Emännän syystervehdys – long time no see!

Hello, hello, hello. Ja huh huh. Kummallista se on tämä koiran elämä. Ensin eletään ihan tavallista arkea, syödään aamulla ja illalla omaa nappulaa, lenkkeillään omissa maisemissa ja köllitään omassa sängyssä. Sitten yhtäkkiä tulee ihmisten loma, ajellaan ympäri Suomea, ollaan siellä ja täällä, kauheasti kaikkea hommaa, uusia hajuja ja asioita, ja välillä mennään omalle mökille. Ja kaiken kummallisuuden kruunaa se, että lopuksi emäntä ja isäntä pakkaavat puolet leluista, ruokasäkit ja ällöpetin autoon, ajetaan satoja kilometrejä etelään ja sitten sitä yhtäkkiä asutaan jossain täällä, missä meri on lähellä, ihmiset puhuu outoa kieltä, hirvikärpäset on kiihkeitä ja punkit vaanii heinikoissa. Hajut on outoja, kissat kävelee pihatiellä noin vain huolettomina, supikoira hiipii iltakävelyreitillä ja naapurin Nalle-labbis lompsii mitään kyselemättä jokakoiran oikeuksilla tekemään kakkapökylöitä tälle uudelle tontille. Naapurissa kukko saa virkaintopuuskia ja ilmoittaa joinakin päivinä heräämisajan lisäksi kaikki muutkin kellonajat. Viereisessä metsikössä asuu joukkueellinen kyyhkysiä, jotka pitävät välillä aivan ihmeellistä mekkalaa. On lepakoita, hirviä ja hanhia. Peltoa ja metsää. Maatilan työkoneita ja uusia naapureita.

Kä-sit-tä-mä-tön-tä.

Eipä ole ihme, jos homma menee vähän pienen koiran hilseen yli. Muutto maalle on ottanut piskeillä voimille, mutta nyt kolmen viikon asumisen jälkeen meno alkaa tasaantua. Emäntä pääsee lähtemään töihin ilman perään huutelevaa Kekkosta, ja Väinö osaa ottaa itselleen tyypilliset illan väliunet vaikka ulkona onkin pimeää ja talon nurkista kuuluu kaikenlaisia pikku ääniä. Nyt tänä viikonloppuna herrat ovat vihdoin lähinnä nukkuneet, ja hyvä niin. Kyllä tämä uusi arkii vielä uomiinsa asettuu ja jutun juoni valkenee vähitellen pikkuäijillekin.

Kesällä tietysti sattui paljon kaikenlaista sellaista, josta olisi himottanut naputella vähän blogiin. Isoin käänne oli Väinön toinen polvileikkaus, johon pikku-ukkeli joutui heinäkuun lopussa. Väinön polveen asennettu nailonlanka oli nimittäin jossakin vaiheessa katkennut – ehkä silloin, kun Urho törmäsi siihen toukokuussa kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, ehkä jo aiemmin. Langan katkeaminen selvisi, kun yhtenä rauhallisena mökki-iltana Väinö käveli pihalla ennen nukkumaanmenoa ja alkoi yhtäkkiä huutaa hirvittävällä tavalla. Se piteli leikkausjalkaa ilmassa ja kipu äityi sellaiseksi, että lopulta Väinö tärisi ja läähätti. Yön yli selvittiin kipulääkkeellä ja aamulla mentiin päivystykseen. Mitään vikaa ei jalasta löytynyt. Muutama päivä myöhemmin päästiin näyttämään jalkaa sen leikanneelle eläinlääkärille, joka päätteli, että lanka on liian kireällä, mutta ei silti estä polven luiskahtamista paikoiltaan. Jalka päätettiin leikata (ja leikkaus laittaa takuun piikkiin). Viikkoa myöhemmin Rääpyli pötkötti taas leikkauspöydällä ja vasta siellä langan katkeaminen selvisi. Eläinlääkäri ei ollut koskaan kuullutkaan, että niinkin voi käydä… Sydän oli taas syrjällään pikkukaverin vuoksi. Väinö kuitenkin toipui tästä jälkimmäisestä leikkauksesta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä, vaikkei toipuminen silloinkaan hidasta ollut. Se käyttää jalkaa nyt paremmin kuin kertaakaan huhtikuun leikkauksen jälkeen. Leikkaamattoman jalan reisi on vielä paljon lihaksikkaampi kuin leikattu, mikä aiheuttaa osaltaan liikkumiseen vähän epätasapainoa, ja välillä Väinö ottaa samalla jalalla vaihtoaskeleen. Mutta nyt ei epäilytä enää ollenkaan, etteikö pikkukaverista tulisi vielä täysin kelpo menijä, niin hyvin kaikki on onneksi tällä kertaa mennyt.

