Pika-Väinön polviasioita ja lyhyt epätoivoavautuminen piskien terveysongelmien tiimoilta

No niin. Väinön jalkaleikkausreissu on nyt tehty. Potilas on kipeä mutta toipumassa. Ennen leikkaamista eläinlääkäri tutki polven ja totesi Väinön nivelsiteiden olevan löysät ja polvilumpion sääriluussa kiinni olevan pään kiinnittyneen sääriluun keskikohdan sijaan hiukan luun sivuun. Niimpä polvilumpio lupsahteli paikaltaan helposti. Kaikeksi onneksi reisiluun päässä oleva telaura oli syvä, eikä sitä tarvinnut alkaa syventämään. Niveltä päädyttiin sitten kiristämään langalla luksaation vastakkaiselta puolelta. Toipumisen kannalta tämä hiukan pienempi operaatio tarkoittaa sitä, että hihnakävelyä on luvassa kolmisen viikkoa, ja sen jälkeen liikunnan suhteen saadaan alkaa palailemaan normaalikuvioihin. Fysioterapiaa suositeltiin kuntoutumisen tueksi.

DSC_1713

Silmien aukomista operaation jälkeen

Kaiken kaikkiaan lääkärireissu muotoutui siis aika hyväksi. Nyt kaksi päivää operaation jälkeen jalka on kosketusarka ja Väne päästelee kiljahduksia, jos koipeen hipaiseekaan. Ulkona se viipottaa kuitenkin kolmella jalalla kauheata vauhtia, ja tulipa sillä tänään ulkopuuhailun tuoksinassa nostettua koipea puuta vasten vahingossa niin, että leikattu jalka jäi maahan tukijalaksi. Ruoka maistuu ja hellittely omien ihmisten kanssa sopii nyt Väinölle paremmin kuin hyvin. Kyllä se tästä.

DSC_1734

– Oon käyttänyt tätä haalaria jo puoli minuuttia. Nyt voit ottaa pois.

Haavan suojaaminen nuolemiselta on osoittautunut hiukan ongelmalliseksi. Väinöllä on kurjat kokemukset tavallisesta kovasta kaulurista ja sen kanssa törmäilystä – nyt Väinö jähmettyy täysin passiiviseksi kauluri päässä eikä tee mitään. Tavallisesta haavasuojapuvustakaan ei polvihaavan tilanteessa ole apua. Muka kaukaa viisaina isännän kanssa pyysimme eläinsairaalasta Väinölle puhallettavaa kauluria. Leikkausta seuraavana aamuna yllätin tuon Notkean Rotan kuitenkin lipaisemasta haavaa pehmokauluri päässä ilman mitään ongelmaa. Niinpä sekin on nyt hylätty vaihtoehto. Eikä Väinön päässä oleva kauluri sitä paitsi estä superhoitsu-Kekkosen osallistumista hoitotoimenpiteisiin. Onneksi älysin hakea ennen leikkausta kirpparilta pari lastenvaatetta ja ommella niistä suojavaatteita. Toiset housut ovat kuitenkin vyötäröltä niin kireät, ettei niitä ainakaan vielä saa puettua kipeän jalan yli. Tällä hetkellä käytössä on siis vain tuo kuvassa näkyvä valkoinen haalari, jonka käyttäminen ei pahemmin ilahduta Väinöä, mutta ainakin haava on suojattu. Jos joku tietää vinkata jostakin koirille valmistetusta, tilanteeseen sopivasta puvusta, otan mielelläni vinkkejä vastaan. Väinö olisi epäilemättä myös kiitollinen.

Koska vaikeudet ja haasteet eivät koskaan tule yksinään, seuraava meidän poppoota kohtaava hankaluus siintää jo näköpiirissä. Tällä kertaa puhutaan monsieur Kekkosen lihasvaivoista. Urho hierottiin ensin helmikuun alkupuolella. Urho ontui oikeaa etujalkaansa eikä hypännyt autoon tai saunanlauteille. Lihasvaivat helpottivat hieronnalla (ukkeli kävi myös röntgenkuvissa, puhtaat olivat), ja kaverus vietti taas itselleen tyypillistä sangen liikunnallisesti aktiivista elämää. Sitten noin kuukauden jälkeen Urho lopetti hyppäämisen. Pari viikkoa sitten paikoin hyvässä jumissa ollut Urho hierottiin, ja pomppu palasi piskiin – pariksi päiväksi. Sitten se liikkui taas lähinnä vain maanpinnan suuntaisesti (juoksee se kyllä ja hyppää mm. sohvalle, mutta ei korkeampia hyppyjä, jotka ennen onnistuivat ilman mitään ongelmaa). Eilen hieroja jälleen kävi, eikä selvää syytä pompun katoamiseen löytynyt. Reisilihaksissa ja selän lannerangan alueella oli jumia, mutta hierojan mielestä ei niin paljon, että ne selittäisivät hyppimättömyyden. Niinpä tilanne on se, että ellei ihmeitä tapahdu, Urhollakin on edessä Väinön tapaan fysioterapiakäynti.

Puuh. Mitähän sitten seuraavaksi? Jos ei muuta, niin onhan taas pian kesä ja Väinön vuotuisen ripulisesongin aika.

Epätoivo is here. Oi Koirien Terveysongelmien Kohtalotar, miksi otit meidät silmätikuksi?

On hanget korkeat nietokset, eli Maltti ja Valtti jokakoiraluokan hankiralleissa

Ai nami mitkä hanget! Oijoijoijoi. Kyllä se vain kummasti ihmislapsella läikähtelee rinnassa, kun aurinko häikäisee, hanki hohtaa, puista kuuluu tauotonta liverrystä ja metsässä voi uppoamatta kävellä sinne minne kenkä sattuu osoittamaan! Ei tarvitse etsiä vanhoja hiihtojälkiä tai kelkkauria. Ja mikä parasta: Esimerkiksi tunnin kävelyllä ehtii käydä jo vaikka kuinka kaukana, kun käppäily kovalla hangella on kevyttä kuin kesäasfaltilla! Aijai. Kyllä elämä on joskus helppoa ja mukavaa.

