Terrierit petipuuhissa, eli jutustelua emännän uusimmasta fyysisestä ja symbolisesta päänsärynaiheuttajasta

Se, mitä kohta aion kirjoittaa, hävettää minua jo valmiiksi. No, en ole antanut sen ennenkään estää. Joten täten julistan:

Koirat nukkuvat nykyään minun sängyssäni, minun paikallani niin, että joinakin öinä herään puoliksi sängystä ulkona roikkuen tai niskat kummallisessa asennossa makaamisesta jäykkinä. Urho ja Väinö valitsevat parhaat paikat ja uinuvat täysin tyytyväisinä täsmälleen siinä missä haluavat. Minä väistän. Ja useinpa aamulla herään silmäpussit poskilla roikkuen, naama sängystä riippumisesta turvoksissa ja pää jomottaen. Koirat heräävät ihanan virkeinä ja valmiina päivän temmellyksiin.

Huh. Nyt se on sanottu. Ja tälle asialle on tultava stoppi.

Joku ehkä saattaa muistaa, että Urhon kanssa käytiin kolmisen vuotta sitten taistelua nukkumapaikasta. Pikkuista yökyöpeliä nosteltiin viikkokaupalla pois sängystä ja sen petiä yritettiin hivuttaa ulos makkarista. Kekkonen oli kuitenkin sinnikkäämpi, ja lopulta se päätyi nukkumaan vaihtelevasti omassa petissään ja ihmisten jalkopäässä. Aamun hämärinä tunteina jaloissa tai kainalossa tuhiseva koira on aika ihana asia, ja siksipä asialle ei lopulta enää viitsitty tehdä mitään. Ei jaksettu. Kaikki sujui ihan hyvin.

Kun Väinö tuli taloon, se nukkui aluksi petissään ja myöhemmin Urhosta mallia ottaen kipaisi aamuyöllä sängyn jalkopäähän. Kaksikin pientä koiraa meni tällä tavalla sängyssä vielä aivan hyvin. Mutta sitten tuli kohtalokas emännän opiskelusyksy ja asuminen opiskelijaboksissa…

Urho ja Väinö halusivat varmaan jo vieraan paikankin vuoksi olla yöllä lähellä. Eipä siinäkään vielä mitään, vaikka aluksi yhdellä patjalla nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla yhtään mitään (kuten ehkä tästä tekstistä muistatte). Mutta nyt, kun ollaan taas palattu kotiin, piskit eivät enää haluakaan nukkua omassa petissään ollenkaan. Molemmilla Höyhensaarien konkistadorilla on omat sänkymaneerinsa. Kekkonen rytkäyttää massiivisen kehonsa sängyn pääpuolen päätyyn ja pistää pään emännän tyynylle. Siinä sitten nukuskellaan sen kanssa poski poskea vasten ja välillä koiran sieraimet emännän korvakäytävää vasten. Väinö sen sijaan menee jalkopäähän. Alkuyön se vaanii ja odottaa oikeaa hetkeä… Ja hop! Kun emäntä kääntyy nukkumaan selälleen ja alaraajojen väliin jää kymmenen sentin rako, Liukas Luikku hieroo itsensä siihen. Jalkojen välissä Väinö näet pystyy makaamaan mukavasti pönkättynä eikä yhtäkään lihasta tarvitse liikuttaa. Aluksi sillä on vähän ahdasta, mutta kokemus on osoittanut, että emäntä kyllä siirtelee vähitellen jalkojaan. Ei ole yksi eikä kaksi yötä, kun olen aamuyöstä herännyt poikittain haarojeni välissä selällään nukkuvan Väinön itsetyytyväiseen kuorsaukseen. Ja koska se nukkuu tietysti peiton päällä ja minun koipeni ovat peiton alla, en pysty liikkumaan. Siinäkin tapauksessa, että saan Väinön jotenkin pois jalkojeni välistä, se siirtyy vain uudelleen vaanimisasemiin ja ennen pitkää huomaan sen olevan taas entisellä paikallaan.

