Kekkonen virtsaa minne sattuu, ja voimakolmikko mykistyy talvisen luonnon kauneudesta

Ennen kuin alan kertomaan yhtään mitään muuta, joudun raportoimaan äskeisestä tapahtumasta tuossa takapihallamme. Johdantona mainittakoon, että useimmat koiranomistajat ovat varmasti joutuneet elämään koiransa kanssa sellaisia hetkiä, jolloin tekisi mieli ensisijaisesti vajota mahdollisimman nopeasti maan alle ja vetää piski sinne perässä. Minulla on paljon tällaisia muistoja. (Ensimmäisenä tulee mieleen se, kun veimme kerran Oulussa auton keskustan alle Kallioparkkiin ja lähdin taluttamaan Väinöä kohti hissiä siirtyäksemme taas maan pinnalle. Matkalla Väinöllä tuli kakkahätä ja se ruuttasi jättimäisen löysän, haisevan ja höyryävän kasan keskelle suojatietä siellä maan alla. Yritin aurata kakkapussin peittämällä kädelläni löysää ulostetta asfaltinpinnasta pussiin, huonoin tuloksin. Ihmiset tuijottivat. Toisena tulee mieleen kerta, jolloin koirat olivat metsässä vapaapörhellyksessä ja yllättäen vastaan tulikin nainen taluttaen kahta viehkeää tyttökoiraa. En ehtinyt reagoida mitenkään, ja niinpä Kekkonen lyöttäytyi vastaantulijoitten seurueeseen eikä välittänyt enää mitään luoksetulokäskyistä vaan tuijotti rakastuneena tyttökoirien räpsyripsiä ja suloisia suklaasilmiä. Lopulta jouduin irrottamaan Kekkosen nenän toisen nartun peräpäästä fyysisesti, minkä jälkeen rakkaudennälkäinen terrierini alkoi huutaa vertahyytävästi. Samaan rytäkkään ennätti vielä dreeveriä ulkoiluttava mies, jonka narttukoira ei tykännyt Kekkosesta sitten yhtään. Seurauksena oli puolin ja toisin lausuttuja isoja sanoja. Jouduin raahaamaan Kekkosen pois metsästä väkivaltaan turvautuen. Pyysin anteeksi molemmilta koiranulkoiluttajilta. Kekkonen oli kiukussa. Näitä tarinoita riittää.)

Koiranomistajan elämää: Päästyäni tähän vaiheeseen tätä blogitekstiä olen jo käynyt yhdellä vauhdikkaalla ripuliretkellä ulkona Kekkosen kanssa. Virkistävää, että ripuli on tällä kertaa Kekkosella eikä aina vain Väinöllä.

No niin, eli Kekkonen järjesti äsken taas tilanteen, jonka ilahduttavuuskerroin oli noin – 100. Tässä meidän rivitalokodissa on pieni takapiha, jota rajoittaa takareunalta aita. Seinänaapureiden välillä ei tällä hetkellä vielä ole väliaitoja, joten meidän pihalta on esteetön pääsy naapurin pihalle. Urho ja Väinö käyvät silloin tällöin nopealla pikapissalla takapihalla, eikä niiden omalla pihalla pysymisen suhteen ole ollut koskaan mitään ongelmaa. Hetki sitten Kekkonen vaati ulospääsyä ovea rapsuttelemalla ja isäntä päästi sen ulos. Kekkonen lompsi epäröimättä meidän kukkapenkin yli naapurin puolelle (isäntä ärjyi takaisinpaluukäskyjä terassilla), tälläytyi tyynesti naapurin kukkapenkkiin, kääntyili penkissä niin, että naapurin ikkunasta oli varmasti paras mahdollinen näkymä pian seuraavaan tilanteeseen ja roiskautti rouheat äijäkuset naapurin kukkapenkin talventörröttäjiin. Sitten se tuli rauhallisesti omalle pihalle ja käveli sisälle kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Anteeksi, naapurit.

***

Mistä minun piti oikeastaan piti kirjoittaa, oli se, että Väinö on nyt terve ja voimissaan. Kun sen lääkitys lopetettiin, se oli vielä pari päivää flegmaattinen ja makoili vain sisällä. Ulkona sillä kyllä oli virtaa. Kun sitten isännän kanssa teimme päätöksen haavasuojapuvun käytön lopettamisesta ja Väke sai olla nakuna sisällä, se palautui omaksi itsekseen. Tiukka catsuit oli ollut vain ilmeisesti liikaa sen miehiselle egolle.

