Terrierit landepaukkuina: eräitä havaintoja elämästä pellon laidalla

Niin siinä sitten kävi, että Kekkosesta ja Liukas Luikusta tuli maalla asuvia heinähattukoiria. Eihän sitä ennenkään kovin urbaanisti eletty, pienen kaupungin rauhallisella omakotitaloalueella omassa rivitalonpätkässä vain. Mutta oli arki ennen erilaista. Isäntäkin asui saman katon alla. Nyt täytyy taas tyytyä pelkkään emäntään. Tässä eräitä havaintoja uudesta arjesta.

  1. Täällä uudessa talossa on tosi paljon outoja ääniä, ja ulkona myös. Kun ääni on riittävän outo ja huolestuttava, Väinö ottaa tukevan haaran, laittaa nyrkit pystyyn ja huutaa ennaltaehkäisevästi: ”Hiivattiiii!! Meitin tontille ei tullaaaaaa!! Tai annan köniiiiin!!” Joskus Kekkonen yhtyy kuorolauluun.
  2. Puulämmitteisessä talossa voi tulla kylmä, jos taloa ei lämmitä. Väinö on huomannut tämän, ja nykyään se ei tingi enää millinkään vertaa lämpöisestä yöunipaikastaan ihmissängyssä. Jos Väinön siirtää illalla omaan petiinsä, se singahtaa kahdessa sekunnissa takaisin sänkyyn. Jos Väinön hätistää sängystä verbaalisin keinoin, se odottaa lattialla häveliäästi muutaman sekunnin ennen kuin kimpaisee taas sänkyyn ja asettautuu tyytyväisenä ja iloisena takaisin mukavaan asentoon. Väinön kanssa on täysin turhaa alkaa vääntämään tästä asiasta: taistelua voidaan käydä vaikka kuinka pitkään, mutta Väinö pitää päänsä joka tapauksessa. Emäntä viettää yönsä siis Väinö joko kylkipoimun väliin ahtautuneena tahi jalkaterien ympärille kietoutuneena. (Nykyisen sängyn leveys on 80 cm, mikä aiheuttaa sen, että ylimääräistä tilaa esimerkiksi kyljen kääntämiselle ei aina jää. Varsinkaan, jos myös Kekkonen haluaa oman osansa joukkueköllötyksestä…)
  3. Silloin kun taloa lämmitetään ja olohuoneen nurkassa olevasta kakluunista hohkaa lämmin tulenkajo, tulisijan edessä olevasta koiranpetistä saattaa löytää aika lämpimän, tyytyväisen ja unisen Kekkosen.
  4. Aamukävelyt on ihan hullun jännittäviä! (Vaikka emännän silmään hiljaisella kylätiellä ei käytännössä koskaan tapahdu mitään. Auto saattaa ajaa ohi.) Meillä on saman tien varrella yksi naapuri, joka käy kahtena arkiaamuna viikossa juoksulenkillä ja kipittää siis meitä vastaan tiellä. Kun askeleet alkavat kuulua mutkan takaa, koirat vilkuilevat toisiaan: ”Kuulitko tuon? Mikäseoli?!” Kun naapuri tulee näkyviin, piskit repeävät liitoksistaan: ”Ihminen!! Ihan oikea elävä!! IHANA!!! VOITASKO OTTAA SE KOTIIN??? ÄISKÄ?!?!” Siinä saa emäntä punastella, kun Kekkonen yrittää lähteä uuden elämänsä naisen mukaan ja Vänkky härvää hommassa mukana kaikki kehon ulokkeet eri suuntiin viuhuen. Ja jos tiellä ei näy naapuria, muita tilanteita kyllä riittää. Esimerkiksi yhtenä aamuna puusta oli pudonnut omena keskelle tietä. Voitteko uskoa – skandaali! Onneksi koirat huomasivat tilanteen jo tosi kaukaa.
