Kaksi uroskoiraa saman katon alla, eli onko kaikki pilalla vai onko kaikki ihanasti?

Ennen Väinön meille tulemista mietin kovasti sitä, pitääkö ihmisen puuttua saman talouden koirien välisiin suhteisiin ja jos pitää, niin millä tavalla. Tämä on aihe, joka kirvoittaa monenlaisia näkemyksiä: Jonkun mielestä koirien keskinäisiin tekemisiin ei saa puuttua vaikka joku osapuoli olisi likimain pääsemässä hengestään, jonkun mielestä ihmisen pitää varmuuden vuoksi säännellä kaikkea koirien tekemistä, ja monet asettuvat mielipiteineen jonnekin näiden kahden ääripään välille. Pontimena pohdinnoilleni oli erityisesti se, että sain useammasta suusta kuulla kahden urosterrierin yhteiselon olevan tyystin mahdotonta: Tyypit eivät kuulemma pitkän päälle voisi sietää toisiaan.

DSC_0050 (2)

HÄHÄÄ! PÖÖ!!

Tein sitten periaatepäätöksen: Koska kyseessä oli kaksi normaalia ja tervettä koiraa, en puutu niiden puuhiin muuten kuin siinä tapauksessa, että toinen koirista tarpeettomasti kiusaa toista. Miten ajattelin määritellä koirakiusaamisen? No, sillä tavalla, että toinen piskeistä viestittää ahkerasti ja tosissaan toiselle tarvitsevansa tilaa ja rauhaa, eikä toinen sitä ymmärrä antaa.

DSC_0073 (3)

Kun Väinö oli pieni, energinen ja villi hurjastelija, se ei aina välittänyt valkoista lippua liehuttavan, leikissä uupuneen Kekkosen rauhantarjouksista. Urho saattoi kääntää selkäänsä Väinölle, haukotella ja yrittää kävellä pois, mutta pikku Terminaattori vain liehui kiinni Kekkosessa. Joskus taas Urho hermostui pikavauhtia ympäriinsä paahtavan Väinön sätkimiseen ja alkoi jahdata hätääntyvää Väinöä karjuen leijonan lailla. Aiemmin Kekkonen harrasti useinkin nukkuvan Väinön tökkimistä lähinnä hellittelytarkoituksessa, mistä Väinö aina närkästyi kovin. Tällaisiin tilanteisiin olen sitten mennyt väliin.

DSC_0072 (3)

Muuten koirat ovat saaneet setviä sotkunsa keskenään. Jos leikissä on tullut erimielisyyttä, en ole enää Väinön pikkupentuaikojen jälkeen puuttunut niihin – seurannut olen varmuuden vuoksi vierestä kylläkin. Piskit saattavat karjua ja irvistellä voimainsa takaa, ja tilanne välähtelevine kulmahampaineen on joskus saattanut näyttää aikamoiselta – mutta lopulta toinen koirista tekee rauhoittavan eleen ja tilanne tasoittuu hyvin nopeasti. Miksi sitten en puutu näihin sapelinkalisteluihin? Siksi, että en ole vahtimassa koiria 24/7 ja haluan, että niillä on itsellään käytössä opittuja välineitä konfliktin lopettamiseen. Muutaman rähinän jälkeen molemmat myös tietävät, ettei tilanne ole vaarallinen ja oikea hyökkääminen hampaat tanassa on ihan tarpeetonta.

DSC_0103 (3)

Nyt en enää edes muista, milloin olen viimeksi joutunut puuttumaan johonkin tilanteeseen. Ulkona lenkeillä saatan kyllä keskeyttää niiden leikkikähinät, jos en halua kierrosten nousevan turhan korkealle, mutta oikeita puuttumisen arvoisia tilanteita ei käytännössä ole enää pitkiin aikoihin ollut.

DSC_0147 (3)

Nykyään ukot ovat keskenään kuin paita ja peppu. Ne selvästi nauttivat toisistaan. Välillä vähän ihmetyttääkin, että miten ne jaksavat aina leikkiä yhdessä innostuneesti kuin ensimmäistä kertaa, vaikka ovat toistensa seurassa koko ajan. Ne voivat syödä ruokaa samasta kupista, pelata yhdessä samaa älypeliä ja nykyään myös kouluttaminen ja temppuilu onnistuu vaikkapa vierekkäin istuen ja välillä rauhallisesti omaa vuoroa odotellen. Unetkin ne ottavat usein kylki kyljessä köllöttäen. Kaipa se vain on niin, että hyvän kaverin kanssa kaikki on hauskempaa, ja kaikkein mahtavinta on, jos paras kaveri on myös kämppis!