Väinön vajaat pari viikkoa kestänyt sairasloma ja siitä seurannut virkeys  energisyys juhlava ja keskeytymätön riehusekoilu yhdistettynä tänne meille tulleeseen talveen tarkoitti viikonlopun osalta pitkää metsäretkeä. Lauantaina lämmiteltiin parilla lyhyemmällä metsälenkillä, ja tänään sunnuntaina oltiin sitten valmiita nauttimaan täysin rinnoin talvesta, lumesta, toisistamme ja elämästä. Villapuserot päälle ja menoksi siis!

dsc_0089-2

dsc_0040-2

dsc_0102-2

dsc_0143-2

dsc_0144-2

dsc_0161-2

dsc_0203-2

Reissun aikana nähtiin ainakin minkin, ketun ja ahman jäljet (kuvassa). Uudella lumella oli vilistänyt myös paljon muita metsän pikku eläimiä ja lintuja. Harvakseltaan kuului myös lintujen ääntelyä. Jäin kuuntelemaan toviksi jonkin linnun hidasta klopsuttelua hiljaisessa metsässä. Olikohan se metso? Metsäretkeilyn suhteen nyt on meneillään yksi parhaista ajoista vuodessa: Pintamaa on jäässä, ja matalimmat ojat ja suot ovat myös ehtineet jäätyä. Lunta on vielä niin vähän, että se ei vaikuta liikkumiseen – joskin metsäulkoilu onnistuu helposti ilman erityisempiä välineitä vielä ainakin niin pitkään, että lunta on polveen saakka. Sen jälkeen täytyy antaa vähän armoa lyhytjalkaisille herroille terriereille… Tosin haaveilen ostavani viimein täksi talveksi kauan haaveilemani lumikengät. En tiedä, miten Kekkosen ja Luikkusen saisi selviytymään lopputalven syvien lumien kaudesta niin, että lumikenkäily onnistuisi niiden kanssa. Ehkä on hankittava pikkuiset lumikengät niillekin? Tai vedettävä niitä pulkassa? Arvon herroille pulkkakyyti nöyrän palvelijan vetämänä olisi varmaan täydellisesti niiden arvoa vastaava tapa tarkastaa metsätiluksia.

Pakkasta oli tänään toistakymmentä astetta, ja ilma oli kuiva. Aurinko paistoi matalalta ja välillä satoi hiljakseen isoja lumihiutaleita. Metsässä vihreätä ja sinistä ilmaa keuhkoihin vetäessä, alkutalven auringossa välkkyvien lumihiutaleitten laskeutumista  ja luonnon talviuneen vaipumista katsellessa sitä aina oikein tuntee, miten itse uhkuu elämää. Sama tunne taisi olla myös Urholla ja Väinöllä, jotka pysähtyivät välillä katsomaan maisemia ja hengittämään syvään. Mikään tässä maailmassa ei voi olla parempaa kuin lumisen metsän kauneudesta mykistyminen  – ja se, että omaa koiraa ja parasta ystävää silmiin katsoessa voi nähdä sen ajattelevan samaa kuin sinä: Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.

(Meni nyt loppua kohden vähän diipiksi, mutta lupaan palata ruotuun taas seuraavalla kerralla. Urholla on se ripuli, joten tällaiset siniset ajatukset karisevat varmasti tässä kohtapuoliin ihan itsestään ja vaihtuvat normaalin ruskeansävyisiksi.)

Pakkohoito-Kekkonen ja Diapam-höyry-Luikkunen järjestävät tilanteita, eli kuinka emäntä sai harmaita hiuksia ja muuttui portsariksi

Pikkukäppänän vointi kohenee hyvää vauhtia. Jopa niin hyvää, että kymmenen päivän pakkolepo alkaa tuntua jo nyt melko pitkältä ajalta… Aamupäivällä Väinö oli vähän vaisun oloinen, mutta saatuaan murusen Diapamia meno muuttui huomattavasti vikkelämmäksi. Pikkukaveri pomppaili sängyllekin jo siihen malliin, että emännän sydän jätti lyöntejä välistä. Onneksi maaninen vaihe ei kestänyt kovin kauaa ja Väne malttoi alkaa taas lepäilemään.

vaino

– Oisit voinut sanoa etukäteen, että ei saa ottaa täysiä vauhteja ja hypätä sängylle tai että tassupesun jälkeinen älytön kuivatteluriehuminen on kielletty. En voinut tietää. No nyt köllötän vähän aikaa. Elä hermostu.

