Emäntä masennuksen syöverissä: Kun elämä potkii päähän

Nyt muuten tökkii tämä elämä. Tahmaa ihan huolella. Väinö alkaa kyllä olla jo onneksi melko hyvässä kunnossa. Se kipittelee pitkiä matkoja neljällä jalalla kuitenkin vähän polvea varoen. Kovimmat kiihdyttelyt se hoitaa vielä kolmijalkaisesti. Vauhtia alkaa hetkittäin ollakin siinä määrin, että toipilasajan toivoisi olevan jo pikapuoliin takanapäin. Kipulääke jatkuu vielä muutaman päivän. Tikit otetaan pois tänään.

Kekkonen taas… PUUUHHH. Lyhyesti: Hierominen ei tosiaan enää auttanut Urhon hyppimättömyyteen ja selkäjumiin. Ajatuksena oli viedä Uke Väinön kanssa yhtä aikaa fysioterapeutin käpälöitäväksi. Tällä viikolla tiistaina monsieur Kekkonen meni kuitenkin niin kipeäksi, että jouduin varaamaan ajan eläinlääkäriin. Urho makasi paikallaan, läähätti ja urahteli. Kun käden laittoi hellästi sen selkään, kaveri meni kyykkyyn tai maahan ja liukeni pois alta. Kun selkää kosketti kahdella sormella selkärangan molemmin puolin, selkälihakset nytkähtelivät ja Urho uikutti. Ulkona se ärisi kävellessään ja oli koko ajan jotenkin kireä ja nihkeällä tuulella. Tyyppi oli siis selvästi kipeä. Perjantaina menin sen kanssa tohkeissani lääkäriin, selitin kaiken pitkän kaavan mukaan ja painotin että nyt on tämä koira tässä kipeä. Urho nostettiin pöydälle ja kas – lääkäri ei puolen tunnin painelun, tökkimisen, vatkaamisen, venyttelyn ja nitkuttelun aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista kipureaktiota. Kun ”kipeitä” selkälihaksia painoi, Urho kääntyi ihmeissään mutta ystävällisesti katsomaan painelijaa – siinä oli dramaattisin reaktio. Oma olo oli lievästi ilmaistuna nolo. Aloin epäillä omia havaintojani ja mielenterveyttäni – olenkohan ihan hysteerinen ja luulotautinen. Eläinlääkäri kehotti minua seuraavalla kerralla tuomaan Urhon pahimman kivun aikana vastaanotolle, jos kivun lähde sitten selviäisi paremmin, ja lähettämään tarvittaessa videota tilanteesta sähköpostiin. Hyvin ystävällistä siis. Urho sai myös viikon lepoloman ja kipulääkekuurin, jotka aloitettiin toissailtana, ja kappas, eilen Urho pinkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti pitkästä aikaa auton kyytiin. Mystistä. Varsin mystistä. En tajua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että meillä on kaksi koiraa kipulääkekuurilla. Survon aamuin illoin pillereitä kitoihin, hoidan Väinön haavaa ja käyn vain lyhyillä hihnakävelyillä. Kun on tottunut kulkemaan metsälenkkejä pari kertaa päivässä, tämmöinen meno alkaa ahdistaa. Pitäisi saada hiljaisuutta, vihreätä ja puhdasta ilmaa keuhkoihin. Sitten meneillään on vielä kevään pahin kelirikkoaika ja metsässä märkää. Pitäisi jaksaa nyt odotella pari viikkoa lumen sulamista. Pipo alkaa melkein huomaamatta kiristää ja kaikki ärsyttää vähäsen. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä kun koirilla on jatkuvasti jokin terveysongelma päällä. Muukin elämä stressaa. (Ai niin, positiiviset uutiset: Perjantain eläinlääkärireissulla mitattiin myös Urhon ALAT-arvo. Se oli ensimmäistä kertaa ikinä normaalin rajoissa. Onko hepatiitti nyt historiaa? Iloitsen tästä joskus myöhemmin.)

Kun jatkuvasti on joku ihmetilanne päällä, alkaa väsyttää, kyllästyttää ja masentaa. Ihana ja reipas normaalielämä iloisten koirien kanssa touhuten tuntuu kaukaiselta unelta. Mitenkähän tästä suosta nyt noustaan? Onko helppo ja mukava koira-arki lopullisesti historiaa? Mitä tein väärin?

Leikkauspotilaan hoito ja elämä: eräitä huomioita

Sairaanhoitoarkea on meidän huushollissa takana nyt neljä päivää. Tässä muutamia tekemiäni huomioita.

