Aurinko alkaa (taas pikku välimyrskyn jälkeen) paistaa risukasaan

Kun taannoin tuli luvattua olla narisematta täällä blogissa enää yhtään mistään, niin olen joutunut sitten viettämään hiukan virtuaalista hiljaiseloa. Elämä on nimittäin tintannut meidän päähän vielä pari tujakkaa potkua rautakärkimaiharilla, eikä menossa ole ollut hirveästi kehumista. Niinpä päätin sitten mieluummin olla hiljaa kuin päästää sisäistä murheitteni Niagaraa virtaamaan vapaana täällä blogiosastolla. Sitä sorttia tuli kokeiltua tässä kevään mittaan ehkä vähän turhankin kanssa.

Nyt aurinko alkaa taas vähitellen paistella tähän kevään aikana reilusti kokoa keränneeseen epämääräiseen risukasaan, joten – I’m back.

Piskirintamalla kävi siis niin, että reilu viikko sitten Kekkonen, tuo lihaisa köllykkä, otti ja törmäsi ulkona Väinöön vauhdilla. Kilju-Väinö kiljui ja alkoi taas ontua jalkaansa. Se ei astunut sillä yhtään, ja jossain vaiheessa se alkoi nuolla polvea. Muutama päivä meni kaverin toipumista seuraillessa, ja kun edistystä ei näyttänyt tapahtuvan – päin vastoin – kiikutin Väinön maanantaina eläinlääkäriin. Lopputuloksena oli röntgenkuvaus ja kuvien lähettäminen Kuopioon Väinön leikanneelle eläinlääkärille. Lisäksi Väinö määrättiin taas kipulääkkeelle ja lepoon. Muutama päivä myöhemmin Kuopiosta kajahti viesti, että jalkaa nyt vain seuraillaan pari viikkoa, ja jos se ei lepokuurin päätteeksi ole lähes entisellään, on syytä ottaa uudelleen yhteyttä tohtoriin. Patella näytti kuvien perusteella olevan oikeassa paikassa, eli se kaikkein pahin ei ainakaan vaikuttaisi tapahtuneen.

Nyt Väinö on sitten alkanut taas vähitellen astua jalalla, nuoleminen on loppunut, ja se jopa taivuttaa polvea välillä. Meno alkaa hetkittäin äityä taas turhankin hurjaksi, kun kaveri innostuneena kiepsauttelee leikkausjalalla piruetteja. Nyt siis kaikki kuulolla olevat: Laittakaa kädet ristiin, peukalot pystyyn ja jos teillä on jotakin muita tilanteeseen sopivia onnea tuovia rituaaleja, niin nyt olisi aika hyvä hetki niille. Jos tästä törmäysepisodista sittenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä ja kipulääkkeellä, niin universumille ylistys!

Kekkosenkin vyötäröpoimuille ja komealle mahanköllykälle tulee nyt häätö, kun eläinlääkäri lupasi, että maksaruokavalio voidaan lopettaa. Ainakin aluksi kokeillaan kastroitujen koirien nappularuokaa varmaankin kotiruualla höystettynä, ja jos se ei vielä tepsi, niin sitten otetaan raskaan sarjan dieettieväät käyttöön. Toivottavasti Kekkoselle joka tapauksessa koittaa taas vähän paremmat päivät, kun ruokakuppiin ropisee sellainen annos, jolla myös nälkä lähtee.

Myös tämän huushollin ihmisten elämässä on ollut kevään aikana (koiriin liittymätöntä) vastatuulta. Eipä silti voi muuta kuin onneaan kiittää, että joka kerta kun emäntä raahustaa kotiin maahan lyötynä ja olkapäällä istuva pikku paholainen tökkii atraimella ja kuiskuttaa korvaan kaikenlaista (”Luovuta! Ei sinusta mihinkään ole!”), vastassa on aina ja joka kerta kaksi paria luottavaisia nappisilmiä ja kaksi iloisena heiluvaa häntää, ja sitten maailma ja kaikki murheet asettuvat taas oikeaan mittakaavaan. Entä sitten, jos elämä vähän vastustaa? Kaipa se on tärkeintä, että on koti, jossa voi punkea itsensä sohvannurkkaan ja molempiin kainaloihin saa oman, ihanan, täydellisen koiran. Ja koirilta paljon intohimoisia ja kosteanpuoleisia terrierisuukkoja.

Mainokset

Perusteellisehko kertomus erään Väinön polvileikkauksen jälkihoidosta sekä viralliset juhlakuvat

Väinö täytti sunnuntaina kaksi vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika menee. Vastahan meille kannettiin tuo pikkuinen ja touhukas poikapallero. Onnea Väinö!