Painokas loppulause vielä: Kyllä: kaksi terrieriurosta voi asua saman katon alla.

(Kuvat on otettu viikonlopun mummulareissun makkaranpaisto-osion aikana. Sää oli hieno, makkara hyvää, koirat hurjia, tee lämmintä ja nuotio tunnelmallinen. Retken jälkeen maistui päikkäri kaikille.)

Kaksi koiraa ei ole sama kuin yksi koira, ja kuinka hihnasta tuli emännän vihollinen numero yksi

Katastrofi peruttu: lemmenliekki on sammunut. Elämä palautuu taas vähitellen normaaliksi. Urho on alkanut syömään eikä uikuta enää ovella. Ulos mennessä äly pysyy taas kutakuinkin päässä. Kerkesin painaa jo paniikkinappulaa, kutsua Batmania ja ottaa yhteyttä koirakouluopeen, kun en tiennyt, mitä tehdä kummasti käyttäytyvälle Kekkoselle. Urhon ope onneksi osasi rauhoittelun jalon taidon enkä sitten pahentanut Kekkosen tuskaisaa tilannetta viemällä sitä kaiken lisäksi vielä koulunpenkille.

Ennen kuin Väinö tuli sulostuttamaan (kröhöm, hih) arkeamme, ajattelin, että kaksi koiraa menee arjessa varmaan melkein siinä missä yksikin… No, nyt tuo useasti kuulemani lausahdus on mielestäni yhtä totta kuin se, että aurinko kiertää maata.

Kaksi koiraa =

  • kaksinkertainen määrä kakkaa
  • kaksinkertainen määrä lemmentuskaa
  • kaksi kahelia vastassa ja rauhoiteltavana, kun palaan kotiin
  • kaksinkertainen määrä harjoittelua
  • moninkertainen määrä älyttömiä keksintöjä (joukossa tyhmyys tiivistyy)
  • jokaista älyvapaata ideaa on toteuttamassa yhden sijasta kaksi koiraa (”Hei kiivetäänkö tuonne hullun korkealle kivelle ja hypätäänkö sieltä alas tuonne louhikkoon?” – ”Jes hypätään!!”)
  • reilusti enemmän lenkkeilyä (molemmat kahelit tarvitsevat myös omaa aikaa ulkona emännän kanssa)
  • kaksi säärten- ja varpaanvälinnuolijaa suihkun jälkeen (kosteusvoiteet ovat molempien herkkua)

No okei, myös nämä kuuluvat listalle:

  • enemmän suukkoja emännälle (ei kuitenkaan kaksinkertaisesti, koska pojat suukottelevat suurimman osan ajasta toisiaan…)
  • kaksi varpaitten- ja päänlämmittäjää sängyssä
  • kaksinkertaisesti onnistumisen tunteita, kun kahelit vaihtavat älykkövaihteen silmään ja alkavat esitellä hienostuneita käytöstapojaan ja osaamiaan temppuja
  • vähintään kaksinkertaisesti viihdettä, jota vain sekoilevat ja hassuttelevat terrierit voivat tarjota

Koska Väinö alkaa vähitellen saavuttaa miehen mittoja, olen alkanut noin kuukausi sitten harjoitella aktiivisesti hihnakävelyä molempien herrojen kanssa yhtä aikaa. Tavoitteena hamassa tulevaisuudessa on siis parivaljakko, joka ei vedä eikä rieku hihnassa. Kuulostaa aika simppeliltä. Molemmat hanskaavat homman jo aika hyvin yksin kävelyllä ollessaan: ei kai siinä sitten muuta, kuin hihnat käteen, jampat ulos ja kävelemään. HAHHAH. Niinhän sitä luulisi. Jos jotakin kahden koiran kanssa elosta olen oppinut niin sen, että koskaan et voi etukäteen tietää, miten paljon harjoittelua pieni ja helpolta kuulostava asia vaatii. Olen ehkä hiukan epätoivon syöverissä tämän asian kanssa hetkittäin. Onneksi joitakin toivonpilkahduksia on silloin tällöin havaittavissa.