  1. Väinö osaa ottaa tilanteestaan kaiken hyödyn irti. Se on huomannut, että nyt jos koskaan on aika lypsää itselleen pieniä etuoikeuksia. Kun sille työnnetään kuonon eteen kupillinen tavallista ruokaa, se nostaa etutassun otsalleen ja huokaa silmät kiinni: ”Voi voi kun heikottaa. Pitäisi varmaan saada jotain maukkaampaa ruokaa.” Ja niin isäntä alkaa etsiä jääkaapin uumenista jotain pikkuisen parempaa murkinaa – jotta heikko leikkauspotilas söisi edes jotain. Sillä välin Väinö hieroo lautasliinan kaulukseensa ja kaivaa takataskusta esille haarukan ja veitsen.
  2. Väinö on huomannut myös, että sille on yhtäkkiä annettu valta määräillä Urhoa. Jos Liukas Luikku on asettautunut sohvalle oikein makoisaan asentoon ja Kekkonen alkaa pyöriä sohvan ympärillä sopivaa köllötyspaikkaa etsien, Hänen Pikkumajesteettinsa antaa korkeuksista kuninkaallisen murahduksen ja Kekkonen häipyy nöyrästi maisemista.
  3. Väinön mielestä on täysin ja dramaattisella tavalla väärin, että Kekkosta viedään ulkoilemaan ihan normaalisti ja ennen kaikkea autokyydillä, ja Väinöä ei. Kun isäntä ja Kekkonen lähtevät metsäretkelle autolla ja Väinö suoraan ovelta hihnakävelylle emännän kanssa, Väinö vie itsensä ja taluttajansa suoraan parkkipaikalle autokyydin toivossa. Tänä aamuna seisoskelin Väinön kanssa tuijottamassa naapurin farkku-Corollan takaluukkua noin 15 minuuttia, kun Väinö oli oman auton puuttuessa vakaasti päättänyt mennä naapurin autoon. Lopulta jouduin kantamaan sairaslomalaisen takaisin sisälle, kun kaveri ankkuroitui parkkipaikalle eikä suostunut liikkumaan ennen auton perässä olevan ihmeellisen onnenluukun avautumista.
  4. Edelliseen liittyen: Väinön on tietysti saatava nyt päättää, mihin lyhyillä ulkoilureissuilla mennään. Yleensä askeleet johtavat ainakin ensin parkkipaikalle, mutta välillä on tassuteltu ihan uusia reittejä naapurustossa.
  5. Kun leikkaushaava pitää huuhtoa ja desinfioida, Väinö ottaa käyttöön tehokkaimmat säälinkeräysmenetelmänsä: Se tärisee ja katsoo kiduttajaansa silmät suurina ja korvat selkää vasten painettuina. Sairaanhoitaja tuntee olonsa varsinaiseksi roistoksi ja megaluokan paskiaiseksi.
  6. Hellittely on nyt in. Kaikenlainen kylki kyljessä kyhnääminen ja suukkojen suikkailu sopii Pikkukeisarille. Väinöllä on pieni ja vikkelä vaalenpunainen kieli, joka saattaa tehdä yllätysratsian esimerkiksi pahaa-aavistamattoman ihmisen korvakäytävään.
  7. Jos Hänen Pikkumajesteettiaan haluaa lähestyä esimerkiksi sohvalla, on anottava audienssia. Mikäli typerä ihminen vain istahtaa nukkuvan Väinön viereen niin että sohva hiukan taipuu kipeän jalan alla, Fränk päästää sellaisen hälytyskiljunnan että paikallisella paloasemalla palomiehet hyppivät kypäriä päähän hieroen tankoihin liukumaan.

Sellaisia havaintoja tällä kertaa. Palataan.

DSC_1741

Yön ritari Kekkonen observoi, eli kuinka emännälle on kehittynyt allergia tieteellishenkistä luonnontutkimusta kohtaan

Siunattuja olkaa te, joilla on oma (aidattu) piha, jolle voitte päästää koiranne iltatarpeille. Kiittäkää tilanteestanne korkeampia voimia ja universumia, älkääkä enää ikinä valittako mistään koskaan. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoisa nääs.

Herrat Kekkonen ja Väinämöinen asuvat rivitaloasunnossa. Pihoja ei ole aidattu (ainakaan niin että ukot voisi sinne huoletta jättää touhuamaan keskenään). Se tarkoittaa sitä, että kun koirilla on pissahätä, omistaja pukeutuu, valjastaa hurtat ja lähtee kävelylle. Tämä on pääsääntöisesti ihan normaali juttu eikä herätä erityisempiä tunteita. Takki niskaan vain ja ulos. Myös normaalit aamu- ja päivälenkit ovat ihan ok, useimmiten tosi mukavakin juttu. Mutta se kohta, jossa kauheus vyöryy ylitse, on iltapissakävely. Kyllä, luit oikein. Jos selkäpiitäsi karmii ja iho menee kananlihalle, voit vielä lopettaa lukemisen tähän.

Meillä iltapissalle mennään ihan viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Jos koirat käyttää ulkona liian aikaisin, ne joko haluavat pissalle keskellä yötä tai heräävät aamulla kohtuuttoman varhain. Niinpä ulosmenon kellonajaksi on vakiintunut noin 22.30. Ihan hirveätä siis. Olen yleensä tuossa vaiheessa jo REM-unessa, ja koiratkin ovat torkuskelleet jo pari tuntia. Jos menisin ulos kahdestaan Väinön kanssa, homma hoituisi vielä aivan hyvin. Väinö tekee tarpeensa nopeasti, kävellä viputtaa reippaasti vuorokaudenajasta riippumatta ja kipittää tomerasti takaisin sisälle operaation päätteeksi. Kekkonen sen sijaan… Voi huoh.