Karvahoituri-Kekkonen on pöyristynyt, koska sen pikkuveljenhoitoyritykset torpataan systemaattisesti. Aina kun Kekkonen luulee, että kukaan ei huomaa, se käy nuolemassa Väinön aivoja korvan tai sieraimen kautta sekä putsaamassa ulostuloputken seutuvia (varsinkin eilisen ripulin jälkeen olikin putsattavaa…). Väinö ei ole Kekkosen tarjoamasta hoidosta kovinkaan ilahtunut, ja pari kertaa olen kuullut sen antavan Urholle melko painokasta palautetta. Niinpä emännälle on langennut normaalien kokkaus-, kuljetus-, personal trainer -, opetus-, pesu-, jätehuolto-, lainvalvonta-, general manager – ynnä muiden hommien lisäksi nyt paitsi lääkintä- ja sairaanhoitotehtävät myös järjestysmiehen ja portsarin hommat. Kun Kekkonen lähestyy Väinöä pieni pakkohoito mielessään, emäntä joko a) näyttää Kekkoselle ns. ”bad eyen” (tämä aika tehokas) b) vilauttaa hauista ja osoittaa peukalolla toiseen huoneeseen tai c) ärjäisee möreimmällä ja miehekkäimmällä äänellään: ”EI!”

Koska Kekkonen tietysti pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää, halusin vähän pahoitella jyrkkää käytöstäni ja kävin sen kanssa kahdestaan tänään lyhyellä metsäkävelyllä. Väinö-rukka joutui jäämään siksi aikaa autoon Webaston puhallus lämmikkeenään. Väinön katse ei ollut lämmin eikä ystävällinen, kun vapautin Urhon suoraan auton perältä riehumaan ja Väke jäi katsomaan sulkeutuvaa takaluukkua… En ole vielä raaskinut kertoa sille, että metsäriehukieltoa on jäljellä vielä ainakin yhdeksän päivää.

uke1

– Tuutko nä?

uke4

– Eikö me ihan tosissaan oteta Väinöä mukaan? Omituista…

uke3

– En tiiä. Ei kyllä huvita yksinkään riehua.

Sellaista se on tuo veljesrakkaus. Pus pus, tui tui, ärr ärr.

Kuvasaastetta talven ihmemaasta

 

DSC_0295 (2)

Kiirekiirekiire…

DSC_0428 (2)

Väinö hymyilee veljelleen ystävällisesti.

DSC_0333 (2)

Naurattaa, kun tuli annettua Väinölle kunnon lumipesu.

DSC_0227 (2)

Raatelu-Väinö ja Urho Hurjaturkki taistelussa – armoa ei tunneta.

DSC_0177 (2)

Äiti, en se ollut minä. Se oli Urho. Saanko nyt namia?

DSC_0221 (2)

Keisari Väinö I Armoton näyttää velipojalle mistä kana pissii.

DSC_0463 (2)

Äiti kato kun hymyilen sulle!

 

 

Kaksi koiraa ei ole sama kuin yksi koira, ja kuinka hihnasta tuli emännän vihollinen numero yksi

Katastrofi peruttu: lemmenliekki on sammunut. Elämä palautuu taas vähitellen normaaliksi. Urho on alkanut syömään eikä uikuta enää ovella. Ulos mennessä äly pysyy taas kutakuinkin päässä. Kerkesin painaa jo paniikkinappulaa, kutsua Batmania ja ottaa yhteyttä koirakouluopeen, kun en tiennyt, mitä tehdä kummasti käyttäytyvälle Kekkoselle. Urhon ope onneksi osasi rauhoittelun jalon taidon enkä sitten pahentanut Kekkosen tuskaisaa tilannetta viemällä sitä kaiken lisäksi vielä koulunpenkille.

