Piru merrassa peltotiellä, eli kuinka paholainen karkotetaan

Jjep, nyt se on selvinnyt. Meidän naapurissa asuu itse perkele. Se tekee torttunsa Mahtiterrierien tontille, mutta ennen sunnuntaita tuo paholainen ei ollut näyttänyt naamaansa talon isännille – se oli piiloutunut salaisuuksien verhon taa jättäen vain haisevia merkkejään pihapiiriin. Viikonloppuna tilanne muuttui ja Keisarit saivat nähdä tuon pirulaisen ilmielävänä.

Olimme olleet erittäin onnistuneella päivälenkillä pelloilla. Syyskuun aurinko paistoi. Kun sunnuntaikävely tuli päätökseen, piskit pinkaisivat tyytyväisinä Kirpun takapenkille. Istuin kuskin paikalle ja katsoin taakseni: kaksi hymyilevää koiran naamaa. Kaikki ihanasti. Lyhyt paluumatka pitkin hiekkatietä takaisin kotiin alkoi. Piskit asettuivat väliköllötykseen (varsinkin Väne osaa ottaa tehot irti lyhyistäkin automatkoista). Kun autolla oli ajettu pari minuuttia, huomasin vanhahkon miehen kävelevän hitaasti edelläni tiellä. Ja samassa miehen seuraksi tielle ryntäsi myös iso vaalea labradorinnoutaja ilman hihnaa. Tunnistin tuon komean ryökäleen heti (koiran siis). Vanha mies ei kuullut autoani, joten hidastin vauhtia ja jäin köröttelemään koirakon perään. Mutta eipä mennyt aikaakaan, kun koira huomasi meidät – ja siinä kohtaa oli isäntä jo myöhässä. Hän yritti ottaa kiinni pannasta, mutta epäonnistui. Kun koira lähti juoksemaan kohti meidän autoa, näin jo elämäni vilisevän filminauhan lailla silmissäni…

Väinö oli ensimmäinen, joka havahtui pysähtyneeseen autoon. Se nousi katsomaan ulos ikkunasta, ja mitä sen silmät näkivätkään: valtava hurtta suoraan helvetin porteilta juoksemassa kohti meitä!! Luikku päästi hälytyskiljunnan, ja myös Kekkonen ryntäsi ikkunaan. Nyt oli piru merrassa!! Piskit arvioivat nopeasti tilanteen ja johtopäätös oli yhteinen: Tämän täytyy olla nyt Se, joka jättää pökylöitä. Terrierit nyökkäsivät toisilleen yhteisymmärryksen merkiksi.

Keisarit huusivat kuorossa takapenkiltä: ”Hoi, pelsepuupi – paljasta meille nimesi!” Ja tuo keltainen paholainen lähestyi, ponkaisi takajaloilleen vasten autoa, linttasi märän kirsunsa kiinni auton takalasiin, katsoi terrierejä silmästä silmään ja hönkäisi iloisesti: ”Minä oon Nalle!” Terrierit kauhistuivat ja tekivät takapenkillä ristinmerkkejä, osoittivat perkelettä valkosipulilla ja sylkivät kolmesti olan yli. Sitten ne alkoivat muistella kaikkia oppimiaan demoninkarkotusloitsuja ja antoivat tulla täyslaidallisen: ”Herkkuluun nimeen temoni mene pois…”, ”… riivaaja ulos nyt…”, ”…hus hus pelsepuupi!” Möykkä autossa oli mahtava ja majesteetillinen! Saattoi olla, että juuri sillä hetkellä yläpuolellamme pilvet hajaantuivat ja auringonsäteet lankesivat suoraan Kirpun perällä äänekkäitä loitsuja tahkoaviin pikku eksorkisteihin. Ja sitten – kuin taikaiskusta kuvaan asteli vanha mies, joka otti keltaista ja iloista hirviötä pannasta kiinni ja talutti sen pois.

