Piru merrassa peltotiellä, eli kuinka paholainen karkotetaan

Jjep, nyt se on selvinnyt. Meidän naapurissa asuu itse perkele. Se tekee torttunsa Mahtiterrierien tontille, mutta ennen sunnuntaita tuo paholainen ei ollut näyttänyt naamaansa talon isännille – se oli piiloutunut salaisuuksien verhon taa jättäen vain haisevia merkkejään pihapiiriin. Viikonloppuna tilanne muuttui ja Keisarit saivat nähdä tuon pirulaisen ilmielävänä.

Olimme olleet erittäin onnistuneella päivälenkillä pelloilla. Syyskuun aurinko paistoi. Kun sunnuntaikävely tuli päätökseen, piskit pinkaisivat tyytyväisinä Kirpun takapenkille. Istuin kuskin paikalle ja katsoin taakseni: kaksi hymyilevää koiran naamaa. Kaikki ihanasti. Lyhyt paluumatka pitkin hiekkatietä takaisin kotiin alkoi. Piskit asettuivat väliköllötykseen (varsinkin Väne osaa ottaa tehot irti lyhyistäkin automatkoista). Kun autolla oli ajettu pari minuuttia, huomasin vanhahkon miehen kävelevän hitaasti edelläni tiellä. Ja samassa miehen seuraksi tielle ryntäsi myös iso vaalea labradorinnoutaja ilman hihnaa. Tunnistin tuon komean ryökäleen heti (koiran siis). Vanha mies ei kuullut autoani, joten hidastin vauhtia ja jäin köröttelemään koirakon perään. Mutta eipä mennyt aikaakaan, kun koira huomasi meidät – ja siinä kohtaa oli isäntä jo myöhässä. Hän yritti ottaa kiinni pannasta, mutta epäonnistui. Kun koira lähti juoksemaan kohti meidän autoa, näin jo elämäni vilisevän filminauhan lailla silmissäni…

Väinö oli ensimmäinen, joka havahtui pysähtyneeseen autoon. Se nousi katsomaan ulos ikkunasta, ja mitä sen silmät näkivätkään: valtava hurtta suoraan helvetin porteilta juoksemassa kohti meitä!! Luikku päästi hälytyskiljunnan, ja myös Kekkonen ryntäsi ikkunaan. Nyt oli piru merrassa!! Piskit arvioivat nopeasti tilanteen ja johtopäätös oli yhteinen: Tämän täytyy olla nyt Se, joka jättää pökylöitä. Terrierit nyökkäsivät toisilleen yhteisymmärryksen merkiksi.

Keisarit huusivat kuorossa takapenkiltä: ”Hoi, pelsepuupi – paljasta meille nimesi!” Ja tuo keltainen paholainen lähestyi, ponkaisi takajaloilleen vasten autoa, linttasi märän kirsunsa kiinni auton takalasiin, katsoi terrierejä silmästä silmään ja hönkäisi iloisesti: ”Minä oon Nalle!” Terrierit kauhistuivat ja tekivät takapenkillä ristinmerkkejä, osoittivat perkelettä valkosipulilla ja sylkivät kolmesti olan yli. Sitten ne alkoivat muistella kaikkia oppimiaan demoninkarkotusloitsuja ja antoivat tulla täyslaidallisen: ”Herkkuluun nimeen temoni mene pois…”, ”… riivaaja ulos nyt…”, ”…hus hus pelsepuupi!” Möykkä autossa oli mahtava ja majesteetillinen! Saattoi olla, että juuri sillä hetkellä yläpuolellamme pilvet hajaantuivat ja auringonsäteet lankesivat suoraan Kirpun perällä äänekkäitä loitsuja tahkoaviin pikku eksorkisteihin. Ja sitten – kuin taikaiskusta kuvaan asteli vanha mies, joka otti keltaista ja iloista hirviötä pannasta kiinni ja talutti sen pois.