Ennen kuin Väinö tuli sulostuttamaan (kröhöm, hih) arkeamme, ajattelin, että kaksi koiraa menee arjessa varmaan melkein siinä missä yksikin… No, nyt tuo useasti kuulemani lausahdus on mielestäni yhtä totta kuin se, että aurinko kiertää maata.

Kaksi koiraa =

  • kaksinkertainen määrä kakkaa
  • kaksinkertainen määrä lemmentuskaa
  • kaksi kahelia vastassa ja rauhoiteltavana, kun palaan kotiin
  • kaksinkertainen määrä harjoittelua
  • moninkertainen määrä älyttömiä keksintöjä (joukossa tyhmyys tiivistyy)
  • jokaista älyvapaata ideaa on toteuttamassa yhden sijasta kaksi koiraa (”Hei kiivetäänkö tuonne hullun korkealle kivelle ja hypätäänkö sieltä alas tuonne louhikkoon?” – ”Jes hypätään!!”)
  • reilusti enemmän lenkkeilyä (molemmat kahelit tarvitsevat myös omaa aikaa ulkona emännän kanssa)
  • kaksi säärten- ja varpaanvälinnuolijaa suihkun jälkeen (kosteusvoiteet ovat molempien herkkua)

No okei, myös nämä kuuluvat listalle:

  • enemmän suukkoja emännälle (ei kuitenkaan kaksinkertaisesti, koska pojat suukottelevat suurimman osan ajasta toisiaan…)
  • kaksi varpaitten- ja päänlämmittäjää sängyssä
  • kaksinkertaisesti onnistumisen tunteita, kun kahelit vaihtavat älykkövaihteen silmään ja alkavat esitellä hienostuneita käytöstapojaan ja osaamiaan temppuja
  • vähintään kaksinkertaisesti viihdettä, jota vain sekoilevat ja hassuttelevat terrierit voivat tarjota

Koska Väinö alkaa vähitellen saavuttaa miehen mittoja, olen alkanut noin kuukausi sitten harjoitella aktiivisesti hihnakävelyä molempien herrojen kanssa yhtä aikaa. Tavoitteena hamassa tulevaisuudessa on siis parivaljakko, joka ei vedä eikä rieku hihnassa. Kuulostaa aika simppeliltä. Molemmat hanskaavat homman jo aika hyvin yksin kävelyllä ollessaan: ei kai siinä sitten muuta, kuin hihnat käteen, jampat ulos ja kävelemään. HAHHAH. Niinhän sitä luulisi. Jos jotakin kahden koiran kanssa elosta olen oppinut niin sen, että koskaan et voi etukäteen tietää, miten paljon harjoittelua pieni ja helpolta kuulostava asia vaatii. Olen ehkä hiukan epätoivon syöverissä tämän asian kanssa hetkittäin. Onneksi joitakin toivonpilkahduksia on silloin tällöin havaittavissa.

Kun ovesta mennään ulos, molemmat säntäävät kiireesti hihnan päähän katsomaan, mitä pihalla tapahtuu (harjoittelun kohde 1: herrojen palkkaaminen heti kun ovi on avattu, jotta ne jäävät ulosmenon jälkeen viereen odottamaan ulko-oven sulkemista, eivätkä vedä hihnaa niin tiukalle että henkitorvi rutistuu kasaan). Minun on turha yrittää saada herroihin yhtään minkäänlaista kontaktia, ennen kuin Väinö on suhauttanut neitipissat ja Urho nostanut koipea erinäisiin kohteisiin ainakin kolme kertaa. Tämän jälkeen voin namipussi turvanani pyytää herroja vierelleni. Aluksi tehdään vähän seuruuharjoitusta pihalla, jotta päästään lähtemään varsinaiselle lenkille. Väinö napittaa minua viereltä siivosti niin kauan kuin namia riittää. Jos kaikista kauhein asia tapahtuu eli nami loppuu kesken matkan, Väinö vetää hihnassa kotiin asti kuin raivokkain kyntöhärkä (harjoittelun kohde 2: emäntä voi opetella ottamaan namia mukaan mieluummin liikaa kuin liian vähän). Kun Väinö on mukana, Urholla on kauhea kiire lenkillä: se käy välillä ottamassa kontaktia ja kipittää sitten nopeasti Väinön edelle, ja taas hihna kiristyy (harjoittelun kohde 3: Urhon palkkaaminen niin tiheästi, että se ei ehdi rynnätä eteen).

