Mahtiterrierien sopeuttaminen uuteen arkeen – emännän resepti

Kuten aiempia postauksia lukeneet tietävät, Kekkis ja Väinis ovat olleet melko stressaantuneita muutosta ja kaikista uusista kuvioista. Menihän meillä koko arki uusiksi, ja tutut kuviot jäivät linnuntietä pitkin noin 400 kilometriä pohjoisemmaksi. Erityisesti Urholle samanlaisina toistuvat päivittäiset rutiinit ovat aina olleet tärkeitä, ja muuton myötä iso osa rutiineista meni hetkeksi kokonaan rikki. Niinpä Kekkonen purki tuntojaan aluksi muun muassa haukkumalla ja ulvomalla yksin ollessaan. Väinön stressi on ollut enemmän liiallista valppautta, ylivireyttä ja vaikeutta ryhtyä lepäämään lepoaikoina. Jokainen talon rasahdus on saanut Väinöltä tömäkän lastin äänekkäitä ärräpäitä. Molemmat ovat ottaneet kierroksia pienimmistäkin asioista, ja Urhon spesialiteettina on ollut voimakas läähättäminen milloin minkäkin pikku tapahtuman seurauksena. Ensimmäisten viikkojen aikana muutamana yönä lattioille oli ilmestynyt pissalätäköitä ja yhtenä yönä pari pökylääkin. Syyllinen jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Nyt neljä viikkoa muuton jälkeen tilanne alkaa olla aika hyvä. Parin aiemman muuton koulimana osasin varautua stressiin etukäteen ja laatia mielessäni karkean suunnitelman koirien sopeuttamiseksi. Urhon huutelut työpäivän aikana ovat loppuneet aiemmin aina silloin, kun arkipäivistä aikatauluineen on tullut koirille tuttuja ja ennustettavia. Niinpä nyt neljän viikon aikana olen panostanut mahdollisimman tylsinä toistuviin rutiineihin: Aamukävely aina samaan aikaan ja samaa reittiä. Aamupala joka aamu samaan aikaan. Aamupalan jälkeen hellintää ja rapsuttelua, minkä jälkeen olen jättänyt koirat pitkälti huomiotta, jotta ne malttavat alkaa köllöttelemään. Ne seuraavat joka päivä samanlaisina toistuvia lähtövalmistelujani omilta köllötyspaikoiltaan. Viimeisenä kilistelen keittiön pöydältä avaimet kaulaan ja laukkuun, ennen kuin menen ulos ja laitan oven kiinni. Töistä palattuani annan koirille ensimmäisenä pienen herkun, jota syödessään ne rauhoittuvat eivätkä riehu ja hypi kaistapäinä (Väinö osaa jo hienosti odottaa herkkuaan riehumatta – aluksi sekin oli hankalaa). Herkun jälkeen hellitellään ennen pissakävelyä. Päivälenkin, iltapalan ja iltalenkin yritän mahduttaa tiettyihin kellonaikoihin. Myös nukkumaanmeno sujuu tutuin rutiinein.

En ole harrastanut koirien kanssa mitään erikoista, enkä ole kouluttamalla kouluttanut mitään neljän viikon aikana. Ei paikallaoloa, ei luoksetuloa, ei mitään. Nameja on kulunut vähemmän kuin koskaan. Piskiopiston sijaan olen panostanut rentoihin ja hihnattomiin ulkoiluihin, spontaaneihin leikkihetkiin, rauhallisiin luunsyöntisessioihin, hellittelyyn ja kiireettömään oleiluun aina kun mahdollista. Koirat ovat saaneet tulla lähelle ja syliin (erityisesti Väinöstä on kehkeytynyt varsinainen sylikoira), ja olen pyrkinyt tarttumaan tavallista enemmän niiden ehdotuksiin ja ideoihin: leikkiinkutsuihin ja ulosmenopyyntöihin noin esimerkiksi. Totuuden nimissä en olisi koiria jaksanutkaan viime viikkoina kouluttaa tai touhuta muutenkan mitään aivotoimintaa vaativaa, mutta mielestäni tämä koulutuksellisesti passiivinen jakso on ollut aidosti piskien sopeutumista palveleva ratkaisu.

Viimeisten parin viikon aikana Urhon aamuhaukkuminen on loppunut, ja töistä palatessa talo on ollut hiljainen (aluksi huolestuttavan hiljainen – ensimmäisinä päivinä oli kiire päästä katsomaan, ovatko kaverukset edes hengissä kun mitään ei kuulu). Aamulla koirat ovat rauhallisia, ja iltapäivällä ilahduttavan jälleennäkemisen jälkeen ne osaavat taas rauhoittua hyvin nopeasti. Kun illalla ei ole mitään erikoista ohjelmaa, ne asettautuvat nukkumaan. Sataprosenttisen normaaliin olotilaan on varmaan vielä vähän matkaa, mutta olen jo nyt tyytyväinen. Yhtenä iltana tällä viikolla Urho kaivoi lökäpöksyjeni taskusta paperinenäliinan ja silppusi sen huolellisesti ja aikaa säästämättä kymmeniksi pieniksi kappaleiksi. Siinä mieleeni tuli, että koirat voivat pian alkaa kaipaamaan jo uusia haasteita ja virikkeitä. Tulevien viikkojen aikana täytyy varmaan kaivella esille maastokartta ja paikallisten koirakurssien tarjonta, jos vaikka sieltä löytyisi meille mukavia uusia seikkailuja ja haasteita entisten selätettyjen tilalle. Tai sitten voisi etsiä jostain jonkun pennunkasvatusopuksen ja palauttaa mieleen, että miten niitä peruskäskyjä nyt taas pitikään opetella…

Mainokset

Aurinko alkaa (taas pikku välimyrskyn jälkeen) paistaa risukasaan

Kun taannoin tuli luvattua olla narisematta täällä blogissa enää yhtään mistään, niin olen joutunut sitten viettämään hiukan virtuaalista hiljaiseloa. Elämä on nimittäin tintannut meidän päähän vielä pari tujakkaa potkua rautakärkimaiharilla, eikä menossa ole ollut hirveästi kehumista. Niinpä päätin sitten mieluummin olla hiljaa kuin päästää sisäistä murheitteni Niagaraa virtaamaan vapaana täällä blogiosastolla. Sitä sorttia tuli kokeiltua tässä kevään mittaan ehkä vähän turhankin kanssa.

Nyt aurinko alkaa taas vähitellen paistella tähän kevään aikana reilusti kokoa keränneeseen epämääräiseen risukasaan, joten – I’m back.

Piskirintamalla kävi siis niin, että reilu viikko sitten Kekkonen, tuo lihaisa köllykkä, otti ja törmäsi ulkona Väinöön vauhdilla. Kilju-Väinö kiljui ja alkoi taas ontua jalkaansa. Se ei astunut sillä yhtään, ja jossain vaiheessa se alkoi nuolla polvea. Muutama päivä meni kaverin toipumista seuraillessa, ja kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan – päin vastoin – kiikutin Väinön maanantaina eläinlääkäriin. Lopputuloksena oli röntgenkuvaus ja kuvien lähettäminen Kuopioon Väinön leikanneelle eläinlääkärille. Lisäksi Väinö määrättiin taas kipulääkkeelle ja lepoon. Muutama päivä myöhemmin Kuopiosta kajahti viesti, että jalkaa nyt vain seuraillaan pari viikkoa, ja jos se ei lepokuurin päätteeksi ole lähes entisellään, on syytä ottaa uudelleen yhteyttä tohtoriin. Patella näytti kuvien perusteella olevan oikeassa paikassa, eli se kaikkein pahin ei ainakaan vaikuttaisi tapahtuneen.

