksi kiduttaa, Väinön tuskantäyteinen ulkoilu kestää näissä oloissa muutaman minuutin ja pikku-ukko kiidätetään sisälle tai lämpimään autoon toipumaan koettelemuksistaan. Siellä se huokailee syvään ja on tyytyväinen, että selvisi täpärästi hengissä.

dsc_0764-2

Kohtuullisissa pakkaslukemissa ulkoilu onnistuu Väinöltäkin. Kuvassa koiraleijuntaharjoitukset vuoden takaiselta tammikuulta. 

Ja Vuoden huonoin koiranomistaja -diplomin saa… Emäntä!

No niin, arvon lukijat. Valmistautukaa armottomaan itsesäälissä ja kakkafiiliksessä rypemiseen sekä täysin holtittomaan itsesyyttelyyn. Nimittäin Vuoden huonoin koiranomistaja -titteli on jaettu (onhan jo sentään helmikuun ensimmäinen päivä). Kyseisen tittelin pokkasin minä – emäntä.

Pari viikkoa sitten Kekkonen käveli ulkona vähän kummasti. Tai siltä ainakin jossain kohtaa äkkiä näytti. Kun aloin seuraamaan Keisarin kuninkaallista lipumista tarkemmin, en enää ollutkaan varma. Ehkä se ei lenkkassutkaan? Piskillä piisasi vauhtia normaaliin malliin. Epäilin näkökykyäni ja mielenterveyttäni ja annoin asian olla.

Samoihin aikoihin Kekkonen hyppäsi auton kyytiin liian kaukaa, joutui tekemään kynnyksellä korjausliikkeitä ja survoi vahingossa takajalkansa kynnet johonkin auton rakoseen. Jalka tai kynsirivistö jäi pieneksi hetkeksi jumiin ja ilmeisesti vääntyi vauhdissa. Huuto oli hirmuinen (ja tulilinjalle vahingossa osunut Väinö-parka sai tuta nahoissaan säikähtyneen Urhon purukaluston). Kekkonen ei kuitenkaan järkytyksestä toivuttuaan arastellut jalkaa tai astumista (ja kynnet olivat kaikki asianmukaisesti ehjät ja paikoillaan), vaan alkoi melko nopeasti heilutella taas tyytyväisen oloisena häntää. Seuraavaan päivään mennessä episodi oli haihtunut jo mielestä. Kuitenkin parin viikon ajan Urho on hypännyt autoon joka kerta aivan liian kaukaa ja jäänyt muutaman kerran roikkumaan auton kylkeen etutassujensa varassa. Jonkun kerran se on nostettu kyytiin, kun hyppäämisestä ei ole tullut mitään. Saunan lauteillekin se on kiivennyt epäröiden.

Jossain vaiheessa tässä parin viikon sisään Kekkonen alkoi olla ulkona melko takakireä, kuin pyllylle ammuttu karhu. Kun ulko-ovi avautui, se nosti heti kierroksia. Pahimmillaan se ärjyi ohiajaville isoille ja äänekkäille autoille tai rähisi vastaantuleville ihmisille. Normaali Kekkonen ei rähjää ihmisille. Välillä se yritti kurmuuttaa viatonta pikkuveljeään, kun ei muutakaan höyhennettävää saanut tassuihinsa. Ja mitä emännän päässä näiden tapahtumien johdosta liikkui? Että Kekkonen tarvitsee varmaan enemmän liikuntaa ja mielekästä tekemistä (mukavan koiratekemisen määrä ei ole ollut mikään kovin mahtipontinen viime viikkoina, kun emäntä on yrittänyt viritellä työkuvioita ja puhti on palanut niihin hommiin). Ajattelin, että Kekkonen on turhautunut tekemisen puutteessa.