Vaikka tiedän, että Väinö on syntymässä saanut nopeat jalat, se pääsee silti aika ajoin yllättämään: takaviistoon tehty vikkelä ja ennalta-arvaamaton loikka tai jalkojeni välistä sujahtaminen laittaa hetkeksi koko konkkaronkalta pasmat sekaisin. Samalla kun selvittelen jalkojani sekaisin menneestä hihnavyyhdistä, Urho yleensä keksii jonkin huumaavan tuoksun, jota kohti se kiskoo minkä jaksaa. Samalla Väinö suorittaa lisää jännittäviä liikeratoja, ja emännän vieteri kiristyy (harjoittelun kohde 4: emäntä voi opetella hermon venyttämistä ja odotella Väinön kasvamista ja liikehdinnän muuttumista hiukan ennalta-arvattavammaksi). Kun vastaan tulee koira, kilju-Väinö astuu esiin. Se kajauttaa ilmoille kiljahduksen, joka merkitsee: ”Varokaa-aa-aa, koira tulossa!” Jostakin syystä se ei näe tarpeelliseksi kiljua silloin, kun lenkillä ollaan kahdestaan… Silloin se ei välitä vieraista koirista mitään. No, joka tapauksessa kiljahduksen havahduttamana myös mr. Mucho Machon epäilykset heräävät. Ellei tässä kohtaa tajua puuttua tilanteeseen, seuraa räyhäämistä, johon Väinö osallistuu innoissaan kiljahtelemalla Urhon takana. Jos tilanteeseen älyää puuttua, vastaan tuleva koirakko pääsee jatkamaan matkaansa ilman välikohtausta.

Kaikenlaisten pikku tilanteiden lisäksi ongelmia liittyy myös hyvästä käytöksestä palkkaamiseen: Sillä välin, kun Väinö kävelee siivosti ja kehun ja palkkaan sitä, Urho saattaa rynnätä holtittomasti pusikkoon. Kun siis sanon Väinölle ”hyvä”, Urho ajattelee: ”Kas vain, toivoinkin, että emäntä tykkäisi tästä rynnistämisestä. Hienoa. Pitääpä ryntäillä enemmänkin…” (Harjoittelun kohde 5: ehkäpä palkkaaminen enemmän namilla eikä kehumalla, jotta väärä koira ei saisi väärällä hetkellä palkkiota? Silloin kyllä palkkauksen ajoittaminen huononee…”)

Huoh. Onkohan tämä hihnakoulutus meidän huushollin päättymätön tarina? Jos joku haluaa antaa tähän hetkeen toivoa luovia lohdun sanoja, kommenttiboksi on käytettävissänne.

Voitto!!1!!1

Urho on vajaan parin viikon kaupunkilomalla emännän residenssissä. Kerrostalossa on aika erilaista kuin isännän luona rivitalossa: täällä ei voi livahtaa aamupissalle omalle aidatulle pihalle ilman hihnaa, ja rappukäytävästä kuuluu päiväsaikaan jatkuvasti kummia ääniä. Ääniin Kekkonen suhtautuu onneksi melko rennosti. Se käy välillä kuuntelemassa korvat höröllä ovella, mutta palaa aika nopeasti olkia kohauttaen jatkamaan tärkeitä puuhiaan. Aamupissa tuli tänään paperille, kun emäntä ei saanut tarpeeksi nopeasti kiskottua ylleen säällistä vaatetta pihalla näyttäytymistä varten.