Takapenkillä terrierit katsoivat ensin hölmistyneenä toisiaan. Tajuttuaan voittonsa ne heittivät yläfemmat, iskivät nyrkit yhteen ja tekivät aaltoja. Joten:

Oletko manauksen tarpeessa? Riivaako sinua demoni? Tilaa nyt paholaisen häätämisesi suoraan Kekkosen ja Väinämöisen Laatueksorkismipalvelut Oy:ltä! Liittymismaksu kanta-asiakkaaksi syyskuussa vain nolla herkkuluuta. Ole nopea, rähinää riittää vain muutamalle ensimmäiselle tilaajalle! Tilaukset suoraan Urhon ja Väinön postilaatikkotelineeseen tai portin pieleen. Räyhällä on laatutakuu – jos et ole tyytyväinen saamaasi palveluun, saat herkkuluusi takaisin (pikkuprintti: jos niitä ei ole vielä syöty ja jos Urho suostuu luopumaan niistä).

Ei rähinällä rajaa kun demonia pois ajaa!

Mainokset

Terrierit landepaukkuina: eräitä havaintoja elämästä pellon laidalla

Niin siinä sitten kävi, että Kekkosesta ja Liukas Luikusta tuli maalla asuvia heinähattukoiria. Eihän sitä ennenkään kovin urbaanisti eletty, pienen kaupungin rauhallisella omakotitaloalueella omassa rivitalonpätkässä vain. Mutta oli arki ennen erilaista. Isäntäkin asui saman katon alla. Nyt täytyy taas tyytyä pelkkään emäntään. Tässä eräitä havaintoja uudesta arjesta.