Ensimmäisen havainnon jälkeen olen muutaman kerran ollut näkevinäni Kekkosen ravaavan ulkona jotenkin mutkalla. Kuitenkin joka kerta kun olen alkanut seuraamaan liikettä huolella, en ole enää nähnyt mitään huolestuttavaa. Sisällä Urho on ollut ehkä vähän nuutunut ja flegmaattinen, vaikka leikki ja puuhailu on toisaalta yleensä maistunut ihan normaalisti. Mainitsin tästä meillä kyläilleelle kaverillekin, mutta sittenkin annoin vielä asian olla. Sen verran sentään tein, että varasin molemmille koirille ajan hierojalle. Hieronta on ensi viikolla (aika jännää muuten).

Kaikki tämä surkea koirasta huolehtiminen huipentui tänään iltapäivällä. Kävin päivälenkillä ja tarkkailin Urhon menoa, kun se käveli edelläni polulla. Piskin liike oli täydellisen symmetristä. Kotona koirat menivät päikkäreille ja nousivat vasta, kun isäntä palasi kotiin töistä. Olin tyytyväisenä opiskelupuuhissa, kun isäntä käski minut katsomaan Kekkosta. Se hönttäsi ympäriinsä sivuttaisen U:n muotoisena, varoi oikeaa etujalkaansa ja pysähtyessään piti sitä ilmassa. Järkytyin, ja kaikki palaset loksahtelivat kohdalleen. Keisarimme Upeleon Punaparta on ollut jo ainakin kaksi viikkoa kipeä, ja minä olen laiminlyönyt sen hoitamisen tyystin. Ulkorähinä on ollut kivusta johtuvaa. Vaikea kävely ulkona ei ole ollut optinen harha. Hyppääminen on sille kivuliasta tai ainakin epämiellyttävää. Totuuden läpsittyä minua kasvoille kaksin käsin kävin Urhon kanssa kaksistaan ulkona tarkkailukävelyllä. Se räyhäsi jopa hitaasti ohiajaville henkilöautoille ja kaukaa kuuluva koiran haukku sai sen rähisemään yksikseen. Keisarirukka. Menin tietysti heti Suuren Totuuden Tyyssijoille eli nettiin ja Google kertoi, että Urholla on hyvin todennäköisesti nivelrikko. Kun tähän yhdistää vielä sen tosiasian, että Kekkonen sairastaa hepatiittia, joka on vielä lievä mutta ei luultavasti koskaan parane, yhtälö on melko lohduton.

Näin. Varasin ajan huomiselle eläinlääkäriin ja nyt voinkin sitten keskittyä piiskaamaan itseäni maailman kököimpänä ja tyhmimpänä koiranomistajana, naisena, tyttöystävänä, työntekijänä, opiskelijana jne jne ja noin yleensä ihmisenä, elollisena olentona tai solukasana. Ottakaa minulta koirat pois ja viekää ne turvaan.

Rati riti ralla, eli kuinka Väinö heitti talviturkin tammikuussa

On tammikuun loppu. Ulkona on pakkasta, lunta on useampi kymmenen senttimetriä ja lisää sataa. Väinö heräsi tänä aamuna kerältä emännän kyljestä, ja venytellessään miehekkäitä pikku koipiaan se tuumaili itsekseen, joskohan viimein tänään olisi hyvä päivä heittää talviturkki tälle vuodelle.