Ja arvatkaa: En ollut tämänkään päivän retkellä ainoa joka nautti täysin rinnoin.

DSC_0386 (2)

Njauu! Nöö nöö! Pärr pärr!

DSC_0340 (2)

Väinön pää on aerodynaaminen puikula. Urhon pää on pyörähdyssymmetrinen ellipsoidi, lähes pallo. Voi olla, että Urhon Väinöä hitaampi rallivauhti johtuu pallopään tuottamasta suuresta ilmanvastuksesta.

DSC_0299 (2)

Ristiaskel-Väinö, eli kun askel-askel-hyppy ei enää riitä

DSC_0294 (2)

Kun katson tätä koiraa, näen mm. turkinhoidollisen suururakan.

DSC_0241 (2)

Sydämenmurskaaja Väinö I Häikäilemätön metsän hämärässä

 

DSC_0451 (2)

Joskus tuntuu, että Väinön elämä kuluu noin 60-prosenttisesti neljä jalkaa ilmassa. Loppuaika kuluu jalat kattoa kohti kölliessä.

DSC_0408 (2)

Jokin pieni ja pitkähäntäinen on mennyt tästä. Koirien mielestä vaikutti joltain herkulliselta eläimeltä, ehkä maukkaalta namimyyrältä.

DSC_0466 (2)

Näin metsässä jonkin isokorvaisen eläimen! Se vaani minua kumpareen takaa!!

DSC_0499 (2)

Kuuraparrat odottavat, josko jotain voimaannuttavaa herkkua saisi. Verensokeri ei saa päästä laskemaan! Taskusta kaivettavalla välipalalla varmistetaan se, että mestaripörheltäjät jaksavat päristä perille asti.

Kyllä nyt kelpaa suunnata ladatuilla akuilla ja hyvällä mielellä kohti seuraavia haasteita!

I’m back, eli lyhyenpuoleiset kuulumiset

No niin, täällä ollaan. Yksi kevät on taas selätetty – tai niin ainakin päättelen siitä, että vihdoin tänä aamuna heräsin seitsemän maissa virkeänä eivätkä silmäpussit enää läpsy polviin kävellessäni. Taidan uskaltaa viedä tuon kolmisen viikkoa käytössä olleen vampyyriruumisarkkuni taas varastoon odottelemaan seuraavaa kevättä.

Väinön polvileikkausaika on ensi tiistaina. Olo leikkauksen suhteen on aika ristiriitainen: Toisaalta on hyvä, että asia saadaan hoidettua nyt alta pois ja toipilasajan jälkeen elo jatkuu taas entistä parempana. Toisaalta leikkaus ja sitä edeltävä tutkimus pelottaa: Mitä, jos tilanne onkin pahempi kuin kuvittelen? Mitä, jos jokin meneekin pieleen? Ja miten toipilasaika saadaan hoidettua asiallisesti kahden vilkkaan koiran taloudessa ilman yletöntä stressiä? Ajatus mahdollisesta häkittämisestä ahdistaa jo valmiiksi – olkoonkin koiran parhaaksi. Ja itse eläinlääkäriin meneminen: Väinö pelkää eläinlääkärikäyntejä nykyään ihan mahdottomasti. Se tärisee ja yrittää liueta paikalta. Viimeksi meidän vakioasemalla odotustilassa Väinölle haukkuva koira taittoi kamelinselän ja Väinis sai perusteellisen sätkyn. Jouduin kantamaan sen toimenpidehuoneeseen riehuvana ja huutavana.  Kaveri oli ihan tolaltaan. Toistaiseksi se on antanut kuitenkin lääkärien tehdä kaikki toimenpiteet ilman minkäänlaista vastarintaa, mutta tuleeko vielä se hetki, jolloin sietokyvyn raja ylittyy ja Väinö alkaa aktiivisesti puolustautua? Eläinlääkäriin siedättäminen on aika hankalaa. Ja tiistaina luvassa on ihan uusi eläinsairaala, uudet tilat ja ihmiset ja kaikki muukin uutta, meille kaikille. Jännittää.

DSC_0111 (2)

Taistelukohtaus keväältä 2016

Jos emäntä viettääkin nyt vähän stressihiiren elämää, koirat nauttivat rinnat röyheinä keväästä. Vesisateiden ja pakkasöiden seurauksena metsissä on kantohanget, joilla supernopeat terrierit pystyvät tekemään vaikka minkälaisia erikoistemppuja ja harjoittamaan kuviokiitämistä. Urho on aloittanut myös uuden harrastuksen, minkä lisäksi se kevättalvelta tuttu, ihana hierojaneito on alkanut käymään tapaamassa herra Kekkosta. Ei haittaa, vaikka tuo ihanaakin ihanaisempi nainen on hiukan väkivaltaan taipuvainen ja kiduttaa Urhoa tuskallisen pitkään – pääasia on, että Urho saa olla lähellä tuoretta sydänkäpystään. (Urhon lannerangan tietämät ovat hiukkasen jumissa – hieroja hieroo, Urho voihkii ja uikuttaa.) Hierojan käyntien harmillinen seuraus Kekkosen kannalta on vain se, että emäntä on hurahtanut venyttelemään Punaista Barbaaria. Kekkosta ei voisi paikallaan pötköttely ja koipien vanuttaminen vähempää kiinnostaa. Olisi tärkeämpääkin tekemistä nääs.

Väinön kevät menee kikkerökauden avajaisia, uusia harrastuksia ja keväisiä metsäriehuja myöten nyt joka tapauksessa plörinäksi, mutta ehkäpä kaverista kehkeytyy sisällä vietettävän sairaslomansa aikana kaupungin tiukin temppumaakari. Voi olla, että pari kuukautta koipea lepuutettuaan Väinö on valmis vaikka liittymään sirkukseen temppukoiraksi! Tai sitten pakkaan pakettijalka-Väinön kantolaukkuun ja alan kuljettaa sitä Paris Hilton esikuvanani mukanani joka paikassa – ehkäpä Väinön tämän kevään harrastus onkin kahviloiden kiertäminen ja herkkujen maistelu?

