Emännän syystervehdys – long time no see!

Hello, hello, hello. Ja huh huh. Kummallista se on tämä koiran elämä. Ensin eletään ihan tavallista arkea, syödään aamulla ja illalla omaa nappulaa, lenkkeillään omissa maisemissa ja köllitään omassa sängyssä. Sitten yhtäkkiä tulee ihmisten loma, ajellaan ympäri Suomea, ollaan siellä ja täällä, kauheasti kaikkea hommaa, uusia hajuja ja asioita, ja välillä mennään omalle mökille. Ja kaiken kummallisuuden kruunaa se, että lopuksi emäntä ja isäntä pakkaavat puolet leluista, ruokasäkit ja ällöpetin autoon, ajetaan satoja kilometrejä etelään ja sitten sitä yhtäkkiä asutaan jossain täällä, missä meri on lähellä, ihmiset puhuu outoa kieltä, hirvikärpäset on kiihkeitä ja punkit vaanii heinikoissa. Hajut on outoja, kissat kävelee pihatiellä noin vain huolettomina, supikoira hiipii iltakävelyreitillä ja naapurin Nalle-labbis lompsii mitään kyselemättä jokakoiran oikeuksilla tekemään kakkapökylöitä tälle uudelle tontille. Naapurissa kukko saa virkaintopuuskia ja ilmoittaa joinakin päivinä heräämisajan lisäksi kaikki muutkin kellonajat. Viereisessä metsikössä asuu joukkueellinen kyyhkysiä, jotka pitävät välillä aivan ihmeellistä mekkalaa. On lepakoita, hirviä ja hanhia. Peltoa ja metsää. Maatilan työkoneita ja uusia naapureita.

Kä-sit-tä-mä-tön-tä.

Eipä ole ihme, jos homma menee vähän pienen koiran hilseen yli. Muutto maalle on ottanut piskeillä voimille, mutta nyt kolmen viikon asumisen jälkeen meno alkaa tasaantua. Emäntä pääsee lähtemään töihin ilman perään huutelevaa Kekkosta, ja Väinö osaa ottaa itselleen tyypilliset illan väliunet vaikka ulkona onkin pimeää ja talon nurkista kuuluu kaikenlaisia pikku ääniä. Nyt tänä viikonloppuna herrat ovat vihdoin lähinnä nukkuneet, ja hyvä niin. Kyllä tämä uusi arkii vielä uomiinsa asettuu ja jutun juoni valkenee vähitellen pikkuäijillekin.

Kesällä tietysti sattui paljon kaikenlaista sellaista, josta olisi himottanut naputella vähän blogiin. Isoin käänne oli Väinön toinen polvileikkaus, johon pikku-ukkeli joutui heinäkuun lopussa. Väinön polveen asennettu nailonlanka oli nimittäin jossakin vaiheessa katkennut – ehkä silloin, kun Urho törmäsi siihen toukokuussa kolme viikkoa leikkauksen jälkeen, ehkä jo aiemmin. Langan katkeaminen selvisi, kun yhtenä rauhallisena mökki-iltana Väinö käveli pihalla ennen nukkumaanmenoa ja alkoi yhtäkkiä huutaa hirvittävällä tavalla. Se piteli leikkausjalkaa ilmassa ja kipu äityi sellaiseksi, että lopulta Väinö tärisi ja läähätti. Yön yli selvittiin kipulääkkeellä ja aamulla mentiin päivystykseen. Mitään vikaa ei jalasta löytynyt. Muutama päivä myöhemmin päästiin näyttämään jalkaa sen leikanneelle eläinlääkärille, joka päätteli, että lanka on liian kireällä, mutta ei silti estä polven luiskahtamista paikoiltaan. Jalka päätettiin leikata (ja leikkaus laittaa takuun piikkiin). Viikkoa myöhemmin Rääpyli pötkötti taas leikkauspöydällä ja vasta siellä langan katkeaminen selvisi. Eläinlääkäri ei ollut koskaan kuullutkaan, että niinkin voi käydä… Sydän oli taas syrjällään pikkukaverin vuoksi. Väinö kuitenkin toipui tästä jälkimmäisestä leikkauksesta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä, vaikkei toipuminen silloinkaan hidasta ollut. Se käyttää jalkaa nyt paremmin kuin kertaakaan huhtikuun leikkauksen jälkeen. Leikkaamattoman jalan reisi on vielä paljon lihaksikkaampi kuin leikattu, mikä aiheuttaa osaltaan liikkumiseen vähän epätasapainoa, ja välillä Väinö ottaa samalla jalalla vaihtoaskeleen. Mutta nyt ei epäilytä enää ollenkaan, etteikö pikkukaverista tulisi vielä täysin kelpo menijä, niin hyvin kaikki on onneksi tällä kertaa mennyt.

Hänen Muhkeutensa Kekkosen mahtavuus- ei kun painoindeksi on saatu lähtemään laskuun. Tai siltä ainakin nyt näyttää. Ruoka on kuivakkaa laihdutusnappulaa ja mausteena esimerkiksi broilerin jauhelihaa. Painotavoite on 9 – 9,5 kiloa. Siihen on vielä pitkästi toista kiloa matkaa, mutta suunta on oikea! Ja maksa-arvokin näytti oikein ilahduttavalta viimeisimmässä kontrollissa. Kaikki hyvin siis.

