Nips naps, eli kokemuksia uroskoiran kastraatiosta

Väinön leikkaamisesta on nyt kulunut vajaat viisi kuukautta, Urhon kastraatioimplantaattiasennuksesta nelisen kuukautta. Oletan, että isoimmat kastraatioon liittyvät muutokset näkyvät nyt eikä isoja yllätyksiä ole enää varmaankaan luvassa. Mitäs ajatuksia kahden uroksen kastraatiosta on nyt sitten näillä kokemuksilla jäänyt käpälään?

dsc_0020-2

Väinöhän leikattiin, koska oli oikeastaan pakko (se piilokives). Väinö on aina ollut käytökseltään helppo koira, mieluummin hiukan arka kuin tyhmänrohkea, ja sen sukupuolikäyttäytyminen on ollut todella laimeaa. Suvunjatkaminen oli Väinöllä mielessä lähinnä muutamina öinä, kun se rapisteli ja vikisi ovella naapurintyttöjen juoksutuoksujen perään. Eipä muuta. Näistä lähtökohdista käsin leikkaaminen jänskätti meitä vähän etukäteen – Väinön käytöksen ei toivottu muuttuvan yhtään. Eikä se muuttunut. Väinö on yhtä reipas ja samalla vähän ujo viipottaja kuin ennenkin. Arkimeno on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Välillä Vänkkyli ei suostu entiseen malliin Urhon pomotettavaksi, mikä voi johtua kyllä ihan vain Väinön aikuistumisesta. Eläinlääkärin uhkauksista huolimatta Rääpyli ei myöskään ole lihonut varmaan grammaakaan. Kaveri on entisessä tikissä, eikä ruokavaliota ole muutettu. Herkkujen perään Väinö on ollut aina, joten siinäkään suhteessa muutosta ei ole tapahtunut.

dsc_0023-2

Ainoa selvä merkki kastraatiosta on Vänen turkin huononeminen (no, ehkä myös ne puuttuvat kivekset). Pikkukaverin karva on muuttunut pehmeämmäksi ja se takkuuntuu todella helposti. Myös entinen kiilto on kadonnut. Kun aussin turkki vaatii hoitoa normaalisti muutaman kerran vuodessa, Väinöä saa nykyään olla kampaamassa muutaman päivän välein. Varsinkin ulkona käytettävät vaatteet hierovat karvaa solmuille. Väinöä nykyinen jatkuva turkinhoito närkästyttää varsin suuresti. Olen ehtinyt jo miettiä, että tarviikohan Vänskää jatkossa nyppiä enää ollenkaan, kun takkuja selvitellessä tulee irroteltua niin paljon vanhaa karvaa.

dsc_0043-2

Väinön kastraation hyöty-haitta-vaakakuppi kallistuu siis reilusti hyötyjen puolelle. Turkkiasiakaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai huono – tilanne on vain erilainen kuin ennen. Ja parasta tietysti on, että vatsaontelossa muhivaa piilokivestä ja sen aiheuttamia terveysriskejä ei tarvitse enää miettiä yhtään.

No, entäs Kekkonen sitten?

dsc_0194-4

Urhon kastrointia on mietitty siitä lähtökohdasta, että kyseinen koira kuvittelee varmaan oikeasti olevansa tämän universumin mahtavin ja maskuliinisin eliö sekä evoluution uljas huipentuma. Urhon sukupuolivietti on ollut voimakas, sen mielestä yksi maallisen vaelluksen parhaista viihdykkeistä on tyttökoirien pissojen nuoleminen suu vaahdossa ja silmät kuopissa muljuten. Kaikenlainen sukupuolinen aktiivisuus on taas poikinut hankaluuksia uuun muassa lenkeillä, kun Urho on mielellään rähjännyt pissakiihkoissaan vastaantuleville koirille. Urho on myös nopeasti ja helposti monenlaisiin ärsykkeisiin reagoiva koira.