DSC_0119 (3)

Syndesankari juhlapäivänään – tässä siis virallinen synttärikuva

Väinön potilasaika alkaa olla nyt päätöksessä. Leikkauksesta on tänään kolme viikkoa – aika kului todella nopeasti. Aluksi koiria piti käyttää ulkona erikseen, kun jalka oli kipeä ja sitä piti varoa. Urho kaipasi jo muutaman päivän jälkeen kovasti leikkikaveria ja jos koirat olivat ulkona yhtä aikaa, Kekkonen alkoi heti viritellä kaikkien aikojen mahtiriehua Väinön kanssa. Isännän kanssa saatiin ulkoilutukset kuitenkin lutviintumaan melko kivuttomasti, eikä tuplalenkkejä tarvinnut huhkia kovin paljoa.

Yksin ollessaan Väinö hengasi (ihan tyytyväisenä) olohuoneeseen rakennetussa aitauksessa, mutta meidän ollessa kotona kaveri sai käppäillä vapaasti asunnossa, kun malttoi itse varoa jalkaansa tosi hyvin. Itse värkättyä haavapukua Väinö käytti ensimmäisten päivien jälkeen vain silloin, kun sitä ei oltu vahtimassa. Jostakin syystä se ei ollut juuri kiinnostunut haavasta oikeastaan pariin viikkoon. Välillä se saattoi hajamielisesti yrittää nuolaista sitä. Enemmän näytti häiritsevän se, että myös sukukalleuksien pesu oli estetty. Vasta nyt, kun haava on jo kunnolla umpeutunut, jalkaa on alkanut kutittaa. Se saattaa kyllä johtua ihan vain takaisin kasvavasta karvasta. Muutama suihkaus Dermacool-suihketta on auttanut kutinaan tosi hyvin.

Lääkityksenä Väinöllä oli antibiootti kymmenen päivää ja kipulääke kaksi viikkoa. Lisäksi isännän kanssa tehtiin omatoiminen päätös Diapamin antamisesta muutamana ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen. Eläinlääkäri ei tällä kertaa määrännyt Diapamia, mutta Väinö sai sitä syksyllä kastraatioleikkauksen jälkihoitoa varten. Diapamin kanssa annettava kipulääke oli syksyllä sama kuin nyt, joten päätös uskallettiin tehdä. Silloin lääke auttoi Väinöä rauhoittumaan ja vähensi sen levottomuutta. Niinpä samoja jäljellä olevia lääkkeitä annettiin nytkin, ja vaikutti siltä, että ne tulivat tarpeeseen. Ilman Diapamia Väinö ei tehnyt tarpeitaan ulkona, tärisi ja tökötti vain – välillä sisälläkin. Se myös vikisi apaattisena korvat luimussa. Diapamia saatuaan Väinö kävi hyvin pissalla ja nukkui tai köllötteli tyytyväisenä.

Haavanhoitokin oli hyvin mutkatonta. Ulkoilujen jälkeen haava suihkuteltiin vedellä, kuivattiin, ja viimeistelyksi riitti suihkaukset Septidiniä ja Dermacoolia. Paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Tikitkin sain poistettua itse hyvin kätevästi. Ajattelin, että otan haavan tämänhetkisestä tilanteesta kuvan tätä tekstiä varten, mutta sitten huomasin, että jalassa ei ole enää kerrassaan mitään kuvattavaa. Arpi on jo aivan vaalea, ja muutaman millin mittainen karva on peittänyt viimeisetkin jäljet. Aika ällistyttävä paranemisnopeus.

Kaikki käytännön hoitotoimenpiteet ovat olleet mutkattomia, eikä arki ole ihan hirveästi hankaloitunut tässä toipilasaikana. Myös Väinön pää on kestänyt sairaslomaa hyvin, vaikka ulos ei ole päässyt samaan tahtiin kuin normaalisti. Väinön viihtyvyyteen on kyllä panostettu sen verran, että sitäkin on käytetty asiasta tehden metsässä lyhyillä hihnakävelyillä nuuhkuttelemassa. Sisällä on leikitty naminpiilotusta, mutta mihinkään äärimmäisiin aktivointitoimenpiteisiin meillä ei ole muuten tarvinnut venyä. Väinö on viihtynyt paljon sylissä ja lähellä, ja se on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä sohvannurkassa tai kainalossa köllötellessään.