Blogissa lienee vielä tovin aikaa suhteellisen hiljaista. Asiaa varsinkin täältä uusista maisemista ja uusista kujeista olisi vaikka kuinka paljon, mutta töistä palatessa taulussa on lukemat 00:00. Ei mitään saumoja mihinkään älylliseen toimintaan siis. Ilta kuluu pääsääntöisesti lähes vegetatiivisessa tilassa, yön olen taju kankaalla, ja sitten käyn taas hakemassa töistä uuden satsin täystyrmäystä – ja niin pyörä pyörii, piskit siinä hyörii… Mutta kunhan tämä työn alkujärkytys tästä nyt laantuu, niin suunnitelmissa on nostaa blogi uuteen loistoon – niin kuin feenikslintu nousee aamunkoitteessa tuhkasta siivilleen!

Mainokset

Käkkärikäännös-Kekkonen ja Suuri Johtaja iltakävelyllä, eli kuinka emännälle kirkastui taas jotakin olennaista elämästä

Eilen illalla sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi minulla onkaan koiria. (Joskus sitä vain paahtaa arkea kiskoja pitkin laput silmillä siihen malliin, että tärkeät asiat meinaavat unohtua.) Se kauhea iltapissakävely pääsi tällä kertaa yllättämään minut. Kello oli paljon, väsytti, ulkona oli kylmää, ja pissalenkki tuntui ikävältä velvollisuudelta. Mentiin sitten kuitenkin, pakkohan se oli.

Ensimmäisenä laitoin valjaat Urholle ja päästin sen jo portista ulos omalle takapihalle nuuhkimaan yöilmaa. Kun sitten olin hetken päästä Väinön kanssa valmis ja menin ulos, näin kukkapenkin mullan lentävän halki ilman korkeissa kaarissa. Kekkonenhan se siellä oli käärinyt hihat ja pisti vastikään istutettuja perennojani uuteen järjestykseen. Koska huumorintajuni vaipuu yöhorrokseen normaalisti noin kello 20, hämmästyin itsekin, kun suupieleni alkoivat nykiä holtittomasti ylöspäin touhukkaan viherpeukalon toimia seuratessani. (Äitinsä poika muuten tuo Urho.) Kun Kekkonen oli saanut hommat hoidettua, se lähti iltakävelylle oikein poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Luulen, että se oli katsonut kukkapenkkiä jo muutaman päivän (”ei näin, ei näin…”) ja nyt mieli oli iloinen, kun takapihan feng shui oli taas hyväksi hoidettu. Oman pihan portista ulos päästyään Kekkonen raapaisi iloisena takajaloilla nurmikkoa ilmaan, niin kertakaikkisen mukavaa oli.

Jatkettiin siis matkaa. Väinö oli touhukkaalla tuulella. Se johti joukkiota määrätietoisella askeleella etummaisena kulkien. Kun Väinö juoksee tai sen askel on muuten erityisen tarmokas, sen oikea korva alkaa nyökytellä. Niinpä marssimme suunnan ja nopeuden määräsi seitsemän kilon painoinen, pystyhäntäinen ja tarmokas pikkuterrieri, jonka toinen hörökorva vipatti askelten tahtiin ja etujalat ojentuivat korkealle eteen suoriksi kuin sotilailla Venäjän armeijan paraatissa ikään. Ilme naamalla oli vakava, eikä varmasti kenellekään jäänyt epäselväksi, että liikkeellä oli erittäin vakavasti otettava Johtaja. Tässä kohtaa jouduin jo välillä vähän hihittelemään itsekseni. Kuikuilin taakseni, ettei kukaan (tuttu ainakaan) vain satu näkemään hölmöä virnettä naamallani.

Sitten tultiin talojen reunustaman puistoalueen vieressä olevalle pienelle hiekkakentälle. Siinä iloisen Kekkosen moottoriin tuli vika. Urho-rukan jalat lähtivät juoksemaan sellaista vauhtia, ettei muhevan piskin muu ruppi meinannut pysyä perässä. Urho säntäsi ensin yhteen suuntaan, teki käkkärikäännökset, ryntäsi vastakkaiseen suuntaan, kierähti katon kautta ympäri, ryntäsi, teki ilmassa vaakavoltin, ryntäsi, kiskoi käkkäristä, ryntäsi, kuperkeikka, voltti, piruetti… Kaiken tämän uskomattoman nopean liikehdinnän (vauhtia liki 100 km/h) lomassa tuo pulska vekkuli heitteli Väinölle merkitseviä katseita: Tuu mukkaan! Mutta Johtaja Väinö vain istuutui toiselle kankulleen, otti naamalleen kyllästyneen (teinin) närkästyneen ilmeen, käänsi katseensa muualle ja sanoi: ”Ei kiinnosta.” Tämä kahden koiran suorittama performanssi meni väsyneen ihmisen sietokyvyn rajan yli. Nauroin hiekkakentällä kaksin kerroin, pissaa taisi lirahtaa housuun, enkä edes välittänyt, näkeekö joku vai ei. Vedet valuivat silmistä, koirat innostuivat entisestään, ja lopulta en tiennyt, ovatko ne vatsa- vai poskilihat jotka ovat eniten kipeät nauramisesta. Lopuksi kävelimme kotiin oikein hyvällä tuulella.