  5. Iltakävelyt on ihan hullun jännittäviä! Tiellä vilisee supikoiria ja kissoja – erityisesti kissoja. Ne saattavat seisoa hämärällä tiellä ja lällätellä koirille turvavälin päästä. Pimeässä isot kivet ja puut näyttävät varsinkin Väinön mielestä aika epäilyttäviltä. Niitä pitää tarkkailla, ja joskus pitää päästää ennakoiva karjahdus, jos näyttää, että jokin kivi melkein liikkuu. Myöhään illalla tuuli yleensä tyyntyy, ja kaukaa kuuluu koirien haukkua. Sekin on epäilyttävää ja vaatii joskus äänekkäitä toimenpiteitä.
  6. Ulkoiluolosuhteet ovat täällä piskien mielestä erinomaiset. On monenlaista maastoa, paljon kaikkea haisteltavaa ja mestoille päästäkseen ei välttämättä tarvitse liikkua autolla ollenkaan. Vaikka rannikolla ollaan, yhtään punkkiakaan ei olla vielä nähty (koirat on kylläkin myrkytetty liuoksella). Very nice!
  7. Emäntä on iltaisin väsynyt, mikä on terrierien mielestä tietysti varsin typerää, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Tarjoilu mehukkaitten luitten suhteen nimittäin pelaa vihdoinkin sillä tavalla kuin pitääkin! Herkullista luuydintä kaivellessa kuluu rattoisasti illasta tunti jos toinenkin.
  8. Omasta pihasta huolehtiminen on kauhean rankkaa. Päivittäin pitää tutkia kaikki paikat ja laittaa omia merkkejä tasaisesti kriittisiin paikkoihin. Tunkeutuja-Nallen (naapurin labbis) reitit on kartoitettu ja niitä pidetään nyt silmällä.
  9. Isännän puuttuminen sekä emännän osin fyysinen ja osin henkinen poissaolevuus ovat syypäitä siihen, että kun iltaisin pitkän päivän päätteeksi ollaan kolmestaan kotona, yhdessäoloajasta ei voi heittää sekuntiakaan hukkaan. Piskit sulloutuvat syliin, viereen, olkapäälle ja jalkaterien päälle istumaan tai makaamaan, ja jos ei älyä varoa, jopa vessassa istuessaan voi saada terrierin tai pari syliinsä. Sitten sitä halitaan, pusitaan, hellitellään ja ollaan lähekkäin erittäin huolellisesti.
  10. Ilman koiria tämäkin uusi arki olisi varsin harmaata. Vaikka aamukävely sateessa tai lenkillelähtö töitten jälkeen väsyneenä ei aina nostata ihokarvoja pystyyn silkasta ilosta, nuo pienet karvaiset landepaukut tekevät edelleenkin elämästä ja arjesta kiinnostavaa, yllättävää ja ilahduttavaa. Siksipä toivotan kaikesta huolimatta Väinön mielessäni lämpimästi tervetulleeksi öisin pieneen sänkyyni enkä anna Urhon aamuisten kaihoamisten naapurin naisen perään vaivata päätäni. Ei muuta kuin purjeet auki, perämiehet Urho ja Väinö, tyyrpuuriin, paapuuriin, ja rohkeasti kohti uuden arjen uusia kujeita – kapteeni käskee! (Tai pyytää. Ystävällisesti pyytää.)
DSC_2423

Mä maalaispoika oon.

Mainokset

Emännälle aamiaiseksi itikoita, eli jokunen kuva pikku patikkaretkeltä

Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

DSC_0108 (2)

Nöö nöö

Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

DSC_0036 (2)

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

DSC_0012 (3)

Offroad-koirat

DSC_0068 (2)

Aurinkoakin saatiin.

DSC_0059 (3)

Väinön yksityiset kiihdytysajot

DSC_0080 (3)

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

DSC_0167 (2)

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

DSC_0161 (2)

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

DSC_0205 (2)

Lähikuva LKT:stä.