  1. Täällä uudessa talossa on tosi paljon outoja ääniä, ja ulkona myös. Kun ääni on riittävän outo ja huolestuttava, Väinö ottaa tukevan haaran, laittaa nyrkit pystyyn ja huutaa ennaltaehkäisevästi: ”Hiivattiiii!! Meitin tontille ei tullaaaaaa!! Tai annan köniiiiin!!” Joskus Kekkonen yhtyy kuorolauluun.
  2. Puulämmitteisessä talossa voi tulla kylmä, jos taloa ei lämmitä. Väinö on huomannut tämän, ja nykyään se ei tingi enää millinkään vertaa lämpöisestä yöunipaikastaan ihmissängyssä. Jos Väinön siirtää illalla omaan petiinsä, se singahtaa kahdessa sekunnissa takaisin sänkyyn. Jos Väinön hätistää sängystä verbaalisin keinoin, se odottaa lattialla häveliäästi muutaman sekunnin ennen kuin kimpaisee taas sänkyyn ja asettautuu tyytyväisenä ja iloisena takaisin mukavaan asentoon. Väinön kanssa on täysin turhaa alkaa vääntämään tästä asiasta: taistelua voidaan käydä vaikka kuinka pitkään, mutta Väinö pitää päänsä joka tapauksessa. Emäntä viettää yönsä siis Väinö joko kylkipoimun väliin ahtautuneena tahi jalkaterien ympärille kietoutuneena. (Nykyisen sängyn leveys on 80 cm, mikä aiheuttaa sen, että ylimääräistä tilaa esimerkiksi kyljen kääntämiselle ei aina jää. Varsinkaan, jos myös Kekkonen haluaa oman osansa joukkueköllötyksestä…)
  3. Silloin kun taloa lämmitetään ja olohuoneen nurkassa olevasta kakluunista hohkaa lämmin tulenkajo, tulisijan edessä olevasta koiranpetistä saattaa löytää aika lämpimän, tyytyväisen ja unisen Kekkosen.
  4. Aamukävelyt on ihan hullun jännittäviä! (Vaikka emännän silmään hiljaisella kylätiellä ei käytännössä koskaan tapahdu mitään. Auto saattaa ajaa ohi.) Meillä on saman tien varrella yksi naapuri, joka käy kahtena arkiaamuna viikossa juoksulenkillä ja kipittää siis meitä vastaan tiellä. Kun askeleet alkavat kuulua mutkan takaa, koirat vilkuilevat toisiaan: ”Kuulitko tuon? Mikäseoli?!” Kun naapuri tulee näkyviin, piskit repeävät liitoksistaan: ”Ihminen!! Ihan oikea elävä!! IHANA!!! VOITASKO OTTAA SE KOTIIN??? ÄISKÄ?!?!” Siinä saa emäntä punastella, kun Kekkonen yrittää lähteä uuden elämänsä naisen mukaan ja Vänkky härvää hommassa mukana kaikki kehon ulokkeet eri suuntiin viuhuen. Ja jos tiellä ei näy naapuria, muita tilanteita kyllä riittää. Esimerkiksi yhtenä aamuna puusta oli pudonnut omena keskelle tietä. Voitteko uskoa – skandaali! Onneksi koirat huomasivat tilanteen jo tosi kaukaa.
  5. Iltakävelyt on ihan hullun jännittäviä! Tiellä vilisee supikoiria ja kissoja – erityisesti kissoja. Ne saattavat seisoa hämärällä tiellä ja lällätellä koirille turvavälin päästä. Pimeässä isot kivet ja puut näyttävät varsinkin Väinön mielestä aika epäilyttäviltä. Niitä pitää tarkkailla, ja joskus pitää päästää ennakoiva karjahdus, jos näyttää, että jokin kivi melkein liikkuu. Myöhään illalla tuuli yleensä tyyntyy, ja kaukaa kuuluu koirien haukkua. Sekin on epäilyttävää ja vaatii joskus äänekkäitä toimenpiteitä.
  6. Ulkoiluolosuhteet ovat täällä piskien mielestä erinomaiset. On monenlaista maastoa, paljon kaikkea haisteltavaa ja mestoille päästäkseen ei välttämättä tarvitse liikkua autolla ollenkaan. Vaikka rannikolla ollaan, yhtään punkkiakaan ei olla vielä nähty (koirat on kylläkin myrkytetty liuoksella). Very nice!
  7. Emäntä on iltaisin väsynyt, mikä on terrierien mielestä tietysti varsin typerää, mutta on siinä hyvätkin puolensa. Tarjoilu mehukkaitten luitten suhteen nimittäin pelaa vihdoinkin sillä tavalla kuin pitääkin! Herkullista luuydintä kaivellessa kuluu rattoisasti illasta tunti jos toinenkin.
  8. Omasta pihasta huolehtiminen on kauhean rankkaa. Päivittäin pitää tutkia kaikki paikat ja laittaa omia merkkejä tasaisesti kriittisiin paikkoihin. Tunkeutuja-Nallen (naapurin labbis) reitit on kartoitettu ja niitä pidetään nyt silmällä.
  9. Isännän puuttuminen sekä emännän osin fyysinen ja osin henkinen poissaolevuus ovat syypäitä siihen, että kun iltaisin pitkän päivän päätteeksi ollaan kolmestaan kotona, yhdessäoloajasta ei voi heittää sekuntiakaan hukkaan. Piskit sulloutuvat syliin, viereen, olkapäälle ja jalkaterien päälle istumaan tai makaamaan, ja jos ei älyä varoa, jopa vessassa istuessaan voi saada terrierin tai pari syliinsä. Sitten sitä halitaan, pusitaan, hellitellään ja ollaan lähekkäin erittäin huolellisesti.
  10. Ilman koiria tämäkin uusi arki olisi varsin harmaata. Vaikka aamukävely sateessa tai lenkillelähtö töitten jälkeen väsyneenä ei aina nostata ihokarvoja pystyyn silkasta ilosta, nuo pienet karvaiset landepaukut tekevät edelleenkin elämästä ja arjesta kiinnostavaa, yllättävää ja ilahduttavaa. Siksipä toivotan kaikesta huolimatta Väinön mielessäni lämpimästi tervetulleeksi öisin pieneen sänkyyni enkä anna Urhon aamuisten kaihoamisten naapurin naisen perään vaivata päätäni. Ei muuta kuin purjeet auki, perämiehet Urho ja Väinö, tyyrpuuriin, paapuuriin, ja rohkeasti kohti uuden arjen uusia kujeita – kapteeni käskee! (Tai pyytää. Ystävällisesti pyytää.)
DSC_2423

Mä maalaispoika oon.

Mökkivieras, jolla on neljä liian isoa alauloketta sekä kammoittava kita täynnä teräviä piikkejä – uhka vai mahdollisuus?

Nyt on sattunut sen sortimentin tapaus, että oli tultava keskeyttämään tämä hyvin sujunut blogin kesätauko. Kekkonen ja Liukas Luikku olivat viettämässä terrierien tapaan ihan viattomasti täysin tavallista kesäpäivää mökillä, aurinko pilkotteli, isokoskelo uitteli poikasiaan rannassa, moottoriveneilijät surisivat järvellä, ja sitten PAM:

DSC_0051 (2)

Eli tööt.