Tänään kävin koirien kanssa jo yhteisellä metsälenkillä niin, että Väinö sai olla irti. Pahin painajaiseni ei toteutunut, eikä Väinö kadonnut horisonttiin. Väinön kävely on hetkittäin jo aivan normaalin ja tasapainoisen näköistä, ja se liikkuu jo lähes koko ajan neljällä jalalla. Väinö näyttää itse varovan jalkaansa todella hyvin, ja siksi uskalsin päästää sen irti Urhon kanssa. Kekkis oli kyllä aika riemuissaan toipuvasta leikkikaveristaan, mutta Väinö jätti omatoimisesti vielä riehut välistä – vaikka heiluttelikin innoissaan häntää ja viestitti pärisevälle Urholle, että on hengessä mukana.

Kaiken kaikkiaan kauhistelin koipioperaatiota etukäteen ihan turhaan. Toki meillä kävi mäihä – jos reisiluun telauraa olisi pitänyt syventää tai patellajänteen kiinnittymispaikkaa sääriluussa olisi siirretty (tämä oli meillä vaihtoehtoinen toimenpide, jonka toipumisaika olisi ollut 6 viikkoa ja joka saattaa huonolla tuurilla olla joskus vielä edessä, jos nyt leikkauksessa tehty kiristys löystyy), urakka olisi ollut isompi ja toipumisaika reilusti pitempi. Silloin olisi voinut joutua jo tosissaan miettimään ratkaisuja esimerkiksi koirien ulkoilun tai Väinön pään kasassapysymisen suhteen.

Seuraava haaste meillä on fysioterapiaan pääseminen. Meidän paikkakunnalla ei ole omaa koirafyssaria, joten luvassa on päivän mittainen fysioterapiareissu toiseen kaupunkiin. Hankaluus on siinä, että työtahti on nyt kiivaimmillaan, eikä sopivaa hetkeä reissulle oikein ole. No, eiköhän tämäkin asia jotenkin järjesty.

Hyvinhän tässä kävi. ❤

DSC_0118 (3)

Sydänkäpyli

Emäntä masennuksen syöverissä: Kun elämä potkii päähän

Nyt muuten tökkii tämä elämä. Tahmaa ihan huolella. Väinö alkaa kyllä olla jo onneksi melko hyvässä kunnossa. Se kipittelee pitkiä matkoja neljällä jalalla kuitenkin vähän polvea varoen. Kovimmat kiihdyttelyt se hoitaa vielä kolmijalkaisesti. Vauhtia alkaa hetkittäin ollakin siinä määrin, että toipilasajan toivoisi olevan jo pikapuoliin takanapäin. Kipulääke jatkuu vielä muutaman päivän. Tikit otetaan pois tänään.

Kekkonen taas… PUUUHHH. Lyhyesti: Hierominen ei tosiaan enää auttanut Urhon hyppimättömyyteen ja selkäjumiin. Ajatuksena oli viedä Uke Väinön kanssa yhtä aikaa fysioterapeutin käpälöitäväksi. Tällä viikolla tiistaina monsieur Kekkonen meni kuitenkin niin kipeäksi, että jouduin varaamaan ajan eläinlääkäriin. Urho makasi paikallaan, läähätti ja urahteli. Kun käden laittoi hellästi sen selkään, kaveri meni kyykkyyn tai maahan ja liukeni pois alta. Kun selkää kosketti kahdella sormella selkärangan molemmin puolin, selkälihakset nytkähtelivät ja Urho uikutti. Ulkona se ärisi kävellessään ja oli koko ajan jotenkin kireä ja nihkeällä tuulella. Tyyppi oli siis selvästi kipeä. Perjantaina menin sen kanssa tohkeissani lääkäriin, selitin kaiken pitkän kaavan mukaan ja painotin että nyt on tämä koira tässä kipeä. Urho nostettiin pöydälle ja kas – lääkäri ei puolen tunnin painelun, tökkimisen, vatkaamisen, venyttelyn ja nitkuttelun aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista kipureaktiota. Kun ”kipeitä” selkälihaksia painoi, Urho kääntyi ihmeissään mutta ystävällisesti katsomaan painelijaa – siinä oli dramaattisin reaktio. Oma olo oli lievästi ilmaistuna nolo. Aloin epäillä omia havaintojani ja mielenterveyttäni – olenkohan ihan hysteerinen ja luulotautinen. Eläinlääkäri kehotti minua seuraavalla kerralla tuomaan Urhon pahimman kivun aikana vastaanotolle, jos kivun lähde sitten selviäisi paremmin, ja lähettämään tarvittaessa videota tilanteesta sähköpostiin. Hyvin ystävällistä siis. Urho sai myös viikon lepoloman ja kipulääkekuurin, jotka aloitettiin toissailtana, ja kappas, eilen Urho pinkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti pitkästä aikaa auton kyytiin. Mystistä. Varsin mystistä. En tajua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että meillä on kaksi koiraa kipulääkekuurilla. Survon aamuin illoin pillereitä kitoihin, hoidan Väinön haavaa ja käyn vain lyhyillä hihnakävelyillä. Kun on tottunut kulkemaan metsälenkkejä pari kertaa päivässä, tämmöinen meno alkaa ahdistaa. Pitäisi saada hiljaisuutta, vihreätä ja puhdasta ilmaa keuhkoihin. Sitten meneillään on vielä kevään pahin kelirikkoaika ja metsässä märkää. Pitäisi jaksaa nyt odotella pari viikkoa lumen sulamista. Pipo alkaa melkein huomaamatta kiristää ja kaikki ärsyttää vähäsen. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä kun koirilla on jatkuvasti jokin terveysongelma päällä. Muukin elämä stressaa. (Ai niin, positiiviset uutiset: Perjantain eläinlääkärireissulla mitattiin myös Urhon ALAT-arvo. Se oli ensimmäistä kertaa ikinä normaalin rajoissa. Onko hepatiitti nyt historiaa? Iloitsen tästä joskus myöhemmin.)