 

DSC_0061

Tämä

Ulos mennessään Kekkonen venyttelee raukeasti. Se haukottelee ja tupsauttaa sieraimistaan ulos vähän räkää, että haistaisi ulkoilmassa leijuvia yötuoksuja paremmin. Se kiipeää hitaasti lumivuorelle ja ajattelee siellä rintakarvat tuulessa hiljalleen liehuen tovin sitä, miten se todella on tämän kaupungin uljain uros. Sitten se laskeutuu taas samalla tasolle meidän muiden kuolevaisten kanssa ja aloittaa tarkastuksen. Jokainen lumikökkäre, -paakku ja -nyppylä on tarkistettava. Paakut on tutkittava joka puolelta. Jos tarve vaatii, niihin on jätettävä myös oma signeeraus. Sitä ei voi kuitenkaan jättää miten sattuu tai huolimattomasti: On tutkittava, mikä kohta on merkille kaikkein optimaalisin. Paakkua on siis tarkasteltava monesta eri suunnasta ja eri etäisyyksiltä. Siihen on mallattava ensin molempien jalkojen nostoa, ennen kuin lopullisen päätöksen voi tehdä. Jonkun paakun kohdalla saattaa käydä myös niin, että huolellinen tarkastelu ja signeerauksen koeponnistaminen osoittavat merkin tarpeettomaksi. Silloin sitä ei sittenkään laiteta. Samalla tavalla on tarkistettava kaikki kepit sekä muut maasta kohoavat ja erityishuomiota herättävät kohteet. Kun kohde on tarkastettu ja siihen on mahdollisesti laitettu myös oma merkki, Kekkonen siirtyy eteenpäin, mutta huom: hitaasti. Mikään ei saa jäädä Kekkoselta huomaamatta, siksi kiirehtiä ei voi. Kävelyreitin jokainen neliösentti on tutkittava. Kekkonen painaa kirsuaan tiukasti maata vasten saadakseen toissapäiväisestä Kino-kaverin tassunjäljestä paremman haisun. Se vetää vainua ensin toisella ja sitten toisella sieraimella. On todella tärkeää selvittää, oliko Kino saanut iltapalalla todella lihapullia, kuten ensinuuhkaisulla vaikutti. Jos muu ei auta, Kekkonen saattaa ottaa myös lipaisunäytteen. Välillä Urho työntää päänsä syvälle lumipenkkaan selvittääkseen, oliko naapurin Saimilla tosiaan toissaviikolla juoksu (pissanäyte on pitkälle kevääseen saakka säilöttynä lumihankeen).

Emännän silmin Urhon tieteellinen tarkkuus ympäristön tutkimisessa on tuskallisen raastavaa. Uni painaa silmäluomia, on pimeää, usein märkää, kylmää. Väinö odottaa hihnan päässä eteenpäin pääsemistä. Unikuvat työntyvät väkisin mieleen, ja viereisessä metsikössä näyttää olevan jotain epämääräistä liikettä. Puut narisevat pimeässä. Toissailtana pöllö lensi hiljaa meidän ylitse ja olin vahingossa kuolla säikähdyksestä. Muuta kuin sänkyyn rojahtamista ei jaksa edes ajatella. Huumori on nolla. Ja Kekkonen sen kuin nuuhkuttaa. Kun välillä saa otettua muutaman reippaan askeleen kohti kotia, Kekkonen heittäytyy taas ankkurin lailla tienpientareeseen eikä irtoa sieltä millään ennen kuin kaikki on selvitetty.

dsc_0062.jpg

Oma älyllinen kapasiteetti ei riitä ratkaisemaan tätä ikuista yökävelyongelmaa, varsinkaan, kun asiaa ei ikinä tule pohdittua ja ratkottua päivällä. Joka ilta huomaan vain olevani saman tilanteen edessä: Pissakävelylle pitää mennä, ja Kekkonen alkaa venytellä…

 

Emännän kauhukoulu: Näin aiheutat koirallesi traumoja, osa 703

Hop – ja kas noin on taas päivän traumatisoiva työ tehty! Huomio: Älä tee tätä kotona.

Herrat koirat kotiutuivat juuri kosteanpuoleiselta metsälenkiltä (naamaa ja niskaa pitkin valuva räntäsade tuntuu aina yhtä hyvältä) ja sisälle kömmittyämme huomasin, että Väinö siristelee toista silmäänsä. Aloin katsomaan tilannetta tarkemmin ja huomasin, että silmän pinnassa oli runsain mitoin jotain rähmää. Muuten silmä vaikutti ihan normaalilta. Urhon katupölystä rähmiviä ja vuotavia silmiä eläinlääkäri käski hoitamaan silmähuuhdetipoilla, ja niinpä nappasin nytkin kaapista silmätippaputelin aikeenani hoitaa asia nopeasti kuntoon.

Siinä jossain sisälletuloa ja rähmädiagnoosia seuranneiden kenkien riisumisen ja teepannun virittämisen välillä takaraivossani käväisi nopeasti ajatus, että Väinölle ei ole taidettu ennen laittaa silmätippoja. Varustauduin siis silmätipoilla, talouspaperilla ja lahjontajuustolla, ja tälläsin itseni istumaan sohvalle. Kutsuin Väinöä viereeni mukaviattomana maireasti huhuillen ja sohvaa taputtaen, ja Väinö viisaana poikana tietysti heti huomasi, että tilanne on tosi outo ja siihen on jokin koira haudattuna. Se katseli minua sohvapöydän takaa epäluuloisena. Kun olin syöttänyt puolet lahjontaherkuista tilanteen epäilyttävyydestä piittaamattomalle Urholle, Väinö huolestui omasta naminsaannistaan ja pinkaisi viereeni. Syötin sille juustoa haihduttaakseni kaikki epäilykset (ei toiminut). Myönnettäköön, että minulla oli hiukan kiire päästä lukemaan tenttiin ja juomaan teetä, joten otin Väinöstä kiinni ja ajattelin lurauttaa tipat sen silmään niin nopeasti, että meistä kumpikaan ei ehtisi edes huomata sitä. Samalla kun silmätippapurkki kohosi Väinön ylle, Väinö jäykistyi kauhusta. Sitten tapahtui jotakin hallitsematonta, Väinö teki uskomattoman nopean liikesarjan, minun käteni puristi tippapurkkia ja silmähuuhdetta lensi kaaressa Väinön korvaan, silmään ja ympäri sen naamaa. Pikapoika sai kaikkien aikojen sätkyn, se otti rintakehästäni etutassuilla vauhtia ja ponnisti siitä halki olkkarin ilman vapauteen. Hämmästyksestä selvittyäni aloin kokoilla ajatuksiani uutta yritystä varten (ja samalla kaduin jo syvästi tätä valitsemaani lähestymistapaa) ja siinä harmistuneen Väinön kanssa toisiamme olkkarin pöydän yli silmiin katsoessamme huomasin, että rähmä oli jo lähtenyt silmästä. Kaikki oli ohi.