Takapenkillä terrierit katsoivat ensin hölmistyneenä toisiaan. Tajuttuaan voittonsa ne heittivät yläfemmat, iskivät nyrkit yhteen ja tekivät aaltoja. Joten:

Oletko manauksen tarpeessa? Riivaako sinua demoni? Tilaa nyt paholaisen häätämisesi suoraan Kekkosen ja Väinämöisen Laatueksorkismipalvelut Oy:ltä! Liittymismaksu kanta-asiakkaaksi syyskuussa vain nolla herkkuluuta. Ole nopea, rähinää riittää vain muutamalle ensimmäiselle tilaajalle! Tilaukset suoraan Urhon ja Väinön postilaatikkotelineeseen tai portin pieleen. Räyhällä on laatutakuu – jos et ole tyytyväinen saamaasi palveluun, saat herkkuluusi takaisin (pikkuprintti: jos niitä ei ole vielä syöty ja jos Urho suostuu luopumaan niistä).

Ei rähinällä rajaa kun demonia pois ajaa!

Mainokset

Emännälle aamiaiseksi itikoita, eli jokunen kuva pikku patikkaretkeltä

Paljon on taas virrannut koirannappulaa Kekkosen ja Luikkusen nieluista alas sen jälkeen kun viimeksi tuli huudeltua blogiosastolla. Se on tämä kesä niin kiireistä aikaa… (Tähän sopisi hyvin sellainen viime päivinä otettu kuva, jossa makaan helteen tainnuttamana sohvalla ristironkkelissa piskien kanssa ja keskityn läähättämään ja pitämään itseni elossa. Välillä otan jäätelöä kupista jäähdyttääkseni ruumistani.) Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen pilvinen ja viileähkö päivä vähään aikaan, joten pakkasin pienet ja karvaiset tuhon airuet Kirppuun (joka on meidän kakkosauto, pikkuinen ja äkäinen Nissan Almera vm. 2003, räyh!), iskin kaasun pohjaan ja kiihdyttelin metsään.

DSC_0108 (2)

Nöö nöö

Retkestä muotoutui onnistunut, vaikka itikoita oli niin paljon, että hetkittäin uumoilin raamatullisten vitsausten tulleen osaksemme. Toisaalta olin tyytyväinen, koska aamiainen oli jäänyt hiukan ohueksi ja rouskuttelemalla suuhun lentäviä hyttysiä sain paikatuksi proteiininpuutettani. Lisäksi taivas näytti ison osan matkasta siltä, että se aikoo pudottaa niskaamme virkistävän kesäisen rankkasateen, joten hieroin jo alkumatkasta sadetakin niskaani. Sadetta ei kuitenkaan tullut, joten hikoilin kumipuvussani noin puolitoista tuntia ennen kuin luovutin ja riisuin pirteänkeltaisen maastoasuni. Sadetakin alta paljastui likomärkä, ihoon takertunut ja höyryävä pusero (Ai mikä tekninen urheilualusasu? En tunne.), joka kiihotti imukärsät tanassa meitä kohti syöksyileviä itikoita siinä määrin, että koin viisaimmaksi pistellä reippaanpuoleisesti takakäpälää toisen eteen. Koirat ihmettelivät sätkimistäni. Olin tyytyväinen, että kukaan todellinen eräjorma ei ollut todistamassa wannabe-eräilijän kärsimyksiä. Reilut pari tuntia kestäneen patikoinnin päätteeksi Väinö alkoi varoa jalkaansa, ja emäntä sai taas yhden opetuksen kantapään kautta: maltti on koivenkuntoutuksessa valttia.

DSC_0036 (2)

– Tästä me mennään. Tuuhan mukkaan.

DSC_0012 (3)

Offroad-koirat

DSC_0068 (2)

Aurinkoakin saatiin.

DSC_0059 (3)

Väinön yksityiset kiihdytysajot

DSC_0080 (3)

– Mennäänkö yhtä matkaa? – Joo mennään.

DSC_0167 (2)

Joku melkoisen tärkeä on mennyt tästä.

DSC_0161 (2)

Tässä kuvassa näette harvinaisen lammaskoiraterrierin (LKT, lat. Pakatys canis lupus super macho terrieridus) kaksi edustajaa ruokailemassa. Lajia tavataan yleensä Suomessa, joskus harvoin muualla eteläisessä Skandinaviassa. Elinympäristöksi sopivat erilaiset heinikot, mieluiten ruohonleikkurilla siistiksi tasoitetut nurmikot. Pääasiallinen ravinto on nurmikko. LKT on märehtijä, joka pureksii ravintonsa ja oksentaa sen sitten karvalankamatolle tai muulle pesulassa pestävälle matolle.

DSC_0205 (2)

Lähikuva LKT:stä.