Hänen Muhkeutensa Kekkosen mahtavuus- ei kun painoindeksi on saatu lähtemään laskuun. Tai siltä ainakin nyt näyttää. Ruoka on kuivakkaa laihdutusnappulaa ja mausteena esimerkiksi broilerin jauhelihaa. Painotavoite on 9 – 9,5 kiloa. Siihen on vielä pitkästi toista kiloa matkaa, mutta suunta on oikea! Ja maksa-arvokin näytti oikein ilahduttavalta viimeisimmässä kontrollissa. Kaikki hyvin siis.

Blogissa lienee vielä tovin aikaa suhteellisen hiljaista. Asiaa varsinkin täältä uusista maisemista ja uusista kujeista olisi vaikka kuinka paljon, mutta töistä palatessa taulussa on lukemat 00:00. Ei mitään saumoja mihinkään älylliseen toimintaan siis. Ilta kuluu pääsääntöisesti lähes vegetatiivisessa tilassa, yön olen taju kankaalla, ja sitten käyn taas hakemassa töistä uuden satsin täystyrmäystä – ja niin pyörä pyörii, piskit siinä hyörii… Mutta kunhan tämä työn alkujärkytys tästä nyt laantuu, niin suunnitelmissa on nostaa blogi uuteen loistoon – niin kuin feenikslintu nousee aamunkoitteessa tuhkasta siivilleen!

Mainokset

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Aurinko alkaa (taas pikku välimyrskyn jälkeen) paistaa risukasaan

Kun taannoin tuli luvattua olla narisematta täällä blogissa enää yhtään mistään, niin olen joutunut sitten viettämään hiukan virtuaalista hiljaiseloa. Elämä on nimittäin tintannut meidän päähän vielä pari tujakkaa potkua rautakärkimaiharilla, eikä menossa ole ollut hirveästi kehumista. Niinpä päätin sitten mieluummin olla hiljaa kuin päästää sisäistä murheitteni Niagaraa virtaamaan vapaana täällä blogiosastolla. Sitä sorttia tuli kokeiltua tässä kevään mittaan ehkä vähän turhankin kanssa.

Nyt aurinko alkaa taas vähitellen paistella tähän kevään aikana reilusti kokoa keränneeseen epämääräiseen risukasaan, joten – I’m back.

Piskirintamalla kävi siis niin, että reilu viikko sitten Kekkonen, tuo lihaisa köllykkä, otti ja törmäsi ulkona Väinöön vauhdilla. Kilju-Väinö kiljui ja alkoi taas ontua jalkaansa. Se ei astunut sillä yhtään, ja jossain vaiheessa se alkoi nuolla polvea. Muutama päivä meni kaverin toipumista seuraillessa, ja kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan – päin vastoin – kiikutin Väinön maanantaina eläinlääkäriin. Lopputuloksena oli röntgenkuvaus ja kuvien lähettäminen Kuopioon Väinön leikanneelle eläinlääkärille. Lisäksi Väinö määrättiin taas kipulääkkeelle ja lepoon. Muutama päivä myöhemmin Kuopiosta kajahti viesti, että jalkaa nyt vain seuraillaan pari viikkoa, ja jos se ei lepokuurin päätteeksi ole lähes entisellään, on syytä ottaa uudelleen yhteyttä tohtoriin. Patella näytti kuvien perusteella olevan oikeassa paikassa, eli se kaikkein pahin ei ainakaan vaikuttaisi tapahtuneen.

Nyt Väinö on sitten alkanut taas vähitellen astua jalalla, nuoleminen on loppunut, ja se jopa taivuttaa polvea välillä. Meno alkaa hetkittäin äityä taas turhankin hurjaksi, kun kaveri innostuneena kiepsauttelee leikkausjalalla piruetteja. Nyt siis kaikki kuulolla olevat: Laittakaa kädet ristiin, peukalot pystyyn ja jos teillä on jotakin muita tilanteeseen sopivia onnea tuovia rituaaleja, niin nyt olisi aika hyvä hetki niille. Jos tästä törmäysepisodista sittenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä ja kipulääkkeellä, niin universumille ylistys!

Kekkosenkin vyötäröpoimuille ja komealle mahanköllykälle tulee nyt häätö, kun eläinlääkäri lupasi, että maksaruokavalio voidaan lopettaa. Ainakin aluksi kokeillaan kastroitujen koirien nappularuokaa varmaankin kotiruualla höystettynä, ja jos se ei vielä tepsi, niin sitten otetaan raskaan sarjan dieettieväät käyttöön. Toivottavasti Kekkoselle joka tapauksessa koittaa taas vähän paremmat päivät, kun ruokakuppiin ropisee sellainen annos, jolla myös nälkä lähtee.

Myös tämän huushollin ihmisten elämässä on ollut kevään aikana (koiriin liittymätöntä) vastatuulta. Eipä silti voi muuta kuin onneaan kiittää, että joka kerta kun emäntä raahustaa kotiin maahan lyötynä ja olkapäällä istuva pikku paholainen tökkii atraimella ja kuiskuttaa korvaan kaikenlaista (”Luovuta! Ei sinusta mihinkään ole!”), vastassa on aina ja joka kerta kaksi paria luottavaisia nappisilmiä ja kaksi iloisena heiluvaa häntää, ja sitten maailma ja kaikki murheet asettuvat taas oikeaan mittakaavaan. Entä sitten, jos elämä vähän vastustaa? Kaipa se on tärkeintä, että on koti, jossa voi punkea itsensä sohvannurkkaan ja molempiin kainaloihin saa oman, ihanan, täydellisen koiran. Ja koirilta paljon intohimoisia ja kosteanpuoleisia terrierisuukkoja.