Kun jatkuvasti on joku ihmetilanne päällä, alkaa väsyttää, kyllästyttää ja masentaa. Ihana ja reipas normaalielämä iloisten koirien kanssa touhuten tuntuu kaukaiselta unelta. Mitenkähän tästä suosta nyt noustaan? Onko helppo ja mukava koira-arki lopullisesti historiaa? Mitä tein väärin?

Leikkauspotilaan hoito ja elämä: eräitä huomioita

Sairaanhoitoarkea on meidän huushollissa takana nyt neljä päivää. Tässä muutamia tekemiäni huomioita.

  1. Väinö osaa ottaa tilanteestaan kaiken hyödyn irti. Se on huomannut, että nyt jos koskaan on aika lypsää itselleen pieniä etuoikeuksia. Kun sille työnnetään kuonon eteen kupillinen tavallista ruokaa, se nostaa etutassun otsalleen ja huokaa silmät kiinni: ”Voi voi kun heikottaa. Pitäisi varmaan saada jotain maukkaampaa ruokaa.” Ja niin isäntä alkaa etsiä jääkaapin uumenista jotain pikkuisen parempaa murkinaa – jotta heikko leikkauspotilas söisi edes jotain. Sillä välin Väinö hieroo lautasliinan kaulukseensa ja kaivaa takataskusta esille haarukan ja veitsen.
  2. Väinö on huomannut myös, että sille on yhtäkkiä annettu valta määräillä Urhoa. Jos Liukas Luikku on asettautunut sohvalle oikein makoisaan asentoon ja Kekkonen alkaa pyöriä sohvan ympärillä sopivaa köllötyspaikkaa etsien, Hänen Pikkumajesteettinsa antaa korkeuksista kuninkaallisen murahduksen ja Kekkonen häipyy nöyrästi maisemista.
  3. Väinön mielestä on täysin ja dramaattisella tavalla väärin, että Kekkosta viedään ulkoilemaan ihan normaalisti ja ennen kaikkea autokyydillä, ja Väinöä ei. Kun isäntä ja Kekkonen lähtevät metsäretkelle autolla ja Väinö suoraan ovelta hihnakävelylle emännän kanssa, Väinö vie itsensä ja taluttajansa suoraan parkkipaikalle autokyydin toivossa. Tänä aamuna seisoskelin Väinön kanssa tuijottamassa naapurin farkku-Corollan takaluukkua noin 15 minuuttia, kun Väinö oli oman auton puuttuessa vakaasti päättänyt mennä naapurin autoon. Lopulta jouduin kantamaan sairaslomalaisen takaisin sisälle, kun kaveri ankkuroitui parkkipaikalle eikä suostunut liikkumaan ennen auton perässä olevan ihmeellisen onnenluukun avautumista.
  4. Edelliseen liittyen: Väinön on tietysti saatava nyt päättää, mihin lyhyillä ulkoilureissuilla mennään. Yleensä askeleet johtavat ainakin ensin parkkipaikalle, mutta välillä on tassuteltu ihan uusia reittejä naapurustossa.
  5. Kun leikkaushaava pitää huuhtoa ja desinfioida, Väinö ottaa käyttöön tehokkaimmat säälinkeräysmenetelmänsä: Se tärisee ja katsoo kiduttajaansa silmät suurina ja korvat selkää vasten painettuina. Sairaanhoitaja tuntee olonsa varsinaiseksi roistoksi ja megaluokan paskiaiseksi.
  6. Hellittely on nyt in. Kaikenlainen kylki kyljessä kyhnääminen ja suukkojen suikkailu sopii Pikkukeisarille. Väinöllä on pieni ja vikkelä vaalenpunainen kieli, joka saattaa tehdä yllätysratsian esimerkiksi pahaa-aavistamattoman ihmisen korvakäytävään.
  7. Jos Hänen Pikkumajesteettiaan haluaa lähestyä esimerkiksi sohvalla, on anottava audienssia. Mikäli typerä ihminen vain istahtaa nukkuvan Väinön viereen niin että sohva hiukan taipuu kipeän jalan alla, Fränk päästää sellaisen hälytyskiljunnan että paikallisella paloasemalla palomiehet hyppivät kypäriä päähän hieroen tankoihin liukumaan.