Voi taivas. Ehkä se vain on niin, että joskus on mentävä yöllä nauramaan jonnekin naapuruston talojen väliin niin, että pissa tulee housuun. Sillä tavalla elämästä voi kirkastua taas hetkeksi jotain tärkeitä asioita.

Väinö sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

Kuinka moni osaa sytyttää kotona lamppuun valot? Ohhoh, noin! Aika monta karvaista etujalkaa nousi pystyyn. Valojen sytyttäminen onkin hieno vieraille esitettävä temppu, ja erityisesti se ilahduttaa laiskaa koiranomistajaa, joka voi löhöillä sohvalla sen aikaa kun piski käy tuuppaamassa kuonolla seinässä olevaa katkaisijaa tai painamassa tassulla lattialla olevaa kytkintä.

Väinö on hionut tämän jalon valojensytytystaidon huippuunsa. Se nimittäin sytyttää valot äänen voimalla. Kuka olisi uskonut? Sehän on melkein sama kuin ajatuksen voimalla sytyttäminen. Väinöhän on siis erikoistunut päästämään voimallisia, yllättäviä ääniä – siksi kyseinen herra myös Kilju-Väinönä tunnetaan. Äkillinen ulkoa kuuluva ryminä, oven takaa kuuluva koiran haukku tai jokin muu kova melu saa Väinön karauttamaan kurkkuaan ja päästämään muutamia sulokkaita säveliä piskitonisen asteikon yläpäästä. Kaikkein juhlavimmat soinnut Väinö luikauttaa kuitenkin ambulanssille. (Vajaan kilometrin päässä meidän kotoa on sairaala, ja meidän kodin ohi menevällä isolla tiellä kulkee ambulansseja liki päivittäin pillit vonkuen.) Kun piipaa alkaa vähitellen lähestyä, Väinö ottaa tukevan haara-asennon, odottaa pienen hetken – ja kun ambulanssi on sopivalla etäisyydellä, Väinö antaa ylä-C:n virrata vapaana ulos kitusistaan: ”HUUUUUUU-uuuuuuuu!”

Naps. Ja niin valot syttyvät liesituulettimeen.

Siinä on taikaa.

 

Kun muisti pettää – Kekkosen tarina

Koirien muisti on ällistyttävän hyvä. Vanhat ulos piilotetut kepit ja pallot löytyvät sieltä, minne ne on viimeksi jätetty – vaikka ne sitten joutuisi kaivamaan risukasan alta tai syvältä pensaasta. Kekkonen piilottelee herkkujaan mielellään milloin mihinkin, myös ulos, ja lähes aina nuo herkut myös löytyvät (joskin hyvä hajuaisti saattaa myös hiukan auttaa asiaa). Piskit myös tietävät, mihin ne ovat jättäneet suosikkilelunsa. Aamu saattaa joskus alkaa Väinön vaativalla, vessan oveen kohdistuvalla rynkytyksellä, ja kas – pytyn vierestä löytyy sinne illalla unohtunut röhkypossu.

Nyt kuitenkin Kekkosen muisti on pettänyt pahemman kerran. Eilen kävi nimittäin niin, että koirat saivat mutusteltavakseen Kaikkien Aikojen Suurherkut, eli possunkorvat. Possunkorvia jaetaan meidän huushollissa nykyään Kekkosen dieetin vuoksi sangen kitsaasti, joten niiden arvo on koirien Parhaiden Asioiden Asteikolla noussut entistä korkeammalle (mikä tarkoittaa sitä, että jos asteikko huipentuu kymppiin, possunkorva saa arvon yksitoista). Kuten tavallista, piskit menivät herkuista pöhinään. Molemmat kipittelivät ympäriinsä tohkeissaan ennen kuin osasivat rauhoittua miettimään, mitä herkulle kannattaisi tehdä.

Väinön ei tarvinnut asiaa lopulta paljon pohdiskella. Kun kipittely oli saatu päätökseen, se linnoittautui keittiön pöydän alle, otti namista tukevan otteen molemmilla etutassuilla ja alkoi rouskuttaa: silmät kiinni, antaumuksella ja pieteetillä. Kun pöydän alle kurkkasi, Väinön raottuvista silmistä loisti syvä tyytyväisyyden ja onnen valo. (Erityisesti äänekkäästä rouskutuksesta ja mäiskyttämisestä ilahtui muuten emäntä, joka oli samaan aikaan puhelimitse toimitettavassa työhaastattelussa. Tekiköhän haastattelijoihin vaikutuksen puhelun taustalta kuuluva eläimellinen rouske ja tyytyväinen maiskutus? Ainakin minusta tuntui, että nälkäisen leijonalauman ateriointi seepran raadolla saattaa kuulostaa kutakuinkin samalta.)