Mahtimurkula superdieetillä, eli kun paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa

Viime perjantain eläinlääkärireissulla koin taas melkoisen järkytyksen, kun Kekkonen asteli vaa’alle. Lukema oli kokonaista 10,9 kiloa – siis kilon verran enemmän kuin pari kuukautta aiemmin, ja jo silloin kyseinen koirayksilö oli melko tuhti poika. Käsittämättömän asiasta tekee se, että Urho on ollut dieetillä parisen kuukautta. Annoskokoa on pienennetty ja erityisesti on vahdittu, ettei Kekkonen popsi Väinön murkinoita. Isäntä on saanut säännöllisesti osakseen papatusta sorruttuaan antamaan Kekkoselle jonkin murusen ruuastaan, mutta papatus on kyllä myös alkanut puremaan. Kilon painonnousu tuon kokoisella koiralla on hurja. Voikohan se selittyä kastraatioimplantaatilla? Kastroidun koiran painohan nousee tunnetusti helposti, mutta olen luullut, että se johtuu siitä, että niillä on vain aiempaa parempi ruokahalu. Kekkosen ruokahalu on nykyään melko mahtipontinen jopa entiseen verrattuna, mutta joka tapauksessa se syö vähemmän kuin ennen.

Nyt Kekkos-rukka on joutunut sitten kunnon vyönkiristysdieetille. Kupissa on entistäkin pienempi määrä maksanappulaa aamulla ja illalla. Eläinlääkärin ohje oli, että ruokavaliota ei kannata vielä muuttaa, vaan maksanappulaa annetaan vain vähemmän kuin ennen. Nyt sitten ruokamäärä on jo todella pieni. Parina yönä Kekkis on haahuillut hereillä ja etsinyt kätköistään puruluita järsittäväksi. Barbaari-raukka, ja sen suurella vaivalla rakennettu uljas ja muhkea keho. Ylipainohan on ylivoimaa. Tuntuu, että pitäisi keksiä jokin keino, jolla annoskokoa saisi vähän suuremmaksi ruokavalion muuttumatta ja energiamäärän kasvamatta. Pitää mietiskellä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Loppuun on vielä edelliseen mitenkään liittymättä kerrottava, että Urhon ja Väinön pihapissakäyttäytyminen on joskus melko viihdyttävää seurattavaa. Ne käyvät siis lenkkien välillä joskus pissalla omalla takapihalla. Väinö on vähän sellaista taivaanrannanmaalarityyppiä, se voi tökötellä pihalla hyvinkin pitkään tuulta nuuhkien ja turkki hulmuten ennen kuin malttaa heittää pisut. Kekkonen taas on hyvin napakka asioiden toimittaja ja pissaa kätevästi myös käskystä. Kun sitten kehottelen taivaanrannanmaalari-Väinöä pissaamaan, se saattaa katsella minua hajamielisesti, olla etsivinään sopivaa pissapaikkaa – ja sitten se jää taas tuijottamaan kaukaisuuteen. Kekkonen sen sijaan hanskaa homman: Joka kerta, kun käsken Väinöä pissaamaan (”Pissaa!”), Kekkonen nostaa jalkaa. Äsken ulkona käydessäni laskin, että kehotin Väinöä pissalle seitsemän kertaa. Urho nosti siis jalkaa seitsemän kertaa. Viimeisellä kerralla koipea kohottaessaan (pissaakaan ei enää tullut) se katsoi minua jo vähän hitaasti…

Emäntä ruokabloggaa, eli bon appétit, rakkaat karvakuonot

Nyt seuraa tärkeä tiedote: Ei ole tuohesta koirankaan suu. Se on vanha sanonta (no, hiukan muutin sitä tarkoitukseen sopivaksi) ja tarkoittaa sitä, että myös pienet koirat tarvitsevat ravitsevan arkiruuan lisäksi joskus vähän jotain spesiaalimpaa herkkua. Elämässä pitää olla nautintoja. Mieluiten paljon.

DSC_0069 (2)

Hiihtolomalaiset kalliolla kukkulalla tänään

Koska meidän leveyksillä vietetään parasta aikaa hiihtolomaa, päätin juhlistaa lomamaanantaita kietaisemalla eteeni Michelin-essun ja loihtimalla karvaisille elämänlaaduntarkkailijoilleni erikoisannokset kokki-emännän namilistalta. Lopputulos näytti tältä:

DSC_0081 (2)

Kupissa on siis vihanneksia kolmella tavalla jauhelihapedillä, raejuustoruusukkeella höystettynä. No, ruusuke vähän levisi, mutta koirat olivat silti ihan tyytyväisiä esillepanoon. Tai niin ainakin päättelin siitä, että molemmat lipoivat innoissaan huuliaan kun laitoin annokset tarjolle.