DSC_0174 (2)

Uljaita vuoristoterrierejä

DSC_0050 (3)

Söpöliiniterrieri

DSC_0229 (2)

Mahtiterrieri eli Hänen Rapatassuisuutensa Keisari Urho I Pörheä

DSC_0094 (2)

Ja virallinen yhteiskuva. Kaverukset näyttävät tässä söpösiltä, mutta todellisuudessa niiden katseet on suunnattu korppiin, ja ne miettivät paraikaa, tahtoisivatko mieluiten korppia haudutettuna, paistettuna vai keitettynä…

Ja ai niin. Kerroin jokunen viikko sitten siitä, miten Väinö rouskutteli possunkorvaa pöydän alla samalla, kun yritin antaa parastani työhaastattelussa. Väinön antama taustatuki kantoi hedelmää ja poiki minulle työpaikan syksyksi. Niinpä näillä näkymin Team Tuho pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa elokuussa reilut 400 kilometriä etelämmäksi Suomi-neitosen helmoihin. Sitten terriereille onkin luvassa ihan upouusia seikkailuja.

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Emäntä masennuksen syöverissä: Kun elämä potkii päähän

Nyt muuten tökkii tämä elämä. Tahmaa ihan huolella. Väinö alkaa kyllä olla jo onneksi melko hyvässä kunnossa. Se kipittelee pitkiä matkoja neljällä jalalla kuitenkin vähän polvea varoen. Kovimmat kiihdyttelyt se hoitaa vielä kolmijalkaisesti. Vauhtia alkaa hetkittäin ollakin siinä määrin, että toipilasajan toivoisi olevan jo pikapuoliin takanapäin. Kipulääke jatkuu vielä muutaman päivän. Tikit otetaan pois tänään.

Kekkonen taas… PUUUHHH. Lyhyesti: Hierominen ei tosiaan enää auttanut Urhon hyppimättömyyteen ja selkäjumiin. Ajatuksena oli viedä Uke Väinön kanssa yhtä aikaa fysioterapeutin käpälöitäväksi. Tällä viikolla tiistaina monsieur Kekkonen meni kuitenkin niin kipeäksi, että jouduin varaamaan ajan eläinlääkäriin. Urho makasi paikallaan, läähätti ja urahteli. Kun käden laittoi hellästi sen selkään, kaveri meni kyykkyyn tai maahan ja liukeni pois alta. Kun selkää kosketti kahdella sormella selkärangan molemmin puolin, selkälihakset nytkähtelivät ja Urho uikutti. Ulkona se ärisi kävellessään ja oli koko ajan jotenkin kireä ja nihkeällä tuulella. Tyyppi oli siis selvästi kipeä. Perjantaina menin sen kanssa tohkeissani lääkäriin, selitin kaiken pitkän kaavan mukaan ja painotin että nyt on tämä koira tässä kipeä. Urho nostettiin pöydälle ja kas – lääkäri ei puolen tunnin painelun, tökkimisen, vatkaamisen, venyttelyn ja nitkuttelun aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista kipureaktiota. Kun ”kipeitä” selkälihaksia painoi, Urho kääntyi ihmeissään mutta ystävällisesti katsomaan painelijaa – siinä oli dramaattisin reaktio. Oma olo oli lievästi ilmaistuna nolo. Aloin epäillä omia havaintojani ja mielenterveyttäni – olenkohan ihan hysteerinen ja luulotautinen. Eläinlääkäri kehotti minua seuraavalla kerralla tuomaan Urhon pahimman kivun aikana vastaanotolle, jos kivun lähde sitten selviäisi paremmin, ja lähettämään tarvittaessa videota tilanteesta sähköpostiin. Hyvin ystävällistä siis. Urho sai myös viikon lepoloman ja kipulääkekuurin, jotka aloitettiin toissailtana, ja kappas, eilen Urho pinkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti pitkästä aikaa auton kyytiin. Mystistä. Varsin mystistä. En tajua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että meillä on kaksi koiraa kipulääkekuurilla. Survon aamuin illoin pillereitä kitoihin, hoidan Väinön haavaa ja käyn vain lyhyillä hihnakävelyillä. Kun on tottunut kulkemaan metsälenkkejä pari kertaa päivässä, tämmöinen meno alkaa ahdistaa. Pitäisi saada hiljaisuutta, vihreätä ja puhdasta ilmaa keuhkoihin. Sitten meneillään on vielä kevään pahin kelirikkoaika ja metsässä märkää. Pitäisi jaksaa nyt odotella pari viikkoa lumen sulamista. Pipo alkaa melkein huomaamatta kiristää ja kaikki ärsyttää vähäsen. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä kun koirilla on jatkuvasti jokin terveysongelma päällä. Muukin elämä stressaa. (Ai niin, positiiviset uutiset: Perjantain eläinlääkärireissulla mitattiin myös Urhon ALAT-arvo. Se oli ensimmäistä kertaa ikinä normaalin rajoissa. Onko hepatiitti nyt historiaa? Iloitsen tästä joskus myöhemmin.)