Miksi sitten en vain potki koiria pois tieltä? No, syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäinen on se, että en siltikään oikein raaskisi. Koirathan haluavat vain olla lähellä! Eivät ne tahallaan sabotoi yöuniani. (Toivottavasti. Kai. Hmm…) Pääsyy on kuitenkin se, että piskien herättäminen ja niiden liikkeelle saaminen on niin rankka urakka, että unisena siihen on vaikeaa ryhtyä. Keisarit nukkuvat niin sikeästi (miten ihmeessä ne nukkuvatkin niin sikeästi?), että pelkkä töniminen ja hus-hussittelu on yhtä tyhjän kanssa. (En muuten ymmärrä yhtään sitä sanontaa koiranunesta.) Jos yritän työntää jompaa kumpaa kauemmas, tuntuu samalta kuin yrittäisi puskea limaista ja muodotonta, alustaansa tarttunutta ameebaa pitkin sänkyä. Siis toivottomalta. Niiden kehossa ei ole yhtään jännittynyttä lihasta, eivätkä ne viitsi edes avata silmiään kun ähellän niiden kimpussa. Terrierien herättämisen suora seuraus olisi siis se, että virkistyisin siinä samalla itsekin.

Siispä. Mitä teen? Radikaalein vaihtoehto olisi laittaa piskit illalla ulos makuuhuoneesta ja portti ovelle. Silloin saisi varautua valvomaan muutaman yön viikon kuukauden. Terrierit ovat sinnikkäitä otuksia eivätkä helposti luovu saavutetuista oikeuksistaan (rikkoohan tuollainen makuuhuoneesta poissulkeminen sitä paitsi räikeästi pienten koirien työehtosopimusta). Toinen vaihtoehto olisi estää koirien tuleminen sänkyyn kieltämällä, mutta entä sitten kun nukahdan? Kekkonen osoitti sinnikkyytensä näissä asioissa jo pienenä poikana – kerranhan se istui mielenosoituksellisesti yöpöydälläni pitkän tovin koirapatsaana kun sitä ei otettu sänkyyn. Kolmas vaihtoehto on antaa koirien tulla edelleen sänkyyn, mutta käskeä ne jalkopäähän aina kun ne yrittävät hivuttautua nykyisille vakkaripaikoilleen. Tässäkin on ongelmana nukahtaminen. Hmm.

Itse keitettyä soppaahan tässä nyt lusikoidaan, mutta eipä hyvältä maistu, ei. Jos joku saa kuningasidean ja keksii ratkaisun ongelmaani, huutakoon kommenttilootassa hep! Saa myös kertoa sen ideansa, jos haluaa. 🙂

Joululoman yökyläilijät mummulassa. Miettivät jo varmaan, että emäntä saisi mennä vaakatasoon, jotta terrierit saisivat arvolleen sopivan unialustan: pehmeän ihmisen.

Emäntä koirankynnenleikkaajana

Olen kirjoitellut kerran aiemmin Urhon ja Väinön kynnenleikkuutuokiosta täällä. Tuon tekstin aikaan Väinö oli vielä varsin nuori mies, vain kolmen kuukauden ikäinen. Noihin aikoihin kynnenleikkuuoperaation aikana Kekkonen nieleskeli ja jäykisteli ja Luikkunen otti ehkä vähän turhankin rennosti roikkumalla usein kaksinkerroin käsivarrellani. Kynsienhuoltoharjoitukset ovat luonnollisesti jatkuneet näihin päiviin saakka.

Kekkonen pystyy nykyään olemaan manikyyri-pedikyyrissä huomattavasti lunkimmin kuin ennen – kiitos emännän (köh köh) sinnikkään ja jokakertaisen namittelun. Kynsienleikkuun alkaessa esille kaivetaan jättimäinen herkkusäkki tai iso kasa pilkottua kinkkua. Herkun voimalla Urho pystyy juuri ja juuri kohtaamaan kaikki tilanteen mukanaan tuomat koettelemukset ja unohtamaan sen yhden kerran, kun emäntä julmasti katkaisi sen kynnen aivan väärästä kohdasta ja kynnen päähän tihkui pisara verta. Se oli kauhea tilanne se. Jos emäntä ei anna herkkuja riittävän nopeaan tahtiin leikkuun lomassa, Kekkonen alkaa taas muistella kohtaamaansa väkivaltaista tilannetta surkeasti ympärilleen katsellen, äänekkäästi nieleskellen ja hengitysilma kuonon onteloissa hiljaa väristen. Kun Kekkis saa taas namin, murheet unohtuvat hetkeksi.