Sellaisia havaintoja tällä kertaa. Palataan.

DSC_1741

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.

Myrskyn jälkeen on poutasää, eli joitakin koiranomistajan oivalluksia

No niin. Itsesäälissä ja itsesyytöksissä kieriskely on nyt päättynyt. Väinölle on varattu tutkimus- ja leikkausaika pätevälle ammattilaiselle, asioista on otettu selvää ja paniikki on laantunut. Elämä jatkuu. Väinöstä leivotaan entistä ehompi taskuraketti.

Viimeisen vuorokauden aikana olen pohdiskellut (Väinön polven ja terveyden lisäksi) kahta asiaa. Toinen on koiran kanssa elämiseen liittyvä syyllisyydentunne, toinen on potentiaalinen ristiriita koiran hyvän elämän ja omistajan haaveiden välillä.

dsc_0005

Syyllisyyden tunteminen ei ole mitään erikoisen mukavaa puuhaa, ja tämä emäntä on oikein hyvä siinä. Kun koirat makoilevat aamulenkin jälkeen pitkin pituuttaan sohvalla ja niiden kuorsaus kuuluu keittiöön asti, emäntä miettii, nukkuvatko ne vain kun ei ole parempaakaan tekemistä. Kun koirat syövät iltapalaa tyytyväisesti maiskuttaen kupeistaan, emäntä miettii, että tämänkin ruokailuhetken olisi voinut toimittaa jotenkin enemmän aktivoiden. Kun tavallisena viikkona kuluu kolme päivää ilman minkäänlaista treeniä, emäntä kieriskelee syyllisyydentunteessa ja pohtii, onko koirien elämä ihan huonoa. Kun koirat joutuvat olemaan muutaman pitkän päivän ajan keskenään, kun Väinö saa pelkosätkyn eläinlääkärissä, kun Urho ei uskalla hypätä autoon, kun jompi kumpi koirista on kipeä, kun jonakin päivänä ei jaksa käydä yhtään pitkää lenkkiä vaan pissat tehdään muutamalla puolen tunnin korttelikävelyllä – emäntä syyllistyy.

Näin omasta päästä ulos puristettuna tämä kuulostaa tietysti ihan höpsöltä, turhalta itsensä kiusaamiselta. Onhan se tietysti joskus vähän sitäkin. Mutta kuitenkin ajattelen, että syyllisyyden tuntemisesta on myös hyötyä. Eilisen Väinön polvidiagnoosista seuranneen itsesyyttelyn jälkeen voin olla varma, että jatkossa seuraan molempien piskien liikkumista aika ajoin hyvin tarkalla silmällä. On eri asia tietää, että koirien liikkumista kannattaa tarkkailla, kuin todella tuntea se luita ja ytimiä myöten. En halua joutua katsomaan peiliin toista kertaa saman asian takia. Olen siis oppinut jotakin! Ehkä olen nyt myös piirun verran parempi ja osaavampi ihminen jakamaan elämää koirien kanssa kuin toissapäivänä. Harmillista on se, että Väinö joutui minun oppituntini välikappaleeksi, mutta näin nyt kävi. Enää asialle ei voi mitään. Olen jatkossa viisaampi.

Samaa pohdintaa sovellan muihinkin asioihin. Jos tiedän, että kolmen päivän treenitauko saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, en sitten pidä kolmen päivän treenitaukoa. Jos korttelinympärikävely neljä kertaa päivässä vyöryttää niskaani lastillisen itsesyytöksiä, seuraavana päivänä teen taatusti koirien kanssa taas kunnon lenkin.