Aiheutin siis Väinölle kauhunhetkiä ihan turhaan. Nyt se mököttää makuuhuoneessa. Ja arvatkaapa, kunhan Väinölle joskus sitten tulee ensimmäinen silmätulehdus jota on hoidettava silmätipoilla, tuleeko meillä kaikilla olemaan hauskaa. Väinöllä suorastaan ratkiriemukasta. Tarinan opetus: Jos haluat hoitotoimenpiteestä koiralle mukavan tai vähintään siedettävän, harjoittele sitä hyvissä ajoin. Älä hyökkää viattoman koiran kimppuun katalin aikein. Jos silti hyökkäät, niin hyväksy se, että koiralla on oikeus murjottaa niin kauan kuin haluaa ja saada myös aika paljon hyvittelyherkkuja.

Mitäs läksit, eli joitakin koiranomistajan elämän kauheuksia

Olen tässä tänään mietiskellyt sitä, mihin kaikkiin tilanteisiin sitä koiranomistajana joutuukaan. Kun koirasta vasta haaveilee, mielessä siintävät loistavat onnistumiset harrastuskentillä, kirmailu yhdessä kukkaniityllä hymyilevän kesäauringon alla ja sielun syvimpiä säikeitä kosketteleva uskollisen ystävän katse. Ja sitten pentu tulee taloon.

Olipa sää mikä hyvänsä, koiran kanssa on mentävä ulos. Tämä on universumitason totuus. Kun naapurit katsovat kauhuissaan lähestyvää vuosisadan massiivisinta sade- ja ukkosrintamaa, koiranomistaja pukeutuu sadetakkiin, sydvestiin ja uimalaseihin ja avaa oven. Räntäsade, kämmenen kokoiset taivaalta naamaan putoilevat jäälaatat tai valkoisena seinänä näyttäytyvä lumimyrsky eivät koiranomistajaa pidättele. Navakka tuuli ja sen mukana ilmaan kohoava koira ovat koiranomistajalle peruskauraa, samoin nyrkinkokoiset, naamaan iskeytyvät rakeet. Hautovalla helteellä pissalenkin voi vaikka ryömiä koiran kanssa, jos kävelemään ei enää lämpöhalvaukselta pysty.

Kaikkien noiden luonnonvoimien uhmaamisen lisäksi oma spesialiteettinsa ulkoilussa on vielä ulosteiden kerääminen. Hänen Majesteettinsa Koira lipuu kävelyllä kuninkaallisesti tiluksiaan tarkastellen, ja mikä on ihmisen tehtävä? Kävellä perässä ja pussittaa koiran kakka. Koiranomistajan arjessa ulosteet ja muut eritteet ovatkin kiinteästi läsnä. Pentuvaiheessa pissan- ja kakansiivous luonnollisesti korostuu, mutta eriteshow ei suinkaan lopu aikuisikään tultaessa. Ripulia ja oksennusta piisaa. Koirilla on muuten geeneissä tieto siitä, mikä on oman kodin matoista kallein ja hankalin pestä. Sitä ne alkavat käyttää huussina kun mahatauti yllättää. Tähän liittyen annan tuleville, tätä tekstiä lukeville koiranomistajalle kaksi kullanarvoista vinkkiä: Älä hanki pitkälankaista nukkamattoa, tai jos sinulla on sellainen, polta se ennen pennun tuloa. Ja toinen vinkki: Suhtaudu vakavasti pesulan seitsemäs matto ilmaiseksi -tarjoukseen.

Kolmas iso asia on raha. Koirahan ei maksa lopulta kovinkaan paljon, mutta sitten on hankittava kaikenlaisia perusarjen tarvikkeita, uusia vaatteita, treenikamoja, hienoja ja erilaisia hihnoja, herkkuja, uusia leluja, vaikka mitä. Mustin ja Mirrin kassalla Visaa vinguttaessa sitä joskus havahtuu yhtäkkiä todellisuuteen ja sitten itkee. Koiraa on vietävä eläinlääkäriin joskus oikeista ja joskus höpsön koiranomistajan omasta päästä keksimistä syistä. (Tästä tulisikin vielä oma pitkä listansa outouksia: Miten koiranomistaja valvoo yöllä kello neljä ja miettii, onkohan eilen tavallista vaisumpana esiintyneellä koiralla syöpä vai akuutti ja parantumaton diabetes.) Sitten on päästävä sille, tälle ja tuolle koirakurssille, harrastukseen ja koulutukseen. On koirahierojaa, koiranhoitajaa ja ja ja… Ja kahden koiran kanssa eläessä kaiken tämän voi huoletta kertoa ainakin kahdella.