dsc_0676-2

Läksimme sitten kolmen koplana ulkoilemaan metsään. Käppäilimme pitkin moottorikelkan ja suksien jälkiä. Emäntä ryöhälsi edellä hiki hatussa ja piskit välillä huohottivat perässä ja välillä kirmailivat edellä. Kun reissu alkoi vähitellen kääntyä paluumatkalle, vastaan tuli oja. Se oli paikoin sula. Menin yli etunenässä kiertäen isoimman sulapaikan. Pääsin yli helposti ja laskeskelin myös koirien tulevan samasta paikasta ongelmitta – ylitys oli niin helppo, etten juuri edes ajatellut asiaa. Ojan jälkeen alkoi ylämäki, ja ehdin raahata itseäni rinnettä pitkin noin kolmenkymmenen metrin verran ennen kuin havahduin siihen, että takaani kuului vain yksi huohotus. Käännyin katsomaan taaksepäin: Väinö oli kadonnut. Nielaisin kurkkuun hypänneen sydämeni takaisin oikealle paikalleen ja aloin kutsumaan Väinöä. Haravoin katsellaani metsää ja mietin, mihin suuntaan se olisi voinut lähteä. Lunta oli sen verran, että ilman valmiiksi tallattua jälkeä se ei olisi ehtinyt vielä juuri minnekään, mutta moottorikelkan jälkiä kulki kyllä ristiin rastiin… Huhuiltuani tovin päätin palata takaisin. Juuri kun olin pääsemässä ojan luo, veden syöveristä syöksyi ulos likomärkä Väinö, joka rojahti vauhdilla umpihankeen. Lumi tarttui märkään koiraan ja hetken Väinö näytti pystykorvaiselta bichon friséeltä. Sen silmissä oli hämmästynyt katse, ja se seistä tökötti töppyrässä paikallaan. Kiskoin siltä heti pois märän villapaidan ja valjaat. Onneksi Väinön selkä ja hartiat olivat puseron ansiosta säilyneet melko kuivana. Vapauduttuaan märän villapuseron kahleista Liukas Luikku aloitti kuivattelurallin: Se syöksyi huippunopeuksilla rinnettä ylös ja alas. Järkytyksestä toivuttuani aloitin pikamarssin takaisin autolle. Väinö ei näyttänyt olevan moksiskaan, päin vastoin: Ilo oli ylimmillään paluumatkan ajan. Väinö teki riemuhyppyjä vieressäni ja kutsui Urhoa leikkiin pylly vimmatusti pyörien. (Saattaa tosin olla, että Luikkunen kerkesi vähän säikähtää ja jännitys purkautui villinä hurjasteluna. Tai sitten se vain oli oikein tyytyväinen itseensä.)

Tilannehan luultavasti oli siis se, että Väinö arvasi, etten antaisi sen pulahtaa ojaan, jos sattuisin näkemään talviturkinheittoyrityksen. Niinpä se odotti että menen edeltä ja kun reitti oli selvä, se lumpsahti ojaan omassa rauhassaan. Kun aikaa ehti kulua puolisen minuuttia, se varmaan kroolasi ja ui selkää avannossa ilman kiireen häivää. Minun saavuttuani paikalle se ryntäsi äkkiä ylös esittäen ojaan pudonnutta koiraraukkaa…

Kotiin tultuamme tuo pieni ryökäle söi aamiaisensa ja meni täysin tyytyväisenä sohvalle nukkumaan. Sillä näytti olevan vilu ja turkki oli vielä paikoin hiukan kostea, joten peittelin sen viltillä. Koirasta näkyy tällä hetkellä nenänpää. Jotenkin minusta tuntuu, että viikarin naamalla saattaa parasta aikaa olla iloinen mutta salainen virnistys: Talviturkki on heitetty!

 

Outo kohtaaminen metsätiellä

Kylläpä tuuppasi kerralla vähän lunta! Käytiin tänään Kekkosen ja Väinämöisen kanssa juhlistamassa vapaapäivää metsässä. Äijät piukkuivat intoa siitäkin huolimatta, että herrojen jaloissa loppui pituus kesken heti kun päästiin metsään ja molemmat olivat vuorotellen kardaanista kiinni ojanpientareissa. Siinä mummun kutomat villapuserot saivat kyytiä, kun pullonokkaterrierit sukeltelivat lumessa ja tekivät kaikenlaisia erikoistemppuja.