Olen iät kaiket ollut perfektionismiin taipuvainen, ja arki koirien kanssa on ollut minulle hyvä oppitunti myös siinä suhteessa: Kaiken ei tarvitse olla tip top. Perushyvä riittää, aina ei tarvitse pingottaa. Rento meininki ja hetkessä eläminen ovat varmin tae mukavaan yhteiseloon. Kaikki muu suunniteltu toiminta ja erikoispuuhat ovat vain ekstraa ja bonusta, joskin niillekin on toki aikansa ja paikkansa. Niinpä olen opetellut vain elämään pienen takaraivossa koputtelevan syyllisyydentunteen kanssa. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, eikä tarvitsekaan.

Ja sitten se toinen asia: koiran hyvä elämä, omistajan haaveet ja mahdollinen ristiriita näiden välillä. Eilen Väinön polviuutisten jälkeen ensimmäisenä ajattelin kaikenlaista Väinön terveyteen ja vointiin liittyvää, ja sitten jossakin vaiheessa päähäni pamahti ajatus, että haaveilemani agilityharrastus voi olla nyt mahdoton. En tiedä, miten patellaluksaation korjaaminen leikkaamalla vaikuttaa polven käyttöön myöhemmin elämässä, mutta voisin kuvitella, että kova hyppiminen ei välttämättä ole suotavaa. En tiedä. Joka tapauksessa tein eilen (muutenkin murheen laaksossa vaeltaessani) surutyötä myös harrastushaaveisiin liittyen. Surkuttelin sitä, miten täksi kevääksi kaavailtu agin yksityiskurssi peruuntuu ja Väinö ei pääse edes kokeilemaan lajia. Väinö on vikkelä ja menee mielellään ohjattuna (ja muutenkin vain) kaikenlaisille esteille, joita keksin sille osoittaa. Se kiipeilee, hyppii, pinkoo, sujahtaa ja pujottelee sillä tavalla, että mielessäni näin meidät jo pitelemässä SM-palkintopystiä korokkeella.

Sirottelin siinä sitten aikani tuhkaa päälleni ja tapailin itkuvirsiä, kunnes hoksasin ajatella asiaa Väinön näkökulmasta. Eihän Väinö kaipaa agilityä. Ei se edes tiedä mitä se on. Juu, totta varmaan on, että se voisi nauttia siitä – mutta se nauttii kyllä monesta muustakin asiasta, joita se saa tehdä yhdessä minun kanssani. Tai isännän tai Urhon kanssa. Väinölle tuskin on olennaista tulla agilitymestariksi (tosin varma en voi olla). Jos Väinö saisi päättää, sen elämässä olisi varmaan aika paljon ulkoilua (sisältäen monenlaista liikkumista, riehua, leikkiä, syötävän etsimistä, pikkueläinten kaivamista koloistaan, keppien nakertamista…), hyviä herkkuruokia, rauhallisia ja turvallisia kavereita, säännöllistä puuhailua yhdessä oman ihmisen kanssa, runsaasti hellittelyjä ja muuta huomiota sekä tarpeeksi lepoa ja köllimistä.

Niinpä niin. Olin sortunut juuri siihen, mitä itse pidän koiranomistajassa typeryytenä: ajattelemaan koiraa itseni jatkeena. Ei Väinö ole mikään emännän lisäosa, jonka tehtävä on mahdollistaa emännän agilityharrastus. Väinö on koira, jolla on koiran ajatukset ja koiran tarpeet, ja Väinö voi olla myös koira, jota ei voi viedä agilityyn. Samalla kun sisäistin tämän ajatuksen, huokaisin myös helpotuksesta. Tapahtuupa mitä tahansa, meidän kenenkään hyvä elämä ei ole kiinni yhdestäkään harrastuksesta. Meidän hyvä elämä on kiinni siitä, että jokainen saa olla oma itsensä, tehdä niitä asioita joista nauttii ja tulla hyväksytyksi, hellityksi ja huomioiduksi juuri sellaisena kuin on. Esimerkiksi juuri Väinönä.