Kyllä me tästä selvitään! Aion vielä nauraa tälle stressaamiselleni ja jännittämiselleni. Sitten joskus.

Hyvää päivää.

Kelmeäihoisten ja päivänvaloa kaihtavien vampyyrien pimeästä luolasta päivää. Näin henkilökohtaisesti pidän varsin onnekkaina sellaisia ihmisiä, jotka saavat keväisestä auringonpaisteesta energiaa, virtaa suorittaa ällistyttäviä massiivisiivousoperaatioita ja aloittaa kaikenlaisia uusia projekteja ja saatella vanhoja talven jäljiltä päätökseen. Tämä emäntä nimittäin kuuluu siihen ihmissakkiin, joka kevään ensimmäisiä auringonsäteitä nähdessään muuttuu kiveksi tai vaihtoehtoisesti joutuu vetäytymään tällä tavalla luolan perälle odottelemaan parempia aikoja. Fyysinen väsymys on tällä hetkellä sitä luokkaa, että unikuola valuu suupielestä koko ajan ja ihmisten ilmoilla pitää yrittää olla kuorsaamatta kovin kovaäänisesti ja huomiotaherättävästi. Hereilläolo on itsessään ponnistus ja esimerkiksi katseen tarkka kohdistaminen vaatii ylimaallista itsekuria. Välillä käyn töissä larppaamassa pätevää työntekijää, ja noin 20 vuoden treenin tuloksena näytän kevätväsymyksestä huolimatta ilmeisesti verrattain normaalilta, koska kukaan ei ainakaan vielä ole uskaltanut tulla kysymään, miksi tulen töihin sammuneena. Kun en ole töissä, esitän kotosalla itselleni ahkeraa opiskelijaa ja tuijotan tietokoneen näyttöä ja kirjoja vuorotellen tasatahtisesti. Todellisesta uupumuksesta kielii erityisesti se, että teenkulutukseni on noin puolittunut normaalista. Juon teetä enää parisen litraa päivässä. En vain jaksa virittää teehaudutinta. Pitäisi kaataa vettä pannuun ja laittaa puruja suodattimeen. Liian työlästä.

Tämä on siis pitkänpuoleinen verukkeeni sille, miksi blogi on vaipunut pikkuiseen horrokseen. Myös koirat ovat kevätkanveesissa. Uni maistuu, ja niin ällistyttävältä kuin tämä Väinön nukkumistottumukset huomioiden kuulostaakin, piskit nukkuvat aamuisin niin pitkään, että nousen useimmiten ennen niitä. Käsittämätöntä. Unbelievable. Vaihtelevien ulkoilukelienkin vuoksi liikuttu ollaan tavallista vähemmän, ja terrierit vaikuttavat olevan täysin tyytyväisiä oloonsa. Kukaan ei istu ovella odottamassa lenkillelähtöä. Suurin osa ajasta kuluu sohvalla kolmestaan sikin sokin maatessa. Isäntä menee töihin ja tulee töistä, aurinko nousee ja laskee, kuu kasvaa ja pienenee ja kalenterissa sivut kääntyilevät. Emännällä tukka ja säärikarvat kasvavat, piskeillä turkit tursottavat kauheassa kunnossa ja kynnet ovat kuin hirveimmistä Jörö-Jukka-tarinoista. On minulla sellainen tavoite, että pyrin antamaan koirille joka päivä jotain ruokaa. Itse olen ajatellut kutistaa joululomalta jääneitä jenkkakahvoja ja elää takapuoleni vararavinnolla. Ruuan hakeminen jääkaapista = liian työlästä.

No, tällaista se on. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, elämä jatkuu taas noin kolmen viikon luolassa kyyristelyn jälkeen. Silloin vien kalpean naamani, pakastebroilerin sävyiset sääreni ja kaksi tukkajumalaterrieriäni auringonpaisteeseen ja kevät saa tulla. Nyt ryömin kuitenkin takaisin lämpöiseen ja turvalliseen äidin kohtuun, työnnän peukalon suuhuni ja kellun painottomana ikuisessa ja ajattomassa pimeässä…

(Tuota ajatusta häiritsee hiukan se, että nykyään sinne kohtuun on tulossa mukaan myös kaksi terrieriä, jotka kroolaavat lapsivedessä selkää ristiin rastiin…)

Yön ritari Kekkonen observoi, eli kuinka emännälle on kehittynyt allergia tieteellishenkistä luonnontutkimusta kohtaan

Siunattuja olkaa te, joilla on oma (aidattu) piha, jolle voitte päästää koiranne iltatarpeille. Kiittäkää tilanteestanne korkeampia voimia ja universumia, älkääkä enää ikinä valittako mistään koskaan. Kaikkien osa ei ole yhtä auvoisa nääs.

Herrat Kekkonen ja Väinämöinen asuvat rivitaloasunnossa. Pihoja ei ole aidattu (ainakaan niin että ukot voisi sinne huoletta jättää touhuamaan keskenään). Se tarkoittaa sitä, että kun koirilla on pissahätä, omistaja pukeutuu, valjastaa hurtat ja lähtee kävelylle. Tämä on pääsääntöisesti ihan normaali juttu eikä herätä erityisempiä tunteita. Takki niskaan vain ja ulos. Myös normaalit aamu- ja päivälenkit ovat ihan ok, useimmiten tosi mukavakin juttu. Mutta se kohta, jossa kauheus vyöryy ylitse, on iltapissakävely. Kyllä, luit oikein. Jos selkäpiitäsi karmii ja iho menee kananlihalle, voit vielä lopettaa lukemisen tähän.