Kun ovesta mennään ulos, molemmat säntäävät kiireesti hihnan päähän katsomaan, mitä pihalla tapahtuu (harjoittelun kohde 1: herrojen palkkaaminen heti kun ovi on avattu, jotta ne jäävät ulosmenon jälkeen viereen odottamaan ulko-oven sulkemista, eivätkä vedä hihnaa niin tiukalle että henkitorvi rutistuu kasaan). Minun on turha yrittää saada herroihin yhtään minkäänlaista kontaktia, ennen kuin Väinö on suhauttanut neitipissat ja Urho nostanut koipea erinäisiin kohteisiin ainakin kolme kertaa. Tämän jälkeen voin namipussi turvanani pyytää herroja vierelleni. Aluksi tehdään vähän seuruuharjoitusta pihalla, jotta päästään lähtemään varsinaiselle lenkille. Väinö napittaa minua viereltä siivosti niin kauan kuin namia riittää. Jos kaikista kauhein asia tapahtuu eli nami loppuu kesken matkan, Väinö vetää hihnassa kotiin asti kuin raivokkain kyntöhärkä (harjoittelun kohde 2: emäntä voi opetella ottamaan namia mukaan mieluummin liikaa kuin liian vähän). Kun Väinö on mukana, Urholla on kauhea kiire lenkillä: se käy välillä ottamassa kontaktia ja kipittää sitten nopeasti Väinön edelle, ja taas hihna kiristyy (harjoittelun kohde 3: Urhon palkkaaminen niin tiheästi, että se ei ehdi rynnätä eteen).

Vaikka tiedän, että Väinö on syntymässä saanut nopeat jalat, se pääsee silti aika ajoin yllättämään: takaviistoon tehty vikkelä ja ennalta-arvaamaton loikka tai jalkojeni välistä sujahtaminen laittaa hetkeksi koko konkkaronkalta pasmat sekaisin. Samalla kun selvittelen jalkojani sekaisin menneestä hihnavyyhdistä, Urho yleensä keksii jonkin huumaavan tuoksun, jota kohti se kiskoo minkä jaksaa. Samalla Väinö suorittaa lisää jännittäviä liikeratoja, ja emännän vieteri kiristyy (harjoittelun kohde 4: emäntä voi opetella hermon venyttämistä ja odotella Väinön kasvamista ja liikehdinnän muuttumista hiukan ennalta-arvattavammaksi). Kun vastaan tulee koira, kilju-Väinö astuu esiin. Se kajauttaa ilmoille kiljahduksen, joka merkitsee: ”Varokaa-aa-aa, koira tulossa!” Jostakin syystä se ei näe tarpeelliseksi kiljua silloin, kun lenkillä ollaan kahdestaan… Silloin se ei välitä vieraista koirista mitään. No, joka tapauksessa kiljahduksen havahduttamana myös mr. Mucho Machon epäilykset heräävät. Ellei tässä kohtaa tajua puuttua tilanteeseen, seuraa räyhäämistä, johon Väinö osallistuu innoissaan kiljahtelemalla Urhon takana. Jos tilanteeseen älyää puuttua, vastaan tuleva koirakko pääsee jatkamaan matkaansa ilman välikohtausta.

Kaikenlaisten pikku tilanteiden lisäksi ongelmia liittyy myös hyvästä käytöksestä palkkaamiseen: Sillä välin, kun Väinö kävelee siivosti ja kehun ja palkkaan sitä, Urho saattaa rynnätä holtittomasti pusikkoon. Kun siis sanon Väinölle ”hyvä”, Urho ajattelee: ”Kas vain, toivoinkin, että emäntä tykkäisi tästä rynnistämisestä. Hienoa. Pitääpä ryntäillä enemmänkin…” (Harjoittelun kohde 5: ehkäpä palkkaaminen enemmän namilla eikä kehumalla, jotta väärä koira ei saisi väärällä hetkellä palkkiota? Silloin kyllä palkkauksen ajoittaminen huononee…”)

Huoh. Onkohan tämä hihnakoulutus meidän huushollin päättymätön tarina? Jos joku haluaa antaa tähän hetkeen toivoa luovia lohdun sanoja, kommenttiboksi on käytettävissänne.