Jotta Kekkosen herkkä mieli ei järkkyisi, se saa yleensä pitää kynsienleikkuun aikana tauon tai pari. Sillä hetkellä kun Urho hyppää emännän sylistä alas tauolle, Väinö pinkaisee salamannopeasti ja pyytämättä Urhon tilalle syliin. Siinä se vispaa häntää, katselee emäntää ihanimmalla katseellaan ja painautuu kainaloon tiiviisti ja hellästi. Viesti on selvä: ”Leikkaa minultakin kynnet, jooko? Olen maailman kiltein poika ja ainoa Väinösi.” Armaat lukijat, voitte varmaan päätellä, että Väinön mielestä kynsienleikkuu on ihana asia. Joten, riippumatta siitä, ovatko kynnet leikkaamisen tarpeessa vai eivät, Väinö pääsee manikyyriin. Kynsihuollossa Väinön kynnet joko oikeasti leikataan tai sitten tassuja hierotaan, koko Väinöä hellitellään ja paijataan ja ennen kaikkea: pienelle, ihanalle ja tosi suloiselle raukalle annetaan kynnenleikkuuherkkuja. Ja Väinö nauuutttiiii. Se voisi istua sylissä loputtoman pitkään emännälle suukkoja suikkaillen ja ihania namusia rouskutellen. Kun tulee taas Kekkosen huoltovuoro, Väinö on oikein pahoillaan joutuessaan lattialle. Eikä se ymmärrä yhtään, kun Kekkonen yrittää silmät pyöreinä selittää sille kynnenleikkuun olevan aivan kammoittava asia (josta voi kyllä selvitä jos vain saa riittävästi hyviä herkkuja).

***

Iloista ja pelotonta uuttavuotta ja uutta vuotta kaikille kuulolla oleville! Palataan taas vuonna 2017. 🙂

RÄY!

 

Opiskelija-emännän deadlinet paukkuvat ja hiki virtaa: Pako talven ihmemaahan

Emännän opinnot lähestyvät vääjäämättä loppuaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että kaikki deadlinet paukkuvat nyt yhtä aikaa ja opiskelijaparka saa raataa niska limassa. Onneksi kuitenkin talvi tuli pienen takakesän jälkeen takaisin, joten on taas paljon hyviä (teko)syitä keskeyttää kuiva pakertaminen ja rynnätä terrierien kanssa ihastelemaan talven ihmemaata!

Nuuh nuuh nuuh nuuh…

Kettuhan se!

Liito-oravan luoksetulo 10+: Salamana paikalla.

Tynnyrin luoksetulo 7-: Tulen jos joudan.

– Niin miten sen namin laita oli?

Törmättiin metsässä myös Joulupukkiin. Oli aika iloinen ja vikkelä pukki. Ei antanut lahjoja, mutta suukkosia antoi ja kiipesi syliin halittavaksi.

Puron ylitys oli varsin jännittävä tilanne. Ukkelit miettivät, olisiko vaihtoehtoista reittiä vai pitääkö tosiaan tuota jäistä riukua pitkin taiteilla.

Retki oli tänään sikäli onnistunut, että Ikivieteri eli Duracell-Väinö ei meinannut jaksaa parin tunnin kävelyn jälkeen enää hypätä autoon. Pomppulihasten voimavarat oli hetkellisesti kulutettu ihan loppuun lumihankitarpomisella. Reissun jälkeen aamupala ja päikkäri maistui.

Kekkonen virtsaa minne sattuu, ja voimakolmikko mykistyy talvisen luonnon kauneudesta

Ennen kuin alan kertomaan yhtään mitään muuta, joudun raportoimaan äskeisestä tapahtumasta tuossa takapihallamme. Johdantona mainittakoon, että useimmat koiranomistajat ovat varmasti joutuneet elämään koiransa kanssa sellaisia hetkiä, jolloin tekisi mieli ensisijaisesti vajota mahdollisimman nopeasti maan alle ja vetää piski sinne perässä. Minulla on paljon tällaisia muistoja. (Ensimmäisenä tulee mieleen se, kun veimme kerran Oulussa auton keskustan alle Kallioparkkiin ja lähdin taluttamaan Väinöä kohti hissiä siirtyäksemme taas maan pinnalle. Matkalla Väinöllä tuli kakkahätä ja se ruuttasi jättimäisen löysän, haisevan ja höyryävän kasan keskelle suojatietä siellä maan alla. Yritin aurata kakkapussin peittämällä kädelläni löysää ulostetta asfaltinpinnasta pussiin, huonoin tuloksin. Ihmiset tuijottivat. Toisena tulee mieleen kerta, jolloin koirat olivat metsässä vapaapörhellyksessä ja yllättäen vastaan tulikin nainen taluttaen kahta viehkeää tyttökoiraa. En ehtinyt reagoida mitenkään, ja niinpä Kekkonen lyöttäytyi vastaantulijoitten seurueeseen eikä välittänyt enää mitään luoksetulokäskyistä vaan tuijotti rakastuneena tyttökoirien räpsyripsiä ja suloisia suklaasilmiä. Lopulta jouduin irrottamaan Kekkosen nenän toisen nartun peräpäästä fyysisesti, minkä jälkeen rakkaudennälkäinen terrierini alkoi huutaa vertahyytävästi. Samaan rytäkkään ennätti vielä dreeveriä ulkoiluttava mies, jonka narttukoira ei tykännyt Kekkosesta sitten yhtään. Seurauksena oli puolin ja toisin lausuttuja isoja sanoja. Jouduin raahaamaan Kekkosen pois metsästä väkivaltaan turvautuen. Pyysin anteeksi molemmilta koiranulkoiluttajilta. Kekkonen oli kiukussa. Näitä tarinoita riittää.)