Meillä iltapissalle mennään ihan viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Jos koirat käyttää ulkona liian aikaisin, ne joko haluavat pissalle keskellä yötä tai heräävät aamulla kohtuuttoman varhain. Niinpä ulosmenon kellonajaksi on vakiintunut noin 22.30. Ihan hirveätä siis. Olen yleensä tuossa vaiheessa jo REM-unessa, ja koiratkin ovat torkuskelleet jo pari tuntia. Jos menisin ulos kahdestaan Väinön kanssa, homma hoituisi vielä aivan hyvin. Väinö tekee tarpeensa nopeasti, kävellä viputtaa reippaasti vuorokaudenajasta riippumatta ja kipittää tomerasti takaisin sisälle operaation päätteeksi. Kekkonen sen sijaan… Voi huoh.

 

DSC_0061

Tämä

Ulos mennessään Kekkonen venyttelee raukeasti. Se haukottelee ja tupsauttaa sieraimistaan ulos vähän räkää, että haistaisi ulkoilmassa leijuvia yötuoksuja paremmin. Se kiipeää hitaasti lumivuorelle ja ajattelee siellä rintakarvat tuulessa hiljalleen liehuen tovin sitä, miten se todella on tämän kaupungin uljain uros. Sitten se laskeutuu taas samalla tasolle meidän muiden kuolevaisten kanssa ja aloittaa tarkastuksen. Jokainen lumikökkäre, -paakku ja -nyppylä on tarkistettava. Paakut on tutkittava joka puolelta. Jos tarve vaatii, niihin on jätettävä myös oma signeeraus. Sitä ei voi kuitenkaan jättää miten sattuu tai huolimattomasti: On tutkittava, mikä kohta on merkille kaikkein optimaalisin. Paakkua on siis tarkasteltava monesta eri suunnasta ja eri etäisyyksiltä. Siihen on mallattava ensin molempien jalkojen nostoa, ennen kuin lopullisen päätöksen voi tehdä. Jonkun paakun kohdalla saattaa käydä myös niin, että huolellinen tarkastelu ja signeerauksen koeponnistaminen osoittavat merkin tarpeettomaksi. Silloin sitä ei sittenkään laiteta. Samalla tavalla on tarkistettava kaikki kepit sekä muut maasta kohoavat ja erityishuomiota herättävät kohteet. Kun kohde on tarkastettu ja siihen on mahdollisesti laitettu myös oma merkki, Kekkonen siirtyy eteenpäin, mutta huom: hitaasti. Mikään ei saa jäädä Kekkoselta huomaamatta, siksi kiirehtiä ei voi. Kävelyreitin jokainen neliösentti on tutkittava. Kekkonen painaa kirsuaan tiukasti maata vasten saadakseen toissapäiväisestä Kino-kaverin tassunjäljestä paremman haisun. Se vetää vainua ensin toisella ja sitten toisella sieraimella. On todella tärkeää selvittää, oliko Kino saanut iltapalalla todella lihapullia, kuten ensinuuhkaisulla vaikutti. Jos muu ei auta, Kekkonen saattaa ottaa myös lipaisunäytteen. Välillä Urho työntää päänsä syvälle lumipenkkaan selvittääkseen, oliko naapurin Saimilla tosiaan toissaviikolla juoksu (pissanäyte on pitkälle kevääseen saakka säilöttynä lumihankeen).

Emännän silmin Urhon tieteellinen tarkkuus ympäristön tutkimisessa on tuskallisen raastavaa. Uni painaa silmäluomia, on pimeää, usein märkää, kylmää. Väinö odottaa hihnan päässä eteenpäin pääsemistä. Unikuvat työntyvät väkisin mieleen, ja viereisessä metsikössä näyttää olevan jotain epämääräistä liikettä. Puut narisevat pimeässä. Toissailtana pöllö lensi hiljaa meidän ylitse ja olin vahingossa kuolla säikähdyksestä. Muuta kuin sänkyyn rojahtamista ei jaksa edes ajatella. Huumori on nolla. Ja Kekkonen sen kuin nuuhkuttaa. Kun välillä saa otettua muutaman reippaan askeleen kohti kotia, Kekkonen heittäytyy taas ankkurin lailla tienpientareeseen eikä irtoa sieltä millään ennen kuin kaikki on selvitetty.

dsc_0062.jpg

Oma älyllinen kapasiteetti ei riitä ratkaisemaan tätä ikuista yökävelyongelmaa, varsinkaan, kun asiaa ei ikinä tule pohdittua ja ratkottua päivällä. Joka ilta huomaan vain olevani saman tilanteen edessä: Pissakävelylle pitää mennä, ja Kekkonen alkaa venytellä…

 

Emännän kauhukoulu: Näin aiheutat koirallesi traumoja, osa 703

Hop – ja kas noin on taas päivän traumatisoiva työ tehty! Huomio: Älä tee tätä kotona.

Herrat koirat kotiutuivat juuri kosteanpuoleiselta metsälenkiltä (naamaa ja niskaa pitkin valuva räntäsade tuntuu aina yhtä hyvältä) ja sisälle kömmittyämme huomasin, että Väinö siristelee toista silmäänsä. Aloin katsomaan tilannetta tarkemmin ja huomasin, että silmän pinnassa oli runsain mitoin jotain rähmää. Muuten silmä vaikutti ihan normaalilta. Urhon katupölystä rähmiviä ja vuotavia silmiä eläinlääkäri käski hoitamaan silmähuuhdetipoilla, ja niinpä nappasin nytkin kaapista silmätippaputelin aikeenani hoitaa asia nopeasti kuntoon.