DSC_0174 (2)

Uljaita vuoristoterrierejä

DSC_0050 (3)

Söpöliiniterrieri

DSC_0229 (2)

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

DSC_0094 (2)

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…

Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.

Ken olisi uskonut – kesä tuli tänne meillekin, katso kuvat!

Hahaa, VIHDOINKIN! Kesä, täällä meillä! Namm. Aah.

Kekkonen, Luikuttelija ja ehkä ennen kaikkea emäntä ovat kaikki vihdoinkin päässeet rentouttaville metsäkävelyille. Verenpaine ja stressikäyrä laskevat sitä mukaa kun syke nousee ja piskien läähätys tihenee.

Tässä kuvapommitusta parilta edelliseltä päivältä, kun väsyneet aivot ei tällä(kään) kertaa parempaan pysty! Onneksi tuo ihana auringonvalo lataa tyhjät akut nopeasti täyteen. 🙂

DSC_0275 (2)

– Väinö, ethän sitten kiipeile kiville. Polvea pitää vielä varoa… VÄINÖ!! – Elä elä äiskä hermoile, vähäsen kurkkaan tänne vaan. Kaikki kunnossa, voin tulla alas!

DSC_0230 (2)

– Jos äiskä oikein tarkasti mietit ja katson syvälle nappisilmiini, niin huomaat, että olen ihan viaton pieni koira. Tosi viaton. Oikein niin viaton, että herkkua voisin taskusta ottaa… Pikku murun vain, tosi pienen…

DSC_0153 (2)

Metsää

DSC_0192 (2)

– Mitä sitten tehään? Minne sitten mennään?

DSC_0222 (2)

Sieni-ihmisen sydän jättää lyöntejä välistä kun tämmöisiä tulee vastaan.

DSC_0088 (2)

Hurjaturkki aka Leijonakuningas kiinni hommantyngässä

DSC_0134 (2)

– Kato äiskä! Suussa ei oo mitään! Ihan oikeasti ei oo! Nielin jo sen kävyn.

DSC_0041 (2)

Akrobaatti-Kekkonen näyttää, miten herkkuja napataan kiinni ilmasta.

DSC_0197 (2)

Kevät

DSC_0034 (2)

Kekkonen miettii vihreitä asioita.

DSC_0050 (2)

Hänen Majesteettinsa Keisari Väinö I Uljas poseeraa alamaiselleen.

Kekkosen kieli se ei millään meinaa pysyä suussa kuvanottohetkellä. Tälläkin kertaa kuvasaalis kyseisestä karvajalasta oli isolta osin tällainen:

DSC_0209 (2)

– Hähhähhää, etpä saa yhtään hyvää kuvaa minusta! Sabotoin ne kaikki!!

DSC_0093 (2)

Mutta jälleen emäntä oli Kekkosta ovelampi. Näissä hommissa taskunpohjalta kaivettu muinaisnami ei petä koskaan. Jopa Kekkis herkistyi näyttämään söpöintä ilmettään leivänmurun voimalla.

DSC_0164 (2)

– No, tässä me nyt ollaan. Otahan kuva.

DSC_0079 (2)

Oh yes, kesä. Me ollaan valmiita.

On hanget korkeat nietokset, eli Maltti ja Valtti jokakoiraluokan hankiralleissa

Ai nami mitkä hanget! Oijoijoijoi. Kyllä se vain kummasti ihmislapsella läikähtelee rinnassa, kun aurinko häikäisee, hanki hohtaa, puista kuuluu tauotonta liverrystä ja metsässä voi uppoamatta kävellä sinne minne kenkä sattuu osoittamaan! Ei tarvitse etsiä vanhoja hiihtojälkiä tai kelkkauria. Ja mikä parasta: Esimerkiksi tunnin kävelyllä ehtii käydä jo vaikka kuinka kaukana, kun käppäily kovalla hangella on kevyttä kuin kesäasfaltilla! Aijai. Kyllä elämä on joskus helppoa ja mukavaa.