Tässä vihannesresepti innokkaimmille koirakeittiön huippukokeille. Lisänä voi tarjota (kevyesti maustettua) naudan jauhelihaa (tällä kertaa meidän annoksessa oli mausteena hiukan paprikajauhetta, myös esimerkiksi curry maistuu – maustamisessa täytyy kuitenkin olla oikein varovainen), raejuustoa, kanaa tai mitä nyt mieleen juolahtaa.

Vihanneksia kolmella tavalla (melko iso annos)

1 kukkakaali

1 valkokaali

1 parsakaali

1 kiinankaali

4 isoa porkkanaa

noin 1,5 dl täysjyväriisiä

Pese, kuori ja lohko kaalit ja porkkanat sopiviksi paloiksi. Keitä kaikki ainekset täysin kypsiksi kolmessa erässä: kukkakaali ja valkokaali yhdessä, parsakaali ja kiinankaali yhdessä sekä porkkana ja riisi yhdessä. Kaada keitinvesi pois ja soseuta kasvikset sauvasekoittimella edelleen kolmessa erässä. Jäähdytä ja nauti!

(Kokeilen myös parasta aikaa soseiden jäädyttämistä jääpalamuoteissa pakastimessa. Aikeenani on säilöä valmiita jäisiä kuutioita pakastepusseihin ja napata sieltä nopeasti sulavia paloja tarpeen mukaan ruuan sekaan tai herkkupalana järsittäväksi. Näytti nimittäin maistuvan.)

(Kiireisimmät voivat iskeä kaikki ainekset sekaisin, joskin mössön värit eivät ole silloin yhtä komeat.)

DSC_0086 (2)

Koirahuippukokki haussa -kilpailun tuomari Väinö tarkastelee emännän loihtiman annoksen esillepanoa läheltä. Emäntää jännittää – miten jatkopaikan käy?

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Kekkonen on aina ollut potra poika. Ei mikään lihava, mutta eipä laihakaan.

dsc_0719-2

Viimeksi eläinlääkäriaseman vaa’alla Kekkosta punnitessani näin mittarissa melkoisen lukeman: 9,9 kiloa. Puolitoista vuotta sitten Urho painoi vielä 8,4 kiloa. Paino on noussut siis kokonaista 1,5 kilogrammaa – melkein 18 prosenttia. Kilo per vuosi! Kaveri pääsee tätä menoa pian kymppikerhoon.

Urho on nykyään aikamoinen ahmatti. Ollessaan vielä meidän ainoana koirana Kekkonen saattoi nyrpistellä ruualle ja paastota joskus päiväkausia. Väinö muutti tilanteen totaalisesti, ja ruokailutilanteesta tuli Urholle kilpailu. Jos ei pidä varaansa, Kekkonen lohnii kitaansa molempien koirien ruuat. Näin kävi viimeksi eilen aamulla. Huomasin tilanteen vasta, kun Urho nuoleskeli Väinön kupin viimeisiä murusia ja Väinö katsoi minua hämmentyneenä: ”Äiti, eikö minulle anneta tänään ruokaa ollenkaan? Miksi Urho saa kaksi kupillista?”

Vahinkoja sattuu, mutta pääsyy Urhon painonnousuun istuu tässä kirjoittelemassa blogia. Annoskoot ovat liian isoja. Osan ruuasta voisi myös kokeilla korvata kuitupitoisilla kasviksilla ja vaikka raejuustolla, jotta Kekkosen ei ainakaan tarvitse alkaa näkemään nälkää. Omat haasteensa ruokavalion koostamiseen tuovat Urhon maksaongelmat.

Kekkosen ruumiinrakenne tulee joka tapauksessa olemaan aina paremminkin tuhti kuin hoikka. Kekkosta itseään muhkea vartalo ei näytä häiritsevän, päin vastoin: Sehän on omasta mielestään täydellinen koira, paksu juuri sopivista kohdista. Ja eipähän kylkiluut kolise metsässä rymytessä, kun on paksu kerros iskunvaimenninta päällä!

Urhon ja Väinön vinkit talvipäivän ratoksi

Pakkanen. Tähtitaivas. Revontulet. Narskuva lumi. Höyryävä hengitys. Kuun valossa hohtava hanki. Puissa kimaltava kuura. Talven taianomainen kauneus…

Sisällä kaksi pientä, syvään huokailevaa koiraa. Paljon kaihoisia katseita ulos ikkunasta.

Mitäpä sitä voi tehdä silloin, kun pakkanen paukkuu siinä määrin, ettei ulos ole pissakävelyjä lukuun ottamatta koirien kanssa mitään asiaa? Meillä on muutama vakkaripuuha näitä hetkiä varten, ja lisää vinkkejä otetaan vastaan!