Nyt Väinö on sitten alkanut taas vähitellen astua jalalla, nuoleminen on loppunut, ja se jopa taivuttaa polvea välillä. Meno alkaa hetkittäin äityä taas turhankin hurjaksi, kun kaveri innostuneena kiepsauttelee leikkausjalalla piruetteja. Nyt siis kaikki kuulolla olevat: Laittakaa kädet ristiin, peukalot pystyyn ja jos teillä on jotakin muita tilanteeseen sopivia onnea tuovia rituaaleja, niin nyt olisi aika hyvä hetki niille. Jos tästä törmäysepisodista sittenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä ja kipulääkkeellä, niin universumille ylistys!

Kekkosenkin vyötäröpoimuille ja komealle mahanköllykälle tulee nyt häätö, kun eläinlääkäri lupasi, että maksaruokavalio voidaan lopettaa. Ainakin aluksi kokeillaan kastroitujen koirien nappularuokaa varmaankin kotiruualla höystettynä, ja jos se ei vielä tepsi, niin sitten otetaan raskaan sarjan dieettieväät käyttöön. Toivottavasti Kekkoselle joka tapauksessa koittaa taas vähän paremmat päivät, kun ruokakuppiin ropisee sellainen annos, jolla myös nälkä lähtee.

Myös tämän huushollin ihmisten elämässä on ollut kevään aikana (koiriin liittymätöntä) vastatuulta. Eipä silti voi muuta kuin onneaan kiittää, että joka kerta kun emäntä raahustaa kotiin maahan lyötynä ja olkapäällä istuva pikku paholainen tökkii atraimella ja kuiskuttaa korvaan kaikenlaista (”Luovuta! Ei sinusta mihinkään ole!”), vastassa on aina ja joka kerta kaksi paria luottavaisia nappisilmiä ja kaksi iloisena heiluvaa häntää, ja sitten maailma ja kaikki murheet asettuvat taas oikeaan mittakaavaan. Entä sitten, jos elämä vähän vastustaa? Kaipa se on tärkeintä, että on koti, jossa voi punkea itsensä sohvannurkkaan ja molempiin kainaloihin saa oman, ihanan, täydellisen koiran. Ja koirilta paljon intohimoisia ja kosteanpuoleisia terrierisuukkoja.

Emännän pyhä lupaus, eli kuinka murjotus ja synkistely saa luvan loppua

Tämä kevät on ollut kyllä melkoista tunne-elämän pottupellolla rytyyttämistä. Juuri kun olen luullut, että nyt aurinko taas paistaa risukasaan, olen mätkähtänyt takaisin lietekuopan pohjalle, väännellyt siellä maailman surkeimpana ja huonoimpana käsiäni ja rypenyt huolellisesti itsesäälissä, heitellyt tuhkaa päälleni ja ollut kaiken kaikkiaan varma, että Jobin kirja kirjoitettiin oikeasti minusta (Emännän kirja). Nyt olen kuitenkin juhlallisesti päättänyt, että kaikenlainen negatiivissävytteinen vellominen saa luvan loppua, ja alan keskittymään vain ja ainoastaan tämän koiraelämän hyviin puoliin. Koska niitä edelleen on, ja paljon. Olkoonkin, että kremppaa löytyy vaikka eläinlääkäriopiskelijoitten kesäleirimateriaaliksi asti. En välitä. Nyt hoidetaan piskit kuntoon ja sitten aletaan nauttia kesästä. Ai nam.

(Jos seuraavassa postauksessa tästä pyhästä lupauksesta huolimatta vetelen taas itseltäni ranteita auki, joku saa tulla ja mäjäyttää minua röhkypossulla päähän, että nainen, nyt järki.)

Koska tämän elämän meren arvaamattomilla laineilla kelluvan purtilon purjeet alkavat taas vähitellen pullistua ja kokka osoittaa kohti uusia, jännittäviä seikkailuja, teen nyt kattavan listan koiraelämän positiivisista asioista. Voin tulla tänne sitten katsomaan listaa, kun meri seuraavan kerran tyyntyy, vene seisoo paikallaan ja keskipäivän aurinko paahtaa siihen malliin, että odottelen taas vain varmaa kuolemaa. (Aina joskus blogia kirjottaessa tulee sellainen tunne, että liioittelenkohan minä. Mutta sitten se menee ohi.)

  1. Kikkerökausi on avattu! Vyötin Kekkosen, isäntä kaivoi meille kikkerön varastosta ja niin sitä lähdettiin! Tuuli puhalsi kasvoille, lumen alta paljastuvat koirankakat löyhkäsivät ja Kekkonen ähisi perässä sunnuntaikävelyvauhtia täysin kyllästyneenä koko touhuun heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin!
  2. Väinö alkaa olla erittäin hyvissä voimissa. Siis erittäin. Epäilen, että kunhan ensi viikolla tulee se hetki, että Väinön saa päästää irti hihnasta, en näe tuota pikku vekkulia enää. Luultavasti paineistettu rakettireppu kantaa Väinön kohti ääretöntä ja sen yli.
  3. DSC_1772Tänäkin aamuna sain herätä kahden uljaan ja karvaisen koiramiehen vierestä. Olen nyt ihan alistunut ajatukseen, että piskit tulevat sänkyyn ja nukkuvat siinä missä haluavat. Entä sitten! Onni on kaksi tuhisevaa (Väinö), kuorsaavaa (Urho) ja lämmintä koiraa, jotka aamulla ensimmäisenä heiluttavat minulle häntää, kun vain raottelenkin silmiäni. Suukkoja saan aamulla niin paljon, ettei tarvitse käydä edes suihkussa! S-kirjaimen muodossa tai pää lattialla nukkuminen on hyvin pieni hinta tästä onnesta.
  4. Myös terassikausi on avattu. Pikkutyypit nauttivat mielellään näin lämpimänä päivänä takapihan terassilla loikoilusta. Kuinka monella oman elämänsä kleopatralla on kaksi näin uljasta koirasfinksiä vartioimassa takapihaa! Kysynpä vaan.
  5. Ihan kohta, siis tosi kohta, alkaa taas meidän sulan maan metsäsamoilukausi. Metsä tekee ihmisen ja koiran onnelliseksi, siellä ajatus kirkastuu ja nämä kevään hupsuttelut saa jättää kokonaan taakse.
  6. Jos Kekkonen onkin nykyään melkoinen vappupallo, Väinö on erittäin sutjakka mies. Ja nimenomaan mies, ei enää mikään pikkupoika. Herra Vaka-Vanha täyttää ylihuomenna kaksi vuotta. Sydän murtuu, kun pentuajan tajuaa nyt tosissaan olevan ohi – mutta toisaalta kukaan ei enää pissaa täällä lattialle tai roiku kiinni Kekkosen naamassa. Olen tyytyväinen.
  7. Ylihuomennahan siis juhlitaan! Baila baila.
  8. Väinö on alkanut nukkumaan pitkään. Meillä kukaan ei enää herää vapaapäivänä kello 6.30. Vaikka aikaisin heräämisessä on puolensa, erityisesti näin stressaavina ja vähäunisina aikoina sitä osaa arvostaa mahdollisuutta pitkiin aamu-uniin aina välillä. Väinöstä on muuten itse asiassa kuoritunut ainakin viime aikoina koko porukan aamu-unisin tyyppi. Muut saattavat jo hommailla päiväaskareitten kimpussa, kun Väinö kiskoo vielä sängyssä zetaa naamakarvat sojottaen ja viiksikarvat hengityksen tahtiin huojuen.DSC_1802
  9. Voi olla, että Kekkonen korkkaa tänä viikonloppuna mökkikauden. Luvassa on kenties yksityisloma isännän kanssa myyrien, keppien, haravoimattomien lehtien ja tärkeiden kevätaskareiden luvatussa maassa. Voiko koira viikonlopulta enempää toivoa? Toiveissa on, että sunnuntaina kotiin palaa rentoutunut pikkumies.
  10. Koirat tekevät elämästä täyttä, värikästä ja merkityksellistä. En halua edes ajatella olemista ilman noita yleismiesjantusia. Koirat osaavat ottaa arjesta ilon (ja mehut) irti! Tunteet ovat suuria ja aitoja, ja herkut hyviä! Oikeasti päivä paistaa risukasaan ihan koko ajan, vaikkei aina siltä tunnu. Itsepä noita pään päällä leijuvia ja auringonpaisteen estäviä myrskypilviä tulee kehiteltyä. Pitäisi ottaa koirista oppia ja elää enemmän nyt.