Reitiksi valikoitui sama lenkki, jonka kiertämisestä olen kertonut kerran aiemmin tänä syksynä – täällä. Metsäpätkien välissä oli siis parinsadan metrin matka hiljaista metsätietä, jota ei enää ollut edes aurattu. Muistelen, että siinä on tainnut aiempina talvina kulkea hiihtolatu. No, joka tapauksessa. Olin ottanut ensimmäisen puolen tunnin kävelyn aikana pienen kohtalaisen vuolaana virtaavan hien pintaan, kun tulimme tielle. Jatkoin tarpomista hiki hatussa pipossa auraamattomalla tiellä. Hiljaisuus oli ihana, lumihiutaleitten kieppuminen teki olon oikein onnelliseksi. Päästyäni suunnilleen tiepätkän puoliväliin huomasin, että meitä lähestyi takaapäin suksilla liikkuva mies koiran kanssa. Parivaljakko lasketteli alas rinnettä ja vauhti oli melko kova. Koska olen kohtelias nainen, kutsuin Kekkosen ja Luikkusen luokse ja laitoin ne hihnaan. Koska tie oli melko kapea, ajattelin osoittaa vielä erityistä huomaavaisuutta koirahiihtäjää kohtaan ja siirryin koirineni kävelemään metsän puolelle. Koska juuri siinä kohdassa tien toisella puolella oli upottava suo ja hankalakulkuista vesakkoa, jouduin valitsemaan reittisuunnitelmani kannalta tien väärän puolen.

Odottelin jonkin aikaa muutaman metrin päässä tiestä paikallani seisten koirakon ohitusta. Miestä ei kuitenkaan näkynyt. Lähdin vähitellen kävelemään tien suuntaisesti metsän puolella, ylitinpä yhden ojankin. Aloin ihmetellä koirakon häviämistä – ei kai kiinni olevan koiran kanssa kulkeva hiihtäjä sentään umpimetsään lähtisi? Lopulta olin kävellyt hiljalleen niin pitkälle, että tulimme siihen kohtaan, jossa tien toiselta puolelta lähti reittisuunnitelmani mukainen polku. Minun piti siis siirtyä takaisin tielle ja edelleen tien yli. Kun sitten pääsin tielle, huomasin, että seitsemissäkymmenissä oleva mies oli liikkunut kanssani melkein samaa vauhtia ja oli vain parinkymmenen metrin päässä meistä. Koska miehen taluttama pystykorva alkoi pullistella silmiään ja kiskoa hihnassaan meitä kohti (ja terrieritkin virittelivät jo silmänpullistelulihaksiaan ja pakaroitaan), nyökkäsin vain miehelle tervehdykseksi ja juoksin nopeasti vähän matkaa miehen edellä tietä pitkin ja lopulta tien yli metsään ja polulle. Kun olin päässyt reilusti metsän puolelle, mies koirineen oli kohdallamme tiellä. Hän pysähtyi. Sitten käytiin seuraava outo keskustelu – huutamalla tietysti.

Mies: ”Milläkä asioilla sitä liikutaan?”

Minä: ”Mitä?” (Huomatkaa ällistys.)

Mies: ”Niin että mitä sinä touhuat niitten koiriesi kanssa?”

Minä: ”Öh… Ulkoilutan niitä?” (Ällistys jatkuu.)

Urho: ”Vuh väy! Räy!”

Ukon koira: ”Hau väy!”

Mies: ”Onko ne metästyskoiria?”

Minä: ”Ei!” (Urho ja Väinö olivat tästä vastauksesta vähän pahoillaan, mutta minusta myyränmetsästystä ei lasketa. Wannabe-tappajaterrierit tuijottivat minua mummon kutomien villapaitojensa sisältä ja olivat ihmeissään.)

Mies: ”Jaa jaa…” (Mutinaa ja kulmien kurtistelua…) ”Mistäs päin te tulitte?”

Minä viitoin kädellä vähän suuntia ja ilmoitin olevani jo paluumatkalla. Mies oli todella epäileväinen. Hän pyöritteli päätään ja näytti siltä, ettei uskonut sanaakaan selityksestäni. Lopuksi ukko mutisi jotain seurallisuudesta, jatkoi hiihtämistä ja keskustelu päättyi siihen.