dsc_0204-3

Kastraatiolla ei kuviteltukaan näiden Urhon ominaisuuksien taianomaisesti muuttuvan meille ihmisille helpompaan suuntaan. Implantaatti on kuitenkin toiminut juuri toivotulla tavalla: Se on nostanut hiukan Urhon reagointikynnystä ja laimentanut sukupuolikäyttäytymisen todella vähäiseksi. Oletettavaa kai on, että se vähä, mitä noista pissannuolentasessioista on nyt jäljellä, on lähinnä vuosien saatossa opittua käytöstä.

dsc_0038-2

Nyt onkin käynyt niin, että Urhon kiinnostus on aiempaa helpompaa säilyttää ulkona, kun huomiosta eivät enää kilpaile (ainakaan entisissä määrin) tienpientareelta leijuvat ihanaiset tuoksut. Urhon reaktiot ovat hiukan hidastuneet aiemmasta, mikä antaa taluttimen toista päätä pitelevälle sen ehkä noin ratkaisevan sekunnin verran aikaa palkita kyseinen herra halutusta käytöksestä, mikä taas vahvistaa toivottua ja heikentää ei-toivottua käytöstä. Olen saanut purettua Kekkoselta ainakin osittain jo muutamia aiempia hankalia käytösmalleja tällä tavalla, ja tilalle on kehitelty uusia, minulle paremmin sopivia käytöksiä. Esimerkkinä mainittakoon meidän normaalin lenkkireitin varrella kulkeva latu, jonka hiihtäjät saivat aiemmin Urholta hyvin usein haukut – nyt Kekkonen painautuu hiihtäjän nähdessään usein jo ilman erillistä pyyntöä säärtäni vasten ja odottaa namien satavan suuhunsa. Myös kehut käyvät Urholle nykyään ihan kelpo palkkiosta useissa tilanteissa. Urho on kehitellyt myös itse ainakin yhden uuden toimintatavan kiihdyttäviä tilanteita varten: Se painautuu vasten jalkaani ja alkaa siinä kävellessään mutisemaan ja puhisemaan kovasti. Tämä on aivan loistavaa – minullahan on runsain mitoin aikaa ohjata Urhon käytös siitä haluamaani suuntaan. Tästä käytöksestä hyvä esimerkki on yksi meidän lähellä kulkeva polku, jonka varrella on monta häkissä haukkuvaa koiraa. Urhoa haukkuminen suivaannuttaa ja se haluaisi kajauttaa haukkujille takaisin muutaman painavan sanasen, mutta nykyään se tyytyy jupisemaan säärtäni vasten. En voi sanoin kuvata, miten hämmentävän ilahduttavaa tämä on!

dsc_0036-2

Käytöksen osalta implantaatti on siis toiminut juuri sillä tavalla kuin villeimmissä haaveissani uskalsin toivoa. Urhon turkki on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi ennallaan, ja sen painonnousuakaan ei voi oikein laittaa kastraation piikkiin. Kivekset ovat kutistuneet, kuten implantaatin laittamisen jälkeen pitikin. Uke on virkeä veikko ja omasta mielestä edelleenkin aikamoinen mahtisonni. Kaikki on hyvin.

DSC_0108 (3)

Mahtiuros

Summa summarum: Omien kokemusteni perusteella poikakoiran kastraatio ei ole ainakaan huono juttu. Minulla on nyt kaksi virkeätä, reipasta ja yhteistyöhön innokasta koiraa. Ajatuksena on leikata myös Urho implantaattikokeilun päättyessä. Oletan, että leikkauksen jälkihoito on vielä mutkattomampaa kuin Väinöllä, kun leikattavana on kaksi normaalisti laskeutunutta kivestä.

DSC_0145 (4)

Speedy Gonzales

Olisi mukavaa kuulla myös teidän muiden kokemuksia kastraatiosta – kommenttiloota on auki!

Terrierien virallinen joulunodotuskuva

Joulupuuhat ovat käynnissä. Urho ja Väinö muun muassa pystyttivät tänään joulukuusen. Molemmat ovat olleet lisäksi parturissa joulunpyhien juhlakampausta varten. Tämän näkee helposti Kekkosen naamaa katsomalla – se kun ei pahemmin tykkää, että miehekästä ilmettä luovat partakarvat nypitään tai leikataan. Kaveri siis näyttää trimmin päätteeksi jälleen kerran kohtuullisen karulta, joten olkaamme kiitollisia siitä, että Kekkonen ei harrasta koiranäyttelyjä. Huom. Myös rintakarvat ovat pyhää aluetta. David Hasselhoff -vaikutelma täytyy säilyttää.

dsc_0013-2

Virallinen joulunodotusposeeraus. Terrierit odottavat joululta eniten mureaa kinkkua ja mehukasta joulukanaa.

