Emännän syystervehdys – long time no see!

Hello, hello, hello. Ja huh huh. Kummallista se on tämä koiran elämä. Ensin eletään ihan tavallista arkea, syödään aamulla ja illalla omaa nappulaa, lenkkeillään omissa maisemissa ja köllitään omassa sängyssä. Sitten yhtäkkiä tulee ihmisten loma, ajellaan ympäri Suomea, ollaan siellä ja täällä, kauheasti kaikkea hommaa, uusia hajuja ja asioita, ja välillä mennään omalle mökille. Ja kaiken kummallisuuden kruunaa se, että lopuksi emäntä ja isäntä pakkaavat puolet leluista, ruokasäkit ja ällöpetin autoon, ajetaan satoja kilometrejä etelään ja sitten sitä yhtäkkiä asutaan jossain täällä, missä meri on lähellä, ihmiset puhuu outoa kieltä, hirvikärpäset on kiihkeitä ja punkit vaanii heinikoissa. Hajut on outoja, kissat kävelee pihatiellä noin vain huolettomina, supikoira hiipii iltakävelyreitillä ja naapurin Nalle-labbis lompsii mitään kyselemättä jokakoiran oikeuksilla tekemään kakkapökylöitä tälle uudelle tontille. Naapurissa kukko saa virkaintopuuskia ja ilmoittaa joinakin päivinä heräämisajan lisäksi kaikki muutkin kellonajat. Viereisessä metsikössä asuu joukkueellinen kyyhkysiä, jotka pitävät välillä aivan ihmeellistä mekkalaa. On lepakoita, hirviä ja hanhia. Peltoa ja metsää. Maatilan työkoneita ja uusia naapureita.

Kä-sit-tä-mä-tön-tä.

Eipä ole ihme, jos homma menee vähän pienen koiran hilseen yli. Muutto maalle on ottanut piskeillä voimille, mutta nyt kolmen viikon asumisen jälkeen meno alkaa tasaantua. Emäntä pääsee lähtemään töihin ilman perään huutelevaa Kekkosta, ja Väinö osaa ottaa itselleen tyypilliset illan väliunet vaikka ulkona onkin pimeää ja talon nurkista kuuluu kaikenlaisia pikku ääniä. Nyt tänä viikonloppuna herrat ovat vihdoin lähinnä nukkuneet, ja hyvä niin. Kyllä tämä uusi arkii vielä uomiinsa asettuu ja jutun juoni valkenee vähitellen pikkuäijillekin.

Kesällä tietysti sattui paljon kaikenlaista sellaista, josta olisi himottanut naputella vähän blogiin. Isoin käänne oli Väinön toinen polvileikkaus, johon pikku-ukkeli joutui heinäkuun lopussa. Väinön polveen asennettu nailonlanka oli nimittäin jossakin vaiheessa katkennut – ehkä silloin, kun Urho törmäsi siihen toukokuussa kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, ehkä jo aiemmin. Langan katkeaminen selvisi, kun yhtenä rauhallisena mökki-iltana Väinö käveli pihalla ennen nukkumaanmenoa ja alkoi yhtäkkiä huutaa hirvittävällä tavalla. Se piteli leikkausjalkaa ilmassa ja kipu äityi sellaiseksi, että lopulta Väinö tärisi ja läähätti. Yön yli selvittiin kipulääkkeellä ja aamulla mentiin päivystykseen. Mitään vikaa ei jalasta löytynyt. Muutama päivä myöhemmin päästiin näyttämään jalkaa sen leikanneelle eläinlääkärille, joka päätteli, että lanka on liian kireällä, mutta ei silti estä polven luiskahtamista paikoiltaan. Jalka päätettiin leikata (ja leikkaus laittaa takuun piikkiin). Viikkoa myöhemmin Rääpyli pötkötti taas leikkauspöydällä ja vasta siellä langan katkeaminen selvisi. Eläinlääkäri ei ollut koskaan kuullutkaan, että niinkin voi käydä… Sydän oli taas syrjällään pikkukaverin vuoksi. Väinö kuitenkin toipui tästä jälkimmäisestä leikkauksesta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä, vaikkei toipuminen silloinkaan hidasta ollut. Se käyttää jalkaa nyt paremmin kuin kertaakaan huhtikuun leikkauksen jälkeen. Leikkaamattoman jalan reisi on vielä paljon lihaksikkaampi kuin leikattu, mikä aiheuttaa osaltaan liikkumiseen vähän epätasapainoa, ja välillä Väinö ottaa samalla jalalla vaihtoaskeleen. Mutta nyt ei epäilytä enää ollenkaan, etteikö pikkukaverista tulisi vielä täysin kelpo menijä, niin hyvin kaikki on onneksi tällä kertaa mennyt.