Ah. Nyt otan nuo sohvalla lojuvat karvaeläimet mukaani ja menen nauttimaan kevään lämpimimmästä päivästä. Olisikohan jätskikioskin myyjä kärrännyt menopelinsä jo torin laidalle?

Myrskyn jälkeen on poutasää, eli joitakin koiranomistajan oivalluksia

No niin. Itsesäälissä ja itsesyytöksissä kieriskely on nyt päättynyt. Väinölle on varattu tutkimus- ja leikkausaika pätevälle ammattilaiselle, asioista on otettu selvää ja paniikki on laantunut. Elämä jatkuu. Väinöstä leivotaan entistä ehompi taskuraketti.

Viimeisen vuorokauden aikana olen pohdiskellut (Väinön polven ja terveyden lisäksi) kahta asiaa. Toinen on koiran kanssa elämiseen liittyvä syyllisyydentunne, toinen on potentiaalinen ristiriita koiran hyvän elämän ja omistajan haaveiden välillä.

dsc_0005

Syyllisyyden tunteminen ei ole mitään erikoisen mukavaa puuhaa, ja tämä emäntä on oikein hyvä siinä. Kun koirat makoilevat aamulenkin jälkeen pitkin pituuttaan sohvalla ja niiden kuorsaus kuuluu keittiöön asti, emäntä miettii, nukkuvatko ne vain kun ei ole parempaakaan tekemistä. Kun koirat syövät iltapalaa tyytyväisesti maiskuttaen kupeistaan, emäntä miettii, että tämänkin ruokailuhetken olisi voinut toimittaa jotenkin enemmän aktivoiden. Kun tavallisena viikkona kuluu kolme päivää ilman minkäänlaista treeniä, emäntä kieriskelee syyllisyydentunteessa ja pohtii, onko koirien elämä ihan huonoa. Kun koirat joutuvat olemaan muutaman pitkän päivän ajan keskenään, kun Väinö saa pelkosätkyn eläinlääkärissä, kun Urho ei uskalla hypätä autoon, kun jompi kumpi koirista on kipeä, kun jonakin päivänä ei jaksa käydä yhtään pitkää lenkkiä vaan pissat tehdään muutamalla puolen tunnin korttelikävelyllä – emäntä syyllistyy.

Näin omasta päästä ulos puristettuna tämä kuulostaa tietysti ihan höpsöltä, turhalta itsensä kiusaamiselta. Onhan se tietysti joskus vähän sitäkin. Mutta kuitenkin ajattelen, että syyllisyyden tuntemisesta on myös hyötyä. Eilisen Väinön polvidiagnoosista seuranneen itsesyyttelyn jälkeen voin olla varma, että jatkossa seuraan molempien piskien liikkumista aika ajoin hyvin tarkalla silmällä. On eri asia tietää, että koirien liikkumista kannattaa tarkkailla, kuin todella tuntea se luita ja ytimiä myöten. En halua joutua katsomaan peiliin toista kertaa saman asian takia. Olen siis oppinut jotakin! Ehkä olen nyt myös piirun verran parempi ja osaavampi ihminen jakamaan elämää koirien kanssa kuin toissapäivänä. Harmillista on se, että Väinö joutui minun oppituntini välikappaleeksi, mutta näin nyt kävi. Enää asialle ei voi mitään. Olen jatkossa viisaampi.

Samaa pohdintaa sovellan muihinkin asioihin. Jos tiedän, että kolmen päivän treenitauko saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, en sitten pidä kolmen päivän treenitaukoa. Jos korttelinympärikävely neljä kertaa päivässä vyöryttää niskaani lastillisen itsesyytöksiä, seuraavana päivänä teen taatusti koirien kanssa taas kunnon lenkin.

Olen iät kaiket ollut perfektionismiin taipuvainen, ja arki koirien kanssa on ollut minulle hyvä oppitunti myös siinä suhteessa: Kaiken ei tarvitse olla tip top. Perushyvä riittää, aina ei tarvitse pingottaa. Rento meininki ja hetkessä eläminen ovat varmin tae mukavaan yhteiseloon. Kaikki muu suunniteltu toiminta ja erikoispuuhat ovat vain ekstraa ja bonusta, joskin niillekin on toki aikansa ja paikkansa. Niinpä olen opetellut vain elämään pienen takaraivossa koputtelevan syyllisyydentunteen kanssa. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, eikä tarvitsekaan.

Ja sitten se toinen asia: koiran hyvä elämä, omistajan haaveet ja mahdollinen ristiriita näiden välillä. Eilen Väinön polviuutisten jälkeen ensimmäisenä ajattelin kaikenlaista Väinön terveyteen ja vointiin liittyvää, ja sitten jossakin vaiheessa päähäni pamahti ajatus, että haaveilemani agilityharrastus voi olla nyt mahdoton. En tiedä, miten patellaluksaation korjaaminen leikkaamalla vaikuttaa polven käyttöön myöhemmin elämässä, mutta voisin kuvitella, että kova hyppiminen ei välttämättä ole suotavaa. En tiedä. Joka tapauksessa tein eilen (muutenkin murheen laaksossa vaeltaessani) surutyötä myös harrastushaaveisiin liittyen. Surkuttelin sitä, miten täksi kevääksi kaavailtu agin yksityiskurssi peruuntuu ja Väinö ei pääse edes kokeilemaan lajia. Väinö on vikkelä ja menee mielellään ohjattuna (ja muutenkin vain) kaikenlaisille esteille, joita keksin sille osoittaa. Se kiipeilee, hyppii, pinkoo, sujahtaa ja pujottelee sillä tavalla, että mielessäni näin meidät jo pitelemässä SM-palkintopystiä korokkeella.

Sirottelin siinä sitten aikani tuhkaa päälleni ja tapailin itkuvirsiä, kunnes hoksasin ajatella asiaa Väinön näkökulmasta. Eihän Väinö kaipaa agilityä. Ei se edes tiedä mitä se on. Juu, totta varmaan on, että se voisi nauttia siitä – mutta se nauttii kyllä monesta muustakin asiasta, joita se saa tehdä yhdessä minun kanssani. Tai isännän tai Urhon kanssa. Väinölle tuskin on olennaista tulla agilitymestariksi (tosin varma en voi olla). Jos Väinö saisi päättää, sen elämässä olisi varmaan aika paljon ulkoilua (sisältäen monenlaista liikkumista, riehua, leikkiä, syötävän etsimistä, pikkueläinten kaivamista koloistaan, keppien nakertamista…), hyviä herkkuruokia, rauhallisia ja turvallisia kavereita, säännöllistä puuhailua yhdessä oman ihmisen kanssa, runsaasti hellittelyjä ja muuta huomiota sekä tarpeeksi lepoa ja köllimistä.