Joskus pilkkopimeässä syksy-yössä nilkkojaan myöten loskassa seistessä ja koiran kakkaamista odotellessa sitä miettii, että pitikö ryhtyä. Tai kun kadulla meitä lähestyy yhtä aikaa juoksija, pyöräilijä, rullalautailija, varjoliitäjä, neljä remmirähjää koiraa ja kolme humalaista, ja samaan aikaan molemmat koirat alkavat pusertaa kakkaa keskelle katua. Tänään koirakoulutunnilla Urho nykäisi alkutunnista kitaansa kädestäni paitsi namin myös keskisormen kynsinauhat. Veri virtasi pitkin kättä, ja aina kun haava ehti leikkitauon aikana vähän tyrehtyä, Kekkonen kohta riipaisi sen uudelleen auki. Huhkin sitten käsi verta valuen kaksi tuntia kentällä ja elin todeksi sitä sanontaa verestä, hiestä ja kyyneleistä. (Ja jäin toivomaan, että koirat eivät kovin päässeet tänään ihmislihan makuun. Joudun muuten jatkossa hankkimaan meille treeninamit varsin kyseenalaisilla keinoilla.) Ja Urhon treenien aikana autossa vuoroaan odotti Väinö, joka oli ennen tuntia turauttanut hanurikarvoihinsa kunnon ripulikakan. Ripulihan siis ei lähde koiran karvoista pyyhkimällä, vaan takapuoli on vietävä pesulle. Niinpä kun menin hakemaan Vänkkyä autosta, vastaan leijaili Webaston lämmössä muhinut ripulilöyhkä. Pieni, suloinen, autossa kiltisti nököttävä Väinö ei yhtään ymmärtänyt, miksi emäntä takaluukun avatessaan haukkoi henkeään ja vaipui rastit silmien kohdalla kanveesiin.

Ja se kaikkein kummallisin juttu tässä kaikessa on, että mitään näistä outouksista ei vaihtaisi pois. Ei, vaikka koiriin uponneella rahalla olisi käynyt vähintään muutaman kerran ulkomaanmatkoilla ja vaikka naapurit pitävät meitä varmaan pähkähulluina. Ei, koska tämä kummien tilanteiden rytökasa on meidän elämä ja ihanaa juuri tällaisena.

Hihnakävelyn uusi autuus ja ihanuus – mikä on tämä tunne?

Joku meidän menoa aiemmin seurannut on saattanut huomata, että emäntä on hihnanatsi. Minusta on tärkeätä opettaa koiralle siivo hihnakävely oikeastaan kahdesta syystä, jotka ovat turvallisuus ja mukavuus. Hihnassa henkensä edestä kiskova koira tekee huonoa omalle terveydelleen, eikä hihnassa kiskominen tunnu varmasti koirasta sen enempää mukavalta kuin ihmisestäkään. Kevätjäillä vetävä pienikin koira on vaarallinen myös ihmiselle.

Kekkosen kanssa hihnaharjoittelussa kuljettiin pitkä tie osin koirasta ja osin omistajasta riippuvista syistä. Kekkonen on varsin impulsiivinen ja monenlaisiin ärsykkeisiin herkästi reagoiva, ja minä taas olin aluksi hämmentynyt, kun Urhon oppiminen ei tapahtunutkaan juuri sillä tavalla kuin koirankoulutusoppaissa ja opetusvideoilla kerrottiin. Lopulta yhteinen sävel kuitenkin löytyi. Ja sitten meille tulikin Väinö.

dsc_0007

Väinö oppi hyvin nopeasti kävelemään hihnassa aivan arvosanan 10+ arvoisesti – kunhan vain Kekkonen ei ollut mukana. Kun liikkeellä oltiin kolmestaan, tapahtui kaikenlaisia kummia asioita. Olin mitä ihmeellisimmissä solmuissa hihnan kanssa, joskus jompi kumpi koirista meinasi kuristua kaulan ympäri kiertyvään hihnaan ja jokainen meistä kamppasi ja kaatoi toisiaan vahingossa vuoron perään. Välillä tunsin syvää epätoivoa ja tuskastumista, mietin fleksiostoksille lähtemistä ja luovuttamista.

Ja sitten, simsalabim: Yhtäkkiä kävely sujuu liki täydellisesti. Hämmästyttävää! Liian hyvää ollakseen totta? Liekö syynä Väinön kasvaminen, jokapäiväinen harjoittelu vai koirien askelkuvioiden hitsautuminen yhteen, kävelyssä ei ole enää käytännössä mitään ongelmia. Hihnassa vetämistä esiintyy pienissä määrin enää muutamissa tilanteissa: aamulla, kun ukoilla on kova pissahätä ja hirveä kiire lähimetsikköön asioille tai joskus autosta lähtiessä, kun luvassa on kohtapuoliin huippuhauskaa pärinää ilman hihnaa. Lisäksi vikkelä-Väinön kiireetön ja rento perusaskellus on vain niin lennokasta, että jos se unohtaa olevansa kiinni hihnassa, se kävelee niin nopeasti että tulee vahingossa vetäneeksi. En aio enää koulutella pois näitä viimeisiä vetotilanteita. Edelleenkin aion pitää lenkillä namit mukana ja palkata koiria varsinkin kehuilla erinomaisista kävelysuorituksista, erityisesti uusissa tilanteissa ja ympäristöissä. Mutta olen oikein tyytyväinen nyt – hihnataistelu on vihdoin tauonnut. Hihnarintamalla kaikki hyvin.

Täten julistan Urhon ja Väinön hienoiksi hihnakävelymiehiksi. Aplodit maailman upeimmille ukkeleille!