Koiranomistajan elämää: Päästyäni tähän vaiheeseen tätä blogitekstiä olen jo käynyt yhdellä vauhdikkaalla ripuliretkellä ulkona Kekkosen kanssa. Virkistävää, että ripuli on tällä kertaa Kekkosella eikä aina vain Väinöllä.

No niin, eli Kekkonen järjesti äsken taas tilanteen, jonka ilahduttavuuskerroin oli noin – 100. Tässä meidän rivitalokodissa on pieni takapiha, jota rajoittaa takareunalta aita. Seinänaapureiden välillä ei tällä hetkellä vielä ole väliaitoja, joten meidän pihalta on esteetön pääsy naapurin pihalle. Urho ja Väinö käyvät silloin tällöin nopealla pikapissalla takapihalla, eikä niiden omalla pihalla pysymisen suhteen ole ollut koskaan mitään ongelmaa. Hetki sitten Kekkonen vaati ulospääsyä ovea rapsuttelemalla ja isäntä päästi sen ulos. Kekkonen lompsi epäröimättä meidän kukkapenkin yli naapurin puolelle (isäntä ärjyi takaisinpaluukäskyjä terassilla), tälläytyi tyynesti naapurin kukkapenkkiin, kääntyili penkissä niin, että naapurin ikkunasta oli varmasti paras mahdollinen näkymä pian seuraavaan tilanteeseen ja roiskautti rouheat äijäkuset naapurin kukkapenkin talventörröttäjiin. Sitten se tuli rauhallisesti omalle pihalle ja käveli sisälle kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Anteeksi, naapurit.

***

Mistä minun piti oikeastaan piti kirjoittaa, oli se, että Väinö on nyt terve ja voimissaan. Kun sen lääkitys lopetettiin, se oli vielä pari päivää flegmaattinen ja makoili vain sisällä. Ulkona sillä kyllä oli virtaa. Kun sitten isännän kanssa teimme päätöksen haavasuojapuvun käytön lopettamisesta ja Väke sai olla nakuna sisällä, se palautui omaksi itsekseen. Tiukka catsuit oli ollut vain ilmeisesti liikaa sen miehiselle egolle.

Väinön vajaat pari viikkoa kestänyt sairasloma ja siitä seurannut virkeys  energisyys juhlava ja keskeytymätön riehusekoilu yhdistettynä tänne meille tulleeseen talveen tarkoitti viikonlopun osalta pitkää metsäretkeä. Lauantaina lämmiteltiin parilla lyhyemmällä metsälenkillä, ja tänään sunnuntaina oltiin sitten valmiita nauttimaan täysin rinnoin talvesta, lumesta, toisistamme ja elämästä. Villapuserot päälle ja menoksi siis!

Reissun aikana nähtiin ainakin minkin, ketun ja ahman jäljet (kuvassa). Uudella lumella oli vilistänyt myös paljon muita metsän pikku eläimiä ja lintuja. Harvakseltaan kuului myös lintujen ääntelyä. Jäin kuuntelemaan toviksi jonkin linnun hidasta klopsuttelua hiljaisessa metsässä. Olikohan se metso? Metsäretkeilyn suhteen nyt on meneillään yksi parhaista ajoista vuodessa: Pintamaa on jäässä, ja matalimmat ojat ja suot ovat myös ehtineet jäätyä. Lunta on vielä niin vähän, että se ei vaikuta liikkumiseen – joskin metsäulkoilu onnistuu helposti ilman erityisempiä välineitä vielä ainakin niin pitkään, että lunta on polveen saakka. Sen jälkeen täytyy antaa vähän armoa lyhytjalkaisille herroille terriereille… Tosin haaveilen ostavani viimein täksi talveksi kauan haaveilemani lumikengät. En tiedä, miten Kekkosen ja Luikkusen saisi selviytymään lopputalven syvien lumien kaudesta niin, että lumikenkäily onnistuisi niiden kanssa. Ehkä on hankittava pikkuiset lumikengät niillekin? Tai vedettävä niitä pulkassa? Arvon herroille pulkkakyyti nöyrän palvelijan vetämänä olisi varmaan täydellisesti niiden arvoa vastaava tapa tarkastaa metsätiluksia.