Sokean emännän tumpeloinnit vol. 7896, eli varsin huonoja uutisia maailman tärkeimmälle Väinölle ja kaikille Väinön ihmisille

Olipa kerran kaukaisessa Suomenmaassa pieni rivitaloasunto, jossa asui yksi isäntä, yksi pöljä emäntä ja kaksi pientä ja ihanaa koiraa. (Lukija rakas, yritä kestää tämä itsesäälikieriskely. Tämä vaihe on taas vain käytävä läpi.) Pienistä koirista toinen, Väinö nimeltään, oli oikein vikkelä ja nopea koira. Se oli niin nopea, että muuttui välillä melkein näkymättömäksi. Se hyppeli iloisesti, kiipesi kaikenlaisiin paikkoihin ja hoiteli ahkerasti monenlaisia tärkeitä pienten koirien asioita. Se oli niin reipas, että pöljä emäntä ei melkein kahteen vuoteen huomannut, että Väinö ei lähes koskaan juossut tasaista ravia kuten koirat yleensä. Se joko laukkasi vauhdikkaasti tai sitten se kipitteli etujaloilla ravia ja pomputteli peräpäällä pupuloikkaa tasajalkaa.

V2

Sitten eräänä tavallisena iltana Väinön koirakouluopettaja kysyi emännältä, pomputteleeko Väinö paljonkin pupuloikkaa. Emäntä laittoi vielä tuolloinkin pupuloikat treenikentällä olleen paksuhkon lumen syyksi, mutta alkoi kuitenkin tarkkailla Väinön liikettä.

V1

Ja niin kävi, että emäntä kauhistui. Väinö tosiaan pomputteli paljon tasajalkaa. Se teki välillä myös pienen takapotkun, ja talvella se oli ulkona hetkittäin ontunut toista takajalkaansa, minkä emäntä oli laittanut aina Väinön kylmettyneiden varpaiden piikkiin.

DSC_0067

Sydän kylmänä emäntä vei Väinön eläinlääkäriin, ja eläinlääkäri sanoi niitä sanoja, joita emäntä ei olisi halunnut kuulla: Patellaluksaatio. Leikkaus.

U&V1

Eläinlääkärireissun jälkeen Väinö katsoi autossa pöljää emäntäänsä suoraan sieluun ja kysyi, mikset pidä parempaa huolta omasta rakkaasta pikkuystävästäsi, vaikka kyseessä on sentään maailman tärkein ja täysin korvaamaton koira. Siihenpä en osannut vastata mitään.

V, mustavalko

Kekkonen + rankan liikunnan kielto = Salli mun nauraa

Tulinpa vain kertomaan, että australianterrieriyksilö Kekkonen + kymmenen päivän kipulääkekuuri ja rankan liikunnan kielto = mission totally impossible.

Lenkillä on käytävä samaan tahtiin kuin ennenkin ja pikkuviuhake-Väinö tarvitsee ihan normaalin määrän liikuntaa Urhon sairaslomasta huolimatta. Koska vuorokaudessa on edelleen sama määrä tunteja kuin aiemminkin, koirat on lenkitettävä yhtä aikaa. Olen yrittänyt ratkaista asian niin, että olen vienyt herrat suhteellisen tasaisiin maastoihin hihnattomille lenkeille ja ottanut taskut pullolleen namia ajatuksena pitää Kekkonen kävelyvauhdissa namien avulla. Hah hah haa, miten typerä idea – salli mun nauraa. Kun hihnan lukko irtoaa Kekkosen valjaista, äijä katoaa horisonttiin. Kun ukkeli palaa lumi pöllyten takaisin, se ottaa erinäisiä painimatseja innokkaan nyrkkeily-Väinön kanssa, minkä jälkeen se tekee vähän parkour-hyppyjä lumipenkkoihin tai isoille kiville tai mihin tahansa, minkä jälkeen se suorittaa muutamia spurtteja useampaan ilmansuuntaan ja esittelee pikajuoksuominaisuuksiaan. Kun tämä alkulämmittely on hoidettu alta pois, se voi palata läähättäen ja kieli maassa roikkuen vierelleni kävelemään ja nauttimaan liikkuvasta noutopöydästä – ellei sitten pikku-Väne käy lällättämässä: ”Olet iso ja paksu ja hidas etkä saa minua kiinni!” Seurauksena on tietysti keuhkojen täydeltä karjuva Kekkonen, Kekkosta sieltä täältä karvoista kiskova pika-Väinö ja täysimittainen taistelu. Että se siitä kevyestä liikunnasta.

Hurraa, hurraa, hurraa!

Ja vielä jippii, jes ja wuhuu! Käytiin nimittäin Urhon kanssa eläinlääkärissä. Menin sinne liki itku kurkussa (Urho meni sinne häntä heiluen). Kuvasin tilanteen lääkärille, joka päätti lyhyen tutkimisen jälkeen ottaa röntgenkuvat. Samalla reissulla otettiin myös Kekkosen kontrolliverinäyte, jotta saatiin tieto hepatiitin tämänhetkisestä tilanteesta. Urholta seurataan siis maksan alaniinaminotransferaasia eli ns. ALAT-arvoa, joka kertoo maksasolujen vaurioitumisesta. Mitä isompi ALAT, sitä huonompi juttu. Kekkonen rauhoitettiin kevyesti Nukku-Matin maille ja kiikutettiin röntgeniin. Minä jäin odottelemaan tuloksia.