Hänen Muhkeutensa Kekkosen mahtavuus- ei kun painoindeksi on saatu lähtemään laskuun. Tai siltä ainakin nyt näyttää. Ruoka on kuivakkaa laihdutusnappulaa ja mausteena esimerkiksi broilerin jauhelihaa. Painotavoite on 9 – 9,5 kiloa. Siihen on vielä pitkästi toista kiloa matkaa, mutta suunta on oikea! Ja maksa-arvokin näytti oikein ilahduttavalta viimeisimmässä kontrollissa. Kaikki hyvin siis.

Blogissa lienee vielä tovin aikaa suhteellisen hiljaista. Asiaa varsinkin täältä uusista maisemista ja uusista kujeista olisi vaikka kuinka paljon, mutta töistä palatessa taulussa on lukemat 00:00. Ei mitään saumoja mihinkään älylliseen toimintaan siis. Ilta kuluu pääsääntöisesti lähes vegetatiivisessa tilassa, yön olen taju kankaalla, ja sitten käyn taas hakemassa töistä uuden satsin täystyrmäystä – ja niin pyörä pyörii, piskit siinä hyörii… Mutta kunhan tämä työn alkujärkytys tästä nyt laantuu, niin suunnitelmissa on nostaa blogi uuteen loistoon – niin kuin feenikslintu nousee aamunkoitteessa tuhkasta siivilleen!

Mainokset

Käkkärikäännös-Kekkonen ja Suuri Johtaja iltakävelyllä, eli kuinka emännälle kirkastui taas jotakin olennaista elämästä

Eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minulla onkaan koiria. (Joskus sitä vain paahtaa arkea kiskoja pitkin laput silmillä siihen malliin, että tärkeät asiat meinaavat unohtua.) Se kauhea iltapissakävely pääsi tällä kertaa yllättämään minut. Kello oli paljon, väsytti, ulkona oli kylmää, ja pissalenkki tuntui ikävältä velvollisuudelta. Mentiin sitten kuitenkin, pakkohan se oli.

Ensimmäisenä laitoin valjaat Urholle ja päästin sen jo portista ulos omalle takapihalle nuuhkimaan yöilmaa. Kun sitten olin hetken päästä Väinön kanssa valmis ja menin ulos, näin kukkapenkin mullan lentävän halki ilman korkeissa kaarissa. Kekkonenhan se siellä oli käärinyt hihat ja pisti vastikään istutettuja perennojani uuteen järjestykseen. Koska huumorintajuni vaipuu yöhorrokseen normaalisti noin kello 20, hämmästyin itsekin, kun suupieleni alkoivat nykiä holtittomasti ylöspäin touhukkaan viherpeukalon toimia seuratessani. (Äitinsä poika muuten tuo Urho.) Kun Kekkonen oli saanut hommat hoidettua, se lähti iltakävelylle oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Luulen, että se oli katsonut kukkapenkkiä jo muutaman päivän (”ei näin, ei näin…”) ja nyt mieli oli iloinen, kun takapihan feng shui oli taas hyväksi hoidettu. Oman pihan portista ulos päästyään Kekkonen raapaisi iloisena takajaloilla nurmikkoa ilmaan, niin kertakaikkisen mukavaa oli.

Jatkettiin siis matkaa. Väinö oli touhukkaalla tuulella. Se johti joukkiota määrätietoisella askeleella etummaisena kulkien. Kun Väinö juoksee tai sen askel on muuten erityisen tarmokas, sen oikea korva alkaa nyökytellä. Niinpä marssimme suunnan ja nopeuden määräsi seitsemän kilon painoinen, pystyhäntäinen ja tarmokas pikkuterrieri, jonka toinen hörökorva vipatti askelten tahtiin ja etujalat ojentuivat korkealle eteen suoriksi kuin sotilailla Venäjän armeijan paraatissa ikään. Ilme naamalla oli vakava, eikä varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi, että liikkeellä oli erittäin vakavasti otettava Johtaja. Tässä kohtaa jouduin jo välillä vähän hihittelemään itsekseni. Kuikuilin taakseni, ettei kukaan (tuttu ainakaan) vain satu näkemään hölmöä virnettä naamallani.