Ja arvatkaa: En ollut tämänkään päivän retkellä ainoa joka nautti täysin rinnoin.

DSC_0386 (2)

Njauu! Nöö nöö! Pärr pärr!

DSC_0340 (2)

Väinön pää on aerodynaaminen puikula. Urhon pää on pyörähdyssymmetrinen ellipsoidi, lähes pallo. Voi olla, että Urhon Väinöä hitaampi rallivauhti johtuu pallopään tuottamasta suuresta ilmanvastuksesta.

DSC_0299 (2)

Ristiaskel-Väinö, eli kun askel-askel-hyppy ei enää riitä

DSC_0294 (2)

Kun katson tätä koiraa, näen mm. turkinhoidollisen suururakan.

DSC_0241 (2)

Sydämenmurskaaja Väinö I Häikäilemätön metsän hämärässä

 

DSC_0451 (2)

Joskus tuntuu, että Väinön elämä kuluu noin 60-prosenttisesti neljä jalkaa ilmassa. Loppuaika kuluu jalat kattoa kohti kölliessä.

DSC_0408 (2)

Jokin pieni ja pitkähäntäinen on mennyt tästä. Koirien mielestä vaikutti joltain herkulliselta eläimeltä, ehkä maukkaalta namimyyrältä.

DSC_0466 (2)

Näin metsässä jonkin isokorvaisen eläimen! Se vaani minua kumpareen takaa!!

DSC_0499 (2)

Kuuraparrat odottavat, josko jotain voimaannuttavaa herkkua saisi. Verensokeri ei saa päästä laskemaan! Taskusta kaivettavalla välipalalla varmistetaan se, että mestaripörheltäjät jaksavat päristä perille asti.

Kyllä nyt kelpaa suunnata ladatuilla akuilla ja hyvällä mielellä kohti seuraavia haasteita!

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.

Emäntä ruokabloggaa, eli bon appétit, rakkaat karvakuonot

Nyt seuraa tärkeä tiedote: Ei ole tuohesta koirankaan suu. Se on vanha sanonta (no, hiukan muutin sitä tarkoitukseen sopivaksi) ja tarkoittaa sitä, että myös pienet koirat tarvitsevat ravitsevan arkiruuan lisäksi joskus vähän jotain spesiaalimpaa herkkua. Elämässä pitää olla nautintoja. Mieluiten paljon.

DSC_0069 (2)

Hiihtolomalaiset kalliolla kukkulalla tänään

Koska meidän leveyksillä vietetään parasta aikaa hiihtolomaa, päätin juhlistaa lomamaanantaita kietaisemalla eteeni Michelin-essun ja loihtimalla karvaisille elämänlaaduntarkkailijoilleni erikoisannokset kokki-emännän namilistalta. Lopputulos näytti tältä:

DSC_0081 (2)

Kupissa on siis vihanneksia kolmella tavalla jauhelihapedillä, raejuustoruusukkeella höystettynä. No, ruusuke vähän levisi, mutta koirat olivat silti ihan tyytyväisiä esillepanoon. Tai niin ainakin päättelin siitä, että molemmat lipoivat innoissaan huuliaan kun laitoin annokset tarjolle.

Tässä vihannesresepti innokkaimmille koirakeittiön huippukokeille. Lisänä voi tarjota (kevyesti maustettua) naudan jauhelihaa (tällä kertaa meidän annoksessa oli mausteena hiukan paprikajauhetta, myös esimerkiksi curry maistuu – maustamisessa täytyy kuitenkin olla oikein varovainen), raejuustoa, kanaa tai mitä nyt mieleen juolahtaa.