Siinä meni pöksyhousuilla pasmat pikkuisen sekaisin, kun metrisillä hontelojaloilla varustettu yhdeksän viikon ikäinen hauenhampainen pyörremyrskyriiviö pamahti pihaan. Kekkonen ei oikein aluksi tiennyt miten suhtautua tulijaan: Kaveri oli Kekkosen mittapuulla ihan miehen mitoissa, mutta käyttäytyi kuin vauva? Se haukkui kimeästi, paiskautui tuon tuosta ennalta arvaamattomasti pitkin pituuttaan nurmikkoon, söi koko ajan jotakin eikä selvästikään ihan tiennyt, miten sen alla olevia neljää pitkää uloketta pitäisi käyttää. Se käytteli myös hampaitaan varsin huolimattomasti, eikä ihan saanut selvää, mitä sen päässä liikkui. Vai liikkuiko mitään? Kekkonen määräsi terroristin ensimmäiseksi auton alle, ja kun Almeran alta kaksoi kaksi nappisilmää, Kekkonen tutki tulijan. Lopulta se laski vieraan pihaan, mutta suhtautui siihen pienellä varauksella. Ei kai noin iso mies oikeasti voi olla vauva? Hommaan oli pakko olla jokin koira haudattuna.

DSC_0031 (2)

Väne sen sijaan otti jännittävän alun jälkeen Jekku-vauvan ihan kaverikseen. Parrasta vetämistä Väinö ei suvainnut eikä muutakaan naamaan tökkimistä kimeällä haukulla höystettynä. Mutta kun nämä säännöt oli tehty selväksi, niin Vänkky-setä innostui jopa leikkimään pikkuterminaattorin kanssa.

DSC_0027 (2)

DSC_0035 (2)

– Karjun sinun KORVAAN VÄY!!

DSC_0076 (2)

DSC_0009 (2)

– Jano tulloo kun pitää riehuskella niin kovasti. – Ota kamu ryyppy. Näytän sulle vesikupin. Tuu mukkaan.

 

DSC_0005 (2)

DSC_0065 (2)

Paikallaanolon maksimisuoritus namin voimalla: 2,5 sekuntia.

Ja sittenpä kiihkeän riehumisen ja päättömän sekoilun päätteeksi pikkuinen tuhon airut nostettiin autoon ja se hurautti taas tiehensä. Luojan kiitos ettei se tullut pysyvästi meille, tuumaili Kekkonen. Vähempikin melskaaminen olisi riittänyt. Mutta jos joku nainen, siis naiskoira, haluaa tulla tänne mökille, niin saa tulla. Naisia tänne kyllä otetaan ihan mielellään.

DSC_0221 (2)

Hänen Majesteettinsa pitää rauhallisesta menosta. Paitsi jos riehu on itse omin käpälin järjestetty, sitten sekin sopii.

Käkkärikäännös-Kekkonen ja Suuri Johtaja iltakävelyllä, eli kuinka emännälle kirkastui taas jotakin olennaista elämästä

Eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minulla onkaan koiria. (Joskus sitä vain paahtaa arkea kiskoja pitkin laput silmillä siihen malliin, että tärkeät asiat meinaavat unohtua.) Se kauhea iltapissakävely pääsi tällä kertaa yllättämään minut. Kello oli paljon, väsytti, ulkona oli kylmää, ja pissalenkki tuntui ikävältä velvollisuudelta. Mentiin sitten kuitenkin, pakkohan se oli.

Ensimmäisenä laitoin valjaat Urholle ja päästin sen jo portista ulos omalle takapihalle nuuhkimaan yöilmaa. Kun sitten olin hetken päästä Väinön kanssa valmis ja menin ulos, näin kukkapenkin mullan lentävän halki ilman korkeissa kaarissa. Kekkonenhan se siellä oli käärinyt hihat ja pisti vastikään istutettuja perennojani uuteen järjestykseen. Koska huumorintajuni vaipuu yöhorrokseen normaalisti noin kello 20, hämmästyin itsekin, kun suupieleni alkoivat nykiä holtittomasti ylöspäin touhukkaan viherpeukalon toimia seuratessani. (Äitinsä poika muuten tuo Urho.) Kun Kekkonen oli saanut hommat hoidettua, se lähti iltakävelylle oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Luulen, että se oli katsonut kukkapenkkiä jo muutaman päivän (”ei näin, ei näin…”) ja nyt mieli oli iloinen, kun takapihan feng shui oli taas hyväksi hoidettu. Oman pihan portista ulos päästyään Kekkonen raapaisi iloisena takajaloilla nurmikkoa ilmaan, niin kertakaikkisen mukavaa oli.