Sitten tultiin talojen reunustaman puistoalueen vieressä olevalle pienelle hiekkakentälle. Siinä iloisen Kekkosen moottoriin tuli vika. Urho-rukan jalat lähtivät juoksemaan sellaista vauhtia, ettei muhevan piskin muu ruppi meinannut pysyä perässä. Urho säntäsi ensin yhteen suuntaan, teki käkkärikäännökset, ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, kierähti katon kautta ympäri, ryntäsi, teki ilmassa vaakavoltin, ryntäsi, kiskoi käkkäristä, ryntäsi, kuperkeikka, voltti, piruetti… Kaiken tämän uskomattoman nopean liikehdinnän (vauhtia liki 100 km/h) lomassa tuo pulska vekkuli heitteli Väinölle merkitseviä katseita: Tuu mukkaan! Mutta Johtaja Väinö vain istuutui toiselle kankulleen, otti naamalleen kyllästyneen (teinin) närkästyneen ilmeen, käänsi katseensa muualle ja sanoi: ”Ei kiinnosta.” Tämä kahden koiran suorittama performanssi meni väsyneen ihmisen sietokyvyn rajan yli. Nauroin hiekkakentällä kaksin kerroin, pissaa taisi lirahtaa housuun, enkä edes välittänyt, näkeekö joku vai ei. Vedet valuivat silmistä, koirat innostuivat entisestään, ja lopulta en tiennyt, ovatko ne vatsa- vai poskilihat jotka ovat eniten kipeät nauramisesta. Lopuksi kävelimme kotiin oikein hyvällä tuulella.

Voi taivas. Ehkä se vain on niin, että joskus on mentävä yöllä nauramaan jonnekin naapuruston talojen väliin niin, että pissa tulee housuun. Sillä tavalla elämästä voi kirkastua taas hetkeksi jotain tärkeitä asioita.

Kauhutarina: Kekkonen ja dieetin varjopuolet

Olen usein kuullut koiranomistajien valittelevan sitä, että koirat syövät kotona kaikenlaista luvatonta. Jonkun koira hyppää tuosta noin vain keittiön pöydälle popsimaan juuri uunista tulleen kokonaisen broilerin, joku murtautuu roskiskaappiin vaikka kolmen erilaisen lukon ja kettingin läpi ja yksi pistelee säännöllisesti välipalaksi lattialta löytyviä sukkia. Vaikka meidänkin huushollissa tapahtuu kaikenlaista kummallista, niin näiden juttujen kohdalla olen voinut huokaista tyytyväisenä syvällä sisimmässäni: onneksi ei sentään meillä. Meillä roskiksen on voinut jättää lattialle työpäivän ajaksi odottelemaan ulosvientiä ja oman täyden lautasen on voinut jättää huoletta olohuoneen matalalle pöydälle siksi aikaa kun itse käy muualla. Koirat ovat kyllä katsoneet ruokaa erittäin läheltä (joskus olen nähnyt ainakin erään Väinön vetävän lautaselta vainua kirsu kiinni potuissani), mutta ruoka on säilynyt koskemattomana. Mitään tavaroita piskit eivät ole koskaan villiytyneet hajottamaan, jos ei lasketa pentuaikoina mystisesti katkennutta paria puhelimen laturin johtoja ja kahta paria Kekkosen pikkupoikana popsimia isännän silmälasien sankoja.

Mutta nyt Kekkonen, tuo kyltymätön hedonisti, on alkanut osoittaa huolestuttavia merkkejä. Epäilen, että syy on Barbaarin dieetissä. Olen vähän ajan sisällä muutaman kerran kuullut roskapussin rapisevan keittiön lattialla, ja kun olen mennyt katsomaan, roskapussin takaa on noussut Kekkosen pää. Naamalla sillä on tietysti joka kerta ollut asiaankuuluva täydellisen viaton ilme. Ulkona se on alkanut löytää kaikenlaisia aarteita: Joskus sillä on suussaan suklaapatukan kuoret, joskus kökkäre jotain josta ei saa mitään selvää. Toissapäivänä se löysi maastosta tyhjän makkarapaketin kuoren, jota se kanniskeli mukanaan niin onnellisena, etten hennonnut käskeä sitä irrottamaan.

Kaikki tämä epäilyttävän omatoiminen ruuanhankinta sai huipentumansa eilen metsälenkillä. Kävely oli oikeastaan jo suoritettu, mutta jäin istuskelemaan auringonpaisteessa kivelle ja mietiskelemään kaikenlaisia tärkeitä kesäajatuksia. Koirat järsivät ympärilläni keppejä ja kaivelivat pikku kuoppia ja touhusivat kaikenlaista mitä koirat touhuavat. Siinä onnellisena silmät kiinni istuessani aika vähän niin kuin katosi. Silmäluomien läpi näkyi vain oranssia, ja muistelin lapsuuden kesiä: uimarantoja, valtavia jäätelöpalloja, kavereitten kanssa pyöräilyä ilman päämäärää… Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuulin vierestäni vain yhden koirat puuhat. Avasin silmät ja Urhoa ei näkynyt. Pari kimakkaa, paniikin kirvoittamaa kutsuhuutoa ja kas – sieltähän se Kekkonen jo kirmaili takaisin. Iloisena. Jokin valkoinen suussa lepattaen… Hetkinen… HETKINEN. Vedin henkeä niin että keuhkot melkein ratkesivat, ennen kuin päästin elämäni mahtipontisimman karjahduksen: ”IRRRTI!!” Kekkonen järkyttyi, avasi suunsa – ja valtava, kuiva pötkö ihmisen ulostetta putosi suusta maahan.