Emäntä neuvoo: Koiran pahoinpitelyn alkeet

Koirien kanssa arkea eläessä tapahtuu jatkuvasti kummallisia asioita. Yksi ovat pienet onnettomuudet, joihin ihminen päätyy osalliseksi joskus ihan järkevistä ja joskus täysin mystisistä syistä. Ainakin meillä koiria potkitaan, poljetaan, tönitään, huidotaan ja litistetään jatkuvasti.

Kerron lisää.

dsc_0168-2

Urho ja Väinö ovat liukasliikkeisiä. Ulkona liikkuessa voi helposti käydä esimerkiksi niin, että kun olen ottamassa isoa askelta vaikkapa ojan yli, siinä ihmisen jalan maasta irtoamisen ja taas maahan osumisen välillä kengän täsmälliseen maahanosumiskohtaan voi ilmestyä koira. Tuosta noin vain. Siinä se katsoo minua liikuttavalla ilmeellä suoraan silmiin samalla kun näen kengänpohjani varjon liikkuvan koirani naamalla – enkä pysty tekemään asialle enää yhtään mitään. Painovoiman lait hoitavat hommansa ja rusikoin koirani maan pintaan.

Joskus kävellessä jalkani eteen ilmestyy koira sillä tavalla, että joko a) koira kamppaa minut tai b) minä potkaisen koiraa. Dramaattisin esimerkki tällaisesta koirahärmistymisestä on se, kun isäntä oli koirien kanssa juoksulenkillä ja Väinö matkusti ajassa sillä tavalla, että se ensin juoksi normaalilla paikallaan tien sivussa ja sitten yhtäkkiä ilmestyi isännän jalan eteen. Seurauksena oli Väinöön osuva vauhdikas potku ja metrikaupalla kovaa asfalttia pitkin lentävä Väinö.

Kotona potkin koiria koko ajan, esimerkiksi keittiön pöydän alle. Sohvalta noustessani poljen niitä. Astun niiden varpaille. Isken niitä ovella päähän tai litistän oven väliin. Joskus ne saavat nyrkistä, kun en huomaa katsoa, minne huiskin. Olen vierinyt sängyssä järkyttyneen Väinön päälle. Ehkä yksi oudoimmista onnettomuuksista oli tässä taannoin se, kun venyttelin illalla makuuhuoneessa sängyssä maaten – ja etusormeni liikkui ilman halki pilkkopimeässä suoraan syvälle Väinön korvakäytävään ja ainakin tuntui, että saatoin koskettaa aivoja. Joskus sormeni on tehnyt samanlaisen yllättävän syväsukelluksen Kekkosen sieraimeen.

Urhon kanssa kickbike-puuhaa harjoitellessa sattui paljon kaikenlaista. Kului aika monta kilometriä ennen kuin Uke huomasi, että kickbiken vierellä on pakko juosta siivosti ja hötkyilemättä. Sitä ennen sattui muun muassa sellainen tilanne, jossa Urho villiintyi kaupan parkkipaikalla ohi lentävistä kuivista puunlehdistä, lähti kesken pyöräilyn jahtaamaan niitä ja sotki hihnansa vauhdikkaasti kickbiken takarenkaaseen. Koko tilanteeseen kului aikaa ehkä sekunti. Urho ulisi, vinkui ja vonkui renkaaseen jumittuneena ja minä en voinut päästää kikkerön sarvista irti kaatamatta samalla pyörää Kekkosen päälle. Kaupan pihaan syntyi pieni liikenneruuhka. Urho kärsi sekä fyysisesti että psyykkisesti, minä lähinnä psyykkisesti.

Joskus myöhemmin kikkeröidessämme vastaan tuli tiellä iso ja syvä vesilammikko. Minä laskeskelin, että meidän kannattaa kiertää se vasemmalta, koska sillä puolella oli hiukan leveämpi kuiva kaistale. Kekkosen laskelmat osoittivat, että oikea puoli on ohitukseen optimaalisempi. Lopputuloksena oli se, että hihnan pituus loppui lammikon yllä kesken, kun kiersimme lammikkoa eri puolilta. Siinä vesi roiskui, emännän kengät lotisivat, polvet rutisivat ja vastaantulijat katsoivat silmät selällään, kun rynnäköimme Kekkosen kanssa mahtavalla rytinällä lampareeseen. (Tämän tarinan opetus: Jos et voi välttää onnettomuutta, tee siitä spektaakkeli.)

Kummallisinta näissä onnettomuuksissa on se, että kun niitä sattuu tarpeeksi, niihin ei enää juuri edes kiinnitä huomiota. Kun Kekkonen oli vielä pieni, emännän sydän meni kauhusta sykkyrälle milloin mistäkin pikku kolhusta. Nykyään olen oppinut ottamaan aamuteeni kanssa näkymättömän kourallisen rauhoittavia mielikuvituspillereitä, jotta voin lipua tyynesti läpi päivän riippumatta siitä, millainen hilpeän kaoottinen aussiperformanssi ympärilläni milloinkin pyörii.

Kekkonen ja Luikkunen linssiluteena, eli kuinka emäntä kohtaa mahdottoman haasteen

Kuvien ottaminen kahdesta vikkelästä terrieristä on hetkittäin melko haastavaa. Väinö tosin on melko hyvä poseeraamaan kameralle, jos sen vain saa houkuteltua muista kiireistään kuvattavaksi. Kekkonen sen sijaan… toivoton tapaus. Siinä, missä Väinö tököttää miehekkäästi sama ilme naamallaan pitkän tovin kuvattavana, Kekkonen ehtii tekemään monenlaista… Ainoa keino saada kamerareissulta edes pari onnistunutta kuvaa on ottaa kuvia paljon.