Kekkosella sen sijaan oli eri kuviot. Se kuljeskeli possunkorva suussa ympäri huushollia, ohi mennessään katsoi iloisena silmiin ja heilutti häntää, ja jatkoi sitten matkaansa. Se kokeili jemmata korvan sohvannurkkaan, lampun viereen ja olkkarin pöydän taakse, mutta mikään paikka ei ollut oikein hyvä. Se koeponnisti useita muitakin piiloja, ja kun possunkorva köllötteli sohvatyynyn alla, Urho kävi katsomassa keittiössä, onko Väinöllä jotain salakavalia juonia Kekkosen possunkorvan anastamiseksi. Väinö oli kuitenkin tyytyväinen oman herkkunsa kanssa. Niinpä Kekkonen lopulta jätti possunkorvan näennäisen huolimattomasti lojumaan lattialle ja asettautui itse strategisen välimatkan päähän köllöttelemään ihan muina miehinä. Se esitti nukkuvaa, mutta piti toisen silmän puoliksi raollaan. Näissä merkeissä kuluikin pitkä tovi.

Sitten tapahtui kauheita. Väinö oli syönyt oman herkkunsa, liponut tyytyväisenä huulensa ja siirtynyt vaivihkaa lähemmäs tuijottamaan Kekkosen possunkorva-aarretta (Väinö on herkkujen pohjaton kuilu). Emäntä päätti ykskaks yllättäen viimeistellä Kekkosen kesäkampauksen, jonka huolto oli aloitettu edellisenä päivänä. Ja koska emäntä on ihminen eivätkä ihmiset ymmärrä tärkeiden asioiden päältä juuri mitään, emäntä aivan ajattelemattomasti nosti Kekkosen lattialta viedäkseen Hänen Kuninkuutensa kylppärin kauheushoitolaan. Tuosta noin vain! Ja possunkorva jäi lattialle!! Väinö lähestyi jo hiipien (onnenpotkustaan hämmästyneenä) herkkua. Kekkonen joutui siis nostamaan äläkän. Se rimpuili sylissä koko 11 kilon painollaan ja piti sellaista mekkalaa, että äly palasi vihdoin emännän päähän ja possunkorva nostettiin lattialta Kekkosen mukaan. Täpärä pelastus!

Herkku laitettiin kylppäriin altaan reunalle turvaan Vänkyn ahnaalta kidalta odottelemaan parturi-kampausoperaation valmistumista. Puolitoista tuntia myöhemmin homma tuli valmiiksi ja Kekkonen pääsi taas vapauteen possunkorva mukanaan. Se oli kuitenkin niin tainnoksissa kauheushoidosta, että unohti possunkorvan hetkeksi lattialle – ja se riitti. Väinö, tuo pieni haukansilmä, ei epäröinyt sekuntiakaan kun Kekkonen käänsi selkänsä ja lompsi sänkyyn köllöttämään. Se nappasi herkun ja kiisi uskomatonta vauhtia luolaansa keittiön pöydän alle. Kekkosen korvat liikkuivat makkarissa, kun se kuunteli keittiöstä kantautuvaa hävytöntä rouskutusta. Pari minuuttia myöhemmin Liukas Luikku tuli ulos luolastaan, lipoi huuliaan ja röyhtäisi. Kekkosen herkku oli siirtynyt peruuttamattomalla tavalla Väinön kupuun.

Ilta kului muuten normaaleissa merkeissä, syötiin ja lenkkeiltiin. Possunkorvaepisodi jäi taakse. Koko kolmikko oli aika väsynyt, ja yö nukuttiin sikeästi. Aamulla kesken teehetken havahduin siihen, että virkistynyt Kekkis rynkytti sinnikkäästi ja vaativasti kylppärin ovea. Avasin oven, ja Urho tormasi kylppäriin ihan kiihtyneenä. Se katsoi vuorotellen minua ja korkealla olevaa altaan reunaa ja viestitti tohkeissaan haluavansa sieltä jotakin. En ensin edes tajunnut, mistä tässä nyt keskustellaan, ennen kuin muistin possunkorvan. Nostin Kekkosen katsomaan kaikki korkealla olevat tasot: Ei possunkorvaa, Väinö söi jo sen. Urho kiihtyi: Possunkorva tänne ja heti! Se kipitteli ympäri asuntoa, etsi kaikki tavallisimmat piilonsa ja yritti kirittää onnetonta emäntäänsäkin etsintätalkoisiin. Jossakin vaiheessa Kekkis valjasti myös tarkan nenänsä etsintävälineeksi, mutta edes armoton ja perusteellinen nuuhkuttelu ei tuottanut tulosta. Possunkorva oli kadonnut. Tilannetta vierestä seurannut Väinö ei ymmärtänyt Kekkosen hätää ollenkaan, ihmetteli vain, mitä kaveri oikein sätkii ympäriinsä. Kekkonen oli ensin hämmentynyt, ja sitten se vaipui vähitellen apatiaan ja alkoi tuijotella väsynyt katse silmissään ulos.

Miten pienelle koiralle voi selittää, että tuo ihana ihana maailman paras herkku on jo muuttumassa joksikin ihan muuksi jekku-Väinön ruuansulatuskanavassa? Minulla ei ole enää edes antaa uutta herkkua tilalle. Onko tämä nyt ensimmäinen oire Kekkosen varhaisiän dementiasta? Pitäisikö varata aika muistitesteihin? Ja ehkä ennen kaikkea: Miten piristetään herkun menetyksestä masentunutta koiraa?