Älypelit ovat mukavaa peruspuuhaa. Urholle meidän muutamat pelit ovat käyneet jo vähän helpoiksi, mutta Väinölle niissä on vielä jonkin verran tekemistä. Pitäisi melkein hankkia uusia tai vaihtaa jonkun kanssa. Parasta älypeleissä on se, että koirien pelatessa emäntä voi nostaa jalat pöydälle ja uppoutua teekuppi kädessä jonkin tärkeän draamasarjan juonenkäänteisiin.

dsc_0004

Tämä peli on siitä hyvä, että isoihin laatikoihin ja lokeroihin mahtuu paljon täytettä. Tässä herrat nauttivat aamiaistaan yhteistoiminnallisesti.

Sitten on pyyheleikki. Pyyhkeen sisässä on herkkuja ja pyyhe on solmussa. Tähän kuluu mukavasti aikaa.

dsc_0022

– Jokojokojoko…

Naminetsintäleikissä namit on piilotettu ympäri asuntoa joko sellaisinaan tai vessapaperi- ja talouspaperihylsyjen sisälle. Hylsyistä tulee mahtisiivo, mutta koirilla on varsin hauskaa. En saanut eilisiltaisesta hylsypiilotuksesta yhtään kunnon kuvaa, kun äijät kiisivät ympäri huushollia niin lennokkaasti ja repivät hylsyjä niin raivoisasti, että kaikki kuvat olivat epätarkkoja.

Tämän talven uusi peli on topsipuikon etsintä. Jemmaan käsissäni pyörittelemäni topsipuikon sopivaan piiloon, ja ukkelien pitää löytää se ja koskettaa sitä kuonolla. Tätä voi pelata vain yksi terrieri kerrallaan, ja emännän täytyy olla pelissä koko ajan aktiivisesti mukana. Molemmat äijät ovat jo hoksanneet jutun juonen, ja piilopaikkaa on voinut vähitellen alkaa vaikeuttamaan. Topsipuikko on hyvin vaikea löydettävä, joten piilon kanssa saa olla tarkkana ettei se mene liian vaikeaksi. Väinön mielestä puikon pitäisi olla hyvin nopeasti löydettävissä, mieluiten kolmessa sekunnissa, tai koko peli muuttuu äkkiä varsin typeräksi.

dsc_0028

– Om nom nom nom…

Ruokaa, esimerkiksi ihan perus aamu- tai iltaruuan, voisi myös jäädyttää ja jemmata etsittäväksi. Tätä ei ole nyt talven aikana tullut tehtyä, vaikka aivan hyvin voisi. Temppuja meillä opetellaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Viimeisen viikon ajan ollaan harjoiteltu kyljelleen menemistä ja asennossa pysymistä hieronta-aikaa silmälläpitäen (Kekkoselle tämä on vanha temppu, Väinön mielestä kylkiasentohommaan on jokin koira haudattuna).

Varsinkin koirien mielestä erityisen hyvää talvipäivän viihdykettä ovat tietysti kaikenlaiset riehuisat leikit. Lelukorin possut ja ketut saavat säännöllisesti osakseen monipuolisia ja mielikuvituksekkaita kaltoinkohteluita ja pahoinpitelyjä ihan puhtaasti viihdemielessä. Pienten koirien kanssa voi pelata pallonheittoa (tai pallonnoutoa ja -vetoa Urhon tapaan, tai pallonpihistystä Väinön tapaan) tarpeen vaatiessa myös sisällä.

Parhaita ovat spontaanisti syntyvät koirien omat leikit. Herrat ovat hyviä keksimään itse uusia yhteisleikkejä, jos niiden kanssa asustelevat ihmisyksilöt vain malttavat irrottautua hetkeksi ihmiselämän tylsyyksistä ja heittäytyä mukaan villiin menoon! Toisaalta ilman ihmisseuraakin ne kyllä saavat tarvittaessa hurjastelua aikaiseksi. Väinön spesiaali on Kekkosen nykäiseminen poskiparrasta ja pikainen pako. Urho taas suosii Väinön tärykalvojen kestävyyden testaamista huutamalla nupit kaakossa suoraan Luikkusen korvaan. Molemmilla tavoilla saa kehiteltyä nyrkkeily-pikajuoksu-painimatsin talvipäivän ratoksi.

Ahmatti ja nautiskelija ruokakupilla

Kuten niin monessa muussakin asiassa, Urho ja Väinö ovat toistensa vastakohdat ruokakupilla – paitsi tietysti silloin, kun ihmiset yrittävät tarjota jotain täysin syömälevotonta pöperöä kuten pelkkää nappulaa. Silloin herrat kääntävät yksituumaisesti selkänsä ruokakupeille ja kävelevät arvokkaasti pois.