Pakkasta oli tänään toistakymmentä astetta, ja ilma oli kuiva. Aurinko paistoi matalalta ja välillä satoi hiljakseen isoja lumihiutaleita. Metsässä vihreätä ja sinistä ilmaa keuhkoihin vetäessä, alkutalven auringossa välkkyvien lumihiutaleitten laskeutumista  ja luonnon talviuneen vaipumista katsellessa sitä aina oikein tuntee, miten itse uhkuu elämää. Sama tunne taisi olla myös Urholla ja Väinöllä, jotka pysähtyivät välillä katsomaan maisemia ja hengittämään syvään. Mikään tässä maailmassa ei voi olla parempaa kuin lumisen metsän kauneudesta mykistyminen  – ja se, että omaa koiraa ja parasta ystävää silmiin katsoessa voi nähdä sen ajattelevan samaa kuin sinä: Elämä on tässä ja nyt. Tässä on hyvä.

(Meni nyt loppua kohden vähän diipiksi, mutta lupaan palata ruotuun taas seuraavalla kerralla. Urholla on se ripuli, joten tällaiset siniset ajatukset karisevat varmasti tässä kohtapuoliin ihan itsestään ja vaihtuvat normaalin ruskeansävyisiksi.)

Lohikäärmeet kohtaavat yössä, eli kuinka emäntä päätyi pesemään pyykkiä keskellä yötä ja isäntä sullomaan suojapukua vastahakoiselle mustekalalle

Tehtävä: Ratkaise seuraavasta yhtälöstä tuntematon muuttuja x.

Muutaman yön puoliksi valvonut emäntä + emännällä jumiutuneet hartiat ja jatkuva pieni päänsärky + pari yötä huonosti nukkunut isäntä + isännällä toista viikkoa jatkuva kova päänsärkyjakso + vasta leikkauksessa ollut kipeä koira + leikkauksessa olleella koiralla ripuli + yö = x

No, helppo! Tietysti x = yöllinen katastrofipommiperheriita, jonka aikana emäntä ja isäntä äyskivät toisilleen silmät verestävinä ja silmäpussit lepattaen ja kipeä koira ripuloi ympäriinsä sekä pissaa housuun.

Kerron, mitä viime yönä tapahtui.

Väinölle tuli leikkauksen jälkeen ripuli – YLLÄTYS! Leikkausiltana Väinö ripuloi illalla ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäinen yö sujui hyvin. Pommi olikin viritetty vasta seuraavalle yölle. Isäntä palasi illalla väsyneenä työmatkalta. Matkalaista oli kotona vastassa siivousta kaipaava huusholli, väsähtänyt ja päänsärkyinen emäntä, aktiviteetin puutteessa pärisevä Kekkonen ja pikkupotilas Väinö. Iltapuuhat saatiin tehtyä ja rojahdimme yksi kerrallaan nukkumaan.

Puolenyön aikaan heräsin siihen, että ripulia pärisi lattialle. Ryntäsin sängystä ylös ja yritin kaapia matkalla mukaani jotain vaatetta ulosmenoa varten. Isäntä oli nopeampi ja juoksi mikkihiiriboksereissaan suoraan takaovelle ja avasi Väinölle oven ja terassin portin. Hyvä. Mutta mikä ei ollut hyvä, niin se, että isäntä unohti riisua Väinöltä haavasuojapuvun ennen ulosmenoa – ja niinpä Väinö lurautti pihalla pöksyihinsä kunnon yöpissat. Voi elämän karut käpyset… Siispä emäntä päätyi siivoamaan ripulia lattialta, kuljettamaan yhden maton pesuun ja pesemään pyykkiä noin kello 00.20. Naapurissa varmaan riemuittiin, kun kone pääsi linkousvaiheeseen… Mainittakoon, että isäntäraukan osakkeet eivät olleet kovin korkealla heti tässä vaiheessa tapahtumia.