Tänä aamuna yritin ottaa jampoista yhteiskuvia, saldona ensin tämä kuvasarja:

Ja lopputulos:

dsc_0023-2

Tööt.

Ja tässä vielä toinen kuvasarja, jossa lopputulos oli kohtuullisen onnistunut. Huomio kannattaa kiinnittää Väinön värähtämättömään passikuvailmeeseen.

dsc_0074-2

Uskomaton suoritus!

Rati riti ralla, eli kuinka Väinö heitti talviturkin tammikuussa

On tammikuun loppu. Ulkona on pakkasta, lunta on useampi kymmenen senttimetriä ja lisää sataa. Väinö heräsi tänä aamuna kerältä emännän kyljestä, ja venytellessään miehekkäitä pikku koipiaan se tuumaili itsekseen, joskohan viimein tänään olisi hyvä päivä heittää talviturkki tälle vuodelle.

dsc_0676-2

Läksimme sitten kolmen koplana ulkoilemaan metsään. Käppäilimme pitkin moottorikelkan ja suksien jälkiä. Emäntä ryöhälsi edellä hiki hatussa ja piskit välillä huohottivat perässä ja välillä kirmailivat edellä. Kun reissu alkoi vähitellen kääntyä paluumatkalle, vastaan tuli oja. Se oli paikoin sula. Menin yli etunenässä kiertäen isoimman sulapaikan. Pääsin yli helposti ja laskeskelin myös koirien tulevan samasta paikasta ongelmitta – ylitys oli niin helppo, etten juuri edes ajatellut asiaa. Ojan jälkeen alkoi ylämäki, ja ehdin raahata itseäni rinnettä pitkin noin kolmenkymmenen metrin verran ennen kuin havahduin siihen, että takaani kuului vain yksi huohotus. Käännyin katsomaan taaksepäin: Väinö oli kadonnut. Nielaisin kurkkuun hypänneen sydämeni takaisin oikealle paikalleen ja aloin kutsumaan Väinöä. Haravoin katsellaani metsää ja mietin, mihin suuntaan se olisi voinut lähteä. Lunta oli sen verran, että ilman valmiiksi tallattua jälkeä se ei olisi ehtinyt vielä juuri minnekään, mutta moottorikelkan jälkiä kulki kyllä ristiin rastiin… Huhuiltuani tovin päätin palata takaisin. Juuri kun olin pääsemässä ojan luo, veden syöveristä syöksyi ulos likomärkä Väinö, joka rojahti vauhdilla umpihankeen. Lumi tarttui märkään koiraan ja hetken Väinö näytti pystykorvaiselta bichon friséeltä. Sen silmissä oli hämmästynyt katse, ja se seistä tökötti töppyrässä paikallaan. Kiskoin siltä heti pois märän villapaidan ja valjaat. Onneksi Väinön selkä ja hartiat olivat puseron ansiosta säilyneet melko kuivana. Vapauduttuaan märän villapuseron kahleista Liukas Luikku aloitti kuivattelurallin: Se syöksyi huippunopeuksilla rinnettä ylös ja alas. Järkytyksestä toivuttuani aloitin pikamarssin takaisin autolle. Väinö ei näyttänyt olevan moksiskaan, päin vastoin: Ilo oli ylimmillään paluumatkan ajan. Väinö teki riemuhyppyjä vieressäni ja kutsui Urhoa leikkiin pylly vimmatusti pyörien. (Saattaa tosin olla, että Luikkunen kerkesi vähän säikähtää ja jännitys purkautui villinä hurjasteluna. Tai sitten se vain oli oikein tyytyväinen itseensä.)

Tilannehan luultavasti oli siis se, että Väinö arvasi, etten antaisi sen pulahtaa ojaan, jos sattuisin näkemään talviturkinheittoyrityksen. Niinpä se odotti että menen edeltä ja kun reitti oli selvä, se lumpsahti ojaan omassa rauhassaan. Kun aikaa ehti kulua puolisen minuuttia, se varmaan kroolasi ja ui selkää avannossa ilman kiireen häivää. Minun saavuttuani paikalle se ryntäsi äkkiä ylös esittäen ojaan pudonnutta koiraraukkaa…

Kotiin tultuamme tuo pieni ryökäle söi aamiaisensa ja meni täysin tyytyväisenä sohvalle nukkumaan. Sillä näytti olevan vilu ja turkki oli vielä paikoin hiukan kostea, joten peittelin sen viltillä. Koirasta näkyy tällä hetkellä nenänpää. Jotenkin minusta tuntuu, että viikarin naamalla saattaa parasta aikaa olla iloinen mutta salainen virnistys: Talviturkki on heitetty!

 

Kertomus tyhjentymättömistä anaalirauhasista, eli kuinka Kekkonen sai aiheen ikuiseen kiitollisuuteen

Luulen, että nyt on hyvä hetki kertoa tarina siitä, miten Urho luuli elämänsä muuttuneen vihdoinkin oikeanlaiseksi ja Väinön transformoituneen odottamattomasti mutta ilahduttavasti sen tyttöystäväksi.