Vihanneksia kolmella tavalla (melko iso annos)

1 kukkakaali

1 valkokaali

1 parsakaali

1 kiinankaali

4 isoa porkkanaa

noin 1,5 dl täysjyväriisiä

Pese, kuori ja lohko kaalit ja porkkanat sopiviksi paloiksi. Keitä kaikki ainekset täysin kypsiksi kolmessa erässä: kukkakaali ja valkokaali yhdessä, parsakaali ja kiinankaali yhdessä sekä porkkana ja riisi yhdessä. Kaada keitinvesi pois ja soseuta kasvikset sauvasekoittimella edelleen kolmessa erässä. Jäähdytä ja nauti!

(Kokeilen myös parasta aikaa soseiden jäädyttämistä jääpalamuoteissa pakastimessa. Aikeenani on säilöä valmiita jäisiä kuutioita pakastepusseihin ja napata sieltä nopeasti sulavia paloja tarpeen mukaan ruuan sekaan tai herkkupalana järsittäväksi. Näytti nimittäin maistuvan.)

(Kiireisimmät voivat iskeä kaikki ainekset sekaisin, joskin mössön värit eivät ole silloin yhtä komeat.)

DSC_0086 (2)

Koirahuippukokki haussa -kilpailun tuomari Väinö tarkastelee emännän loihtiman annoksen esillepanoa läheltä. Emäntää jännittää – miten jatkopaikan käy?

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Kekkonen on aina ollut potra poika. Ei mikään lihava, mutta eipä laihakaan.

dsc_0719-2

Viimeksi eläinlääkäriaseman vaa’alla Kekkosta punnitessani näin mittarissa melkoisen lukeman: 9,9 kiloa. Puolitoista vuotta sitten Urho painoi vielä 8,4 kiloa. Paino on noussut siis kokonaista 1,5 kilogrammaa – melkein 18 prosenttia. Kilo per vuosi! Kaveri pääsee tätä menoa pian kymppikerhoon.

Urho on nykyään aikamoinen ahmatti. Ollessaan vielä meidän ainoana koirana Kekkonen saattoi nyrpistellä ruualle ja paastota joskus päiväkausia. Väinö muutti tilanteen totaalisesti, ja ruokailutilanteesta tuli Urholle kilpailu. Jos ei pidä varaansa, Kekkonen lohnii kitaansa molempien koirien ruuat. Näin kävi viimeksi eilen aamulla. Huomasin tilanteen vasta, kun Urho nuoleskeli Väinön kupin viimeisiä murusia ja Väinö katsoi minua hämmentyneenä: ”Äiti, eikö minulle anneta tänään ruokaa ollenkaan? Miksi Urho saa kaksi kupillista?”

Vahinkoja sattuu, mutta pääsyy Urhon painonnousuun istuu tässä kirjoittelemassa blogia. Annoskoot ovat liian isoja. Osan ruuasta voisi myös kokeilla korvata kuitupitoisilla kasviksilla ja vaikka raejuustolla, jotta Kekkosen ei ainakaan tarvitse alkaa näkemään nälkää. Omat haasteensa ruokavalion koostamiseen tuovat Urhon maksaongelmat.

Kekkosen ruumiinrakenne tulee joka tapauksessa olemaan aina paremminkin tuhti kuin hoikka. Kekkosta itseään muhkea vartalo ei näytä häiritsevän, päin vastoin: Sehän on omasta mielestään täydellinen koira, paksu juuri sopivista kohdista. Ja eipähän kylkiluut kolise metsässä rymytessä, kun on paksu kerros iskunvaimenninta päällä!

Suur-hurmuttaja Punainen barbaari: ”Naiset lakoavat käsivarsilleni”

Urho on koira, jolta ei itseluottamusta puutu. Omasta mielestään se on kaikkien aikojen Koira ja kaikkien aikojen Mies, eikä tämä seikka jää taatusti kenellekään epäselväksi. Viime aikoina sen ego on saanut melkoisesti lisäboostia ja Suur-Äijä on päässyt myös testaamaan vikittelytaitojaan uusiin naisiin. Charmi on tallella.

virallinen-3-vuotisjuhlakuva-1

My name is Kekkonen. Urho Kekkonen.