Röntgenissä Kekkonen oli rauhoittamisesta huolimatta osoittanut olevansa varsin sitkeä sissi koiraksi ja kieltäytynyt menemästä kyljelleen kuvanottoa varten. Tilanteeseen oli tarvittu kaksi hoitajaa pitelemään pitelemätöntä piskiä paikallaan. Toisaalta tämä saattoi olla myös naisista pitävän Kekkosen salajuoni saada enemmän heimaisevia neitoja ympärilleen. Joka tapauksessa kuvat oli saatu lopulta otettua ja uutiset olivat iloisia: Sekä Urhon selkäranka nikamineen, molemmat etujalat että oikean jalan tassu olivat täysin virheettömiä. Nivelet näyttivät superhyviltä. Luultavasti Kekkosen känkkääminen ja kivut johtuvat siis vain fyysisestä rasituksesta ja kipeytyneistä lihaksista. Vaikka koirat ovat viime aikoina eläneet muuten melko aktiviteetitonta elämää, liikuntaa ne ovat saaneet paljon. Tavallisena päivänä hihnattomien lenkkien kesto on ollut yhteensä liki pari tuntia, ja aika usein ollaan rämmitty rankkoja metsälenkkejä. Muutaman päivän vanhan moottorikelkan uran seuraaminen on ihmiselle melko kevyttä, mutta alle kymmenkiloiselle koiralle ehkä yllättävänkin raskasta. Näiden lenkkien lisäksi useimpina päivinä koirat käyvät vielä lyhyehköillä aamu- ja iltakävelyillä hihnassa. Eläinlääkäri myönsi, että on mahdollista, että Urhon jalassa tai selässä on jotain sellaista vikaa, joka ei näy tavallisessa röntgenissä. Kuitenkin luultavampaa on lihaskipu. Niinpä Kekkonen sai kymmenen päivän kipulääkekuurin, rankan liikunnan kiellon muutamaksi viikoksi ja ohjeen pitää lihakset lämpiminä. Myös ensi viikoksi varattu hieronta sattuu sopivaan saumaan.

Ehkä vielä puhtaita röntgenkuviakin iloisempi asia oli verikokeen tulos: ALAT-arvo oli 131 viitevälin ollessa 10-125. Tulos on paras sen jälkeen, kun Kekkoselta toissakesänä otettiin ensimmäinen huolestuttava verinäyte, jossa ALAT oli reilusti kohonnut. (Tuon ensimmäisen verikokeen seurauksena maksa-arvoja ensin kontrolloitiin kuukauden välein, minkä jälkeen maksa ultrattiin ja siitä otettiin lopuksi vielä koepala. Tuloksena oli lievä hepatiitti, jota on sittemmin hoidettu ruokavaliolla ja Samylin-ravintolisällä.) Eläinlääkäri jopa sanoi, että maksasairaan koiran ruokaa kannattaa syöttää vielä ainakin jonkin aikaa – ja minä kun olin valmistautunut siihen, että Kekkonen pomminvarmasti on hepatiittikoira koko loppuelämänsä! Olisin heittänyt kärrynpyöriä siinä vastaanottohuoneessa, jos olisi ollut enemmän tilaa. Tyydyin kuitenkin sitten vain hihkumaan hillitysti. Tulos on joka tapauksessa hyvä, vaikka tulehduksesta ei eroon päästäisikään.

Kekkonen oli Höyhensaarilla suurimman osan reissusta, mutta sen mielestä parhaat jutut kerrottiinkin heti tutkimusten aluksi. Urhon jalkaa kokeillessaan lääkäri sanoi: ”Onpa lihaksikas jalka”. Kekkonen röyhisti tässä kohtaa rintaansa ja myhäili tyytyväisenä. Ja myöhemmin, kun puhuttiin Urhon noususuunnassa (kröhöm) olleesta painosta, viehättävä lääkäri totesi Urhon olevan ”tosi lihaksikas” ja painon olevan ihan sopiva, vaikka Kekkonen onkin melko massiivinen köntti ja vaa’an lukema huitelee jo liki kymmenessä kilossa. Urho oli melkein pyörtyä onnesta, kun sen miehistä itsetuntoa näin voimallisesti hiveltiin.