Niinpä niin. Olin sortunut juuri siihen, mitä itse pidän koiranomistajassa typeryytenä: ajattelemaan koiraa itseni jatkeena. Ei Väinö ole mikään emännän lisäosa, jonka tehtävä on mahdollistaa emännän agilityharrastus. Väinö on koira, jolla on koiran ajatukset ja koiran tarpeet, ja Väinö voi olla myös koira, jota ei voi viedä agilityyn. Samalla kun sisäistin tämän ajatuksen, huokaisin myös helpotuksesta. Tapahtuupa mitä tahansa, meidän kenenkään hyvä elämä ei ole kiinni yhdestäkään harrastuksesta. Meidän hyvä elämä on kiinni siitä, että jokainen saa olla oma itsensä, tehdä niitä asioita joista nauttii ja tulla hyväksytyksi, hellityksi ja huomioiduksi juuri sellaisena kuin on. Esimerkiksi juuri Väinönä.

Kaksi uroskoiraa saman katon alla, eli onko kaikki pilalla vai onko kaikki ihanasti?

Ennen Väinön meille tulemista mietin kovasti sitä, pitääkö ihmisen puuttua saman talouden koirien välisiin suhteisiin ja jos pitää, niin millä tavalla. Tämä on aihe, joka kirvoittaa monenlaisia näkemyksiä: Jonkun mielestä koirien keskinäisiin tekemisiin ei saa puuttua vaikka joku osapuoli olisi likimain pääsemässä hengestään, jonkun mielestä ihmisen pitää varmuuden vuoksi säännellä kaikkea koirien tekemistä, ja monet asettuvat mielipiteineen jonnekin näiden kahden ääripään välille. Pontimena pohdinnoilleni oli erityisesti se, että sain useammasta suusta kuulla kahden urosterrierin yhteiselon olevan tyystin mahdotonta: Tyypit eivät kuulemma pitkän päälle voisi sietää toisiaan.

DSC_0050 (2)

HÄHÄÄ! PÖÖ!!

Tein sitten periaatepäätöksen: Koska kyseessä oli kaksi normaalia ja tervettä koiraa, en puutu niiden puuhiin muuten kuin siinä tapauksessa, että toinen koirista tarpeettomasti kiusaa toista. Miten ajattelin määritellä koirakiusaamisen? No, sillä tavalla, että toinen piskeistä viestittää ahkerasti ja tosissaan toiselle tarvitsevansa tilaa ja rauhaa, eikä toinen sitä ymmärrä antaa.

DSC_0073 (3)

Kun Väinö oli pieni, energinen ja villi hurjastelija, se ei aina välittänyt valkoista lippua liehuttavan, leikissä uupuneen Kekkosen rauhantarjouksista. Urho saattoi kääntää selkäänsä Väinölle, haukotella ja yrittää kävellä pois, mutta pikku Terminaattori vain liehui kiinni Kekkosessa. Joskus taas Urho hermostui pikavauhtia ympäriinsä paahtavan Väinön sätkimiseen ja alkoi jahdata hätääntyvää Väinöä karjuen leijonan lailla. Aiemmin Kekkonen harrasti useinkin nukkuvan Väinön tökkimistä lähinnä hellittelytarkoituksessa, mistä Väinö aina närkästyi kovin. Tällaisiin tilanteisiin olen sitten mennyt väliin.

DSC_0072 (3)

Muuten koirat ovat saaneet setviä sotkunsa keskenään. Jos leikissä on tullut erimielisyyttä, en ole enää Väinön pikkupentuaikojen jälkeen puuttunut niihin – seurannut olen varmuuden vuoksi vierestä kylläkin. Piskit saattavat karjua ja irvistellä voimainsa takaa, ja tilanne välähtelevine kulmahampaineen on joskus saattanut näyttää aikamoiselta – mutta lopulta toinen koirista tekee rauhoittavan eleen ja tilanne tasoittuu hyvin nopeasti. Miksi sitten en puutu näihin sapelinkalisteluihin? Siksi, että en ole vahtimassa koiria 24/7 ja haluan, että niillä on itsellään käytössä opittuja välineitä konfliktin lopettamiseen. Muutaman rähinän jälkeen molemmat myös tietävät, ettei tilanne ole vaarallinen ja oikea hyökkääminen hampaat tanassa on ihan tarpeetonta.

DSC_0103 (3)

Nyt en enää edes muista, milloin olen viimeksi joutunut puuttumaan johonkin tilanteeseen. Ulkona lenkeillä saatan kyllä keskeyttää niiden leikkikähinät, jos en halua kierrosten nousevan turhan korkealle, mutta oikeita puuttumisen arvoisia tilanteita ei käytännössä ole enää pitkiin aikoihin ollut.

DSC_0147 (3)

Nykyään ukot ovat keskenään kuin paita ja peppu. Ne selvästi nauttivat toisistaan. Välillä vähän ihmetyttääkin, että miten ne jaksavat aina leikkiä yhdessä innostuneesti kuin ensimmäistä kertaa, vaikka ovat toistensa seurassa koko ajan. Ne voivat syödä ruokaa samasta kupista, pelata yhdessä samaa älypeliä ja nykyään myös kouluttaminen ja temppuilu onnistuu vaikkapa vierekkäin istuen ja välillä rauhallisesti omaa vuoroa odotellen. Unetkin ne ottavat usein kylki kyljessä köllöttäen. Kaipa se vain on niin, että hyvän kaverin kanssa kaikki on hauskempaa, ja kaikkein mahtavinta on, jos paras kaveri on myös kämppis!

Painokas loppulause vielä: Kyllä: kaksi terrieriurosta voi asua saman katon alla.

(Kuvat on otettu viikonlopun mummulareissun makkaranpaisto-osion aikana. Sää oli hieno, makkara hyvää, koirat hurjia, tee lämmintä ja nuotio tunnelmallinen. Retken jälkeen maistui päikkäri kaikille.)

Elämää suurien tunteiden ristiaallokossa

Urhon ja Väinön kanssa elellessä ei voi välttyä suurilta tunteilta. Välillä herrojen edesottamukset ottavat aivoon ihan huolella (esimerkkinä mainittakoon vaikka tilanteet, joissa Väinö katsoo tarpeelliseksi varoittaa pihalla huopatossuilla kävelevästä naapurista yöllä kello 2.37 ryntäämällä eteiseen ja huutamalla minkä kitusista lähtee). Välillä pelottaa, ahdistaakin. Huolettaa. Turhauttaa. Surettaa. Itkettää oikein. Sitten naurattaa pissat housussa. Ihmetyttää, ihastuttaa ja hämmästyttää niin, että silmät pullahtavat päästä ja alaleuka putoaa lattiaan. Jännittää hyvällä ja huonolla tavalla. Huvittaa. Myhäilyttää, ja suupielet nousevat tahtomatta korviin. Ylpeyttäkin pääsee joskus tuntemaan. Iloa ja onnea. Sitten taas ärsyttää.

Mutta uskokaa tai älkää, päällimmäisiä tunteita kaikesta häsläämisestä huolimatta ovat kuitenkin kiintymys, hellyys, lämpö ja rakkaus. Kiitollisuuskin. Terminaattorien toilailuja seuratessa sydän meinaa pakahtua ilosta ja onnesta joka päivä. Välillä on pakko upottaa kasvot turkkiin ja ihmetellä, miten sitä onkaan sattunut päätymään elämässä näin onnekkaasti saamapuolelle.

dsc_0011

… Kunnes siinä naamaa koiran kylkeen hieroessa huomaa, että piski on päästänyt taas pierun. Autuas onnenhetki on ohi.