Siinä jossain sisälletuloa ja rähmädiagnoosia seuranneiden kenkien riisumisen ja teepannun virittämisen välillä takaraivossani käväisi nopeasti ajatus, että Väinölle ei ole taidettu ennen laittaa silmätippoja. Varustauduin siis silmätipoilla, talouspaperilla ja lahjontajuustolla, ja tälläsin itseni istumaan sohvalle. Kutsuin Väinöä viereeni mukaviattomana maireasti huhuillen ja sohvaa taputtaen, ja Väinö viisaana poikana tietysti heti huomasi, että tilanne on tosi outo ja siihen on jokin koira haudattuna. Se katseli minua sohvapöydän takaa epäluuloisena. Kun olin syöttänyt puolet lahjontaherkuista tilanteen epäilyttävyydestä piittaamattomalle Urholle, Väinö huolestui omasta naminsaannistaan ja pinkaisi viereeni. Syötin sille juustoa haihduttaakseni kaikki epäilykset (ei toiminut). Myönnettäköön, että minulla oli hiukan kiire päästä lukemaan tenttiin ja juomaan teetä, joten otin Väinöstä kiinni ja ajattelin lurauttaa tipat sen silmään niin nopeasti, että meistä kumpikaan ei ehtisi edes huomata sitä. Samalla kun silmätippapurkki kohosi Väinön ylle, Väinö jäykistyi kauhusta. Sitten tapahtui jotakin hallitsematonta, Väinö teki uskomattoman nopean liikesarjan, minun käteni puristi tippapurkkia ja silmähuuhdetta lensi kaaressa Väinön korvaan, silmään ja ympäri sen naamaa. Pikapoika sai kaikkien aikojen sätkyn, se otti rintakehästäni etutassuilla vauhtia ja ponnisti siitä halki olkkarin ilman vapauteen. Hämmästyksestä selvittyäni aloin kokoilla ajatuksiani uutta yritystä varten (ja samalla kaduin jo syvästi tätä valitsemaani lähestymistapaa) ja siinä harmistuneen Väinön kanssa toisiamme olkkarin pöydän yli silmiin katsoessamme huomasin, että rähmä oli jo lähtenyt silmästä. Kaikki oli ohi.

Aiheutin siis Väinölle kauhunhetkiä ihan turhaan. Nyt se mököttää makuuhuoneessa. Ja arvatkaapa, kunhan Väinölle joskus sitten tulee ensimmäinen silmätulehdus jota on hoidettava silmätipoilla, tuleeko meillä kaikilla olemaan hauskaa. Väinöllä suorastaan ratkiriemukasta. Tarinan opetus: Jos haluat hoitotoimenpiteestä koiralle mukavan tai vähintään siedettävän, harjoittele sitä hyvissä ajoin. Älä hyökkää viattoman koiran kimppuun katalin aikein. Jos silti hyökkäät, niin hyväksy se, että koiralla on oikeus murjottaa niin kauan kuin haluaa ja saada myös aika paljon hyvittelyherkkuja.

Myrskyn jälkeen on poutasää, eli joitakin koiranomistajan oivalluksia

No niin. Itsesäälissä ja itsesyytöksissä kieriskely on nyt päättynyt. Väinölle on varattu tutkimus- ja leikkausaika pätevälle ammattilaiselle, asioista on otettu selvää ja paniikki on laantunut. Elämä jatkuu. Väinöstä leivotaan entistä ehompi taskuraketti.

Viimeisen vuorokauden aikana olen pohdiskellut (Väinön polven ja terveyden lisäksi) kahta asiaa. Toinen on koiran kanssa elämiseen liittyvä syyllisyydentunne, toinen on potentiaalinen ristiriita koiran hyvän elämän ja omistajan haaveiden välillä.

dsc_0005

Syyllisyyden tunteminen ei ole mitään erikoisen mukavaa puuhaa, ja tämä emäntä on oikein hyvä siinä. Kun koirat makoilevat aamulenkin jälkeen pitkin pituuttaan sohvalla ja niiden kuorsaus kuuluu keittiöön asti, emäntä miettii, nukkuvatko ne vain kun ei ole parempaakaan tekemistä. Kun koirat syövät iltapalaa tyytyväisesti maiskuttaen kupeistaan, emäntä miettii, että tämänkin ruokailuhetken olisi voinut toimittaa jotenkin enemmän aktivoiden. Kun tavallisena viikkona kuluu kolme päivää ilman minkäänlaista treeniä, emäntä kieriskelee syyllisyydentunteessa ja pohtii, onko koirien elämä ihan huonoa. Kun koirat joutuvat olemaan muutaman pitkän päivän ajan keskenään, kun Väinö saa pelkosätkyn eläinlääkärissä, kun Urho ei uskalla hypätä autoon, kun jompi kumpi koirista on kipeä, kun jonakin päivänä ei jaksa käydä yhtään pitkää lenkkiä vaan pissat tehdään muutamalla puolen tunnin korttelikävelyllä – emäntä syyllistyy.

Näin omasta päästä ulos puristettuna tämä kuulostaa tietysti ihan höpsöltä, turhalta itsensä kiusaamiselta. Onhan se tietysti joskus vähän sitäkin. Mutta kuitenkin ajattelen, että syyllisyyden tuntemisesta on myös hyötyä. Eilisen Väinön polvidiagnoosista seuranneen itsesyyttelyn jälkeen voin olla varma, että jatkossa seuraan molempien piskien liikkumista aika ajoin hyvin tarkalla silmällä. On eri asia tietää, että koirien liikkumista kannattaa tarkkailla, kuin todella tuntea se luita ja ytimiä myöten. En halua joutua katsomaan peiliin toista kertaa saman asian takia. Olen siis oppinut jotakin! Ehkä olen nyt myös piirun verran parempi ja osaavampi ihminen jakamaan elämää koirien kanssa kuin toissapäivänä. Harmillista on se, että Väinö joutui minun oppituntini välikappaleeksi, mutta näin nyt kävi. Enää asialle ei voi mitään. Olen jatkossa viisaampi.

Samaa pohdintaa sovellan muihinkin asioihin. Jos tiedän, että kolmen päivän treenitauko saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, en sitten pidä kolmen päivän treenitaukoa. Jos korttelinympärikävely neljä kertaa päivässä vyöryttää niskaani lastillisen itsesyytöksiä, seuraavana päivänä teen taatusti koirien kanssa taas kunnon lenkin.