Kun kupissa on keisarien arvolle sopiva, hyvällä maulla ja taidolla valmistettu ateria, Urho I Loppasuu iskee epäröimättä kupin kimppuun. Se hotkii ja lohnii ruokaa minkä ehtii eikä yleensä kerkeä pureksimaan ollenkaan. Lopuksi se nuolee kupin reunat, popsii kupin ympärille lentäneet ruuat, kiillottaa paikan muutenkin ja siirtyy sitten pyyhkimään suupielensä kuonoa mattoa pitkin työntäen, takalisto kattoa kohti osoittaen ja äänekkäästi äheltäen. Kun suupielet ovat taas putipuhtaat, muu pää täytyy hieroa sohvaan, jotta viimeisetkin vauhdikkaassa ruokailutilanteessa päälaelle lentäneet ruokamuruset saadaan pyyhittyä pois.

Väinö I Nautiskelija lähestyy ruokailutilannetta ihan eri tavalla. Kun täysi herkkukuppi kolahtaa lattiaan, Liukas Luikku perehtyy kupin sisältöön ensin haistamalla ruokaa useamman kerran. Se saattaa ottaa nuolaisunäytteen ruuan pinnasta ja analysoi sisällön ja koostumuksen. Jos nälkä on jo ehtinyt oikein kovaksi, Väinö voi tässä vaiheessa jopa syödä hiukan kupista. Kuitenkin se keskeyttää vielä oman ruokailunsa ja menee katsomaan Urhon syömistä. Se istuu Urhon kupin vieressä ja katselee, kun sen ahne isoveli mättää herkkuevästä kitaansa silmien pyöriessä päässä silkasta nautinnosta. Kekkosen ruokailu on hyvin nopeasti ohi, ja Väinö putsaa vielä Kekkosen kertaalleen kiillottaman kupin. Kun Kekkis on siirtynyt jo täyden masun ähinävaiheeseen, Liukkis palaa omalle kupilleen. Tässä vaiheessa se luokittelee useampaa eri ainesosaa sisältävän kupin sisällön paremmuusjärjestykseen esimerkiksi seuraavalla tavalla: Parasta herkkua: tonnikala. Toiseksi parasta herkkua: maksalaatikko. Ei kovin hyvää: nappulat. Pahaa: maitohappobakteeri- ja vitamiinijauhe. Sitten se alkaa huolellisesti erotella kupin sisältöä ja syö herkut vaiheittain paremmuusjärjestyksessä: ensin tonnikalat, sitten maksalaatikkokikkareet. Jos on oikein nälkä, se jatkaa vielä nappulaosioon, mutta saattaa jättää nappulat myös syömättä. Jos maitohappobakteerijauhe ei ole sekoittunut ruokaan kunnolla, se jää taatusti syömättä. Kun Väinön kulinaristinystyrät on tyydytetty, se lopettaa syömisen ja kävelee arvokkaasti pois suupieliään lipoen. 95% ruokailukerroista Väinöltä jää lattialle kuppi, jonka ympärillä on ruuasta muodostuva sotkukehä.

Väinö pitää syödessään usein myös taukoja. Se saattaa popsia muutaman ruokakikkareen ja menee sitten hetkeksi katselemaan ikkunasta, kuinka syksyn lehdet putoilevat puista. Hetken päästä se taas jatkaa ateriointia. Tämän haaveilun varjopuolena on se, että Väinön ahnas koirakumppani Urho voi olla koko ajan vain odottamassa sopivaa hetkeä ja käydä niittaamassa Väinön ruuat viimeistä murua myöten noin viidessätoista sekunnissa, jos valvonta sattuu pettämään. Tällaisten vahinkojen sattuessa Väinöä ei näytä merkittävästi haittaavan sen ruokien syöminen, mutta Kekkonen sen sijaan on äärettömän tyytyväinen. Se näyttää pinkeältä nelijalkaiselta rantapallolta ja sen olo erittäin vaikealta, mutta onhan sentään parasta, että Kekkis sai kaksi kupillista herkkuja ja pikkuveli ei yhtään!

dsc_0008

Väinö on aterioinut. 

Tarinoita ripulista ja oksennuksesta

Kun joskus aikoinaan suunnittelin blogin aloittamista, en kyllä suunnitellut tekeväni tällaisia otsikoita…

Verrattain pitkän tauon jälkeen voidaankin palata taas suosikkiaiheeseeni eli koirien ulosteisiin ja muihin eritteisiin. Urholla on aika teräksinen pakki, se menee harvoin sekaisin ja yleensä ripulin aiheuttaja on luu, jota Kekkonen on päässyt popsimaan kerralla liikaa. Väinö taas… Ehkä senkin masu on sietokyvyltään samaa luokkaa kuin Kekkosella, mutta Väinö koettelee mahansa kestävyyttä päivittäin maistelemalla paljon kaikkia uusia herkkuja ja siksipä siis ripuli on meillä vanha tuttu. Tämän tekstin pontimena onkin jälleen viime yönä puoli kolmen aikaan lattialla ripulikasojen välissä suorittamani konttaus. Parasta noissa yöllisissä Sinillä siivous sujuu -hetkissä onkin ehkä se, että kun Väinö on saanut kipeään massuunsa helpotuksen roiskimalla ripulit pitkin makkarin seiniä, se käpertyy ihanan tyytyväisenä takaisin nukkumaan. Sillä välin minä taas yritän nähdä turvonneitten silmäluomieni välistä verenkarvaisilla silmilläni, mihin kaikkialle prosessoitujen herkkujen lopputuotetta on päätynyt. Isot kasat kyllä löytää, mutta ne ovelat pienet ripulitipat tummanruskealla laminaatilla sen sijaan ovat keskellä yötä todellinen haaste.