Kauhukuvien michelangelo kertoo: Näin inspiraatio syntyy

Mitä saadaan, kun yhdistetään massaan nähden aivan liian tehokas moottori, kaksivaihteinen vaihteisto (nolla ja sata), hyvä ohjaus ja ketterät liikkeet sekä vähän turhan nopea reaktiokyky? Varmaan jotain tapaturma-altista…

Australianterrieri on koira, jonka kanssa elämä ei käy pitkästyttäväksi. Koskaan. Juuri silloin, kun luulet elämän lipuvan lempeän keskipäivän auringon alla rauhaisassa poukamassa, suuren ja verkkaisen joen suvantokohdassa, kun paarmat surisevat ja perhoset lennähtävät lepäämään olkapäällesi, huomaatkin katsovasi juuri alas satametrisen vesiputouksen jyrkimmältä kohdalta ja aussin melovan yhteistä kanottianne hiki hatussa kohti alhaalla odottavia veitsenteräviä kiviä.

No, ehkä vähän liioittelen. Mutta tilanteita riittää. En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kertaa olen koirien vuoksi ollut sydänkohtauksen partaalla. Jokainen tietää varmaan sen tunteen, kun joko äkillinen säikähdys ja paniikki tai koko ajan voimakkaammaksi yltyvä puhdas kauhu puristaa rintaa ja saa haukkomaan henkeä. Puhun juuri tuosta tunteesta.

Viime viikolla olin läheisessä metsässä kävelemässä koirien kanssa. Lunta on jo sen verran, että Urho ja Väinö pysyttelivät mieluiten valmiiksi tallatulla polulla tai minun jäljessäni. Umpihangessa niiden eteneminen oli aivan toivottoman hidasta. Yhtäkkiä Väinö vainusi jotakin. Samassa näin noin sadan metrin päässä meistä kaksi metsäkaurista. Väinö loikkasi pois polulta ja lähti kömpimään hajun perässä lumessa kohti kauriita. En reagoinut aluksi mitenkään – ajattelin, että liikkumisen työläys palauttaa pienen vainukoiran pian takaisin polulle. Yllättäen se ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Kun se oli kolmenkymmenen metrin päässä minusta, aloin huolestua ja huudella sitä takaisin. Väinö ei ottanut käskyjäni kuuleviin korviinsa, vaan ryöhälsi paisti mielessään kohti kuusikkoa. Kauriit olivat jo kadonneet näkyvistä. Väinö jatkoi etenemistään. Huusin koko ajan kovempaa, mutta pian sinnikäs metsämies oli jo hävinnyt. Aloin kuulla pelon omassa äänessäni. Luultavasti kauriit pötkivät vain pakoon, mutta mieleen hiipivät väkisin hirvikoiria polkevat hirvet. Väinö on pieni koira ja pelokas kauris voisi varmasti tehdä sille vahinkoa. Tai Väinö voisi eksyä minusta ja kierrellä polkuja pitkin autotielle ja jäädä auton alle. Tai se voisi pudota jään läpi ojaan. Lähdin raahustamaan Väinön perään. Urhon laitoin varmuuden vuoksi hihnaan. Etenin lumessa samaa vauhtia kuin Väinö, siis hitaasti. Niiden parin minuutin aikana, jotka Väinö oli hukassa, kerkesin ajatella ihan liian paljon kaikenlaista… Kun metsästäjä-vainukoiran korvat lopulta lähestyivät kumpareen takaa, olin niin helpottunut, että teki mieli alkaa itkemään. Väinökin vaikutti ilahtuneelta minut ja Urhot nähdessään, mutta se oli selvästi myös tyytyväinen ja tohkeissaan päästyään toviksi mielipuuhiinsa. Ehkäpä Väinön ilo oli muutaman emännän päähän ilmestyneen harmaan hiuskarvan arvoista?

Muutama viikko sitten olin myös ulkoilemassa koirien kanssa. Oli aurinkoinen ja mukava päivä. Koirat olivat rallituulella kirmaillessaan irti. Ne viskoivat käpyjä ja keppejä ja painivat keskenään maassa turkki pöllyten. Minä olin ajatuksissani ja nautin kävelystä. Jossakin vaiheessa huomasin Väinön säntäilevän edelläni tyytyväisenä, mutta Kekkonen oli jäänyt taakseni köpöttelemään. Kun käännyin katsomaan sitä, se irvisteli kummallisesti. En kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan yllytin Urhoa juoksemaan Väinön kanssa kun kerran ulkona oltiin. Hetken päästä katsoin taas taakseni ja näin Kekkosen edelleen irvistelevän. Nyt tajusin pysähtyä katsomaan, mistä irvistely johtuu. Avasin Urhon suun ja sieltä putosi verta lumelle. Sydän luonnollisesti hyppäsi kurkkuun, kun sain avattua suuta paremmin ja näin sinne jumittuneen kepin. Se oli poikittain ylhäällä kitalaessa, molemmista päistään kiinni ylähampaissa ja ikenissä. Yritin varovasti irrottaa sitä, mutta kiinni oli ja pysyi. Soitin isännälle. Suusta putoili koko ajan verta ja Kekkonen näytti kipeältä. Nytkyttelin keppiä puhelun aikana ja lopulta se kaikeksi onneksi irtosi. Veren määrä oli näin jälkeenpäinkin ajatellen aika mahtipontinen. Sovittiin, että soitan eläinlääkäriin. Urho luvattiin ottaa sisään heti kun pääsemme asemalle. Loppumatka autolle tuntui loputtoman pitkältä ja automatkan aikana liikenne rasittavalta. Perillä Urho pääsi suoraan tarkastettavaksi. Mitään vahinkoa ei onneksi ollut tullut, suussa oli vain pienet haavat, jotka olivat sopivasti vähän rikkoneet pieniä verisuonia. Eläinlääkäri ei perinyt edes maksua tarkistuksesta. Kun pääsin Urhon kanssa taas autoon, tunsin itseni ihan veltoksi. Istuin autossa penkinmyötäisesti hyvän tovin ennen kuin jaksoin startata ja lähteä kotiin. Kekkonen oli heti kotona kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki hyvin.

Toissasyksynä Urho hyppäsi metsässä ojan yli huolimattomasti niin, että se putosi vastapuolella ranteen paksuisen koivun kannon päälle. Kanto tökkäsi sitä alavatsaan tai nivuseen – ja taisi muuten käydä melko kipeästi, ainakin jäykästä kävelystä päätellen. Väinö sai kerran pentuna sisällä rallikohtauksen ja säntäili aivan päättömästi joka paikkaan. Valtava kruisailu päättyi siihen, kun se hyppäsi sohvalle, siitä sohvan selkänojalle ja lopulta huonossa asennossa korkealta alas liukkaalle laminaattilattialle. Se kaatui ja alkoi huutaa. Kun wannabe-Räikkönen nousi seisomaan, sen toinen takajalka osoitti likipitäen kohti kattoa. Urho meinasi kerran hukkua mökillä. Väinö on syönyt ulkona kokonaisia käpyjä. Kekkonen ahmi kerran oikeaa luuta isoja paloja, ja sen suoli oli vähällä mennä tukkoon. Parafiiniöljyä kului. Jännitysnäytelmä kesti monta päivää. Väne juoksi vuosi sitten metsässä jääriitteen läpi pää edellä suoraan syvään mutaojaan. Nostin litimärän, p*skaisen ja hämmästyneen pennun valjaista ylös ja autolle palattiin pakkasessa ennätysvauhtia. Urho juoksi tänä syksynä koivun kylkeen kupoli tanassa niin, että päästä kuului valtava kumahdus ja kaveri meni hetkeksi pökkyrään. Väinöllä oli kesällä tassussa haava, jonka syntytarina jäi minulle arvoitukseksi.