Meillä kävi eilen koirahieroja. Molemmat koirat muokattiin. Väinö oli luihakkaassa kunnossa, eikä jumeja ollut. Kekkosessa olikin sitten hierojalla vähän enemmän puuhaa. Vaikka itse hieronta oli Urhon mielestä isoksi osaksi mukavaa, välillä vähän kivuliasta, parasta sen mielestä oli kuitenkin se, että hieroja oli ihana, ihana – ihana nainen! Urho otti välittömästi käyttöön koko naistenvikittelyrepertuaarinsa. Hierojalle satoi miehistä huomiota monipuolisten hellittelyjen muodossa. Kekkosen oli vaikeaa malttaa olla hierottavana, kun pötköttelyajan olisi voinut käyttää aktiiviseen hurmaamiseen. Aina kun hieroja kehui Urhoa (”Hienosti! Hyvä!”), Urhon silmistä pulpahteli ilmaan sydämiä ja se yritti nousta hellimään uutta sydänkäpystään.

Mahtisulttaanin itseluottamus oli revetä liitoksistaan siinä vaiheessa, kun hieroja äkkäsi Kekkosen isot lihakset. Kookkaat ja hyväkuntoiset muskelit saivat kehuja moneen otteeseen. Meidän on siis alettava hyväksyä, että talouteemme kuuluu kehonrakentajakoira, Punainen barbaari.

Jotta Kekkosen päivästä muotoutui varmasti täydellinen, se pääsi vielä illalla varmistamaan vikittelykeinojensa toimivuuden toiseen uuteen naisvieraaseen. Urho oli ihan lääpällään, naisvieras oli kertakaikkiaan täydellisen viehättävä, eikä tainnut herran uusi mielitiettykään jäädä kylmäksi Kekkosen hurmuttaessa täysillä iso vaihde silmässä. Pyörryksiin viekoittelemisessa piti toki pitää välillä vähän taukoa ja Kekkonen kävikin nauttimassa hiukan haukkapalaa järsimällä sonnin sutia – ja sitten se palasi takaisin hellittelypuuhiin kita likipitäen kuolemalle löyhkäten. Ei pidä antaa pikkuseikkojen hidastaa tärkeitä asioita.

Kun Kekkonen tänä aamuna heräsi ja venytteli mahtimuskeleitaan, sen päässä alkoi soida yksi kappale. Sanat menivät jotenkin näin: Kun luotiin koira tää pinnalle maan, niin seisoi enkeli mallina kai… Mua katselee niin pitkään muutkin naiset, sen kyllä huomaan… Dubidubidubiduu… Siinä rintalihakset vain pompahtelivat, kun Kekkonen töpötteli päivän askareisiin.

dsc_0011

Playboy

Tästä voi  https://www.youtube.com/watch?v=4YwwAdWCWwA

Urhon ja Väinön vinkit talvipäivän ratoksi

Pakkanen. Tähtitaivas. Revontulet. Narskuva lumi. Höyryävä hengitys. Kuun valossa hohtava hanki. Puissa kimaltava kuura. Talven taianomainen kauneus…

Sisällä kaksi pientä, syvään huokailevaa koiraa. Paljon kaihoisia katseita ulos ikkunasta.

Mitäpä sitä voi tehdä silloin, kun pakkanen paukkuu siinä määrin, ettei ulos ole pissakävelyjä lukuun ottamatta koirien kanssa mitään asiaa? Meillä on muutama vakkaripuuha näitä hetkiä varten, ja lisää vinkkejä otetaan vastaan!