Viimeisen viikon sisällä Urhon kanssa on otettu merkittäviä edistysaskelia hihnakävelyn saralla. Lauantaina isännän luona Kekkonen käveli koirapuiston parkkipaikalta puistoon ihan itse – siis kiskomatta ja riuhtomatta! Uskomatonta, jos minulta kysytään. Puistossa sentään kirmaili odottelemassa Urhon beagle-kaveri Sulo. Toki hihna muutamaan otteeseen kiristyi, mutta Kekkonen palasi itse oikealle paikalleen ja tapitti oikein sievästi silmiin (saatoin olla hiukan sulaa vahaa tässä kohtaa). Tänään taas täällä emännän huudeilla koettiin varsinainen työvoitto. Meiltä on koirapuistoon matkaa noin 600 metriä, ja kyseinen väli on luonnollisesti näin kaupunkiolosuhteissa täynnä ihmisiä, pyöräilijöitä, vauvanrattaita, koiranulkoiluttajia, koiranvihaajia, koiria rakastavia mummeleita… Siis kaikkea mahdollista. Olin toki varustautunut valtavalla pussilla herkullista juustoa, mutta menomatkalla innokas Kekkonen käyttäytyi vähän yllättäenkin jälleen oikein hienosti ja palasi aina hihnan kiristyessä takaisin oikealle paikalleen. Paluumatkalla enimmän intonsa koirapuistoon purkanut Kekkos-ukko käveli niin loistavasti, että olin aivan hämmästynyt. Pikkumies teputteli kaikessa rauhassa vasemmalla puolellani ja nuuhkutteli kevään tuoksuja tienpientareelta. Vastaantulijat saivat kulkea aivan rauhassa, kun hieno pikku herrasmies tarjosi aina vastaantulijan lähestyessä oma-aloitteisesti katsekontaktia ja välitti piutpaut kulkijoista. Olin niin ylpeä pikku töpöstyksestäni, että pusuttelin tyypin tukkatupsua kotona vaikka kuinka pitkään (mikä Urhon mielestä oli tietysti ällöttävää, koska Urho on sentään koiramies eikä mikään vauva). Nyt Hurmuri nukkuu rankan reissun päätteeksi sohvalla ansaittuja kauneusunia.

Ahkerointi hihnakoulutuksen parissa tietysti jatkuu edelleen, mutta nyt karvainen oppilas on selvästi huomannut, mitä siltä odotetaan – ja emännän hampaitten kiristely ja pinnan venytys on viimein palkittu. 😉 Kokeneempi kouluttaja olisi varmasti pystynyt olemaan selkeämpi, johdonmukaisempi ja nopeampi tässäkin asiassa, mutta koska Urho-rukka on kuitenkin vasta ensimmäinen uhrini, olen ihan tyytyväinen tähänkin tulokseen. Pääasiahan on, että oppiminen on viimein tapahtunut ja kunhan oikeanlaista teputtelua nyt vahvistetaan, lenkkeilystä tulee vähitellen meille molemmille huippukiva juttu. Hyvä Urho, hyvä me! 🙂

Kuva

Ahkera koirakouluoppilas ottaa ansaitusti lepiä.

 

Kekkonen kokee vauhdin hurmaa

On kevät. Ulkona on liukasta, ja keittiön ikkunan ohitse viuhuu myrskytuulen mukana lentäviä lehmiä ja talojen kattoja. Koska Kekkonen kuitenkin vaatii päivittäisen annoksensa liikuntaa, uhmasimme tänään aamupäivällä pääkallokelejä ja suuntasimme metsäretkelle moottorikelkkareitille. Kelkkareiteillä on vielä sen verran lunta, etteivät kengät kastu, mutta kuitenkin niin vähän, ettei moottorikelkkoja enää näy. Pikku-Uken saattoi päästää turvallisin mielin kirmaamaan metsään. Aurinko paisteli.

Retkestä muotoutui varsin onnistunut meidän molempien mielestä. (Tämä on sinällään melko harvinaista, koska yleensä Urhon mielestä parhaat jutut eivät ole minun mielestäni useinkaan kovin hyviä juttuja…) Ulkona tosiaan tuuli niin paljon, että sieltä täältä tasaiseksi luistinradaksi jäätyneellä kelkkareitillä juokseva Urho saavutti tuulen suuntaan kiitäessään hurjan juoksunopeuden. Se suorastaan liisi pitkin jäätä kaikenlaisten tuulen mukana lentävien lehtien ja roskien perässä, ja sen naama oli niin naurussa, että jouduin itsekin nauramaan kippurassa pienelle rallimestarille. Samalla tosin pelkäsin koko ajan, että se kaatuu tai törmää johonkin, mutta tyyppi vain painoi menemään korvat selkää myöten. Onnellinen Urho taisi kokea todellista vauhdin hurmaa: hetken oli olemassa vain pieni Pikakiituri, jää ja aurinko. Nauraa hohotin monttu auki niin antaumuksella, että suuhuni lensi roska, johon olin tukehtua.