Näitä tarinoita riittää. Eilisen vaaranpaikkakirjoitukseni jälkeen jäin miettimään, miksi tosiaan maalailen vaaratilanteiden suhteen piruja seinille isolla pensselillä kuin mikäkin kauhukuvien michelangelo. Ehkäpä vastaus tuohon kysymykseen piilee näissä tämänpäiväisissä kertomuksissa: Koskaan ei voi tietää, ja kun vähiten odotat…

Vaara vaanii terrieriä – hermoheikon emännän tunnustus

Kävin tänään iltapäivällä ulkoilemassa koirien kanssa. Ajoin autolla muutaman kilometrin päähän ja päästin herrat irti. Käppäilimme aurattua mutta syrjässä olevaa tietä, ja alkoi olla jo hämärää, melkein pimeää. Piskit rallittelivat alkumatkan tyytyväisinä, paluumatkalla niillä oli pakkasessa jo niin kylmä että ne keskittyivät töpöttelemään kankeina perässäni.

Jossakin vaiheessa ulkoilua havahduin siihen, että pidin hartioita jännittyneenä korvissa, yritin venyttää korvalehtiäni äärimmilleen pipon ja hupun alla kuullakseni jokaisen tavallisesta poikkeavan äänen ja vilkuilin jatkuvasti taakseni. Olin säätänyt otsalampun kirkkaimmalle valolle, mutta en siksi että näkisin paremmin, vaan siksi, että meidät nähtäisiin paremmin. Molemmilla koirilla loisti valot valjaissa. Mistä ihmeestä oli kysymys?

No siitä, että minulla lähti taas vähän mielikuvitus laukalle. Mitä koiriin tulee, olen joskus vähän turhaan dramatiikkaan ja ylireagointiin taipuvainen. Ulkona kävellessäni keksin lukuisia kauheita vaaratilanteita, joita olisi voinut tulla vastaan: Koska olimme armeijan harjoitusalueella, joku hullu kapiainen olisi voinut kaahata kiireessä pitkin tietä katsomatta eteensä, puhuen puhelimessa, käärien sätkää, lukien karttaa ja pitäen ratista kiinni polvilla. Tai autolastillinen holtittomia amispoikia olisi voinut lähteä subbarit rytkyen kruisailemaan ja kokeilemaan vuoden -88 Corollan kaarreominaisuuksia huippunopeuksilla talviolosuhteissa. Molemmissa tapauksissa koiristani olisi tietysti tullut pannukakkuja tien pintaan, koska jostakin syystä ne eivät olisi totelleet luoksetulokäskyjä vaan juosseet suoraan auton alle. Yksi vaihtoehto oli metsästä ryntäävä susi tai ilves, joka nappaisi pienen Väinö-mieheni tuosta noin vain yhdellä loikalla ja katoaisi taas pimeyteen. Myös jättimäinen pöllö tai haukka tai kotka tai UFO olisi voinut kaapata pienen terrierin. Tai joku nopeasti liikkuva koiravaljakkourheilija olisi voinut yllättää meidät mutkassa, jolloin Urho ja Väinö olisivat muuten vain seonneet. Tien vieressä kulkee myös ojia, jotka eivät ole vielä jäätyneet umpeen. Kuvittelin, miten jompi kumpi koirista putoaisi pimeässä mustaan veteen, luiskahtaisi jään alle eikä enää pääsisi ylös. Tietysti aina on myös se mahdollisuus, että koirat vain ryntäävät yhtäkkiä metsään ja katoavat.

Vaaranpaikat eivät tietenkään rajoitu ulkoilmaan. Sisällä niitä vasta onkin. Kun en ole kotona, koirat voivat yllättäen syödä sohvan verhoilut tai joulukuusen koristeet ja tukehtua niihin. Tai ne voivat kiivetä yöpöydän kautta pakastimen päälle, liukastua ja lyödä päänsä pöydän kulmaan. (Olen kerran yhyttänyt Kekkosen pakastimen päältä. Se seisoi siellä ja näytti aivan normaalilta.) Koirat voivat kiivetä keittiön pöydälle, nuolla joulutähteä tai kynttilää ja kuolla pois. Ne voivat hypätä liedelle ja napsauttaa vahingossa levyn päälle. Urho voi jäädä paksusta keskivartalostaan kiinni johonkin. Väinö voi luikahtaa johonkin aivan kummalliseen paikkaan ja jumiutua. Kotiin voi tunkeutua ryöstäjä, joka mukiloi koirat. Tai varas voi viedä ne (Kekkosen mielestä tämä olisi varmaan virkistävä seikkailu).

Huh. Ymmärrätte varmaan jo.

Ennen koiria naureskelin äidilleni, joka keksi aina vaikka mitä vaaranpaikkoja, jotka itselleni eivät olisi iki kuuna päivänä tulleet mieleenkään. En naura enää. Maailma on äärimmäisen vaarallinen paikka.

Terrierit petipuuhissa, eli jutustelua emännän uusimmasta fyysisestä ja symbolisesta päänsärynaiheuttajasta

Se, mitä kohta aion kirjoittaa, hävettää minua jo valmiiksi. No, en ole antanut sen ennenkään estää. Joten täten julistan:

Koirat nukkuvat nykyään minun sängyssäni, minun paikallani niin, että joinakin öinä herään puoliksi sängystä ulkona roikkuen tai niskat kummallisessa asennossa makaamisesta jäykkinä. Urho ja Väinö valitsevat parhaat paikat ja uinuvat täysin tyytyväisinä täsmälleen siinä missä haluavat. Minä väistän. Ja useinpa aamulla herään silmäpussit poskilla roikkuen, naama sängystä riippumisesta turvoksissa ja pää jomottaen. Koirat heräävät ihanan virkeinä ja valmiina päivän temmellyksiin.

Huh. Nyt se on sanottu. Ja tälle asialle on tultava stoppi.

Joku ehkä saattaa muistaa, että Urhon kanssa käytiin kolmisen vuotta sitten taistelua nukkumapaikasta. Pikkuista yökyöpeliä nosteltiin viikkokaupalla pois sängystä ja sen petiä yritettiin hivuttaa ulos makkarista. Kekkonen oli kuitenkin sinnikkäämpi, ja lopulta se päätyi nukkumaan vaihtelevasti omassa petissään ja ihmisten jalkopäässä. Aamun hämärinä tunteina jaloissa tai kainalossa tuhiseva koira on aika ihana asia, ja siksipä asialle ei lopulta enää viitsitty tehdä mitään. Ei jaksettu. Kaikki sujui ihan hyvin.

Kun Väinö tuli taloon, se nukkui aluksi petissään ja myöhemmin Urhosta mallia ottaen kipaisi aamuyöllä sängyn jalkopäähän. Kaksikin pientä koiraa meni tällä tavalla sängyssä vielä aivan hyvin. Mutta sitten tuli kohtalokas emännän opiskelusyksy ja asuminen opiskelijaboksissa…

Urho ja Väinö halusivat varmaan jo vieraan paikankin vuoksi olla yöllä lähellä. Eipä siinäkään vielä mitään, vaikka aluksi yhdellä patjalla nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla yhtään mitään (kuten ehkä tästä tekstistä muistatte). Mutta nyt, kun ollaan taas palattu kotiin, piskit eivät enää haluakaan nukkua omassa petissään ollenkaan. Molemmilla Höyhensaarien konkistadorilla on omat sänkymaneerinsa. Kekkonen rytkäyttää massiivisen kehonsa sängyn pääpuolen päätyyn ja pistää pään emännän tyynylle. Siinä sitten nukuskellaan sen kanssa poski poskea vasten ja välillä koiran sieraimet emännän korvakäytävää vasten. Väinö sen sijaan menee jalkopäähän. Alkuyön se vaanii ja odottaa oikeaa hetkeä… Ja hop! Kun emäntä kääntyy nukkumaan selälleen ja alaraajojen väliin jää kymmenen sentin rako, Liukas Luikku hieroo itsensä siihen. Jalkojen välissä Väinö näet pystyy makaamaan mukavasti pönkättynä eikä yhtäkään lihasta tarvitse liikuttaa. Aluksi sillä on vähän ahdasta, mutta kokemus on osoittanut, että emäntä kyllä siirtelee vähitellen jalkojaan. Ei ole yksi eikä kaksi yötä, kun olen aamuyöstä herännyt poikittain haarojeni välissä selällään nukkuvan Väinön itsetyytyväiseen kuorsaukseen. Ja koska se nukkuu tietysti peiton päällä ja minun koipeni ovat peiton alla, en pysty liikkumaan. Siinäkin tapauksessa, että saan Väinön jotenkin pois jalkojeni välistä, se siirtyy vain uudelleen vaanimisasemiin ja ennen pitkää huomaan sen olevan taas entisellä paikallaan.