Pökylään kiinnittynyt vessapaperi hulmusi vielä tuulenvireessä…

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Emännän pyhä lupaus, eli kuinka murjotus ja synkistely saa luvan loppua

Tämä kevät on ollut kyllä melkoista tunne-elämän pottupellolla rytyyttämistä. Juuri kun olen luullut, että nyt aurinko taas paistaa risukasaan, olen mätkähtänyt takaisin lietekuopan pohjalle, väännellyt siellä maailman surkeimpana ja huonoimpana käsiäni ja rypenyt huolellisesti itsesäälissä, heitellyt tuhkaa päälleni ja ollut kaiken kaikkiaan varma, että Jobin kirja kirjoitettiin oikeasti minusta (Emännän kirja). Nyt olen kuitenkin juhlallisesti päättänyt, että kaikenlainen negatiivissävytteinen vellominen saa luvan loppua, ja alan keskittymään vain ja ainoastaan tämän koiraelämän hyviin puoliin. Koska niitä edelleen on, ja paljon. Olkoonkin, että kremppaa löytyy vaikka eläinlääkäriopiskelijoitten kesäleirimateriaaliksi asti. En välitä. Nyt hoidetaan piskit kuntoon ja sitten aletaan nauttia kesästä. Ai nam.

(Jos seuraavassa postauksessa tästä pyhästä lupauksesta huolimatta vetelen taas itseltäni ranteita auki, joku saa tulla ja mäjäyttää minua röhkypossulla päähän, että nainen, nyt järki.)

Koska tämän elämän meren arvaamattomilla laineilla kelluvan purtilon purjeet alkavat taas vähitellen pullistua ja kokka osoittaa kohti uusia, jännittäviä seikkailuja, teen nyt kattavan listan koiraelämän positiivisista asioista. Voin tulla tänne sitten katsomaan listaa, kun meri seuraavan kerran tyyntyy, vene seisoo paikallaan ja keskipäivän aurinko paahtaa siihen malliin, että odottelen taas vain varmaa kuolemaa. (Aina joskus blogia kirjottaessa tulee sellainen tunne, että liioittelenkohan minä. Mutta sitten se menee ohi.)

  1. Kikkerökausi on avattu! Vyötin Kekkosen, isäntä kaivoi meille kikkerön varastosta ja niin sitä lähdettiin! Tuuli puhalsi kasvoille, lumen alta paljastuvat koirankakat löyhkäsivät ja Kekkonen ähisi perässä sunnuntaikävelyvauhtia täysin kyllästyneenä koko touhuun heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin!
  2. Väinö alkaa olla erittäin hyvissä voimissa. Siis erittäin. Epäilen, että kunhan ensi viikolla tulee se hetki, että Väinön saa päästää irti hihnasta, en näe tuota pikku vekkulia enää. Luultavasti paineistettu rakettireppu kantaa Väinön kohti ääretöntä ja sen yli.
  3. DSC_1772Tänäkin aamuna sain herätä kahden uljaan ja karvaisen koiramiehen vierestä. Olen nyt ihan alistunut ajatukseen, että piskit tulevat sänkyyn ja nukkuvat siinä missä haluavat. Entä sitten! Onni on kaksi tuhisevaa (Väinö), kuorsaavaa (Urho) ja lämmintä koiraa, jotka aamulla ensimmäisenä heiluttavat minulle häntää, kun vain raottelenkin silmiäni. Suukkoja saan aamulla niin paljon, ettei tarvitse käydä edes suihkussa! S-kirjaimen muodossa tai pää lattialla nukkuminen on hyvin pieni hinta tästä onnesta.
  4. Myös terassikausi on avattu. Pikkutyypit nauttivat mielellään näin lämpimänä päivänä takapihan terassilla loikoilusta. Kuinka monella oman elämänsä kleopatralla on kaksi näin uljasta koirasfinksiä vartioimassa takapihaa! Kysynpä vaan.
  5. Ihan kohta, siis tosi kohta, alkaa taas meidän sulan maan metsäsamoilukausi. Metsä tekee ihmisen ja koiran onnelliseksi, siellä ajatus kirkastuu ja nämä kevään hupsuttelut saa jättää kokonaan taakse.
  6. Jos Kekkonen onkin nykyään melkoinen vappupallo, Väinö on erittäin sutjakka mies. Ja nimenomaan mies, ei enää mikään pikkupoika. Herra Vaka-Vanha täyttää ylihuomenna kaksi vuotta. Sydän murtuu, kun pentuajan tajuaa nyt tosissaan olevan ohi – mutta toisaalta kukaan ei enää pissaa täällä lattialle tai roiku kiinni Kekkosen naamassa. Olen tyytyväinen.
  7. Ylihuomennahan siis juhlitaan! Baila baila.
  8. Väinö on alkanut nukkumaan pitkään. Meillä kukaan ei enää herää vapaapäivänä kello 6.30. Vaikka aikaisin heräämisessä on puolensa, erityisesti näin stressaavina ja vähäunisina aikoina sitä osaa arvostaa mahdollisuutta pitkiin aamu-uniin aina välillä. Väinöstä on muuten itse asiassa kuoritunut ainakin viime aikoina koko porukan aamu-unisin tyyppi. Muut saattavat jo hommailla päiväaskareitten kimpussa, kun Väinö kiskoo vielä sängyssä zetaa naamakarvat sojottaen ja viiksikarvat hengityksen tahtiin huojuen.DSC_1802
  9. Voi olla, että Kekkonen korkkaa tänä viikonloppuna mökkikauden. Luvassa on kenties yksityisloma isännän kanssa myyrien, keppien, haravoimattomien lehtien ja tärkeiden kevätaskareiden luvatussa maassa. Voiko koira viikonlopulta enempää toivoa? Toiveissa on, että sunnuntaina kotiin palaa rentoutunut pikkumies.
  10. Koirat tekevät elämästä täyttä, värikästä ja merkityksellistä. En halua edes ajatella olemista ilman noita yleismiesjantusia. Koirat osaavat ottaa arjesta ilon (ja mehut) irti! Tunteet ovat suuria ja aitoja, ja herkut hyviä! Oikeasti päivä paistaa risukasaan ihan koko ajan, vaikkei aina siltä tunnu. Itsepä noita pään päällä leijuvia ja auringonpaisteen estäviä myrskypilviä tulee kehiteltyä. Pitäisi ottaa koirista oppia ja elää enemmän nyt.