Älypelit ovat mukavaa peruspuuhaa. Urholle meidän muutamat pelit ovat käyneet jo vähän helpoiksi, mutta Väinölle niissä on vielä jonkin verran tekemistä. Pitäisi melkein hankkia uusia tai vaihtaa jonkun kanssa. Parasta älypeleissä on se, että koirien pelatessa emäntä voi nostaa jalat pöydälle ja uppoutua teekuppi kädessä jonkin tärkeän draamasarjan juonenkäänteisiin.

dsc_0004

Tämä peli on siitä hyvä, että isoihin laatikoihin ja lokeroihin mahtuu paljon täytettä. Tässä herrat nauttivat aamiaistaan yhteistoiminnallisesti.

Sitten on pyyheleikki. Pyyhkeen sisässä on herkkuja ja pyyhe on solmussa. Tähän kuluu mukavasti aikaa.

dsc_0022

– Jokojokojoko…

Naminetsintäleikissä namit on piilotettu ympäri asuntoa joko sellaisinaan tai vessapaperi- ja talouspaperihylsyjen sisälle. Hylsyistä tulee mahtisiivo, mutta koirilla on varsin hauskaa. En saanut eilisiltaisesta hylsypiilotuksesta yhtään kunnon kuvaa, kun äijät kiisivät ympäri huushollia niin lennokkaasti ja repivät hylsyjä niin raivoisasti, että kaikki kuvat olivat epätarkkoja.

Tämän talven uusi peli on topsipuikon etsintä. Jemmaan käsissäni pyörittelemäni topsipuikon sopivaan piiloon, ja ukkelien pitää löytää se ja koskettaa sitä kuonolla. Tätä voi pelata vain yksi terrieri kerrallaan, ja emännän täytyy olla pelissä koko ajan aktiivisesti mukana. Molemmat äijät ovat jo hoksanneet jutun juonen, ja piilopaikkaa on voinut vähitellen alkaa vaikeuttamaan. Topsipuikko on hyvin vaikea löydettävä, joten piilon kanssa saa olla tarkkana ettei se mene liian vaikeaksi. Väinön mielestä puikon pitäisi olla hyvin nopeasti löydettävissä, mieluiten kolmessa sekunnissa, tai koko peli muuttuu äkkiä varsin typeräksi.

dsc_0028

– Om nom nom nom…

Ruokaa, esimerkiksi ihan perus aamu- tai iltaruuan, voisi myös jäädyttää ja jemmata etsittäväksi. Tätä ei ole nyt talven aikana tullut tehtyä, vaikka aivan hyvin voisi. Temppuja meillä opetellaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeisen viikon ajan ollaan harjoiteltu kyljelleen menemistä ja asennossa pysymistä hieronta-aikaa silmälläpitäen (Kekkoselle tämä on vanha temppu, Väinön mielestä kylkiasentohommaan on jokin koira haudattuna).

Varsinkin koirien mielestä erityisen hyvää talvipäivän viihdykettä ovat tietysti kaikenlaiset riehuisat leikit. Lelukorin possut ja ketut saavat säännöllisesti osakseen monipuolisia ja mielikuvituksekkaita kaltoinkohteluita ja pahoinpitelyjä ihan puhtaasti viihdemielessä. Pienten koirien kanssa voi pelata pallonheittoa (tai pallonnoutoa ja -vetoa Urhon tapaan, tai pallonpihistystä Väinön tapaan) tarpeen vaatiessa myös sisällä.

Parhaita ovat spontaanisti syntyvät koirien omat leikit. Herrat ovat hyviä keksimään itse uusia yhteisleikkejä, jos niiden kanssa asustelevat ihmisyksilöt vain malttavat irrottautua hetkeksi ihmiselämän tylsyyksistä ja heittäytyä mukaan villiin menoon! Toisaalta ilman ihmisseuraakin ne kyllä saavat tarvittaessa hurjastelua aikaiseksi. Väinön spesiaali on Kekkosen nykäiseminen poskiparrasta ja pikainen pako. Urho taas suosii Väinön tärykalvojen kestävyyden testaamista huutamalla nupit kaakossa suoraan Luikkusen korvaan. Molemmilla tavoilla saa kehiteltyä nyrkkeily-pikajuoksu-painimatsin talvipäivän ratoksi.