Miksi sitten en vain potki koiria pois tieltä? No, syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on se, että en siltikään oikein raaskisi. Koirathan haluavat vain olla lähellä! Eivät ne tahallaan sabotoi yöuniani. (Toivottavasti. Kai. Hmm…) Pääsyy on kuitenkin se, että piskien herättäminen ja niiden liikkeelle saaminen on niin rankka urakka, että unisena siihen on vaikeaa ryhtyä. Keisarit nukkuvat niin sikeästi (miten ihmeessä ne nukkuvatkin niin sikeästi?), että pelkkä töniminen ja hus-hussittelu on yhtä tyhjän kanssa. (En muuten ymmärrä yhtään sitä sanontaa koiranunesta.) Jos yritän työntää jompaa kumpaa kauemmas, tuntuu samalta kuin yrittäisi puskea limaista ja muodotonta, alustaansa tarttunutta ameebaa pitkin sänkyä. Siis toivottomalta. Niiden kehossa ei ole yhtään jännittynyttä lihasta, eivätkä ne viitsi edes avata silmiään kun ähellän niiden kimpussa. Terrierien herättämisen suora seuraus olisi siis se, että virkistyisin siinä samalla itsekin.

Siispä. Mitä teen? Radikaalein vaihtoehto olisi laittaa piskit illalla ulos makuuhuoneesta ja portti ovelle. Silloin saisi varautua valvomaan muutaman yön viikon kuukauden. Terrierit ovat sinnikkäitä otuksia eivätkä helposti luovu saavutetuista oikeuksistaan (rikkoohan tuollainen makuuhuoneesta poissulkeminen sitä paitsi räikeästi pienten koirien työehtosopimusta). Toinen vaihtoehto olisi estää koirien tuleminen sänkyyn kieltämällä, mutta entä sitten kun nukahdan? Kekkonen osoitti sinnikkyytensä näissä asioissa jo pienenä poikana – kerranhan se istui mielenosoituksellisesti yöpöydälläni pitkän tovin koirapatsaana kun sitä ei otettu sänkyyn. Kolmas vaihtoehto on antaa koirien tulla edelleen sänkyyn, mutta käskeä ne jalkopäähän aina kun ne yrittävät hivuttautua nykyisille vakkaripaikoilleen. Tässäkin on ongelmana nukahtaminen. Hmm.

Itse keitettyä soppaahan tässä nyt lusikoidaan, mutta eipä hyvältä maistu, ei. Jos joku saa kuningasidean ja keksii ratkaisun ongelmaani, huutakoon kommenttilootassa hep! Saa myös kertoa sen ideansa, jos haluaa. 🙂

dsc_0010_12

Joululoman yökyläilijät mummulassa. Miettivät jo varmaan, että emäntä saisi mennä vaakatasoon, jotta terrierit saisivat arvolleen sopivan unialustan: pehmeän ihmisen.

Oi aikoja, oi koiranomistajien tapoja – kurttuotsaista papatusta kanssakoirailijoista

Kaikenlaisia koiranomistajia sitä leipä elättää. Tämän tästä lenkkipoluilla tulee vastaan sellaisia kaksijalkaisia, että ei voi muuta kuin loksauttaa suun auki ja antaa leuan tippua maahan asti. Esittelen tässä muutamia tällaisia jännempiä tyyppejä, joista osa on tullut vastaan kerran, osa useammin, jotkut ihan säännöllisesti. Näiden lisäksi olisi vielä varmasti liuta muita tapauksia, joita en enää edes jaksa muistaa…

1. Fleksikampittajat eli ”Tuo meidän Leevi on kaikkien kaveri” ja ”Tämä Roosa tykkää kaikista koirista”. Varmaan jokainen koiranomistaja tunnistaa tämän tyypin. Isäntä/emäntä on iloisen rentoa sorttia ja vakaasti sitä mieltä, että koira kärsii hirvittävästi, ellei se pääse lenkillä tervehtimään muita koiria. Näin ollen toisen koirakon bongatessaan isäntä/emäntä virittäytyy heti sosialisointitunnelmaan, ehkä jopa pysähtyy, ja antaa koiran mennä fleksinsä päähän tuijottamaan vastaantulijaa. Koiran fleksi muodostaa ylittämättömän esteen keskelle tietä. Jos haluaisin luotsata oman koirani tuon esteen ohi ja vieläpä niin, että koirat eivät pääse tervehtimään, joudun siirtymään ulos tieltä ja sittenkin innokas tervehtijä seuraa meitä sinne. Tilanne on ihan mahdoton ja erinomaisen raivostuttava. Meidän nurkilla näitä tämän sortin urpoja omistajia on ainakin kaksi: Leevin isäntä ja Roosan emäntä. Molempiin piti törmätä pari kertaa ennen kuin opin tekemään tiukan U-käännöksen heidät nähdessäni, jos muuta pakotietä ei ole näkösällä. Ehkä eniten noissa fleksiestetilanteissa ärsyttää se, että koska minulla on täysi työ ohjata oma koirani kunnialla ohi törpöstä vastaantulijasta, en pysty koskaan antamaan sitä täyslaidallista tiukkaa palautetta, joka päässäni muhii jo valmiina. Jos joskus törmään noihin tonttuihin ilman koiraa, niin minulla on jo vuorosanat aivoihini tatuoituina…

2. ”Älä anna sille niitä namusia” -mies. Tämä keski-iän ohittanut herrahenkilö ulkoilee ison sekarotuisen koiran kanssa. Jostakin syystä kyseistä henkilöä kaivelee ihan hillittömästi se, että joku toinen ihminen antaa omalle koiralleen taskusta herkkuja. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun tämä parivaljakko on lähestynyt meitä ulkoillessa, ja olen sitten alkanut antaa omalle piskilleni ohitusnameja. Siinä hetkessä tuo mies aloittaa maailmanloppua enteilevän karjumisen: ”ÄLÄ ANNA SILLE KOIRALLE NIITÄ NAMUSIA!!!! ÄLÄ ANNA NAMUSIA!!!!!!!” Kun isäntä koirineen samalla koko ajan lähestyy, voi aiheellisesti olettaa, että ohitustilanne ei ihan välttämättä suju parhaalla mahdollisella tavalla. Niinpä liukenenkin mieluummin vaikka viereiseen metsään tai sukellan koiran kanssa likaojaan järvikortetta snorkkelina käyttäen kuin ohitan kyseisen herran.