Ah. Nyt otan nuo sohvalla lojuvat karvaeläimet mukaani ja menen nauttimaan kevään lämpimimmästä päivästä. Olisikohan jätskikioskin myyjä kärrännyt menopelinsä jo torin laidalle?

Mahtimurkula superdieetillä, eli kun paino on voimaa ja ylipaino ylivoimaa

Viime perjantain eläinlääkärireissulla koin taas melkoisen järkytyksen, kun Kekkonen asteli vaa’alle. Lukema oli kokonaista 10,9 kiloa – siis kilon verran enemmän kuin pari kuukautta aiemmin, ja jo silloin kyseinen koirayksilö oli melko tuhti poika. Käsittämättömän asiasta tekee se, että Urho on ollut dieetillä parisen kuukautta. Annoskokoa on pienennetty ja erityisesti on vahdittu, ettei Kekkonen popsi Väinön murkinoita. Isäntä on saanut säännöllisesti osakseen papatusta sorruttuaan antamaan Kekkoselle jonkin murusen ruuastaan, mutta papatus on kyllä myös alkanut puremaan. Kilon painonnousu tuon kokoisella koiralla on hurja. Voikohan se selittyä kastraatioimplantaatilla? Kastroidun koiran painohan nousee tunnetusti helposti, mutta olen luullut, että se johtuu siitä, että niillä on vain aiempaa parempi ruokahalu. Kekkosen ruokahalu on nykyään melko mahtipontinen jopa entiseen verrattuna, mutta joka tapauksessa se syö vähemmän kuin ennen.

Nyt Kekkos-rukka on joutunut sitten kunnon vyönkiristysdieetille. Kupissa on entistäkin pienempi määrä maksanappulaa aamulla ja illalla. Eläinlääkärin ohje oli, että ruokavaliota ei kannata vielä muuttaa, vaan maksanappulaa annetaan vain vähemmän kuin ennen. Nyt sitten ruokamäärä on jo todella pieni. Parina yönä Kekkis on haahuillut hereillä ja etsinyt kätköistään puruluita järsittäväksi. Barbaari-raukka, ja sen suurella vaivalla rakennettu uljas ja muhkea keho. Ylipainohan on ylivoimaa. Tuntuu, että pitäisi keksiä jokin keino, jolla annoskokoa saisi vähän suuremmaksi ruokavalion muuttumatta ja energiamäärän kasvamatta. Pitää mietiskellä. Vinkkejä otetaan vastaan!