IMG_20170527_095722

Ei possunkorvaa

Perusteellisehko kertomus erään Väinön polvileikkauksen jälkihoidosta sekä viralliset juhlakuvat

Väinö täytti sunnuntaina kaksi vuotta. Uskomatonta, miten nopeasti aika menee. Vastahan meille kannettiin tuo pikkuinen ja touhukas poikapallero. Onnea Väinö!

DSC_0119 (3)

Syndesankari juhlapäivänään – tässä siis virallinen synttärikuva

Väinön potilasaika alkaa olla nyt päätöksessä. Leikkauksesta on tänään kolme viikkoa – aika kului todella nopeasti. Aluksi koiria piti käyttää ulkona erikseen, kun jalka oli kipeä ja sitä piti varoa. Urho kaipasi jo muutaman päivän jälkeen kovasti leikkikaveria ja jos koirat olivat ulkona yhtä aikaa, Kekkonen alkoi heti viritellä kaikkien aikojen mahtiriehua Väinön kanssa. Isännän kanssa saatiin ulkoilutukset kuitenkin lutviintumaan melko kivuttomasti, eikä tuplalenkkejä tarvinnut huhkia kovin paljoa.

Yksin ollessaan Väinö hengasi (ihan tyytyväisenä) olohuoneeseen rakennetussa aitauksessa, mutta meidän ollessa kotona kaveri sai käppäillä vapaasti asunnossa, kun malttoi itse varoa jalkaansa tosi hyvin. Itse värkättyä haavapukua Väinö käytti ensimmäisten päivien jälkeen vain silloin, kun sitä ei oltu vahtimassa. Jostakin syystä se ei ollut juuri kiinnostunut haavasta oikeastaan pariin viikkoon. Välillä se saattoi hajamielisesti yrittää nuolaista sitä. Enemmän näytti häiritsevän se, että myös sukukalleuksien pesu oli estetty. Vasta nyt, kun haava on jo kunnolla umpeutunut, jalkaa on alkanut kutittaa. Se saattaa kyllä johtua ihan vain takaisin kasvavasta karvasta. Muutama suihkaus Dermacool-suihketta on auttanut kutinaan tosi hyvin.

Lääkityksenä Väinöllä oli antibiootti kymmenen päivää ja kipulääke kaksi viikkoa. Lisäksi isännän kanssa tehtiin omatoiminen päätös Diapamin antamisesta muutamana ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen. Eläinlääkäri ei tällä kertaa määrännyt Diapamia, mutta Väinö sai sitä syksyllä kastraatioleikkauksen jälkihoitoa varten. Diapamin kanssa annettava kipulääke oli syksyllä sama kuin nyt, joten päätös uskallettiin tehdä. Silloin lääke auttoi Väinöä rauhoittumaan ja vähensi sen levottomuutta. Niinpä samoja jäljellä olevia lääkkeitä annettiin nytkin, ja vaikutti siltä, että ne tulivat tarpeeseen. Ilman Diapamia Väinö ei tehnyt tarpeitaan ulkona, tärisi ja tökötti vain – välillä sisälläkin. Se myös vikisi apaattisena korvat luimussa. Diapamia saatuaan Väinö kävi hyvin pissalla ja nukkui tai köllötteli tyytyväisenä.

Haavanhoitokin oli hyvin mutkatonta. Ulkoilujen jälkeen haava suihkuteltiin vedellä, kuivattiin, ja viimeistelyksi riitti suihkaukset Septidiniä ja Dermacoolia. Paljon helpompaa kuin etukäteen ajattelin. Tikitkin sain poistettua itse hyvin kätevästi. Ajattelin, että otan haavan tämänhetkisestä tilanteesta kuvan tätä tekstiä varten, mutta sitten huomasin, että jalassa ei ole enää kerrassaan mitään kuvattavaa. Arpi on jo aivan vaalea, ja muutaman millin mittainen karva on peittänyt viimeisetkin jäljet. Aika ällistyttävä paranemisnopeus.

Kaikki käytännön hoitotoimenpiteet ovat olleet mutkattomia, eikä arki ole ihan hirveästi hankaloitunut tässä toipilasaikana. Myös Väinön pää on kestänyt sairaslomaa hyvin, vaikka ulos ei ole päässyt samaan tahtiin kuin normaalisti. Väinön viihtyvyyteen on kyllä panostettu sen verran, että sitäkin on käytetty asiasta tehden metsässä lyhyillä hihnakävelyillä nuuhkuttelemassa. Sisällä on leikitty naminpiilotusta, mutta mihinkään äärimmäisiin aktivointitoimenpiteisiin meillä ei ole muuten tarvinnut venyä. Väinö on viihtynyt paljon sylissä ja lähellä, ja se on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä sohvannurkassa tai kainalossa köllötellessään.