Jatkettiin siis matkaa. Väinö oli touhukkaalla tuulella. Se johti joukkiota määrätietoisella askeleella etummaisena kulkien. Kun Väinö juoksee tai sen askel on muuten erityisen tarmokas, sen oikea korva alkaa nyökytellä. Niinpä marssimme suunnan ja nopeuden määräsi seitsemän kilon painoinen, pystyhäntäinen ja tarmokas pikkuterrieri, jonka toinen hörökorva vipatti askelten tahtiin ja etujalat ojentuivat korkealle eteen suoriksi kuin sotilailla Venäjän armeijan paraatissa ikään. Ilme naamalla oli vakava, eikä varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi, että liikkeellä oli erittäin vakavasti otettava Johtaja. Tässä kohtaa jouduin jo välillä vähän hihittelemään itsekseni. Kuikuilin taakseni, ettei kukaan (tuttu ainakaan) vain satu näkemään hölmöä virnettä naamallani.

Sitten tultiin talojen reunustaman puistoalueen vieressä olevalle pienelle hiekkakentälle. Siinä iloisen Kekkosen moottoriin tuli vika. Urho-rukan jalat lähtivät juoksemaan sellaista vauhtia, ettei muhevan piskin muu ruppi meinannut pysyä perässä. Urho säntäsi ensin yhteen suuntaan, teki käkkärikäännökset, ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, kierähti katon kautta ympäri, ryntäsi, teki ilmassa vaakavoltin, ryntäsi, kiskoi käkkäristä, ryntäsi, kuperkeikka, voltti, piruetti… Kaiken tämän uskomattoman nopean liikehdinnän (vauhtia liki 100 km/h) lomassa tuo pulska vekkuli heitteli Väinölle merkitseviä katseita: Tuu mukkaan! Mutta Johtaja Väinö vain istuutui toiselle kankulleen, otti naamalleen kyllästyneen (teinin) närkästyneen ilmeen, käänsi katseensa muualle ja sanoi: ”Ei kiinnosta.” Tämä kahden koiran suorittama performanssi meni väsyneen ihmisen sietokyvyn rajan yli. Nauroin hiekkakentällä kaksin kerroin, pissaa taisi lirahtaa housuun, enkä edes välittänyt, näkeekö joku vai ei. Vedet valuivat silmistä, koirat innostuivat entisestään, ja lopulta en tiennyt, ovatko ne vatsa- vai poskilihat jotka ovat eniten kipeät nauramisesta. Lopuksi kävelimme kotiin oikein hyvällä tuulella.

Voi taivas. Ehkä se vain on niin, että joskus on mentävä yöllä nauramaan jonnekin naapuruston talojen väliin niin, että pissa tulee housuun. Sillä tavalla elämästä voi kirkastua taas hetkeksi jotain tärkeitä asioita.

Väinö sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

Kuinka moni osaa sytyttää kotona lamppuun valot? Ohhoh, noin! Aika monta karvaista etujalkaa nousi pystyyn. Valojen sytyttäminen onkin hieno vieraille esitettävä temppu, ja erityisesti se ilahduttaa laiskaa koiranomistajaa, joka voi löhöillä sohvalla sen aikaa kun piski käy tuuppaamassa kuonolla seinässä olevaa katkaisijaa tai painamassa tassulla lattialla olevaa kytkintä.

Väinö on hionut tämän jalon valojensytytystaidon huippuunsa. Se nimittäin sytyttää valot äänen voimalla. Kuka olisi uskonut? Sehän on melkein sama kuin ajatuksen voimalla sytyttäminen. Väinöhän on siis erikoistunut päästämään voimallisia, yllättäviä ääniä – siksi kyseinen herra myös Kilju-Väinönä tunnetaan. Äkillinen ulkoa kuuluva ryminä, oven takaa kuuluva koiran haukku tai jokin muu kova melu saa Väinön karauttamaan kurkkuaan ja päästämään muutamia sulokkaita säveliä piskitonisen asteikon yläpäästä. Kaikkein juhlavimmat soinnut Väinö luikauttaa kuitenkin ambulanssille. (Vajaan kilometrin päässä meidän kotoa on sairaala, ja meidän kodin ohi menevällä isolla tiellä kulkee ambulansseja liki päivittäin pillit vonkuen.) Kun piipaa alkaa vähitellen lähestyä, Väinö ottaa tukevan haara-asennon, odottaa pienen hetken – ja kun ambulanssi on sopivalla etäisyydellä, Väinö antaa ylä-C:n virrata vapaana ulos kitusistaan: ”HUUUUUUU-uuuuuuuu!”