Loppuun on vielä edelliseen mitenkään liittymättä kerrottava, että Urhon ja Väinön pihapissakäyttäytyminen on joskus melko viihdyttävää seurattavaa. Ne käyvät siis lenkkien välillä joskus pissalla omalla takapihalla. Väinö on vähän sellaista taivaanrannanmaalarityyppiä, se voi tökötellä pihalla hyvinkin pitkään tuulta nuuhkien ja turkki hulmuten ennen kuin malttaa heittää pisut. Kekkonen taas on hyvin napakka asioiden toimittaja ja pissaa kätevästi myös käskystä. Kun sitten kehottelen taivaanrannanmaalari-Väinöä pissaamaan, se saattaa katsella minua hajamielisesti, olla etsivinään sopivaa pissapaikkaa – ja sitten se jää taas tuijottamaan kaukaisuuteen. Kekkonen sen sijaan hanskaa homman: Joka kerta, kun käsken Väinöä pissaamaan (”Pissaa!”), Kekkonen nostaa jalkaa. Äsken ulkona käydessäni laskin, että kehotin Väinöä pissalle seitsemän kertaa. Urho nosti siis jalkaa seitsemän kertaa. Viimeisellä kerralla koipea kohottaessaan (pissaakaan ei enää tullut) se katsoi minua jo vähän hitaasti…

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.

Yön ritari Kekkonen observoi, eli kuinka emännälle on kehittynyt allergia tieteellishenkistä luonnontutkimusta kohtaan

Siunattuja olkaa te, joilla on oma (aidattu) piha, jolle voitte päästää koiranne iltatarpeille. Kiittäkää tilanteestanne korkeampia voimia ja universumia, älkääkä enää ikinä valittako mistään koskaan. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoisa nääs.

Herrat Kekkonen ja Väinämöinen asuvat rivitaloasunnossa. Pihoja ei ole aidattu (ainakaan niin että ukot voisi sinne huoletta jättää touhuamaan keskenään). Se tarkoittaa sitä, että kun koirilla on pissahätä, omistaja pukeutuu, valjastaa hurtat ja lähtee kävelylle. Tämä on pääsääntöisesti ihan normaali juttu eikä herätä erityisempiä tunteita. Takki niskaan vain ja ulos. Myös normaalit aamu- ja päivälenkit ovat ihan ok, useimmiten tosi mukavakin juttu. Mutta se kohta, jossa kauheus vyöryy ylitse, on iltapissakävely. Kyllä, luit oikein. Jos selkäpiitäsi karmii ja iho menee kananlihalle, voit vielä lopettaa lukemisen tähän.

Meillä iltapissalle mennään ihan viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Jos koirat käyttää ulkona liian aikaisin, ne joko haluavat pissalle keskellä yötä tai heräävät aamulla kohtuuttoman varhain. Niinpä ulosmenon kellonajaksi on vakiintunut noin 22.30. Ihan hirveätä siis. Olen yleensä tuossa vaiheessa jo REM-unessa, ja koiratkin ovat torkuskelleet jo pari tuntia. Jos menisin ulos kahdestaan Väinön kanssa, homma hoituisi vielä aivan hyvin. Väinö tekee tarpeensa nopeasti, kävellä viputtaa reippaasti vuorokaudenajasta riippumatta ja kipittää tomerasti takaisin sisälle operaation päätteeksi. Kekkonen sen sijaan… Voi huoh.

 

DSC_0061

Tämä

Ulos mennessään Kekkonen venyttelee raukeasti. Se haukottelee ja tupsauttaa sieraimistaan ulos vähän räkää, että haistaisi ulkoilmassa leijuvia yötuoksuja paremmin. Se kiipeää hitaasti lumivuorelle ja ajattelee siellä rintakarvat tuulessa hiljalleen liehuen tovin sitä, miten se todella on tämän kaupungin uljain uros. Sitten se laskeutuu taas samalla tasolle meidän muiden kuolevaisten kanssa ja aloittaa tarkastuksen. Jokainen lumikökkäre, -paakku ja -nyppylä on tarkistettava. Paakut on tutkittava joka puolelta. Jos tarve vaatii, niihin on jätettävä myös oma signeeraus. Sitä ei voi kuitenkaan jättää miten sattuu tai huolimattomasti: On tutkittava, mikä kohta on merkille kaikkein optimaalisin. Paakkua on siis tarkasteltava monesta eri suunnasta ja eri etäisyyksiltä. Siihen on mallattava ensin molempien jalkojen nostoa, ennen kuin lopullisen päätöksen voi tehdä. Jonkun paakun kohdalla saattaa käydä myös niin, että huolellinen tarkastelu ja signeerauksen koeponnistaminen osoittavat merkin tarpeettomaksi. Silloin sitä ei sittenkään laiteta. Samalla tavalla on tarkistettava kaikki kepit sekä muut maasta kohoavat ja erityishuomiota herättävät kohteet. Kun kohde on tarkastettu ja siihen on mahdollisesti laitettu myös oma merkki, Kekkonen siirtyy eteenpäin, mutta huom: hitaasti. Mikään ei saa jäädä Kekkoselta huomaamatta, siksi kiirehtiä ei voi. Kävelyreitin jokainen neliösentti on tutkittava. Kekkonen painaa kirsuaan tiukasti maata vasten saadakseen toissapäiväisestä Kino-kaverin tassunjäljestä paremman haisun. Se vetää vainua ensin toisella ja sitten toisella sieraimella. On todella tärkeää selvittää, oliko Kino saanut iltapalalla todella lihapullia, kuten ensinuuhkaisulla vaikutti. Jos muu ei auta, Kekkonen saattaa ottaa myös lipaisunäytteen. Välillä Urho työntää päänsä syvälle lumipenkkaan selvittääkseen, oliko naapurin Saimilla tosiaan toissaviikolla juoksu (pissanäyte on pitkälle kevääseen saakka säilöttynä lumihankeen).