Tänään kävin koirien kanssa jo yhteisellä metsälenkillä niin, että Väinö sai olla irti. Pahin painajaiseni ei toteutunut, eikä Väinö kadonnut horisonttiin. Väinön kävely on hetkittäin jo aivan normaalin ja tasapainoisen näköistä, ja se liikkuu jo lähes koko ajan neljällä jalalla. Väinö näyttää itse varovan jalkaansa todella hyvin, ja siksi uskalsin päästää sen irti Urhon kanssa. Kekkis oli kyllä aika riemuissaan toipuvasta leikkikaveristaan, mutta Väinö jätti omatoimisesti vielä riehut välistä – vaikka heiluttelikin innoissaan häntää ja viestitti pärisevälle Urholle, että on hengessä mukana.

Kaiken kaikkiaan kauhistelin koipioperaatiota etukäteen ihan turhaan. Toki meillä kävi mäihä – jos reisiluun telauraa olisi pitänyt syventää tai patellajänteen kiinnittymispaikkaa sääriluussa olisi siirretty (tämä oli meillä vaihtoehtoinen toimenpide, jonka toipumisaika olisi ollut 6 viikkoa ja joka saattaa huonolla tuurilla olla joskus vielä edessä, jos nyt leikkauksessa tehty kiristys löystyy), urakka olisi ollut isompi ja toipumisaika reilusti pitempi. Silloin olisi voinut joutua jo tosissaan miettimään ratkaisuja esimerkiksi koirien ulkoilun tai Väinön pään kasassapysymisen suhteen.

Seuraava haaste meillä on fysioterapiaan pääseminen. Meidän paikkakunnalla ei ole omaa koirafyssaria, joten luvassa on päivän mittainen fysioterapiareissu toiseen kaupunkiin. Hankaluus on siinä, että työtahti on nyt kiivaimmillaan, eikä sopivaa hetkeä reissulle oikein ole. No, eiköhän tämäkin asia jotenkin järjesty.

Hyvinhän tässä kävi. ❤

DSC_0118 (3)

Sydänkäpyli

Kauan eläköön pikkuritari ja tarinat hänen sankarillisista teoistaan!

Eilen oli tähänastisen kevään lämpimin päivä. Piskit lekottelivat terassilla ja lenkillä tuli kuuma. Postilaatikolla istuskeli muina ötököinä kevään ensimmäinen perhonen.

Illalla mentiin sitten nukkumaan. Urho kölli koiranpetissä (!), Väinö oli käpertynyt kainalooni. Sitten kuului se ääni.

Bzz! Bzz! Kops. Kops. Sur. Surr!

Makkarissa lenteli jokin. Koska kyseessä saattoi olla ihmisen ihon alle muniva pistiäinen tai verenimijälepakko, hätyytin isännän ylös sängystä metsästyshommiin. Pörriäistä etsittiin. Oli hiljaista. Isäntä kävi läpi muitakin huoneita. Sitten se taas kuului: BZZ! SURR! Ja niin lihava kärpänen pörisi piilostaan kiertelemään makuuhuoneen lampun ympärille.

Isäntä raapi päätään. Mitenkähän kärpäsen saisi kohtuullisessa ajassa kiinni, kun se ei näyttänyt mielellään istuvan mihinkään? Kyseessä oli vieläpä lisäksi selkeästi kärpästen lentoformulakisoissa vähintään kolmen parhaan joukkoon sijoittunut yksilö. Se lensi niin nopeasti, että katosi välillä näkyvistä.

Siinä aikamme asiaa pohdiskeltuamme kärpänen (tekisi melkein mieleni sanoa kärpäsrukka) teki kohtalokkaan virheen. Sillä alkoi vähän väsyttää ja se ajatteli lepuuttaa siipiään muutaman sekunnin istumalla hetkeksi johonkin. Valitettavasti se valikoi istumapaikakseen Väinön paljaaksi ajellun, leikatun ja sorjan säären. Tämän jälkeen kaikki tapahtui kuin hidastetusti.

Kärpänen aloitti matkansa Väinön jalalle. Se pörisi jalkaa kohti, kunnes aloitti laskeutumisen. Jalkapari kerrallaan tömähti karvansänkeen, Väinön kutisevan ihon pintaan. Ja silloin se tapahtui: Väinön silmät laajenivat, selkäkarvat nousivat pystyyn, ylähuuli nousi paljastaen pedon terävät hampaat. Pää alkoi kääntyä kohti takajalkaa, silmät nauliutuivat tuohon kirottuun siivekkääseen lohikäärmeen serkkupoikaan…

Väinön liike oli uskomattoman nopea: NAPS. Sankar’koira-Väinö puraisi pikkuhirviön niskat nurin yhdellä haukkauksella. Sen jälkeen se poimi raadon sängyltä ja popsi sen yöpalaksi. Rousk rousk. Lopuksi se lipoi huolellisesti huulensa ja jatkoi uniaan.

Hurraa, hurraa, hurraa! Kauan eläköön lohikäärmeitä nitistävä ritari Don Vänkkyte!