Viimeöisen ulostesirkuksen aiheuttaja oli luultavasti tuore jäniksenpapana. Eilisellä metsäretkellä pojat yhyttivät kaatuneen puunrungon alta ison jäniksen, joka lähti kiireen vilkkaa karkuun kauheita metsästäjä-raatelukoiria (hih). Jänis kiisi lumikengillään ällistyttävää vauhtia karkuun upottavassa hangessa, kun taas hirmuiset verikoirat kyntivät perässä pohjaa myöten. Urho innostui pupujussista niin, että lähti tosissaan paistin kuvat silmissään jäljittämään sitä. Väinö taas kyllästyi melko nopeasti (huomasi kai järkevänä koirana, että paistin saaminen ei ole realismia) ja alkoi sen sijaan makustella jänön jälkeensä jättämiä tuoreita, makoisia ja pehmoisia papanoita. Kun Urho jonkin ajan päästä palasi retkeltään tyhjin tassuin (Kekkosen lähestyvä huohotus kuului kumpareen takaa ennen kuin koko koiraa vielä näkyi), Väinö lipoi tyytyväisenä huuliaan. Ja tarinan lopun jo tiedättekin.

Vaikka Kekkosen masu menee harvoin sekaisin, sen ripuli on yleensä melko näyttävää sorttia. Marraskuussa koirille ostettiin kaupasta täyteluut, joiden sisässä oli herkullista värjättyä massaa. Sitä kaverukset kaiversivat urakalla esiin. Urho popsi sitten kerran kirkkaanpunaisella täytteellä varustettua luuta sohvan selkänojalla ja kas, luu putosi yhtäkkiä lattialle. Koko täyte irtosi luusta, ja Kekkonen pisteli namit pikavauhtia parempiin suihin. Seuraavana yönä heräsin sängyn vieressä apeana istuvan Keisarin tuijotukseen. Vein sen ulos, mutta se vain nosti jalkaa ja nuuhki yön hajuja. Niinpä sitten palattiin takaisin köllöttämään. Kekkonen vaelteli pitkin huushollia eikä oikein osannut asettua aloilleen. Käytin sitä toisen kerran ulkona, mitään ei tapahtunut vieläkään. Palattiin sisälle. Päätin, että alan nukkumaan ja yritin olla välittämättä Kekkosen haahuilusta. Sitten takaovelta kuului sellainen ääni, kuin jotakin kosteaa ainetta olisi roiskahtanut purkista ulos valtavalla paineella. Menin katsomaan, ja takaoven edessä olleessa vaaleassa verhossa oli jättimäinen, valuva läimäre kirkkaanpunaista ripulia. Unitokkurassa herätin paniikissa isännän ja kohkasin verisestä ripulista. Olin varma, että Kekkonen on kuoleman kielissä ja elämme sen viimeisiä hetkiä. Sitten isäntä muistutti siitä luun punaisesta täyteaineesta… Kekkonen se hallitsee tuon draaman. Sitä ihmettelin silloin ja ihmettelen edelleenkin, että mikä ihmeen tarve noilla koirilla on ripuloida verhoihin ja seiniin. Tuo ei nimittäin ole todellakaan ainoa kerta, kun meillä pyörii pesukoneessa ripulinen verhopyykki, ja ripulia saa useammin pyyhkiä seinistä kuin lattialta.

