Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

Nöö nöö
Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

Offroad-koirat

Aurinkoakin saatiin.

Väinön yksityiset kiihdytysajot

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

Lähikuva LKT:stä.

Uljaita vuoristoterrierejä

Söpöliiniterrieri

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…
Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.