Koska Väinöä ei luonnollisestikaan voinut päästää jatkamaan köllintää ilman mitään suojavarustusta, sen päähän vedettiin kauluri. Ai että, miten Väinö inhoaakaan kauluria. (Aiemmin illalla Väinö oli pissannut haavasuojapukuunsa jo kertaalleen ja puku oli ollut pesussa. Olin joutunut laittamaan Luikku-raukalle kaulurin puvun kuivumista odotellessa. Se kolautteli kauluria kaikkiin mahdollisiin kodin ulokkeisiin ja päätyi lopulta vain istumaan paikalleen apaattisena. Ulkona se kolasi lunta kaulurin sisään niin paljon, että meinasi hukkua lumeen. Lopulta se sai kaulurista sellaisen sätkyn, että rimpuili sen irti päästään ja kirmasi ilahtuneena vapauteen. Tätä taustaa vasten kaulurin laittaminen keskellä yötä ei tuntunut hyvältä idealta.) Väinö ei lopulta alkanutkaan nukkumaan vaan istua tökötti petissään surullisena kaulurin sisältä katsellen. Sitten se vielä alkoi vikistä hiljaa, ja tilanne eskaloitui siten, että vähän ennen yhtä päättelin sillä olevan vielä pissa- tai kakkahätä, hieroin ulkovaatteet päälleni ja lähdin käymään Väinön kanssa yökävelyllä. Olo oli melko sumea ja seitsemän pientä kääpiötä louhi hakuillaan pääni sisäpintaa: ”Me klik-klik-klik-klik-klik-klik-klik koko päivä kaivetaan…” Otti herrmoon ihan huolella.

Sillä välin kun Väinö oli ulkoilemassa isäntä oli tehnyt innovaation. Saatuaan Väinön käsiinsä isäntä kääräisi sille sidetarpeista ja vanhasta t-paidasta väliaikaisen vaipan esteeksi haavojen nuolemiselle. Samaan aikaan pesukoneen pikaohjelma oli valmis ja suojapuku saatiin kuivamaan. Näin nukkuminen pääsi taas jatkumaan.

Emäntä oli juuri vaipumassa sulouneen, kun isäntä nousi taas. Ärr. Keittiöstä kuului lääkepakettien ratinaa. Isännällä on päänsärkysairaus, joka aktivoituu silloin tällöin ja jakso kestää muutaman viikon. Kipu ajoittuu useimmiten yöhön tai varhaiseen aamuun. Niinpä nytkin isäntä valvoi ja kitui.

Emäntä oli taas nukahtamassa, kun yöpöydän valo syttyi. Voi pottu että otti jo valmiiksi kupoliin, vaikka herätyksen syy ei ollut vielä edes selvillä. No, isäntähän se siinä. Väinön haavapuku oli kuivahtanut ja isäntä halusi pukea sen potilaalle. Valitettavasti Väinö ei ollut yökävelyn ja pitkäksi venähtäneen nukkumaanmenon seurauksena ollenkaan kiinnostunut yhteistyöstä, joten se makasi vain petissään velttona makaroonina samalla kun isäntä yritti survoa sitä puvun sisälle. Puku on aika tiukka, ja tehtävä oli kieltämättä samaa vaikeustasoa kuin 8-hihaisen t-paidan pukeminen vastahakoiselle mustekalalle. Isännällä taisi palaa hermo. Niinpä seuraava päätelmä oli ilmeisesti se, että jos yökärsimyksen on vielä kerran kasvettava, niin emäntä täytyy herättää jakamaan tuo kärsimys. Tässä kohtaa yötä tapahtui sitten se kuuluisa kamelin selän taittuminen. Kun emännälle selvisi, että isäntä herätti vain saadakseen apua yhden vaatekappaleen pukemiseen koiralle, päässä naksahti ja käämi kärähti totaalisesti. Sanottua tuli kaikenlaista ja raivo oli melko mahtipontinen. Kaksi vihamielistä ja verestäväsilmäistä tulta hönkivää lohikäärmettä kohtasi yössä.

Sulloin nukkuvan Väinö-raukan pukuunsa pelkän raivon voimalla ja paiskauduin takaisin nukkumaan. Vaikka olin kiukkuinen kuin ampiainen, sammuin sekunnissa. Olin niin väsynyt, etten enää muista, kävikö Väinö vielä yöllä ulkona tai mihin aikaan edes heräsin. Joka tapauksessa aamulla olo oli kuin kuolleista nousseella.