Naps. Ja niin valot syttyvät liesituulettimeen.

Siinä on taikaa.

 

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Aurinko alkaa (taas pikku välimyrskyn jälkeen) paistaa risukasaan

Kun taannoin tuli luvattua olla narisematta täällä blogissa enää yhtään mistään, niin olen joutunut sitten viettämään hiukan virtuaalista hiljaiseloa. Elämä on nimittäin tintannut meidän päähän vielä pari tujakkaa potkua rautakärkimaiharilla, eikä menossa ole ollut hirveästi kehumista. Niinpä päätin sitten mieluummin olla hiljaa kuin päästää sisäistä murheitteni Niagaraa virtaamaan vapaana täällä blogiosastolla. Sitä sorttia tuli kokeiltua tässä kevään mittaan ehkä vähän turhankin kanssa.

Nyt aurinko alkaa taas vähitellen paistella tähän kevään aikana reilusti kokoa keränneeseen epämääräiseen risukasaan, joten – I’m back.

Piskirintamalla kävi siis niin, että reilu viikko sitten Kekkonen, tuo lihaisa köllykkä, otti ja törmäsi ulkona Väinöön vauhdilla. Kilju-Väinö kiljui ja alkoi taas ontua jalkaansa. Se ei astunut sillä yhtään, ja jossain vaiheessa se alkoi nuolla polvea. Muutama päivä meni kaverin toipumista seuraillessa, ja kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan – päin vastoin – kiikutin Väinön maanantaina eläinlääkäriin. Lopputuloksena oli röntgenkuvaus ja kuvien lähettäminen Kuopioon Väinön leikanneelle eläinlääkärille. Lisäksi Väinö määrättiin taas kipulääkkeelle ja lepoon. Muutama päivä myöhemmin Kuopiosta kajahti viesti, että jalkaa nyt vain seuraillaan pari viikkoa, ja jos se ei lepokuurin päätteeksi ole lähes entisellään, on syytä ottaa uudelleen yhteyttä tohtoriin. Patella näytti kuvien perusteella olevan oikeassa paikassa, eli se kaikkein pahin ei ainakaan vaikuttaisi tapahtuneen.

Nyt Väinö on sitten alkanut taas vähitellen astua jalalla, nuoleminen on loppunut, ja se jopa taivuttaa polvea välillä. Meno alkaa hetkittäin äityä taas turhankin hurjaksi, kun kaveri innostuneena kiepsauttelee leikkausjalalla piruetteja. Nyt siis kaikki kuulolla olevat: Laittakaa kädet ristiin, peukalot pystyyn ja jos teillä on jotakin muita tilanteeseen sopivia onnea tuovia rituaaleja, niin nyt olisi aika hyvä hetki niille. Jos tästä törmäysepisodista sittenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä ja kipulääkkeellä, niin universumille ylistys!

Kekkosenkin vyötäröpoimuille ja komealle mahanköllykälle tulee nyt häätö, kun eläinlääkäri lupasi, että maksaruokavalio voidaan lopettaa. Ainakin aluksi kokeillaan kastroitujen koirien nappularuokaa varmaankin kotiruualla höystettynä, ja jos se ei vielä tepsi, niin sitten otetaan raskaan sarjan dieettieväät käyttöön. Toivottavasti Kekkoselle joka tapauksessa koittaa taas vähän paremmat päivät, kun ruokakuppiin ropisee sellainen annos, jolla myös nälkä lähtee.

Myös tämän huushollin ihmisten elämässä on ollut kevään aikana (koiriin liittymätöntä) vastatuulta. Eipä silti voi muuta kuin onneaan kiittää, että joka kerta kun emäntä raahustaa kotiin maahan lyötynä ja olkapäällä istuva pikku paholainen tökkii atraimella ja kuiskuttaa korvaan kaikenlaista (”Luovuta! Ei sinusta mihinkään ole!”), vastassa on aina ja joka kerta kaksi paria luottavaisia nappisilmiä ja kaksi iloisena heiluvaa häntää, ja sitten maailma ja kaikki murheet asettuvat taas oikeaan mittakaavaan. Entä sitten, jos elämä vähän vastustaa? Kaipa se on tärkeintä, että on koti, jossa voi punkea itsensä sohvannurkkaan ja molempiin kainaloihin saa oman, ihanan, täydellisen koiran. Ja koirilta paljon intohimoisia ja kosteanpuoleisia terrierisuukkoja.