Kun jatkuvasti on joku ihmetilanne päällä, alkaa väsyttää, kyllästyttää ja masentaa. Ihana ja reipas normaalielämä iloisten koirien kanssa touhuten tuntuu kaukaiselta unelta. Mitenkähän tästä suosta nyt noustaan? Onko helppo ja mukava koira-arki lopullisesti historiaa? Mitä tein väärin?

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.

Hyvää päivää.

Kelmeäihoisten ja päivänvaloa kaihtavien vampyyrien pimeästä luolasta päivää. Näin henkilökohtaisesti pidän varsin onnekkaina sellaisia ihmisiä, jotka saavat keväisestä auringonpaisteesta energiaa, virtaa suorittaa ällistyttäviä massiivisiivousoperaatioita ja aloittaa kaikenlaisia uusia projekteja ja saatella vanhoja talven jäljiltä päätökseen. Tämä emäntä nimittäin kuuluu siihen ihmissakkiin, joka kevään ensimmäisiä auringonsäteitä nähdessään muuttuu kiveksi tai vaihtoehtoisesti joutuu vetäytymään tällä tavalla luolan perälle odottelemaan parempia aikoja. Fyysinen väsymys on tällä hetkellä sitä luokkaa, että unikuola valuu suupielestä koko ajan ja ihmisten ilmoilla pitää yrittää olla kuorsaamatta kovin kovaäänisesti ja huomiotaherättävästi. Hereilläolo on itsessään ponnistus ja esimerkiksi katseen tarkka kohdistaminen vaatii ylimaallista itsekuria. Välillä käyn töissä larppaamassa pätevää työntekijää, ja noin 20 vuoden treenin tuloksena näytän kevätväsymyksestä huolimatta ilmeisesti verrattain normaalilta, koska kukaan ei ainakaan vielä ole uskaltanut tulla kysymään, miksi tulen töihin sammuneena. Kun en ole töissä, esitän kotosalla itselleni ahkeraa opiskelijaa ja tuijotan tietokoneen näyttöä ja kirjoja vuorotellen tasatahtisesti. Todellisesta uupumuksesta kielii erityisesti se, että teenkulutukseni on noin puolittunut normaalista. Juon teetä enää parisen litraa päivässä. En vain jaksa virittää teehaudutinta. Pitäisi kaataa vettä pannuun ja laittaa puruja suodattimeen. Liian työlästä.

Tämä on siis pitkänpuoleinen verukkeeni sille, miksi blogi on vaipunut pikkuiseen horrokseen. Myös koirat ovat kevätkanveesissa. Uni maistuu, ja niin ällistyttävältä kuin tämä Väinön nukkumistottumukset huomioiden kuulostaakin, piskit nukkuvat aamuisin niin pitkään, että nousen useimmiten ennen niitä. Käsittämätöntä. Unbelievable. Vaihtelevien ulkoilukelienkin vuoksi liikuttu ollaan tavallista vähemmän, ja terrierit vaikuttavat olevan täysin tyytyväisiä oloonsa. Kukaan ei istu ovella odottamassa lenkillelähtöä. Suurin osa ajasta kuluu sohvalla kolmestaan sikin sokin maatessa. Isäntä menee töihin ja tulee töistä, aurinko nousee ja laskee, kuu kasvaa ja pienenee ja kalenterissa sivut kääntyilevät. Emännällä tukka ja säärikarvat kasvavat, piskeillä turkit tursottavat kauheassa kunnossa ja kynnet ovat kuin hirveimmistä Jörö-Jukka-tarinoista. On minulla sellainen tavoite, että pyrin antamaan koirille joka päivä jotain ruokaa. Itse olen ajatellut kutistaa joululomalta jääneitä jenkkakahvoja ja elää takapuoleni vararavinnolla. Ruuan hakeminen jääkaapista = liian työlästä.