Kaivelin esille kaikenlaista rekvisiittaa virallista joulunodotuskuvaa varten. Keisarit pitivät huolen siitä, että yllä oleva kuva oli lopulta ainoa onnistunut.

dsc_0001-2

Kekkosta kiinnosti ensisijaisesti rekvisiittavilttien alla kölliminen.

dsc_0006-2

– Lurps njam. Voisin jo ottaa sitä kinkkua.

Estoton ilopilleri ja kaikkien maailman murheiden ruumiillistuma kylvyssä

Tässä alkajaisiksi muutamia kuvia tämän päivän riehuretkeltä. Heidän kuninkaalliset karvapyllyisyytensä kävivät hieman tuulettumassa…

DSC_0266 (2)

DSC_0186 (2)

DSC_0218 (2)

DSC_0372 (2)

DSC_0272 (2)

DSC_0350 (2)

DSC_0402 (2)

Osataan me kato olla nätistiki. Mutta ei me pitkään jakseta. Nyt voi antaa namia, niin päästään takasin oikeisiin hommiin.

Koska lämpötila oli niukin naukin miinuksen puolella, vastasatanut lumi oli melko tarttuvaa. Molempien jamppojen helmoja koristivat lenkin päätteeksi lumipallot. Niinpä kotona olikin mentävä sitten suihkuun pallukoita irrottelemaan…

DSC_0462 (2)

Koska maailmankaikkeudessa on vallittava harmonia ja tasapaino, Urho ja Väinö ovat pesuhommissakin toistensa vastakohdat: yin ja yang. Kekkosta saa maanitella, houkutella, uhkailla, lahjoa ja kiristää sekä lopulta koveutua tosissaan ennen kuin se suvaitsee siirtää fyysisen olemuksensa suihkuun. Suihkussa se seisoo apaattisena, jäykkänä ja kaikkien maailman murheiden painamana ja alkaa rentoutua vasta kun pyyhe otetaan pesun jälkeen esiin. Silloinkin se yrittää vaivihkaa hivuttautua kauemmas ulottuviltani ja vilkuilee minua epäluuloisena sivusilmällä: Ei voi olla oikein, että keisarikoiran fyysiseen koskemattomuuteen näin kammottavalla tavalla kajotaan! Julmuus, nimesi on Emäntä!

Väinö sen sijaan ryntää suihkuun innoissaan. Se huiskuttaa häntää, vatkaa lantiota ja suihkii kylppärin lattialla innoissaan edestakaisin. Se malttaa juuri ja juuri seistä pesun ajan paikallaan ja silloinkin se mielellään suikkailee suukkoja pesijän poskille, silmiin, korvaan, jne. Pyyhkeen mutkassa Väinö on onnellisimmillaan: Sen pikkuinen sydän tulvii hellyyttä kaikkea kohtaan eikä se epäröi näyttää sitä. Osansa rakkaudesta saa suukkosten muodossa pesijä, Urho, pyyhe, kylppärin lattia, oma tassu, pesuainepurkki, lavuaari – mikä tahansa.

Yleensä pesen vikkeläjalka-Väinön ensimmäisenä, eikä sillä ole operaation jälkeen mitään kiirettä pois kylppäristä. Se seuraa kiinnostuneena Urhon pesua, työntää päänsä kainalooni, lipaisee kättä, tuijottaa Urhon apaattista naamaa senttien etäisyydeltä, auttaa Kekkosen kuivaamisessa seisomalla pyyhkeen päällä tai pakkautumalla syliini. Ylipäätään se häärii iloisena ympäriinsä eikä välitä tuon taivaallista Urhon murjotuksesta. Kekkonen sen sijaan katselee Luikkua epäuskoisena: Eikö se vieläkään tajua, että kylpy on pahinta, mitä koiralle voi tapahtua?!