Emännän silmin Urhon tieteellinen tarkkuus ympäristön tutkimisessa on tuskallisen raastavaa. Uni painaa silmäluomia, on pimeää, usein märkää, kylmää. Väinö odottaa hihnan päässä eteenpäin pääsemistä. Unikuvat työntyvät väkisin mieleen, ja viereisessä metsikössä näyttää olevan jotain epämääräistä liikettä. Puut narisevat pimeässä. Toissailtana pöllö lensi hiljaa meidän ylitse ja olin vahingossa kuolla säikähdyksestä. Muuta kuin sänkyyn rojahtamista ei jaksa edes ajatella. Huumori on nolla. Ja Kekkonen sen kuin nuuhkuttaa. Kun välillä saa otettua muutaman reippaan askeleen kohti kotia, Kekkonen heittäytyy taas ankkurin lailla tienpientareeseen eikä irtoa sieltä millään ennen kuin kaikki on selvitetty.

dsc_0062.jpg

Oma älyllinen kapasiteetti ei riitä ratkaisemaan tätä ikuista yökävelyongelmaa, varsinkaan, kun asiaa ei ikinä tule pohdittua ja ratkottua päivällä. Joka ilta huomaan vain olevani saman tilanteen edessä: Pissakävelylle pitää mennä, ja Kekkonen alkaa venytellä…

 

Nips naps, eli kokemuksia uroskoiran kastraatiosta

Väinön leikkaamisesta on nyt kulunut vajaat viisi kuukautta, Urhon kastraatioimplantaattiasennuksesta nelisen kuukautta. Oletan, että isoimmat kastraatioon liittyvät muutokset näkyvät nyt eikä isoja yllätyksiä ole enää varmaankaan luvassa. Mitäs ajatuksia kahden uroksen kastraatiosta on nyt sitten näillä kokemuksilla jäänyt käpälään?

dsc_0020-2

Väinöhän leikattiin, koska oli oikeastaan pakko (se piilokives). Väinö on aina ollut käytökseltään helppo koira, mieluummin hiukan arka kuin tyhmänrohkea, ja sen sukupuolikäyttäytyminen on ollut todella laimeaa. Suvunjatkaminen oli Väinöllä mielessä lähinnä muutamina öinä, kun se rapisteli ja vikisi ovella naapurintyttöjen juoksutuoksujen perään. Eipä muuta. Näistä lähtökohdista käsin leikkaaminen jänskätti meitä vähän etukäteen – Väinön käytöksen ei toivottu muuttuvan yhtään. Eikä se muuttunut. Väinö on yhtä reipas ja samalla vähän ujo viipottaja kuin ennenkin. Arkimeno on ihan samanlaista kuin ennen leikkausta. Välillä Vänkkyli ei suostu entiseen malliin Urhon pomotettavaksi, mikä voi johtua kyllä ihan vain Väinön aikuistumisesta. Eläinlääkärin uhkauksista huolimatta Rääpyli ei myöskään ole lihonut varmaan grammaakaan. Kaveri on entisessä tikissä, eikä ruokavaliota ole muutettu. Herkkujen perään Väinö on ollut aina, joten siinäkään suhteessa muutosta ei ole tapahtunut.

dsc_0023-2

Ainoa selvä merkki kastraatiosta on Vänen turkin huononeminen (no, ehkä myös ne puuttuvat kivekset). Pikkukaverin karva on muuttunut pehmeämmäksi ja se takkuuntuu todella helposti. Myös entinen kiilto on kadonnut. Kun aussin turkki vaatii hoitoa normaalisti muutaman kerran vuodessa, Väinöä saa nykyään olla kampaamassa muutaman päivän välein. Varsinkin ulkona käytettävät vaatteet hierovat karvaa solmuille. Väinöä nykyinen jatkuva turkinhoito närkästyttää varsin suuresti. Olen ehtinyt jo miettiä, että tarviikohan Vänskää jatkossa nyppiä enää ollenkaan, kun takkuja selvitellessä tulee irroteltua niin paljon vanhaa karvaa.

dsc_0043-2

Väinön kastraation hyöty-haitta-vaakakuppi kallistuu siis reilusti hyötyjen puolelle. Turkkiasiakaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai huono – tilanne on vain erilainen kuin ennen. Ja parasta tietysti on, että vatsaontelossa muhivaa piilokivestä ja sen aiheuttamia terveysriskejä ei tarvitse enää miettiä yhtään.