No, tällaista se on. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, elämä jatkuu taas noin kolmen viikon luolassa kyyristelyn jälkeen. Silloin vien kalpean naamani, pakastebroilerin sävyiset sääreni ja kaksi tukkajumalaterrieriäni auringonpaisteeseen ja kevät saa tulla. Nyt ryömin kuitenkin takaisin lämpöiseen ja turvalliseen äidin kohtuun, työnnän peukalon suuhuni ja kellun painottomana ikuisessa ja ajattomassa pimeässä…

(Tuota ajatusta häiritsee hiukan se, että nykyään sinne kohtuun on tulossa mukaan myös kaksi terrieriä, jotka kroolaavat lapsivedessä selkää ristiin rastiin…)

Yön ritari Kekkonen observoi, eli kuinka emännälle on kehittynyt allergia tieteellishenkistä luonnontutkimusta kohtaan

Siunattuja olkaa te, joilla on oma (aidattu) piha, jolle voitte päästää koiranne iltatarpeille. Kiittäkää tilanteestanne korkeampia voimia ja universumia, älkääkä enää ikinä valittako mistään koskaan. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoisa nääs.

Herrat Kekkonen ja Väinämöinen asuvat rivitaloasunnossa. Pihoja ei ole aidattu (ainakaan niin että ukot voisi sinne huoletta jättää touhuamaan keskenään). Se tarkoittaa sitä, että kun koirilla on pissahätä, omistaja pukeutuu, valjastaa hurtat ja lähtee kävelylle. Tämä on pääsääntöisesti ihan normaali juttu eikä herätä erityisempiä tunteita. Takki niskaan vain ja ulos. Myös normaalit aamu- ja päivälenkit ovat ihan ok, useimmiten tosi mukavakin juttu. Mutta se kohta, jossa kauheus vyöryy ylitse, on iltapissakävely. Kyllä, luit oikein. Jos selkäpiitäsi karmii ja iho menee kananlihalle, voit vielä lopettaa lukemisen tähän.

Meillä iltapissalle mennään ihan viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Jos koirat käyttää ulkona liian aikaisin, ne joko haluavat pissalle keskellä yötä tai heräävät aamulla kohtuuttoman varhain. Niinpä ulosmenon kellonajaksi on vakiintunut noin 22.30. Ihan hirveätä siis. Olen yleensä tuossa vaiheessa jo REM-unessa, ja koiratkin ovat torkuskelleet jo pari tuntia. Jos menisin ulos kahdestaan Väinön kanssa, homma hoituisi vielä aivan hyvin. Väinö tekee tarpeensa nopeasti, kävellä viputtaa reippaasti vuorokaudenajasta riippumatta ja kipittää tomerasti takaisin sisälle operaation päätteeksi. Kekkonen sen sijaan… Voi huoh.

 

DSC_0061

Tämä

Ulos mennessään Kekkonen venyttelee raukeasti. Se haukottelee ja tupsauttaa sieraimistaan ulos vähän räkää, että haistaisi ulkoilmassa leijuvia yötuoksuja paremmin. Se kiipeää hitaasti lumivuorelle ja ajattelee siellä rintakarvat tuulessa hiljalleen liehuen tovin sitä, miten se todella on tämän kaupungin uljain uros. Sitten se laskeutuu taas samalla tasolle meidän muiden kuolevaisten kanssa ja aloittaa tarkastuksen. Jokainen lumikökkäre, -paakku ja -nyppylä on tarkistettava. Paakut on tutkittava joka puolelta. Jos tarve vaatii, niihin on jätettävä myös oma signeeraus. Sitä ei voi kuitenkaan jättää miten sattuu tai huolimattomasti: On tutkittava, mikä kohta on merkille kaikkein optimaalisin. Paakkua on siis tarkasteltava monesta eri suunnasta ja eri etäisyyksiltä. Siihen on mallattava ensin molempien jalkojen nostoa, ennen kuin lopullisen päätöksen voi tehdä. Jonkun paakun kohdalla saattaa käydä myös niin, että huolellinen tarkastelu ja signeerauksen koeponnistaminen osoittavat merkin tarpeettomaksi. Silloin sitä ei sittenkään laiteta. Samalla tavalla on tarkistettava kaikki kepit sekä muut maasta kohoavat ja erityishuomiota herättävät kohteet. Kun kohde on tarkastettu ja siihen on mahdollisesti laitettu myös oma merkki, Kekkonen siirtyy eteenpäin, mutta huom: hitaasti. Mikään ei saa jäädä Kekkoselta huomaamatta, siksi kiirehtiä ei voi. Kävelyreitin jokainen neliösentti on tutkittava. Kekkonen painaa kirsuaan tiukasti maata vasten saadakseen toissapäiväisestä Kino-kaverin tassunjäljestä paremman haisun. Se vetää vainua ensin toisella ja sitten toisella sieraimella. On todella tärkeää selvittää, oliko Kino saanut iltapalalla todella lihapullia, kuten ensinuuhkaisulla vaikutti. Jos muu ei auta, Kekkonen saattaa ottaa myös lipaisunäytteen. Välillä Urho työntää päänsä syvälle lumipenkkaan selvittääkseen, oliko naapurin Saimilla tosiaan toissaviikolla juoksu (pissanäyte on pitkälle kevääseen saakka säilöttynä lumihankeen).