Ainoa, joka kaiken tämän säätämisen, sekoilun, ripuloinnin ja pyykinpesun keskellä oli tyytyväinen, oli Kekkonen. Se nukkui läpi yön välittämättä tuon taivaallista ympärillä pyörivästä katastrofitrombista ja käännellen vain makoisasti maiskutellen kylkeä.

– Anna minun ottaa nämä päikkärit rauhassa. Nukuttaa kun ette antaneet viime yönä nukkua. Mitä järkeä on pyörittää pyykkikonetta keskellä yötä? Äly hoi ihmiset.

Pakkohoito-Kekkonen ja Diapam-höyry-Luikkunen järjestävät tilanteita, eli kuinka emäntä sai harmaita hiuksia ja muuttui portsariksi

Pikkukäppänän vointi kohenee hyvää vauhtia. Jopa niin hyvää, että kymmenen päivän pakkolepo alkaa tuntua jo nyt melko pitkältä ajalta… Aamupäivällä Väinö oli vähän vaisun oloinen, mutta saatuaan murusen Diapamia meno muuttui huomattavasti vikkelämmäksi. Pikkukaveri pomppaili sängyllekin jo siihen malliin, että emännän sydän jätti lyöntejä välistä. Onneksi maaninen vaihe ei kestänyt kovin kauaa ja Väne malttoi alkaa taas lepäilemään.

– Oisit voinut sanoa etukäteen, että ei saa ottaa täysiä vauhteja ja hypätä sängylle tai että tassupesun jälkeinen älytön kuivatteluriehuminen on kielletty. En voinut tietää. No nyt köllötän vähän aikaa. Elä hermostu.

Karvahoituri-Kekkonen on pöyristynyt, koska sen pikkuveljenhoitoyritykset torpataan systemaattisesti. Aina kun Kekkonen luulee, että kukaan ei huomaa, se käy nuolemassa Väinön aivoja korvan tai sieraimen kautta sekä putsaamassa ulostuloputken seutuvia (varsinkin eilisen ripulin jälkeen olikin putsattavaa…). Väinö ei ole Kekkosen tarjoamasta hoidosta kovinkaan ilahtunut, ja pari kertaa olen kuullut sen antavan Urholle melko painokasta palautetta. Niinpä emännälle on langennut normaalien kokkaus-, kuljetus-, personal trainer -, opetus-, pesu-, jätehuolto-, lainvalvonta-, general manager – ynnä muiden hommien lisäksi nyt paitsi lääkintä- ja sairaanhoitotehtävät myös järjestysmiehen ja portsarin hommat. Kun Kekkonen lähestyy Väinöä pieni pakkohoito mielessään, emäntä joko a) näyttää Kekkoselle ns. ”bad eyen” (tämä aika tehokas) b) vilauttaa hauista ja osoittaa peukalolla toiseen huoneeseen tai c) ärjäisee möreimmällä ja miehekkäimmällä äänellään: ”EI!”

Koska Kekkonen tietysti pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää, halusin vähän pahoitella jyrkkää käytöstäni ja kävin sen kanssa kahdestaan tänään lyhyellä metsäkävelyllä. Väinö-rukka joutui jäämään siksi aikaa autoon Webaston puhallus lämmikkeenään. Väinön katse ei ollut lämmin eikä ystävällinen, kun vapautin Urhon suoraan auton perältä riehumaan ja Väke jäi katsomaan sulkeutuvaa takaluukkua… En ole vielä raaskinut kertoa sille, että metsäriehukieltoa on jäljellä vielä ainakin yhdeksän päivää.

– Tuutko nä?

– Eikö me ihan tosissaan oteta Väinöä mukaan? Omituista…

– En tiiä. Ei kyllä huvita yksinkään riehua.

Sellaista se on tuo veljesrakkaus. Pus pus, tui tui, ärr ärr.

Ohi on

Kaikki hyvin. Väinön leikkaus onnistui ongelmitta ja potilas on toipumassa. Emännän mielialakin alkaa taas vähitellen kohota muutaman päivän murheen laaksossa vaeltamisen jälkeen. Aamulla Väinöä eläinsairaalassa odotellessani minulla saattoi olla jonkin verran roskia silmissä, eikä tilannetta helpottanut se, että leikkauksen jälkeen Väinö näytti niin valtavan pieneltä peiton alla nukkuessaan. Kyllä se vain taitaa olla niin, että tässä maallisessa vaelluksessa ne asiat, jotka tuovat suurimman ilon, tuovat myös suurimman huolen ja surun. Ja siltikään sitä ei vaihtaisi mitään pois.

Operaation jälkeen

Kotona

Nyt Hänen Majesteettinsa keskittyy köllintään ja voimien keräilyyn.