3. ”OHI! OHI! OHI! OHI!”-nainen. Kyseinen lady lenkkeilee sakemannin kanssa. Kun nainen huomaa vastaan tulevan koirakon, hän alkaa huutaa koiralleen raivokkaan palosireenin tapaan: ”Ohi! Ohi! Ohi! Ohi!” Ja mitä lähemmäs päästään, sitä kovemmat volyymit otetaan käyttöön: ”OHI! OHI! OHI!!!!!!” Koiraparka näyttää siltä, että se kävelisi vastaantulijan ohi mielellään vaikka pelkillä etukäpälillään, jos vain pääsisi kuuntelemasta mokomaa vihaista ulinaa. Ja vaikka alistuneelta näyttävän koiran ohittaminen sujuisi meidän koirien osalta muuten hyvin, tuo hirvittävällä tavalla huutava ihminen laittaa Kekkosen ja Väinämöisen pasmat ihan sekaisin. Molemmat vilkuilevat minua kevyesti hädissään ja eivät oikein osaa päättää, seuraisivatko minua, naista vai koiraa.

4. Tämän tarinan pariskunnalle en keksi edes nimeä, niin paljon heidän toimintansa ottaa kupoliin. Olin viime syksynä tulossa pois metsästä koirien kanssa. Olin ottanut koirat kiinni hyvissä ajoin ennen metsänreunaan saapumista, ja huomasin, että meidän auton viereen oli parkkeerannut toinen auto. Ja kappas vain, autosta nousi juuri silloin ehkä jo eläkeikäinen pariskunta, joka näki minut ja koirat. Samassa huomion kiinnitti takapenkillä matkustava bichon frisé, joka alkoi räyhäämään ja möykkäämään niin, että auto heilui. Se irvisteli hirvittävällä tavalla, rynkytti ikkunaa ja kuolasi. Pahimmissakaan kauhuelokuvissa koiraa ei ole saatu näyttämään niin kammottavalta. Urho ja Väinö murisivat riehujalle, joten aloin kiirehtiä koirien saamista autoon. Mitä tuo pariskunta teki silloin? Maireasti hymyillen mies avasi oven ja päästi bichonin ryntäämään fleksissä meitä kohti. Koirat pysähtyivät hihnojen päähän noin metrin päässä toisistaan, ja terrierit eivät tietystikään halunneet jäädä rähinöinnissä kakkoseksi mokomalle pulloharjalle. Hirvittävän metelin saattelemana hinasin omat koirani autoon. Kun sain takaluukun kiinni, olin niin raivoissani, että veri jyskytti korvissa. Mieleeni ei tullut mitään rakentavaa sanottavaa ja pariskunta oli kiskonut koiransa jo metsän puolelle, joten ”keskustelu” jäi käymättä. Olin aivan pöyristyksessä. Jos kahelit olisivat malttaneet odottaa 20 sekuntia, niin olisin saanut koirat autoon ja välikohtaukselta olisi vältytty. Bichon oli selvästi aivan järkyttynyt ja ahdistunut jo autossa, ja silti omistajat päättivät antaa sen kohdata ne samat koirat, jotka sille niin pahan olon aiheuttivat jo auton ikkunan läpi. Argh. Typeryys tiivistyi siinä hetkessä.

5. Niskaanhengittäjät. Näitä omistajia piisaa varmasti joka nurkalle. Lenkkipolulla rauhassa käppällessä saattaa huomata, että takaapäin lähestyy toinen koirakko. Jotta käppäily saa jatkua edelleenkin seesteisenä, valitsen pienen sivupolun, jonne käännyn koirineni. Toinen koirakko seuraakin perässä. Käännyn edelleen pikkupolulle – vieras koirakko seuraa perässä. Kiristän tahtia ja käännyn taas risteyksestä. Takaa-ajajat lähestyvät. Vaikka kävelisin poluilla ympyrää, perässätulijat eivät karisisi kannoilta. Lisäksi tilanne kehittyy kävelykilpailuksi, jossa takaa-ajaja on tosiaan päättänyt saada meidät kiinni. Ajatuksena varmaan on antaa koirien tervehtiä, mutta minun verenpaineeni kohoaa näissä tilanteissa sellaisiin lukemiin, että olisi oikeasti viisautta vain mennä pois…

6. Kuristajat. Jotkut ihmiset elävät siinä käsityksessä, että koirien ohittaminen sujuu parhaiten sillä tavalla, että vähän ennen kohtaamista he asettuvat seisomaan tien reunaan tukevaan haara-asentoon ja ottavat koiraansa pannasta tai hihnasta läheltä pantaa kiinni ja pitävät koiraa tiukassa otteessa. Seurauksena tästä on se, että koira nojaa silmät päässä pullottaen eteenpäin ja näyttää vastaantulevien koirien silmissä melko uhkaavalta. Vastaantulijalla voi olla tekemistä siinä, että saa omien koiriensa huomion pysymään itsessään eikä kuristuvassa lajitoverissa…

7. Potkija. Tähän mieheen törmäsin joitakin kertoja aiemmalla kotipaikkakunnallani. Mies tuli koirapuistoon täysikasvuisen kultaisennoutajan kanssa. Koiraa ei selvästikään oltu opetettu kävelemään vetämättä hihnassa, mutta mies vaati silti koiralta löysää hihnaa. Koska koirapuisto iloisena kirmailevine koirineen on sangen huono ympäristö hihnakäytöksen alkeiden harjoitteluun, koira innostui vetämään muutaman sekunnin välein. Silloin mies nykäisi koiraa hihnasta taaksepäin ja potkaisi sitä erikoisella tavalla sivuttain kylkeen.

8. Karjuva mies ja kermaperunat. Tässä meidän lähellä asuu pariskunta, joka selvästikään ei ainakaan sylje lasiin. Heillä on kaksi koiraa, jotka näyttävät tappijalkaisilta, valkoisilta lapinkoirilta. Pariskunta nimittää koiriaan kermaperunoiksi. Nimi on osuva. Koirat ovat ihan kivoja ja kilttejä, mutta koirien isäntä katsoo tärkeäksi huutaa ja kiroilla koirille aina lenkkeillessä. Tyypillistä monologia on seuraava: ”JUMALAUTA ei mene sinne. Perkele. EI SINNE. OLE NYT KUNNOLLA JUMALAUTA. MITÄ SINÄ TEET?! JA ENTÄ SINÄ?!!” Emäntä voi säestää väliin: ”Perkeleen rakit.” Isäntä jatkaa: ”EI SYÖ PIKKUKIVIÄ. EI SYÖ HEINÄÄ. Ole nyt kunnolla. TÄNNE SAATANA JUMALAUTA! PERKELE!! EI VEDÄ!!” Ymmärrettävästi tällainen kaukaa havaittava älämölö aiheuttaa vastaantulijoissa hämmennystä.

9. Villit ja vapaat. Edellisen kohdan pariskunta harrastaa tuplakoiratreffejä toisen kosteista illoista (ja päivistä ja aamuista) pitävän pariskunnan kanssa. Kun nämä iloiset ystävykset tapaavat, meno on railakasta, koirat villejä ja järjestyslaki vain suositus. Koiria on yhteensä neljä kappaletta ja ne saavat kirmata vapaana. Kaupan pihalla, puistossa, kävelytiellä… Vain taivas on rajana! Toisin sanoen: paetkoon ken voi. Itse pötkin mahdollisimman pitkälle heti, kun saan tästä joukkiosta näköhavainnon.

Bonuksena koiraton ihminen: Mies, joka viheltää pilliin. Tätä herraa en ole itse tavannut, olen vain kuullut huhuja… Huomioliivissä tässä lähialueilla ulkoileva herra kuljettaa mukanaan pilliä. Kun vastaan tulee koirakko, mies viheltää tomerasti pilliin. Kysymys kuuluu: ??????????