Emännän silmin Urhon tieteellinen tarkkuus ympäristön tutkimisessa on tuskallisen raastavaa. Uni painaa silmäluomia, on pimeää, usein märkää, kylmää. Väinö odottaa hihnan päässä eteenpäin pääsemistä. Unikuvat työntyvät väkisin mieleen, ja viereisessä metsikössä näyttää olevan jotain epämääräistä liikettä. Puut narisevat pimeässä. Toissailtana pöllö lensi hiljaa meidän ylitse ja olin vahingossa kuolla säikähdyksestä. Muuta kuin sänkyyn rojahtamista ei jaksa edes ajatella. Huumori on nolla. Ja Kekkonen sen kuin nuuhkuttaa. Kun välillä saa otettua muutaman reippaan askeleen kohti kotia, Kekkonen heittäytyy taas ankkurin lailla tienpientareeseen eikä irtoa sieltä millään ennen kuin kaikki on selvitetty.

dsc_0062.jpg

Oma älyllinen kapasiteetti ei riitä ratkaisemaan tätä ikuista yökävelyongelmaa, varsinkaan, kun asiaa ei ikinä tule pohdittua ja ratkottua päivällä. Joka ilta huomaan vain olevani saman tilanteen edessä: Pissakävelylle pitää mennä, ja Kekkonen alkaa venytellä…

 

Mitäs läksit, eli joitakin koiranomistajan elämän kauheuksia

Olen tässä tänään mietiskellyt sitä, mihin kaikkiin tilanteisiin sitä koiranomistajana joutuukaan. Kun koirasta vasta haaveilee, mielessä siintävät loistavat onnistumiset harrastuskentillä, kirmailu yhdessä kukkaniityllä hymyilevän kesäauringon alla ja sielun syvimpiä säikeitä kosketteleva uskollisen ystävän katse. Ja sitten pentu tulee taloon.

Olipa sää mikä hyvänsä, koiran kanssa on mentävä ulos. Tämä on universumitason totuus. Kun naapurit katsovat kauhuissaan lähestyvää vuosisadan massiivisinta sade- ja ukkosrintamaa, koiranomistaja pukeutuu sadetakkiin, sydvestiin ja uimalaseihin ja avaa oven. Räntäsade, kämmenen kokoiset taivaalta naamaan putoilevat jäälaatat tai valkoisena seinänä näyttäytyvä lumimyrsky eivät koiranomistajaa pidättele. Navakka tuuli ja sen mukana ilmaan kohoava koira ovat koiranomistajalle peruskauraa, samoin nyrkinkokoiset, naamaan iskeytyvät rakeet. Hautovalla helteellä pissalenkin voi vaikka ryömiä koiran kanssa, jos kävelemään ei enää lämpöhalvaukselta pysty.