Spagettipiskin tarina, eli kuinka Kekkosen peräpää halvaantuu tassupesulla

Koiranomistajan kulta-aika eli syksy on parhaimmillaan, ja Kekkosellehan se tietää tassunpesutuokiota useamman kerran päivässä. Pesuoperaatio Urhon kanssa on kyllä melkoinen show. Kun ulko-ovi aukeaa ja reipas lenkkeilijä syöksyy sisälle, näytös julistetaan alkavaksi. Kekkonen menee surkean näköiseksi ja tuijottaa minua vaivihkaa pitkäksi venähtäneitten kulmakarvojensa alta. Käskettynä se kävelee kylppäriin kuin väärin perustein tuomittu hirttolavalle. Kun kehotan monsieur Kekkosta siirtymään paremmin suihkun alle, se tuijottelee seiniä huuli pyöreänä ja esittää täysin ymmärtämätöntä. Joudun käyttämään välillä melko painokkaita äänensävyjä, ennen kuin Mestari lopulta tunnustaa tappionsa ja siirtyy pesuasemiin. Pesun ajan minulla on käsissäni pieni marttyyri, jonka elämä on silkkaa kärsimystä ja jolta on sääliä tuntematta riistetty viimeinenkin mitätön ilo (=rapatassuisuus ja mädäntyneelle haiskahtaminen). Performanssi huipentuu kuivaamiseen. Kun otan pyyhkeen esille, Urhon peräpää halvaantuu. Se ei pysty seisomaan kuivaamisen aikana paikallaan, vaan sen takajalat menevät veteliksi ja valuvat pois piskin alta. Kekkonen näyttää surkeinta naamaansa, kun yritän ähisten kannatella spagettipiskiä toisella kädelläni ja toisella kuivata turkkia.

Kun lopulta ähkäisen ”saa mennä” -käskyn, Kekkonen pinkaisee juoksuun, ravistelee itsensä vauhdissa ja hihkaisee iloisena: ”Juksasinpas!”

Turkinhoidollinen katastrofi eli kuinka tumpelo emäntä tunaroi

Koska olen nyppimisasioissa täysin amatööri ja aloittelija, olen jakanut Urhon nyppimiskerrat useisiin lyhyisiin kertoihin. Nyppimistä ja nypittävänä olemista harjoitellaankin meillä melkein viikoittain kymmenisen minuuttia kerrallaan. Urho alkaa olla jo todella urhoollinen asiakas: se tököttää paikoillaan, laittaa silmät kiinni ja huokailee vain syvään, vaikka turkinhoito tuskin on sen mielestä kovin mukavaa puuhaa. Välillä saa onneksi herkutella nakilla.

Äsken sitten hoidettiin taas turrukan karvapeitettä, ja tällä kertaa päätin siistiä saksilla myös hännän ja takamuksen, joissa karva alkoi tursottaa jo melko hassusti. Kaiken muun pieni reipas sietää, mutta hännässä menee sen raja: häntä on pyhä, siihen ei kosketa. Sainkin suorittaa melkoisen herkuillalahjomisoperaation, ennen kuin pääsin kunnolla häntään edes käsiksi. Kun viimein häntä oli vasemmassa ja sakset oikeassa kädessäni ja ensimmäinen karvatuppo tähtäimessä, Urho päätti liikahtaa. Sakset leikkasivat keskelle häntää valtavan loven: voi p****. 😀 Sain siistittyä hännän muuten tavallisesti, mutta edelleenkin häntä näytti siltä kuin olisin yrittänyt muotoilla sen päähän villakoiramaisen pallon. Siispä nappasin saksilla vielä vähän… ja vielä… ja vielä… ja lopulta häntä olikin sentin paksuinen ruikula, jota Kaikkein Pyhimmän kosketteluun turhautunut Kekkonen roikotti surkeasti perässään.

Onneksi koira itse ei tajua näyttävänsä hassulta, mutta minä en kyllä tiedä, miten kehtaan viedä kävelevän näytteen trimmaustaidoistani (=taidottomuudestani) ihmisten ilmoille. 😀