Olen iät kaiket ollut perfektionismiin taipuvainen, ja arki koirien kanssa on ollut minulle hyvä oppitunti myös siinä suhteessa: Kaiken ei tarvitse olla tip top. Perushyvä riittää, aina ei tarvitse pingottaa. Rento meininki ja hetkessä eläminen ovat varmin tae mukavaan yhteiseloon. Kaikki muu suunniteltu toiminta ja erikoispuuhat ovat vain ekstraa ja bonusta, joskin niillekin on toki aikansa ja paikkansa. Niinpä olen opetellut vain elämään pienen takaraivossa koputtelevan syyllisyydentunteen kanssa. En usko, että pääsen siitä koskaan kokonaan eroon, eikä tarvitsekaan.

Ja sitten se toinen asia: koiran hyvä elämä, omistajan haaveet ja mahdollinen ristiriita näiden välillä. Eilen Väinön polviuutisten jälkeen ensimmäisenä ajattelin kaikenlaista Väinön terveyteen ja vointiin liittyvää, ja sitten jossakin vaiheessa päähäni pamahti ajatus, että haaveilemani agilityharrastus voi olla nyt mahdoton. En tiedä, miten patellaluksaation korjaaminen leikkaamalla vaikuttaa polven käyttöön myöhemmin elämässä, mutta voisin kuvitella, että kova hyppiminen ei välttämättä ole suotavaa. En tiedä. Joka tapauksessa tein eilen (muutenkin murheen laaksossa vaeltaessani) surutyötä myös harrastushaaveisiin liittyen. Surkuttelin sitä, miten täksi kevääksi kaavailtu agin yksityiskurssi peruuntuu ja Väinö ei pääse edes kokeilemaan lajia. Väinö on vikkelä ja menee mielellään ohjattuna (ja muutenkin vain) kaikenlaisille esteille, joita keksin sille osoittaa. Se kiipeilee, hyppii, pinkoo, sujahtaa ja pujottelee sillä tavalla, että mielessäni näin meidät jo pitelemässä SM-palkintopystiä korokkeella.

Sirottelin siinä sitten aikani tuhkaa päälleni ja tapailin itkuvirsiä, kunnes hoksasin ajatella asiaa Väinön näkökulmasta. Eihän Väinö kaipaa agilityä. Ei se edes tiedä mitä se on. Juu, totta varmaan on, että se voisi nauttia siitä – mutta se nauttii kyllä monesta muustakin asiasta, joita se saa tehdä yhdessä minun kanssani. Tai isännän tai Urhon kanssa. Väinölle tuskin on olennaista tulla agilitymestariksi (tosin varma en voi olla). Jos Väinö saisi päättää, sen elämässä olisi varmaan aika paljon ulkoilua (sisältäen monenlaista liikkumista, riehua, leikkiä, syötävän etsimistä, pikkueläinten kaivamista koloistaan, keppien nakertamista…), hyviä herkkuruokia, rauhallisia ja turvallisia kavereita, säännöllistä puuhailua yhdessä oman ihmisen kanssa, runsaasti hellittelyjä ja muuta huomiota sekä tarpeeksi lepoa ja köllimistä.

Niinpä niin. Olin sortunut juuri siihen, mitä itse pidän koiranomistajassa typeryytenä: ajattelemaan koiraa itseni jatkeena. Ei Väinö ole mikään emännän lisäosa, jonka tehtävä on mahdollistaa emännän agilityharrastus. Väinö on koira, jolla on koiran ajatukset ja koiran tarpeet, ja Väinö voi olla myös koira, jota ei voi viedä agilityyn. Samalla kun sisäistin tämän ajatuksen, huokaisin myös helpotuksesta. Tapahtuupa mitä tahansa, meidän kenenkään hyvä elämä ei ole kiinni yhdestäkään harrastuksesta. Meidän hyvä elämä on kiinni siitä, että jokainen saa olla oma itsensä, tehdä niitä asioita joista nauttii ja tulla hyväksytyksi, hellityksi ja huomioiduksi juuri sellaisena kuin on. Esimerkiksi juuri Väinönä.

Sokean emännän tumpeloinnit vol. 7896, eli varsin huonoja uutisia maailman tärkeimmälle Väinölle ja kaikille Väinön ihmisille

Olipa kerran kaukaisessa Suomenmaassa pieni rivitaloasunto, jossa asui yksi isäntä, yksi pöljä emäntä ja kaksi pientä ja ihanaa koiraa. (Lukija rakas, yritä kestää tämä itsesäälikieriskely. Tämä vaihe on taas vain käytävä läpi.) Pienistä koirista toinen, Väinö nimeltään, oli oikein vikkelä ja nopea koira. Se oli niin nopea, että muuttui välillä melkein näkymättömäksi. Se hyppeli iloisesti, kiipesi kaikenlaisiin paikkoihin ja hoiteli ahkerasti monenlaisia tärkeitä pienten koirien asioita. Se oli niin reipas, että pöljä emäntä ei melkein kahteen vuoteen huomannut, että Väinö ei lähes koskaan juossut tasaista ravia kuten koirat yleensä. Se joko laukkasi vauhdikkaasti tai sitten se kipitteli etujaloilla ravia ja pomputteli peräpäällä pupuloikkaa tasajalkaa.

V2

Sitten eräänä tavallisena iltana Väinön koirakouluopettaja kysyi emännältä, pomputteleeko Väinö paljonkin pupuloikkaa. Emäntä laittoi vielä tuolloinkin pupuloikat treenikentällä olleen paksuhkon lumen syyksi, mutta alkoi kuitenkin tarkkailla Väinön liikettä.