Retken jälkeen auton takapenkille pomppasi hymyilevä Kekkonen, eikä tainnut kovin paha mieli olla emännälläkään. 🙂

PS Olen haaveillut harrastavani Urhon kanssa joskus koirajuoksua. Meidän laji olisi kyllä selvästi paremminkin koiraliito.

Opitaanko me koskaan kävelemään hienosti hihnassa? Epätoivo on todellisuutta

Kekkonen on fiksu miehenalku. Se oppii nopeasti ja tarjoilee kekseliäästi kaikenlaisia asentoja ja liikkeitä, kun opetellaan uusia temppuja. Temppuilu on Kekkosesta kivaa, ja vielä kivempaa on saada namia. Kotikoirakoulu on siis todellakin Urhon juttu. Emäntäkin tykkää.

Ulkona Kekkonen hanskaa jo helpoimmat hommat: luoksetulon ja lyhyen paikallaolon pihalla ja muissa rauhallisissa paikoissa. Koska on talvi ja kylmää, pikku Keisari ei halua mennä ulkona maahan. Istuminenkin on siinä kehtaamisen rajoilla: pyllyhän siinä jäätyy. Harjoitellaan noita juttuja lisää siis myöhemmin keväällä.

Melkein kaikki menee siis Kekkosen vajaan viiden kuukauden ikään suhteutettuna oikein mukavasti, mutta on yksi asia, joka raastaa meidän molempien sielua: hihnakävely. Kuuliaisena koirakouluopeille palkkasin Urhoa heti pienestä pitäen katsekontaktista – sekä käsketystä että oma-aloitteisesta. Urho oppi melkein kerrasta tulemaan käskystä vasemmalle sivulle, istumaan siihen ja seuraamaan kävelijää vierellä. Kaikki meni ihanasti. Jossakin vaiheessa kuvioon liitettiin kaulapanta ja hihna, ja sisällä kaikki meni edelleen oikein mukavasti. Kukaan ei osannut vielä aavistaa pahaa… Ongelmat alkoivat, kun siirryttiin ulos. Koska koiranpennussa on verrattain paljon virtaa, ulkoharjoittelua edelsi aina hihnaton melskaaminen pihalla: heitettiin palloa, riehuttiin lumipenkassa, juostiin ympäriinsä. Vierellä kulkemista harjoiteltiin siinä lomassa ilman hihnaa – keskittymiskyky nuorellaherralla oli sangen lyhyt, mutta lyhyillä matkoilla onnistuttiin. Kun kaiken järjen, logiikan ja teorian mukaan Urhosta olisi pitänyt olla terävin virtapiikki taitettuna (mutta kuitenkin sen verran paukkuja jäljellä, että harjoittelussa oli vielä järkeä), laitettiin hihna pantaan kiinni. Ja siitäpä ne ongelmat sitten alkoivatkin.

Kun ukkeli joutui hidastamaan riehumisvauhtiaan ja olemaan minun lähelläni, se kerkesi taas kuuntelemaan kaikkia lähistöltä kuuluvia ääniä: naapurin koiran haukkua, kiihdytteleviä autoja, lumikolan kolinaa, räystään poksahtelua, tuulta, heinänkorsien havinaa… Siis ihan mitä tahansa muuta, paitsi yläpuolella huhuilevaa emäntää. Kun herran huomio kiinnittyi taas pitkän ajan kuluttua kädessäni olevaan mehevään juustopalaan, se käveli vierellä kaksi metriä, sai palkan, ja sitten pysähdyttiin taas kuuntelemaan. Lopulta päädyin odottelemaan katsekontaktia hiljaisuudessa hihna lyhyellä. Aikaa kului… Emäntä vaipui depressioon… Kekkonen kuunteli nenä väristen kaupungin ääniä. Yleensä tässä vaiheessa joku idiootti naapurinmies työntyi ulos talostaan haahuilemaan pihalleen, ja siitäkös Kekkonen vallan ilahtui: ”Kappas, siinäpä vasta jännittävä setä. Parempi tarkkailla tilannetta.” Kun tilanteita oli tarkkailtu Kekkosen mielestä tarpeeksi pitkään ja emännän mielestä liian pitkään, ja Keisarin käpälät alkoivat paleltua, se vihdoin katsoi ylös. Tässä vaiheessa prosessia minä olin suggeroinut itseni sellaiseen infernaalisen raivon tilaan, että työnsin namin pikkuystävän suuhun ja marssin suorinta tietä sisälle.