Emännän pyhä lupaus, eli kuinka murjotus ja synkistely saa luvan loppua

Tämä kevät on ollut kyllä melkoista tunne-elämän pottupellolla rytyyttämistä. Juuri kun olen luullut, että nyt aurinko taas paistaa risukasaan, olen mätkähtänyt takaisin lietekuopan pohjalle, väännellyt siellä maailman surkeimpana ja huonoimpana käsiäni ja rypenyt huolellisesti itsesäälissä, heitellyt tuhkaa päälleni ja ollut kaiken kaikkiaan varma, että Jobin kirja kirjoitettiin oikeasti minusta (Emännän kirja). Nyt olen kuitenkin juhlallisesti päättänyt, että kaikenlainen negatiivissävytteinen vellominen saa luvan loppua, ja alan keskittymään vain ja ainoastaan tämän koiraelämän hyviin puoliin. Koska niitä edelleen on, ja paljon. Olkoonkin, että kremppaa löytyy vaikka eläinlääkäriopiskelijoitten kesäleirimateriaaliksi asti. En välitä. Nyt hoidetaan piskit kuntoon ja sitten aletaan nauttia kesästä. Ai nam.

(Jos seuraavassa postauksessa tästä pyhästä lupauksesta huolimatta vetelen taas itseltäni ranteita auki, joku saa tulla ja mäjäyttää minua röhkypossulla päähän, että nainen, nyt järki.)

Koska tämän elämän meren arvaamattomilla laineilla kelluvan purtilon purjeet alkavat taas vähitellen pullistua ja kokka osoittaa kohti uusia, jännittäviä seikkailuja, teen nyt kattavan listan koiraelämän positiivisista asioista. Voin tulla tänne sitten katsomaan listaa, kun meri seuraavan kerran tyyntyy, vene seisoo paikallaan ja keskipäivän aurinko paahtaa siihen malliin, että odottelen taas vain varmaa kuolemaa. (Aina joskus blogia kirjottaessa tulee sellainen tunne, että liioittelenkohan minä. Mutta sitten se menee ohi.)

  1. Kikkerökausi on avattu! Vyötin Kekkosen, isäntä kaivoi meille kikkerön varastosta ja niin sitä lähdettiin! Tuuli puhalsi kasvoille, lumen alta paljastuvat koirankakat löyhkäsivät ja Kekkonen ähisi perässä sunnuntaikävelyvauhtia täysin kyllästyneenä koko touhuun heti ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Mutta tästä on suunta vain ylöspäin!
  2. Väinö alkaa olla erittäin hyvissä voimissa. Siis erittäin. Epäilen, että kunhan ensi viikolla tulee se hetki, että Väinön saa päästää irti hihnasta, en näe tuota pikku vekkulia enää. Luultavasti paineistettu rakettireppu kantaa Väinön kohti ääretöntä ja sen yli.
  3. DSC_1772Tänäkin aamuna sain herätä kahden uljaan ja karvaisen koiramiehen vierestä. Olen nyt ihan alistunut ajatukseen, että piskit tulevat sänkyyn ja nukkuvat siinä missä haluavat. Entä sitten! Onni on kaksi tuhisevaa (Väinö), kuorsaavaa (Urho) ja lämmintä koiraa, jotka aamulla ensimmäisenä heiluttavat minulle häntää, kun vain raottelenkin silmiäni. Suukkoja saan aamulla niin paljon, ettei tarvitse käydä edes suihkussa! S-kirjaimen muodossa tai pää lattialla nukkuminen on hyvin pieni hinta tästä onnesta.
  4. Myös terassikausi on avattu. Pikkutyypit nauttivat mielellään näin lämpimänä päivänä takapihan terassilla loikoilusta. Kuinka monella oman elämänsä kleopatralla on kaksi näin uljasta koirasfinksiä vartioimassa takapihaa! Kysynpä vaan.
  5. Ihan kohta, siis tosi kohta, alkaa taas meidän sulan maan metsäsamoilukausi. Metsä tekee ihmisen ja koiran onnelliseksi, siellä ajatus kirkastuu ja nämä kevään hupsuttelut saa jättää kokonaan taakse.
  6. Jos Kekkonen onkin nykyään melkoinen vappupallo, Väinö on erittäin sutjakka mies. Ja nimenomaan mies, ei enää mikään pikkupoika. Herra Vaka-Vanha täyttää ylihuomenna kaksi vuotta. Sydän murtuu, kun pentuajan tajuaa nyt tosissaan olevan ohi – mutta toisaalta kukaan ei enää pissaa täällä lattialle tai roiku kiinni Kekkosen naamassa. Olen tyytyväinen.
  7. Ylihuomennahan siis juhlitaan! Baila baila.
  8. Väinö on alkanut nukkumaan pitkään. Meillä kukaan ei enää herää vapaapäivänä kello 6.30. Vaikka aikaisin heräämisessä on puolensa, erityisesti näin stressaavina ja vähäunisina aikoina sitä osaa arvostaa mahdollisuutta pitkiin aamu-uniin aina välillä. Väinöstä on muuten itse asiassa kuoritunut ainakin viime aikoina koko porukan aamu-unisin tyyppi. Muut saattavat jo hommailla päiväaskareitten kimpussa, kun Väinö kiskoo vielä sängyssä zetaa naamakarvat sojottaen ja viiksikarvat hengityksen tahtiin huojuen.DSC_1802
  9. Voi olla, että Kekkonen korkkaa tänä viikonloppuna mökkikauden. Luvassa on kenties yksityisloma isännän kanssa myyrien, keppien, haravoimattomien lehtien ja tärkeiden kevätaskareiden luvatussa maassa. Voiko koira viikonlopulta enempää toivoa? Toiveissa on, että sunnuntaina kotiin palaa rentoutunut pikkumies.
  10. Koirat tekevät elämästä täyttä, värikästä ja merkityksellistä. En halua edes ajatella olemista ilman noita yleismiesjantusia. Koirat osaavat ottaa arjesta ilon (ja mehut) irti! Tunteet ovat suuria ja aitoja, ja herkut hyviä! Oikeasti päivä paistaa risukasaan ihan koko ajan, vaikkei aina siltä tunnu. Itsepä noita pään päällä leijuvia ja auringonpaisteen estäviä myrskypilviä tulee kehiteltyä. Pitäisi ottaa koirista oppia ja elää enemmän nyt.