V1

Ja niin kävi, että emäntä kauhistui. Väinö tosiaan pomputteli paljon tasajalkaa. Se teki välillä myös pienen takapotkun, ja talvella se oli ulkona hetkittäin ontunut toista takajalkaansa, minkä emäntä oli laittanut aina Väinön kylmettyneiden varpaiden piikkiin.

DSC_0067

Sydän kylmänä emäntä vei Väinön eläinlääkäriin, ja eläinlääkäri sanoi niitä sanoja, joita emäntä ei olisi halunnut kuulla: Patellaluksaatio. Leikkaus.

U&V1

Eläinlääkärireissun jälkeen Väinö katsoi autossa pöljää emäntäänsä suoraan sieluun ja kysyi, mikset pidä parempaa huolta omasta rakkaasta pikkuystävästäsi, vaikka kyseessä on sentään maailman tärkein ja täysin korvaamaton koira. Siihenpä en osannut vastata mitään.

V, mustavalko

Kaksi uroskoiraa saman katon alla, eli onko kaikki pilalla vai onko kaikki ihanasti?

Ennen Väinön meille tulemista mietin kovasti sitä, pitääkö ihmisen puuttua saman talouden koirien välisiin suhteisiin ja jos pitää, niin millä tavalla. Tämä on aihe, joka kirvoittaa monenlaisia näkemyksiä: Jonkun mielestä koirien keskinäisiin tekemisiin ei saa puuttua vaikka joku osapuoli olisi likimain pääsemässä hengestään, jonkun mielestä ihmisen pitää varmuuden vuoksi säännellä kaikkea koirien tekemistä, ja monet asettuvat mielipiteineen jonnekin näiden kahden ääripään välille. Pontimena pohdinnoilleni oli erityisesti se, että sain useammasta suusta kuulla kahden urosterrierin yhteiselon olevan tyystin mahdotonta: Tyypit eivät kuulemma pitkän päälle voisi sietää toisiaan.

DSC_0050 (2)

HÄHÄÄ! PÖÖ!!

Tein sitten periaatepäätöksen: Koska kyseessä oli kaksi normaalia ja tervettä koiraa, en puutu niiden puuhiin muuten kuin siinä tapauksessa, että toinen koirista tarpeettomasti kiusaa toista. Miten ajattelin määritellä koirakiusaamisen? No, sillä tavalla, että toinen piskeistä viestittää ahkerasti ja tosissaan toiselle tarvitsevansa tilaa ja rauhaa, eikä toinen sitä ymmärrä antaa.

DSC_0073 (3)

Kun Väinö oli pieni, energinen ja villi hurjastelija, se ei aina välittänyt valkoista lippua liehuttavan, leikissä uupuneen Kekkosen rauhantarjouksista. Urho saattoi kääntää selkäänsä Väinölle, haukotella ja yrittää kävellä pois, mutta pikku Terminaattori vain liehui kiinni Kekkosessa. Joskus taas Urho hermostui pikavauhtia ympäriinsä paahtavan Väinön sätkimiseen ja alkoi jahdata hätääntyvää Väinöä karjuen leijonan lailla. Aiemmin Kekkonen harrasti useinkin nukkuvan Väinön tökkimistä lähinnä hellittelytarkoituksessa, mistä Väinö aina närkästyi kovin. Tällaisiin tilanteisiin olen sitten mennyt väliin.

DSC_0072 (3)

Muuten koirat ovat saaneet setviä sotkunsa keskenään. Jos leikissä on tullut erimielisyyttä, en ole enää Väinön pikkupentuaikojen jälkeen puuttunut niihin – seurannut olen varmuuden vuoksi vierestä kylläkin. Piskit saattavat karjua ja irvistellä voimainsa takaa, ja tilanne välähtelevine kulmahampaineen on joskus saattanut näyttää aikamoiselta – mutta lopulta toinen koirista tekee rauhoittavan eleen ja tilanne tasoittuu hyvin nopeasti. Miksi sitten en puutu näihin sapelinkalisteluihin? Siksi, että en ole vahtimassa koiria 24/7 ja haluan, että niillä on itsellään käytössä opittuja välineitä konfliktin lopettamiseen. Muutaman rähinän jälkeen molemmat myös tietävät, ettei tilanne ole vaarallinen ja oikea hyökkääminen hampaat tanassa on ihan tarpeetonta.

DSC_0103 (3)

Nyt en enää edes muista, milloin olen viimeksi joutunut puuttumaan johonkin tilanteeseen. Ulkona lenkeillä saatan kyllä keskeyttää niiden leikkikähinät, jos en halua kierrosten nousevan turhan korkealle, mutta oikeita puuttumisen arvoisia tilanteita ei käytännössä ole enää pitkiin aikoihin ollut.

DSC_0147 (3)

Nykyään ukot ovat keskenään kuin paita ja peppu. Ne selvästi nauttivat toisistaan. Välillä vähän ihmetyttääkin, että miten ne jaksavat aina leikkiä yhdessä innostuneesti kuin ensimmäistä kertaa, vaikka ovat toistensa seurassa koko ajan. Ne voivat syödä ruokaa samasta kupista, pelata yhdessä samaa älypeliä ja nykyään myös kouluttaminen ja temppuilu onnistuu vaikkapa vierekkäin istuen ja välillä rauhallisesti omaa vuoroa odotellen. Unetkin ne ottavat usein kylki kyljessä köllöttäen. Kaipa se vain on niin, että hyvän kaverin kanssa kaikki on hauskempaa, ja kaikkein mahtavinta on, jos paras kaveri on myös kämppis!

Painokas loppulause vielä: Kyllä: kaksi terrieriurosta voi asua saman katon alla.

(Kuvat on otettu viikonlopun mummulareissun makkaranpaisto-osion aikana. Sää oli hieno, makkara hyvää, koirat hurjia, tee lämmintä ja nuotio tunnelmallinen. Retken jälkeen maistui päikkäri kaikille.)