Kaikkien noiden luonnonvoimien uhmaamisen lisäksi oma spesialiteettinsa ulkoilussa on vielä ulosteiden kerääminen. Hänen Majesteettinsa Koira lipuu kävelyllä kuninkaallisesti tiluksiaan tarkastellen, ja mikä on ihmisen tehtävä? Kävellä perässä ja pussittaa koiran kakka. Koiranomistajan arjessa ulosteet ja muut eritteet ovatkin kiinteästi läsnä. Pentuvaiheessa pissan- ja kakansiivous luonnollisesti korostuu, mutta eriteshow ei suinkaan lopu aikuisikään tultaessa. Ripulia ja oksennusta piisaa. Koirilla on muuten geeneissä tieto siitä, mikä on oman kodin matoista kallein ja hankalin pestä. Sitä ne alkavat käyttää huussina kun mahatauti yllättää. Tähän liittyen annan tuleville, tätä tekstiä lukeville koiranomistajalle kaksi kullanarvoista vinkkiä: Älä hanki pitkälankaista nukkamattoa, tai jos sinulla on sellainen, polta se ennen pennun tuloa. Ja toinen vinkki: Suhtaudu vakavasti pesulan seitsemäs matto ilmaiseksi -tarjoukseen.

Kolmas iso asia on raha. Koirahan ei maksa lopulta kovinkaan paljon, mutta sitten on hankittava kaikenlaisia perusarjen tarvikkeita, uusia vaatteita, treenikamoja, hienoja ja erilaisia hihnoja, herkkuja, uusia leluja, vaikka mitä. Mustin ja Mirrin kassalla Visaa vinguttaessa sitä joskus havahtuu yhtäkkiä todellisuuteen ja sitten itkee. Koiraa on vietävä eläinlääkäriin joskus oikeista ja joskus höpsön koiranomistajan omasta päästä keksimistä syistä. (Tästä tulisikin vielä oma pitkä listansa outouksia: Miten koiranomistaja valvoo yöllä kello neljä ja miettii, onkohan eilen tavallista vaisumpana esiintyneellä koiralla syöpä vai akuutti ja parantumaton diabetes.) Sitten on päästävä sille, tälle ja tuolle koirakurssille, harrastukseen ja koulutukseen. On koirahierojaa, koiranhoitajaa ja ja ja… Ja kahden koiran kanssa eläessä kaiken tämän voi huoletta kertoa ainakin kahdella.

Joskus pilkkopimeässä syksy-yössä nilkkojaan myöten loskassa seistessä ja koiran kakkaamista odotellessa sitä miettii, että pitikö ryhtyä. Tai kun kadulla meitä lähestyy yhtä aikaa juoksija, pyöräilijä, rullalautailija, varjoliitäjä, neljä remmirähjää koiraa ja kolme humalaista, ja samaan aikaan molemmat koirat alkavat pusertaa kakkaa keskelle katua. Tänään koirakoulutunnilla Urho nykäisi alkutunnista kitaansa kädestäni paitsi namin myös keskisormen kynsinauhat. Veri virtasi pitkin kättä, ja aina kun haava ehti leikkitauon aikana vähän tyrehtyä, Kekkonen kohta riipaisi sen uudelleen auki. Huhkin sitten käsi verta valuen kaksi tuntia kentällä ja elin todeksi sitä sanontaa verestä, hiestä ja kyyneleistä. (Ja jäin toivomaan, että koirat eivät kovin päässeet tänään ihmislihan makuun. Joudun muuten jatkossa hankkimaan meille treeninamit varsin kyseenalaisilla keinoilla.) Ja Urhon treenien aikana autossa vuoroaan odotti Väinö, joka oli ennen tuntia turauttanut hanurikarvoihinsa kunnon ripulikakan. Ripulihan siis ei lähde koiran karvoista pyyhkimällä, vaan takapuoli on vietävä pesulle. Niinpä kun menin hakemaan Vänkkyä autosta, vastaan leijaili Webaston lämmössä muhinut ripulilöyhkä. Pieni, suloinen, autossa kiltisti nököttävä Väinö ei yhtään ymmärtänyt, miksi emäntä takaluukun avatessaan haukkoi henkeään ja vaipui rastit silmien kohdalla kanveesiin.

Ja se kaikkein kummallisin juttu tässä kaikessa on, että mitään näistä outouksista ei vaihtaisi pois. Ei, vaikka koiriin uponneella rahalla olisi käynyt vähintään muutaman kerran ulkomaanmatkoilla ja vaikka naapurit pitävät meitä varmaan pähkähulluina. Ei, koska tämä kummien tilanteiden rytökasa on meidän elämä ja ihanaa juuri tällaisena.