Sinnikkään harjoittelun ja valtavan itsehillintäoperaation myötä otettiin lopulta pieni tipuaskel kohti kunnollista hihnakävelyä. Kekkonen oppi viimein, että rinnalla kävelystä saa namia ja hihnan kiristyessä pitää palata takaisin emännän luo. Hienoa hienoa – tai ei ehkä sittenkään. Urhosta tuli nimittäin koirajojo: ensin rynnäköllä eteenpäin ja kun hihna loppui, samaa vauhtia taaksepäin. Jos Mestaria väsytti tai sillä oli tosi tylsää, se saattoi raahustaa jonkin aikaa vierellä ja napostella aikansa kuluksi emäntäpalvelijan sille tarjoilemia nameja. Jos edessä oli jotakin mielenkiintoista, Urho nojasi koko vajaan neljän kilon painollaan eteenpäin. Katsekontaktia ja vierelle palaamista sai odotella joskus minuuttikaupalla. Pakko myöntää, että mielenmaisemani ei ollut kaunein mahdollinen niillä kävelyillä.

Kun lueskelee koirankoulutusoppaita, kaikki vaikuttaa selkeältä ja helpolta. Hihnakävelyn periaatteet kuulostavat simppeleiltä, vaikkakin hitailta opettaa koiralle. Todellisuus lyö kuitenkin vasten kasvoja, kun koulutuksen h-hetki oman koiran kanssa koittaa. Häiriötöntä harjoitustilaa onkin vaikea löytää. Ulkona – myös omalla takapihalla – onkin yhtäkkiä todella paljon kaikkea sellaista, mitä koirankouluttaja ei kaipaa: ääniä, hajuja, naapureita… Kun lähtee pois omalta pihalta, vastaan tuleekin heti koirakkoja, vaikka toisten koirien kohtaamista oli tarkoitus harjoitella vasta paljon myöhemmin! Metsään pääsee riehumaan vain kävelemällä ensin yleisten lenkkipolkujen kautta, ja siellähän riittää tilaisuuksia opetella käyttäytymään huonosti. Kaikein lisänä ovat hyvää tarkoittavat vastaantulijat, jotka kielloista huolimatta puskeutuvat rapsuttamaan koiraa ja antavat sen hyppiä itseään vasten. Tietenkin näissäkin tilanteissa vastuu on minulla, mutta joitakin mummoja on vain mahdotonta estää… Jotkut urpot vastaantulijat kävelyttävät lisäksi oman koiransa suoraan Urhon luo nuuhkimaan. Noissa tilanteissa meikäläisen ajatukset ovat harvinaisen painokelvotonta tavaraa.

No, jojoilun seurauksena aloin käyttää Urholla lenkkeilyharjoituksissa valjaita ja kokeilin uutta menetelmää: vierellä tallustamisesta sai edelleen namia, mutta minun edelleni ei saanut mennä ollenkaan. Jos Kekkonen ryntäsi edelle, pysähdyin, ja korjasin koiran valjaista takaisin oikealle paikalleen. Tätä on testattu nyt muutaman viikon verran, ja välillä ulkoilu sujuu jopa niin, että emännän mittari ei mene punaiselle ollenkaan (tällä luonteenlaadulla kyse on todella harvinaisesta tilanteesta). Kuitenkin pikkutyyppi kadottaa edelleen korvansa liian usein ulkona.

Nyt ollaankin palattu perusteisiin: kontaktiin ja seuraamiseen. Jospa parin viikon tehokuurin seurauksena minulla olisi lopultakin koira, jonka kanssa on mukavaa ulkoilla. Kaikessa tässä hihnahäslingissä lohdullisinta on se, että syy ongelmiin ei ole koiran vaan emännän päässä. Sieltä ne lienee kuitenkin mahdollista korjata (?). Eipä siis muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia vaikeuksia – ei vaan parempia nameja ja enemmän harjoitusta kehiin. Urho-parka saa seurata emännän töppäilyjä taas tassujensa välistä. Onneksi meillä molemmilla on kärsivällinen mielenlaatu (hah).