Onkohan nyt niin, että minä näytin Jahti-Jakt-värisessä talvitakissani kahden alle kymmenkiloisen terrierin kanssa liikkuessani niin epäilyttävältä, että mies luuli minua ansalankoja tarkistelevaksi salametsästäjäksi? Mies oli nähnyt meidän jälkien tulevan umpimetsästä ja meidän edelleen jatkavan tieltä takaisin metsään. Mitä muutakaan mies olisi voinut epäillä? Jospa ukko olisikin jostakin syystä halunnut kiihkeästi jutustella siellä metsätiellä? Jotkut ihmiset ovat oikein hämmentävän sosiaalisia. Silloin kohteliaaksi tarkoitettu tien antamiseni olisikin näyttänyt miehen mielestä varsin epäilyttävältä toiminnalta – etenkin, kun kävelin metsässä varmasti huomiotaherättävän hitaasti ja kun lopulta tulin taas miehen eteen tielle, otin lisäepäilyksiä herättävän spurtin ja sukelsin uudelleen metsään. Ukon silmissä siis joku nainen ryntäili kahden koiran kanssa tieltä ulos ja metsään ja taas tien yli ja metsään eikä millään antautunut juttusille.

Jos lähipäivinä paikallislehden tekstaripalstalla varoitellaan naispuolisesta salametsästäjästä, niin kannattaa suhtautua ilmoitukseen varauksella. Minä se vain olen, tuo pupujen kauhu. Ja tiedoksi niille harvoille ihmisille, joihin tulen törmäämään taas joskus metsässä: En yleensä lähde metsälenkeille seuranhaku mielessäni enkä erityisemmin ilahdu myöskään oma-aloitteisesti seuraansa tarjoavista kanssaihmisistä. Luulen, että luonnonhelmassa saattaa liikkua useampiakin kaltaisiani epäsosiaalisia jörriköitä. Joten eiköhän nosteta kättä toisillemme ihan vain kaukaa ja tehdään vielä pienet ylimääräiset kaarrokset ettei vahingossakaan törmätä.

dsc_0185-3

Silence is golden.

 

Opiskelija-emännän deadlinet paukkuvat ja hiki virtaa: Pako talven ihmemaahan

Emännän opinnot lähestyvät vääjäämättä loppuaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kaikki deadlinet paukkuvat nyt yhtä aikaa ja opiskelijaparka saa raataa niska limassa. Onneksi kuitenkin talvi tuli pienen takakesän jälkeen takaisin, joten on taas paljon hyviä (teko)syitä keskeyttää kuiva pakertaminen ja rynnätä terrierien kanssa ihastelemaan talven ihmemaata!

dsc_0093-2

Nuuh nuuh nuuh nuuh…

dsc_0085-2

Kettuhan se!

dsc_0039-2

Liito-oravan luoksetulo 10+: Salamana paikalla.

dsc_0201-3

Tynnyrin luoksetulo 7-: Tulen jos joudan.

dsc_0004-2

– Niin miten sen namin laita oli?

dsc_0174-2

Törmättiin metsässä myös Joulupukkiin. Oli aika iloinen ja vikkelä pukki. Ei antanut lahjoja, mutta suukkosia antoi ja kiipesi syliin halittavaksi.

dsc_0205-2

Puron ylitys oli varsin jännittävä tilanne. Ukkelit miettivät, olisiko vaihtoehtoista reittiä vai pitääkö tosiaan tuota jäistä riukua pitkin taiteilla.

dsc_0251-2

Retki oli tänään sikäli onnistunut, että Ikivieteri eli Duracell-Väinö ei meinannut jaksaa parin tunnin kävelyn jälkeen enää hypätä autoon. Pomppulihasten voimavarat oli hetkellisesti kulutettu ihan loppuun lumihankitarpomisella. Reissun jälkeen aamupala ja päikkäri maistui.