No, entäs Kekkonen sitten?

dsc_0194-4

Urhon kastrointia on mietitty siitä lähtökohdasta, että kyseinen koira kuvittelee varmaan oikeasti olevansa tämän universumin mahtavin ja maskuliinisin eliö sekä evoluution uljas huipentuma. Urhon sukupuolivietti on ollut voimakas, sen mielestä yksi maallisen vaelluksen parhaista viihdykkeistä on tyttökoirien pissojen nuoleminen suu vaahdossa ja silmät kuopissa muljuten. Kaikenlainen sukupuolinen aktiivisuus on taas poikinut hankaluuksia uuun muassa lenkeillä, kun Urho on mielellään rähjännyt pissakiihkoissaan vastaantuleville koirille. Urho on myös nopeasti ja helposti monenlaisiin ärsykkeisiin reagoiva koira.

dsc_0204-3

Kastraatiolla ei kuviteltukaan näiden Urhon ominaisuuksien taianomaisesti muuttuvan meille ihmisille helpompaan suuntaan. Implantaatti on kuitenkin toiminut juuri toivotulla tavalla: Se on nostanut hiukan Urhon reagointikynnystä ja laimentanut sukupuolikäyttäytymisen todella vähäiseksi. Oletettavaa kai on, että se vähä, mitä noista pissannuolentasessioista on nyt jäljellä, on lähinnä vuosien saatossa opittua käytöstä.

dsc_0038-2

Nyt onkin käynyt niin, että Urhon kiinnostus on aiempaa helpompaa säilyttää ulkona, kun huomiosta eivät enää kilpaile (ainakaan entisissä määrin) tienpientareelta leijuvat ihanaiset tuoksut. Urhon reaktiot ovat hiukan hidastuneet aiemmasta, mikä antaa taluttimen toista päätä pitelevälle sen ehkä noin ratkaisevan sekunnin verran aikaa palkita kyseinen herra halutusta käytöksestä, mikä taas vahvistaa toivottua ja heikentää ei-toivottua käytöstä. Olen saanut purettua Kekkoselta ainakin osittain jo muutamia aiempia hankalia käytösmalleja tällä tavalla, ja tilalle on kehitelty uusia, minulle paremmin sopivia käytöksiä. Esimerkkinä mainittakoon meidän normaalin lenkkireitin varrella kulkeva latu, jonka hiihtäjät saivat aiemmin Urholta hyvin usein haukut – nyt Kekkonen painautuu hiihtäjän nähdessään usein jo ilman erillistä pyyntöä säärtäni vasten ja odottaa namien satavan suuhunsa. Myös kehut käyvät Urholle nykyään ihan kelpo palkkiosta useissa tilanteissa. Urho on kehitellyt myös itse ainakin yhden uuden toimintatavan kiihdyttäviä tilanteita varten: Se painautuu vasten jalkaani ja alkaa siinä kävellessään mutisemaan ja puhisemaan kovasti. Tämä on aivan loistavaa – minullahan on runsain mitoin aikaa ohjata Urhon käytös siitä haluamaani suuntaan. Tästä käytöksestä hyvä esimerkki on yksi meidän lähellä kulkeva polku, jonka varrella on monta häkissä haukkuvaa koiraa. Urhoa haukkuminen suivaannuttaa ja se haluaisi kajauttaa haukkujille takaisin muutaman painavan sanasen, mutta nykyään se tyytyy jupisemaan säärtäni vasten. En voi sanoin kuvata, miten hämmentävän ilahduttavaa tämä on!

dsc_0036-2

Käytöksen osalta implantaatti on siis toiminut juuri sillä tavalla kuin villeimmissä haaveissani uskalsin toivoa. Urhon turkki on pysynyt ainakin vielä toistaiseksi ennallaan, ja sen painonnousuakaan ei voi oikein laittaa kastraation piikkiin. Kivekset ovat kutistuneet, kuten implantaatin laittamisen jälkeen pitikin. Uke on virkeä veikko ja omasta mielestä edelleenkin aikamoinen mahtisonni. Kaikki on hyvin.

DSC_0108 (3)

Mahtiuros

Summa summarum: Omien kokemusteni perusteella poikakoiran kastraatio ei ole ainakaan huono juttu. Minulla on nyt kaksi virkeätä, reipasta ja yhteistyöhön innokasta koiraa. Ajatuksena on leikata myös Urho implantaattikokeilun päättyessä. Oletan, että leikkauksen jälkihoito on vielä mutkattomampaa kuin Väinöllä, kun leikattavana on kaksi normaalisti laskeutunutta kivestä.

DSC_0145 (4)

Speedy Gonzales

Olisi mukavaa kuulla myös teidän muiden kokemuksia kastraatiosta – kommenttiloota on auki!