On aika

Jos nämä kuvat tatuoituvat ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoillesi, niin ole hyvä vain.

Kuluneena viikonloppuna meillä vietettiin jäähyväisiä. Koirille oli tarjolla herkkuja, ja pian keskuudestamme poistuvaa muisteltiin lämpimin sanoin ja ajatuksin.

Huomenna sanomme hellät hyvästit Väinön kivekselle – siis sille ainoalle, jonka tunnemme. (The Pallin huono-onninen kaksoisveli jäi jumiin Luikkusen vatsaonteloon, joten häntä emme koskaan oppineet tuntemaan.) Palli on luonnollisesti saanut Väinöltä myös kaiken sen huolenpidon, joka olisi oikeastaan kuulunut sen velipojalle, joten tästäkin syystä olemme olleet Pampulaan erityisen kiintyneitä.

Palli eli Kives

Kotosalla Väinöä on kutsuttu hellitellen Yksipalliksi. Huomenna Yksipalli päivittyy Nollapalliksi – siis versiosta Vänkky 1.0 versioon Vänkky 0.0. Päivitettynä versiona onkin erikoisen hyvä kipitellä kohti iloista ja kivessyövätöntä tulevaisuutta!

Siispä: Jää hyvästi, Pampula.

Herkku-Väinö yllättää emännän

Mikä on koiran elämässä parasta? Mikä on ylivertaisinta kivaa, mitä piski tietää?

No vapaana riehuminen tietysti. Kirmailu, sekoilu ja mieluiten toisen koirakaverin härkkiminen siinä samalla. Tai niin minä olen aina kuvitellut. Keisari Väinö I on kuitenkin saanut minut kyseenalaistamaan tämän totuutena pitämäni asian…

Tänään sunnuntaina Väke kävi nuolemassa minut hereille siinä heti seitsemän jälkeen (niin mikä pitkään nukkuminen viikonloppuna?) ja kahdeksan jälkeen oltiin jo metsässä. Kun irrotin hihnat ja annoin ”saa mennä” -käskyn, piskit porhalsivat poskiparrat liehuen tutkimaan kaikkia metsän salaisia asioita. Kekkonen viipotti nenä maassa ja ruikkaili merkkejään polkujen varsille. Luikkunen otti pari epämääräistä spurttia ja meno näytti normaalin päättömältä ja hallitsemattomalta. Kohta se kuitenkin palasi taakseni kävelemään ja teputteli rauhallista vauhtia perässäni. Kun minä pysähdyin, Väinö pysähtyi. Olin ihmeissäni. Siis Pikapoika, jolla on aamuisin vauhtia vaikka formularadalle, joka oli käynyt varta vasten herättämässä minut ulosmenoa varten, köpötteli perässäni kuin mikäkin papparainen.

No, matka jatkui. Kekkonen suhelsi ja hökelsi, Luikkunen köpötteli kiinni kannassani. Jossain vaiheessa aloin etsiä taskustani nenäliinaa ja kas, huomasin, että olin unohtanut joskus aiemmin taskuuni ruisleipäpalan (sellaista sattuu). Kun Väinö näki minun pitelevän leipää, sen silmiin syttyi valo. Silloin vasta tajusin, että Väke oli haistanut koko ajan taskussani olevan kämäisen ja kuivan muinaiskäntyn, ja sitä se himoitsi. Taitoin sille leivästä palan ja ai että miten onnelliseksi se tuli. Loppumatka metsäretkestä sujui Väinön kanssa peräkanaa kävellen ja välillä leipää maistellen samalla kun Kekkonen mesosi vesakoissa puskat heiluen.

Ymmärtäisin ehkä ruuan menevän riehumisen edelle siinä erikoistapauksessa, että herkku olisi jotain maukasta makkaraa tai mehevää juustoa. Mutta vanha kuiva leipä? Huhhuh. Tämä kai sitten viimeistään todistaa Väinön olevan todellinen herkkukeisari.

Lauantai, tuo lepopäivien kuningatar

Lauantai ja lepopäivä. Pikku-Vänestä on ihanaa köllöttää viltin mutkassa vielä aamupissakävelyn jälkeen. Illalla menikin myöhään, kun pikkuritarin piti vinkua juoksuisten prinsessakoirien perään ovella melkein puoleen yöhön asti…

Ja emäntä kumoaa taas teekuppeja toisensa perään ja odottelee kofeiinin virkistävää vaikutusta. Ehkä kolmas litra toden sanoo?