Emäntä masennuksen syöverissä: Kun elämä potkii päähän

Nyt muuten tökkii tämä elämä. Tahmaa ihan huolella. Väinö alkaa kyllä olla jo onneksi melko hyvässä kunnossa. Se kipittelee pitkiä matkoja neljällä jalalla kuitenkin vähän polvea varoen. Kovimmat kiihdyttelyt se hoitaa vielä kolmijalkaisesti. Vauhtia alkaa hetkittäin ollakin siinä määrin, että toipilasajan toivoisi olevan jo pikapuoliin takanapäin. Kipulääke jatkuu vielä muutaman päivän. Tikit otetaan pois tänään.

Kekkonen taas… PUUUHHH. Lyhyesti: Hierominen ei tosiaan enää auttanut Urhon hyppimättömyyteen ja selkäjumiin. Ajatuksena oli viedä Uke Väinön kanssa yhtä aikaa fysioterapeutin käpälöitäväksi. Tällä viikolla tiistaina monsieur Kekkonen meni kuitenkin niin kipeäksi, että jouduin varaamaan ajan eläinlääkäriin. Urho makasi paikallaan, läähätti ja urahteli. Kun käden laittoi hellästi sen selkään, kaveri meni kyykkyyn tai maahan ja liukeni pois alta. Kun selkää kosketti kahdella sormella selkärangan molemmin puolin, selkälihakset nytkähtelivät ja Urho uikutti. Ulkona se ärisi kävellessään ja oli koko ajan jotenkin kireä ja nihkeällä tuulella. Tyyppi oli siis selvästi kipeä. Perjantaina menin sen kanssa tohkeissani lääkäriin, selitin kaiken pitkän kaavan mukaan ja painotin että nyt on tämä koira tässä kipeä. Urho nostettiin pöydälle ja kas – lääkäri ei puolen tunnin painelun, tökkimisen, vatkaamisen, venyttelyn ja nitkuttelun aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista kipureaktiota. Kun ”kipeitä” selkälihaksia painoi, Urho kääntyi ihmeissään mutta ystävällisesti katsomaan painelijaa – siinä oli dramaattisin reaktio. Oma olo oli lievästi ilmaistuna nolo. Aloin epäillä omia havaintojani ja mielenterveyttäni – olenkohan ihan hysteerinen ja luulotautinen. Eläinlääkäri kehotti minua seuraavalla kerralla tuomaan Urhon pahimman kivun aikana vastaanotolle, jos kivun lähde sitten selviäisi paremmin, ja lähettämään tarvittaessa videota tilanteesta sähköpostiin. Hyvin ystävällistä siis. Urho sai myös viikon lepoloman ja kipulääkekuurin, jotka aloitettiin toissailtana, ja kappas, eilen Urho pinkaisi ihan itse ja oma-aloitteisesti pitkästä aikaa auton kyytiin. Mystistä. Varsin mystistä. En tajua.

Joka tapauksessa tilanne on nyt se, että meillä on kaksi koiraa kipulääkekuurilla. Survon aamuin illoin pillereitä kitoihin, hoidan Väinön haavaa ja käyn vain lyhyillä hihnakävelyillä. Kun on tottunut kulkemaan metsälenkkejä pari kertaa päivässä, tämmöinen meno alkaa ahdistaa. Pitäisi saada hiljaisuutta, vihreätä ja puhdasta ilmaa keuhkoihin. Sitten meneillään on vielä kevään pahin kelirikkoaika ja metsässä märkää. Pitäisi jaksaa nyt odotella pari viikkoa lumen sulamista. Pipo alkaa melkein huomaamatta kiristää ja kaikki ärsyttää vähäsen. Tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä kun koirilla on jatkuvasti jokin terveysongelma päällä. Muukin elämä stressaa. (Ai niin, positiiviset uutiset: Perjantain eläinlääkärireissulla mitattiin myös Urhon ALAT-arvo. Se oli ensimmäistä kertaa ikinä normaalin rajoissa. Onko hepatiitti nyt historiaa? Iloitsen tästä joskus myöhemmin.)

Kun jatkuvasti on joku ihmetilanne päällä, alkaa väsyttää, kyllästyttää ja masentaa. Ihana ja reipas normaalielämä iloisten koirien kanssa touhuten tuntuu kaukaiselta unelta. Mitenkähän tästä suosta nyt noustaan? Onko helppo ja mukava koira-arki lopullisesti historiaa? Mitä tein väärin?