Ah. Nyt otan nuo sohvalla lojuvat karvaeläimet mukaani ja menen nauttimaan kevään lämpimimmästä päivästä. Olisikohan jätskikioskin myyjä kärrännyt menopelinsä jo torin laidalle?

Leikkauspotilaan hoito ja elämä: eräitä huomioita

Sairaanhoitoarkea on meidän huushollissa takana nyt neljä päivää. Tässä muutamia tekemiäni huomioita.

  1. Väinö osaa ottaa tilanteestaan kaiken hyödyn irti. Se on huomannut, että nyt jos koskaan on aika lypsää itselleen pieniä etuoikeuksia. Kun sille työnnetään kuonon eteen kupillinen tavallista ruokaa, se nostaa etutassun otsalleen ja huokaa silmät kiinni: ”Voi voi kun heikottaa. Pitäisi varmaan saada jotain maukkaampaa ruokaa.” Ja niin isäntä alkaa etsiä jääkaapin uumenista jotain pikkuisen parempaa murkinaa – jotta heikko leikkauspotilas söisi edes jotain. Sillä välin Väinö hieroo lautasliinan kaulukseensa ja kaivaa takataskusta esille haarukan ja veitsen.
  2. Väinö on huomannut myös, että sille on yhtäkkiä annettu valta määräillä Urhoa. Jos Liukas Luikku on asettautunut sohvalle oikein makoisaan asentoon ja Kekkonen alkaa pyöriä sohvan ympärillä sopivaa köllötyspaikkaa etsien, Hänen Pikkumajesteettinsa antaa korkeuksista kuninkaallisen murahduksen ja Kekkonen häipyy nöyrästi maisemista.
  3. Väinön mielestä on täysin ja dramaattisella tavalla väärin, että Kekkosta viedään ulkoilemaan ihan normaalisti ja ennen kaikkea autokyydillä, ja Väinöä ei. Kun isäntä ja Kekkonen lähtevät metsäretkelle autolla ja Väinö suoraan ovelta hihnakävelylle emännän kanssa, Väinö vie itsensä ja taluttajansa suoraan parkkipaikalle autokyydin toivossa. Tänä aamuna seisoskelin Väinön kanssa tuijottamassa naapurin farkku-Corollan takaluukkua noin 15 minuuttia, kun Väinö oli oman auton puuttuessa vakaasti päättänyt mennä naapurin autoon. Lopulta jouduin kantamaan sairaslomalaisen takaisin sisälle, kun kaveri ankkuroitui parkkipaikalle eikä suostunut liikkumaan ennen auton perässä olevan ihmeellisen onnenluukun avautumista.
  4. Edelliseen liittyen: Väinön on tietysti saatava nyt päättää, mihin lyhyillä ulkoilureissuilla mennään. Yleensä askeleet johtavat ainakin ensin parkkipaikalle, mutta välillä on tassuteltu ihan uusia reittejä naapurustossa.
  5. Kun leikkaushaava pitää huuhtoa ja desinfioida, Väinö ottaa käyttöön tehokkaimmat säälinkeräysmenetelmänsä: Se tärisee ja katsoo kiduttajaansa silmät suurina ja korvat selkää vasten painettuina. Sairaanhoitaja tuntee olonsa varsinaiseksi roistoksi ja megaluokan paskiaiseksi.
  6. Hellittely on nyt in. Kaikenlainen kylki kyljessä kyhnääminen ja suukkojen suikkailu sopii Pikkukeisarille. Väinöllä on pieni ja vikkelä vaalenpunainen kieli, joka saattaa tehdä yllätysratsian esimerkiksi pahaa-aavistamattoman ihmisen korvakäytävään.
  7. Jos Hänen Pikkumajesteettiaan haluaa lähestyä esimerkiksi sohvalla, on anottava audienssia. Mikäli typerä ihminen vain istahtaa nukkuvan Väinön viereen niin että sohva hiukan taipuu kipeän jalan alla, Fränk päästää sellaisen hälytyskiljunnan että paikallisella paloasemalla palomiehet hyppivät kypäriä päähän hieroen tankoihin liukumaan.

Sellaisia havaintoja tällä kertaa. Palataan.

DSC_1741

Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.