Ripulin lisäksi myös oksennus on tuttu juttu. Viimeisintä oksentelurumbaa todistin eilen. Meillähän on nyt sellainen tilanne, että Urho syö maksasairaan koiran nappularuokaa ja Väinö ihan tavallisen mallin nappulaa. Ja luonnollisesti molemmat antaisivat vaikka häntänsä, jos saisivat vain syödä toistensa kupista! Oma ruoka on niin kyllästyttävää, toisen ruoka niin jännittävää! Väinölle ei ruoka oikein maistunut eilen aamulla ja se jätti kuppinsa koskematta. Näin, kun Luikku käveli pois kupiltaan. Kastelin pikaisesti kukat ja olin menossa takaisin keittiöön, kun näin Urhon hotkivan Väinön ruokaa silmät pullottaen ja häntä täristen. Komensin Urhon pois kupilta, mutta se vain kiihdytti lohnimistaan ja sai syötyä koko kupillisen ennen kuin kerkesin harppoa ottamaan luvattoman eväät siltä pois. Tuohon tihutyöhön Kekkosella kului kokonaisuudessaan aikaa noin 15 sekuntia. Se vaikutti hiukan nololta mutta myös tyytyväiseltä ja lipoi huuliaan samalla nikotellen. Kävimme sitten vielä tekemässä vähän harjoitusta ulkona ja kun palasimme sisälle, Kekkonen alkoi oksentaa – ullatuus! (Tässä välissä on mainittava, että karvalankamatto koirataloudessa on kodinhoidollinen itsemurha. Meidänkin mattorukka on saanut osakseen vaikka minkälaista kohtelua: pissaamista, kakkimista, ripulia, oksennusta, kuolaa… Maton hapsuista vetämisestä puhumattakaan.) Tietysti Urho valitsi oksennuspaikakseen olkkarin karvamaton, ja koska ruoka oli ehtinyt jo osaksi sulaa Urhon mahassa, se liimautui mattoon kiinni tiukemmin kuin mikään liima ikinä. Kun matolla oli kaksi oksennuskökkärettä (ja barbaariset ruokailutavat omaava Väinö lipoi oksennusten äärellä huuliaan), Kekkonen meni juomaan holtittoman määrän vettä – ja oksensi sen sitten tämän talouden isoimmalle matolle keittiön pöydän alle. Matolla oli siis desikaupalla ruskeaa haisevaa limaa, joka levittäytyi maksimaalisen suurelle alueelle. Tämän episodin jälkeen heräsi taas kysymys: Mistä koirat tietävät, mitä mattoja ei pysty pesemään kotona? Ne nimittäin lennättävät eritteensä aina juuri noille kahdelle matolle, jotka on kerta toisensa jälkeen aina pakko kuskata pesulaan.

Tästä aiheesta olisi vielä monta tarinaa kerrottavana, mutta ehkä on parempi lopettaa tähän, ennen kuin joku teistä lukijoista alkaa anella armoa.

***

Edit. Tässä kuvatodiste yhdestä verhoripulista. Miksi pyllistyssuunta ei edes joskus voisi olla verhosta poispäin?

DSC_0034_15

”Ei enää tonnikalaherkkuja minulle”, toivoo Kekkonen

Koska reipas Kekkonen tuo elämään niin paljon valoa ja iloa (raivon ja kauhun lisäksi), tunnen vastustamatonta halua hellitellä pikku-ukkoa kaikenlaisilla herkuilla. Tähän asti herkkujen määrä on pysynyt maltillisena, mutta on ihanaa maistattaa Urholla kaikenlaisia uusia nameja, joita Mestari sitten hartaudella kulmat kurtussa mutustelee. Kekkosen suosikkiherkkuja ovat ehdottomasti juustot (mitä tuhdimpi ja aromikkaampi, sen parempi), palvikinkku ja Puuilon irtonamit.

Tänään sitten tallustelin jälleen kauppaan, ja askel oli kevätpäivässä kevyt, kun haaveilin kaupan notkuvista herkkuhyllyistä ja valikoimien rajattomuudesta. Hengasin koiranruokaosastolla, hipistelin namipusseja ja lueskelin tuotetietoja. Pohdiskelin, pitäisikö pikku söpöliinini enemmän maksa- vai naudanmahatäytteisestä purupatukasta. Kuvittelin mielessäni Kekkosen onnesta kostuvat silmät, kun ojennan sille saaliini… Päädyin ostamaan kuivattuja possunsaparoita (kestosuosikki), lohipatukoita (tämäkin hyväksi havaittu), pienen rutisevan pehmolelun sekä erikoisuutena pussillisen Hau Hau Championin tonnikalanameja. Olin erityisen innoissani juuri tonnikalanameista, koska olin päätellyt Urhelin pitävän kalasta – ainakin kuivatut muikut ovat herran herkkua, samoin kuin paistettu lohi. Nämä namit olivat kuitenkin Kekkoselle uusia, ja siksipä lähestulkoon juoksin kaupasta kotiin, kun en millään malttanut odottaa, että pääsen maistattamaan herkkuja Keisarilla. Kotona revin innosta kihistelin pussin auki ja aloin leikellä nameja sopivan kokoisiksi annospaloiksi. (Useimmat valmisnamit ovat muuten pikkukoiralle aivan liian isoja. Esimerkiksi sopivan kokoisia koulutusnameja on hankala löytää, kun herkku pitäisi pystyä nielemään kerralla.) Pussin sisältö tuoksui todella voimakkaasti tonnikalalle. Olin jo työntämässä herkkupaloja aktivointipallon sisään, kun hoksasin, että maistatan ensin Keisarilla yhden. Käskin Töpöstyksen istumaan, ja ojensin namin sille jännittyneenä. Kekkonen otti palan suuhunsa ja pudotti sen saman tien matolle. Se loi minuun kummastuneen silmäyksen, alkoi nuuhkutella namikikkaretta varoen kuin se olisi jotakin vaarallista ainetta – ja koipea reippaasti nostaen roiskautti namille komean keltaisen suihkun.

Olisi pussillinen tonnikalanameja tarjolla, haluaako joku?