Kauan eläköön pikkuritari ja tarinat hänen sankarillisista teoistaan!

Eilen oli tähänastisen kevään lämpimin päivä. Piskit lekottelivat terassilla ja lenkillä tuli kuuma. Postilaatikolla istuskeli muina ötököinä kevään ensimmäinen perhonen.

Illalla mentiin sitten nukkumaan. Urho kölli koiranpetissä (!), Väinö oli käpertynyt kainalooni. Sitten kuului se ääni.

Bzz! Bzz! Kops. Kops. Sur. Surr!

Makkarissa lenteli jokin. Koska kyseessä saattoi olla ihmisen ihon alle muniva pistiäinen tai verenimijälepakko, hätyytin isännän ylös sängystä metsästyshommiin. Pörriäistä etsittiin. Oli hiljaista. Isäntä kävi läpi muitakin huoneita. Sitten se taas kuului: BZZ! SURR! Ja niin lihava kärpänen pörisi piilostaan kiertelemään makuuhuoneen lampun ympärille.

Isäntä raapi päätään. Mitenkähän kärpäsen saisi kohtuullisessa ajassa kiinni, kun se ei näyttänyt mielellään istuvan mihinkään? Kyseessä oli vieläpä lisäksi selkeästi kärpästen lentoformulakisoissa vähintään kolmen parhaan joukkoon sijoittunut yksilö. Se lensi niin nopeasti, että katosi välillä näkyvistä.

Siinä aikamme asiaa pohdiskeltuamme kärpänen (tekisi melkein mieleni sanoa kärpäsrukka) teki kohtalokkaan virheen. Sillä alkoi vähän väsyttää ja se ajatteli lepuuttaa siipiään muutaman sekunnin istumalla hetkeksi johonkin. Valitettavasti se valikoi istumapaikakseen Väinön paljaaksi ajellun, leikatun ja sorjan säären. Tämän jälkeen kaikki tapahtui kuin hidastetusti.

Kärpänen aloitti matkansa Väinön jalalle. Se pörisi jalkaa kohti, kunnes aloitti laskeutumisen. Jalkapari kerrallaan tömähti karvansänkeen, Väinön kutisevan ihon pintaan. Ja silloin se tapahtui: Väinön silmät laajenivat, selkäkarvat nousivat pystyyn, ylähuuli nousi paljastaen pedon terävät hampaat. Pää alkoi kääntyä kohti takajalkaa, silmät nauliutuivat tuohon kirottuun siivekkääseen lohikäärmeen serkkupoikaan…

Väinön liike oli uskomattoman nopea: NAPS. Sankar’koira-Väinö puraisi pikkuhirviön niskat nurin yhdellä haukkauksella. Sen jälkeen se poimi raadon sängyltä ja popsi sen yöpalaksi. Rousk rousk. Lopuksi se lipoi huolellisesti huulensa ja jatkoi uniaan.

Hurraa, hurraa, hurraa! Kauan eläköön lohikäärmeitä nitistävä ritari Don Vänkkyte!

Tulinpa vain sanomaan…

… että kahden koiran kanssa voi tapahtua sellaisia outoja asioita, joita ei voi tapahtua yhden koiran kanssa. Olin tänä aamuna pahaa aavistamatta aamukävelyllä. Käppäilin tökkyrässä, siristelin kirkkaassa auringonpaisteessa ja katselin yön aikana miellyttävästi turvonneiden silmäluomieni raosta lumen sulamista ja ruohonkorsien heilumista samalla kun piskit toimittivat aamuaskareitaan metsikössä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että Kekkonen oli pyllistynyt kakille ja Väinöllä oli samaan aikaan jokin erittäin tärkeä operaatio käynnissä Kekkosen takana. Lopputulos: Urho kakkasi Väinön kylkeen. Noin vain. Pikkuisen tahmea pökylä tarttui Vänen kylkikarvoihin ja valui siitä hitaasti alas.

Koiranomistajan elämä…