Emäntä koirankynnenleikkaajana

Olen kirjoitellut kerran aiemmin Urhon ja Väinön kynnenleikkuutuokiosta täällä. Tuon tekstin aikaan Väinö oli vielä varsin nuori mies, vain kolmen kuukauden ikäinen. Noihin aikoihin kynnenleikkuuoperaation aikana Kekkonen nieleskeli ja jäykisteli ja Luikkunen otti ehkä vähän turhankin rennosti roikkumalla usein kaksinkerroin käsivarrellani. Kynsienhuoltoharjoitukset ovat luonnollisesti jatkuneet näihin päiviin saakka.

Kekkonen pystyy nykyään olemaan manikyyri-pedikyyrissä huomattavasti lunkimmin kuin ennen – kiitos emännän (köh köh) sinnikkään ja jokakertaisen namittelun. Kynsienleikkuun alkaessa esille kaivetaan jättimäinen herkkusäkki tai iso kasa pilkottua kinkkua. Herkun voimalla Urho pystyy juuri ja juuri kohtaamaan kaikki tilanteen mukanaan tuomat koettelemukset ja unohtamaan sen yhden kerran, kun emäntä julmasti katkaisi sen kynnen aivan väärästä kohdasta ja kynnen päähän tihkui pisara verta. Se oli kauhea tilanne se. Jos emäntä ei anna herkkuja riittävän nopeaan tahtiin leikkuun lomassa, Kekkonen alkaa taas muistella kohtaamaansa väkivaltaista tilannetta surkeasti ympärilleen katsellen, äänekkäästi nieleskellen ja hengitysilma kuonon onteloissa hiljaa väristen. Kun Kekkis saa taas namin, murheet unohtuvat hetkeksi.

Jotta Kekkosen herkkä mieli ei järkkyisi, se saa yleensä pitää kynsienleikkuun aikana tauon tai pari. Sillä hetkellä kun Urho hyppää emännän sylistä alas tauolle, Väinö pinkaisee salamannopeasti ja pyytämättä Urhon tilalle syliin. Siinä se vispaa häntää, katselee emäntää ihanimmalla katseellaan ja painautuu kainaloon tiiviisti ja hellästi. Viesti on selvä: ”Leikkaa minultakin kynnet, jooko? Olen maailman kiltein poika ja ainoa Väinösi.” Armaat lukijat, voitte varmaan päätellä, että Väinön mielestä kynsienleikkuu on ihana asia. Joten, riippumatta siitä, ovatko kynnet leikkaamisen tarpeessa vai eivät, Väinö pääsee manikyyriin. Kynsihuollossa Väinön kynnet joko oikeasti leikataan tai sitten tassuja hierotaan, koko Väinöä hellitellään ja paijataan ja ennen kaikkea: pienelle, ihanalle ja tosi suloiselle raukalle annetaan kynnenleikkuuherkkuja. Ja Väinö nauuutttiiii. Se voisi istua sylissä loputtoman pitkään emännälle suukkoja suikkaillen ja ihania namusia rouskutellen. Kun tulee taas Kekkosen huoltovuoro, Väinö on oikein pahoillaan joutuessaan lattialle. Eikä se ymmärrä yhtään, kun Kekkonen yrittää silmät pyöreinä selittää sille kynnenleikkuun olevan aivan kammoittava asia (josta voi kyllä selvitä jos vain saa riittävästi hyviä herkkuja).

***

Iloista ja pelotonta uuttavuotta ja uutta vuotta kaikille kuulolla oleville! Palataan taas vuonna 2017. 🙂

dsc_0163-2

RÄY!