Mitäs läksit, eli joitakin koiranomistajan elämän kauheuksia

Olen tässä tänään mietiskellyt sitä, mihin kaikkiin tilanteisiin sitä koiranomistajana joutuukaan. Kun koirasta vasta haaveilee, mielessä siintävät loistavat onnistumiset harrastuskentillä, kirmailu yhdessä kukkaniityllä hymyilevän kesäauringon alla ja sielun syvimpiä säikeitä kosketteleva uskollisen ystävän katse. Ja sitten pentu tulee taloon.

Olipa sää mikä hyvänsä, koiran kanssa on mentävä ulos. Tämä on universumitason totuus. Kun naapurit katsovat kauhuissaan lähestyvää vuosisadan massiivisinta sade- ja ukkosrintamaa, koiranomistaja pukeutuu sadetakkiin, sydvestiin ja uimalaseihin ja avaa oven. Räntäsade, kämmenen kokoiset taivaalta naamaan putoilevat jäälaatat tai valkoisena seinänä näyttäytyvä lumimyrsky eivät koiranomistajaa pidättele. Navakka tuuli ja sen mukana ilmaan kohoava koira ovat koiranomistajalle peruskauraa, samoin nyrkinkokoiset, naamaan iskeytyvät rakeet. Hautovalla helteellä pissalenkin voi vaikka ryömiä koiran kanssa, jos kävelemään ei enää lämpöhalvaukselta pysty.

Kaikkien noiden luonnonvoimien uhmaamisen lisäksi oma spesialiteettinsa ulkoilussa on vielä ulosteiden kerääminen. Hänen Majesteettinsa Koira lipuu kävelyllä kuninkaallisesti tiluksiaan tarkastellen, ja mikä on ihmisen tehtävä? Kävellä perässä ja pussittaa koiran kakka. Koiranomistajan arjessa ulosteet ja muut eritteet ovatkin kiinteästi läsnä. Pentuvaiheessa pissan- ja kakansiivous luonnollisesti korostuu, mutta eriteshow ei suinkaan lopu aikuisikään tultaessa. Ripulia ja oksennusta piisaa. Koirilla on muuten geeneissä tieto siitä, mikä on oman kodin matoista kallein ja hankalin pestä. Sitä ne alkavat käyttää huussina kun mahatauti yllättää. Tähän liittyen annan tuleville, tätä tekstiä lukeville koiranomistajalle kaksi kullanarvoista vinkkiä: Älä hanki pitkälankaista nukkamattoa, tai jos sinulla on sellainen, polta se ennen pennun tuloa. Ja toinen vinkki: Suhtaudu vakavasti pesulan seitsemäs matto ilmaiseksi -tarjoukseen.

Kolmas iso asia on raha. Koirahan ei maksa lopulta kovinkaan paljon, mutta sitten on hankittava kaikenlaisia perusarjen tarvikkeita, uusia vaatteita, treenikamoja, hienoja ja erilaisia hihnoja, herkkuja, uusia leluja, vaikka mitä. Mustin ja Mirrin kassalla Visaa vinguttaessa sitä joskus havahtuu yhtäkkiä todellisuuteen ja sitten itkee. Koiraa on vietävä eläinlääkäriin joskus oikeista ja joskus höpsön koiranomistajan omasta päästä keksimistä syistä. (Tästä tulisikin vielä oma pitkä listansa outouksia: Miten koiranomistaja valvoo yöllä kello neljä ja miettii, onkohan eilen tavallista vaisumpana esiintyneellä koiralla syöpä vai akuutti ja parantumaton diabetes.) Sitten on päästävä sille, tälle ja tuolle koirakurssille, harrastukseen ja koulutukseen. On koirahierojaa, koiranhoitajaa ja ja ja… Ja kahden koiran kanssa eläessä kaiken tämän voi huoletta kertoa ainakin kahdella.

Joskus pilkkopimeässä syksy-yössä nilkkojaan myöten loskassa seistessä ja koiran kakkaamista odotellessa sitä miettii, että pitikö ryhtyä. Tai kun kadulla meitä lähestyy yhtä aikaa juoksija, pyöräilijä, rullalautailija, varjoliitäjä, neljä remmirähjää koiraa ja kolme humalaista, ja samaan aikaan molemmat koirat alkavat pusertaa kakkaa keskelle katua. Tänään koirakoulutunnilla Urho nykäisi alkutunnista kitaansa kädestäni paitsi namin myös keskisormen kynsinauhat. Veri virtasi pitkin kättä, ja aina kun haava ehti leikkitauon aikana vähän tyrehtyä, Kekkonen kohta riipaisi sen uudelleen auki. Huhkin sitten käsi verta valuen kaksi tuntia kentällä ja elin todeksi sitä sanontaa verestä, hiestä ja kyyneleistä. (Ja jäin toivomaan, että koirat eivät kovin päässeet tänään ihmislihan makuun. Joudun muuten jatkossa hankkimaan meille treeninamit varsin kyseenalaisilla keinoilla.) Ja Urhon treenien aikana autossa vuoroaan odotti Väinö, joka oli ennen tuntia turauttanut hanurikarvoihinsa kunnon ripulikakan. Ripulihan siis ei lähde koiran karvoista pyyhkimällä, vaan takapuoli on vietävä pesulle. Niinpä kun menin hakemaan Vänkkyä autosta, vastaan leijaili Webaston lämmössä muhinut ripulilöyhkä. Pieni, suloinen, autossa kiltisti nököttävä Väinö ei yhtään ymmärtänyt, miksi emäntä takaluukun avatessaan haukkoi henkeään ja vaipui rastit silmien kohdalla kanveesiin.

Ja se kaikkein kummallisin juttu tässä kaikessa on, että mitään näistä outouksista ei vaihtaisi pois. Ei, vaikka koiriin uponneella rahalla olisi käynyt vähintään muutaman kerran ulkomaanmatkoilla ja vaikka naapurit pitävät meitä varmaan pähkähulluina. Ei, koska tämä kummien tilanteiden rytökasa on meidän elämä ja ihanaa juuri tällaisena.