Kuten meitä aiemmin seuranneet tietävät, Väinö menetti pallukkansa eläinlääkärin pöydällä lokakuussa. Väinöllä oli piilokives, joten leikkaamista ei lopulta tarvinnut juurikaan pohtia – varsinkin, kun useampi eläinlääkäri oli samaa mieltä leikkaamisen tarpeellisuudesta. Niinpä sitten käytiin tuumasta toimeen ja asia tuli hoidetuksi (kastroinnista ja sen jälkilöylyistä voi lukea täältätäältätäältä ja täältä). Väinö oli kipeä, parani ja elämä jatkui. Pikkuvikkelän meno on jatkunut leikkaamisen jälkeen täsmälleen samanlaisena kuin ennenkin. Kaikki hyvin.

Olin henkisesti varautunut jonkinlaiseen muutokseen koirien välisissä suhteissa. Ajattelin, että ehkä Väinöstä tulee aiempaa alistuvampi ja Kekkonen saa pönöttää näkymättömällä valtaistuimellaan entistäkin röyheämpänä. Yllättäen kävikin niin, että Väinö alkoi pitää puolensa Urhon kanssa aiempaa paremmin. Mörssäri ei enää saanutkaan jyrätä tahtoaan läpi tilanteessa kuin tilanteessa. Jos Väinö oli kauneus komeusunilla ja Urho meni kesken kaiken tökkimään, Väinö antoi selväsanaisesti kuulua, mitä oli asiasta mieltä. Aiemmin se vain sieti Urhon päättymättömät hellittelyt. Väinö alkoi ottaa leluja Urhon suusta, ja jonkun kerran Kekkonen on jopa joutunut luovuttamaan sille vetoleikissä. Hämmästyttävää, mutta todellista.

Sitten yhtenä iltana marraskuussa Urho alkoi nuolla Väinön pakoputkea. Jokainen koiran kanssa elävä tietää, että tutkimattomia ovat piskien tiet – en siis antanut yhden illan omituisen käytöksen häiritä itseäni millään tavalla. Seuraavana aamuna lenkillä lipostelu jatkui. Väinö käveli edellä, Urho perässä nokka tiiviisti kiinni Väinön pökyläluukussa. Tässä kohtaa molemmat aivosoluni alkoivat jo vähän liikahdella ja panin käytöksen kunnolla merkille. Päivän mittaan Kekkosen hanurihimo yltyi, ja illalla se oli jo ihan hurjana. Sitä ei saanut erotettua Väinöstä mitenkään muuten kuin raakaa fyysistä väkivaltaa käyttäen. Yöksi koirat jouduttiin laittamaan eri huoneisiin ensimmäistä kertaa ikinä, ja Kekkonen laulaa luikutteli piskejä erottavalla ovella lähes läpi yön. Aamulla hulluus taas jatkui, ja alkoi olla selvää, että Urhon päässä oli naksahtanut silmään lemmenvaihde: Se esitteli Väinölle vikittelyliikkeitä, painoi kuonoa Väinön selkään ja yritti astua. Käyttäytyminen oli juuri samaa kuin joskus tyttökoirien kanssa. Niinpä teimme päätelmän, että Kekkonen oli rakastunut. Sen elämästä oli yhtäkkiä tullut täydellistä: Väinö oli vaihtunut ihastuttavaan Vienoon, joka asui Kekkosen kanssa saman katon alla ja jonka kanssa saattoi leikitellä mielin määrin. Vieno vain oli harmillisen kainoa sorttia eikä oikein lähtenyt mukaan Kekkosen lemmenleikkeihin.

Kun Urhoa oli irrotettu Väinöstä aktiivisesti kolmen vuorokauden verran, iskimme isännän kanssa viisaat päämme yhteen tummat silmäpussit heilahtaen ja päätimme, että nyt jos koskaan on Kekkosen kastraatioimplanttikokeilun aika. Kekkosen kohdalla kastraatiota oli mietitty jo pitemmän aikaa, mutta päätöksiä ei oltu tehty. Ajateltiin, että ainakin kokeillaan implanttia ennen lopullista ratkaisua (oho, kuulostipa kammottavalta). Isäntä varasi ajan eläinlääkäriin, ja jo samana iltapäivänä kaahasimme sairaalaan uupunut Väinö ja himokas mutta stressikäyrän maksimipisteessä huhkiva Urho kyydissämme.

Eläinlääkäri asensi puolen vuoden implantin Kekkosen niskanahan alle. Väinö-raukan ryppyreiän todettiin olevan aivan punainen ja ärtynyt. Peräpään lipostelun vuoksi molemmilta äijiltä päätettiin myös tyhjentää samalla reissulla anaalirauhaset. Kun Väinön (ei-tulehtuneet) rauhaset tyhjennettiin, huomattiin sattumoisin, että Kekkonen oli erittäin kiinnostunut niiden sisällöstä. Vilkaisimme isännän kanssa toisiamme, ja mielen perukalle hiipi eräs ajatus…

Vahvistus tuolle aatokselle saatiin kotona, kun ukkojen takaosastot huuhdeltiin perusteellisesti ja koirat pääsivät taas olemaan normaalisti kotona. Kekkonen meni heti tutkimaan Vienon peräosastoa ja kappas, ei se enää niin ihana ollutkaan. Vieno alkoi muutenkin epäilyttävästi muistuttaa erästä tuhmaa pikkuveli-Väinöä…

Siispä, kyllä: Urho kastroitiin, koska Väinön anaalirauhaset eivät olleet tyhjentyneet. Hienosti toimittu, emäntä ja isäntä. Kekkonen kiittää.

dsc_0490-2

Asiaan varsinaisesti kuulumaton kuva viime tammikuulta